Katoavasta kansanperinteestämme pyrittiin 1800-luvulla poimimaan talteen ne helmet, joiden nähtiin kohentavan kansallista itsetuntoamme sekä antavan suomalaisista myönteisen kuvan maailmalle. Olihan Lönnrotin ihanteena koota suurten kreikkalaisten jumaltarustojen kaltainen kansallisaarre, joka osoittaisi korpikansan yltävän muiden sivistyskansojen tasolle. Kuten tiedämme, tässä hän onnistui erinomaisesti. Kansankunnan myönteistä menneisyyttä rakennettaessa sivuun saivat jäädä ikävämmät perinnepiirteet, kuten taikuudella ja noituudella vahingoittaminen sekä pahojen henkien kanssa vehkeily. Kyseiset piirteet kuuluivat kuitenkin elimellisenä osana tietäjän toimintaan, sillä muutoin tautien tai muiden vitsausten pois ajaminen ihmisistä ja heidän eläimistään ei olisi ollut mahdollista. Pahan syntymyytin tunteminen mahdollisti tietäjälle aina myös pahan nostamisen. Itseasiassa taistelua pahaa vastaan käytiin hyvien keinojen loppuessa toisella pahalla, joka oli vastustajaansa vahvempi. Kyseistä ajattelu ilmentää sananparsi "jos ei hyvällä, niin sitten pahalla".
Juhana Kainulainen manasi loitsuissaan, hyvien voimien ohella, avukseen hiisiä ja perkeleitä. Niin ikään hänen kerrotaan nostaneen käärmeitä sekä saaneen varkaan katumapäälle, keinoilla, jotka tuskin olivat varkaan näkökulmasta erityisen miellyttäviä. Tarinoissa tietäjien mainitaan jättäneen majapaikassaan tavaransa yöksi rekeen, sillä kukaan ei tohtinut niihin kajota. Sitä emme saa koskaan tietää, pitikö Kainulainen yllä maagista pelotetta paikallisten ihmisten keskuudessa. Yleisesti ottaen tietäjien kunnioittamiseen liittyi ripaus pelonsekaista salamyhkäisyyttä - uskottiinhan tietoniekoilla olevan hallussaan ikiaikaista tietoa, taitoa ja voimaa, joista tavallisilla kuolevaisilla oli olemassa ainostaan kalpea aavistus.
Toisaalta Kainulainen kuvataan häntä käsittelevissä kirjoituksissa hartaaksi kristityksi. Historiallisia lähteitä arvioitaessa tulee muistaa, että myönteisten lausuntojen antaminen tietäjä-runonlaulajista saattoi olla tietoista "politiikkaa", jotta runonkeruu saatiin näyttämään kunnialliselta työltä kirkon edustajien ja muun sivistyneistön silmissä. Esimerkiksi Lönnrot joutui varmasti usein pappiloissa vieraillessaan perustelemaan keruutoimintansa mielekkyyttä, pakanallisia tapoja tuolloin vielä ahkerasti harjoittavan rahvaan parissa. Vastaavasti paikalliset ihmiset olivat tuskin halukkaita kertomaan tai kantelemaan sivistyneistön edustajille tietäjien mahdollisesti aiheuttamista ristiriidoista yhteisönsä sisällä. Sen saneli jo luonnollinen itsesuojeluvaisto.
Hyvän miehen maineessa olevan Kainulaisen tietäjän ja parantajan toimintaan on varmasti suhtauduttu suvaitsevaisesti kirkon toimesta, sillä hänen tarkoitusperänsä olivat vilpittömät ja hän halusi auttaa paikallisia ihmisiä. Hänestä ei ollut ihmisen arkkivihollisen kätyrinä toimivaksi pahaiseksi noidaksi. Itseasiassa Kainulaisen tehtävänä oli seurakunnan ns. kuudennusmiehenä kitkeä pois kurittomuutta ja paheellisia tapoja seurakuntalaisten keskuudesta. Sivistyksen rajamailla vanhakantaiset tavat säilyivät kuitenkin yllättävän hyvin ja pitkään - esivallan pitkä koura ei aina ulottunut synkimpiin korpiin saakka.
Tarkasteltaessa Kainulaisen tietäjän toimintaa laajemmassa kulttuurisessa yhteydessä ei hänen näennäisen ristiriitainen suhteensa kristillisyyteen ja pakanallisiin uskomuksiin ole lainkaan tavatonta. Rajantakaisessa Karjalassa vanhaa runoperinnettä säilyttivät parhaiten ortodoksisesta vanhauskoisuudestaan lujasti kiinni pitäneet suvut. Perinteiset tavat ja uskomukset kuuluivat näin samaan jakamattomaan kokonaisuuteen, jossa kristinuskolla ja kansanuskolla oli oma paikkansa. Lönnrot ei puhu Kainulaisen yhteydessä metsämiehen loitsimisesta vaan rukoilemisesta. Lönnrot käsitti, että niissä oli pohjimmiltaan kysymys samasta nöyrästä ja kunnioittavasta suhtautumisesta ihmistä suurempiin luonnonvoimiin ja jumalolentoihin. Tosin taikojen ja loitsujen maailmaan kuului keskeisesti myös kyseisten voimien pakottaminen tekemään kuten ihminen käskee.
Mielestäni Kainulaista ei voida pitää turmeltumattomana kansanmiehen esikuvana, jollaisena hänet on kuvattu, sillä hän oli hylännyt esi-isiensä luonnonuskonnon, johon kuuluivat erilaiset haltiat, vainaja- ja jumalolennot. Kainulainen kertoi säilyttäneensä runot ja loitsut mielensä sopukoissa isiensä pyhinä peruina, vaikkei niihin itse uskonutkaan. Hän ei siis ollut kalevalaisen henkisen perinteen jatkaja (perinteessä eläjä) sanan varsinaisessa merkityksessä. Itseasiassa esi-isien uskosta luopuminen mahdollisti Kainulaiselle loitsujen esittämisen ventovieraalle "etelän herralle", sillä hänen elämänsä ei ollut riippuvainen haltioiden ja jumaluuksien suosiollisuudesta. Hänen pyyntionneaan ei enää voinut viedä suvussa isältä pojalle periytyneiden mahtisanojen paljastuminen. Pikemminkin hän oli kalevalaista perinnettä vaaliessaan astunut ns. sanataiteilijoiden joukkoon. Paikallisten ihmisten ohella hänen yleisönään tuli, Lönnrotin Kalevalan kautta, olemaan lähes koko maailma.
Suurten rajakarjalaisten runonlaulajasukujen Vornasten ja Shemeikkojen tavoin Kainulaiset olivat tunnettuja eränkävijöitä. Eränkäynti onkin ollut eräs keskeinen ns. kalevalaista perinnettä säilyttävä ja ylläpitävä tekijä. Martti Haavio kuvasi runolliseen tapaansa Kainulaisen uljaissa metsämiehen loitsuissa yhdistyvän ihmeellisellä tavalla tarkoituksenmukaisuus, saaliin tavoittelu rukouksin ja manauksin sekä toisaalta loistokas sanamaalailu, joka kohdistuu puhtaaseen, talviseen, valkohankiseen metsään, metsän asukkaisiin ja sitä kansoittaviin yliluonnollisiin olentoihin. Ne ovat siis mitä parhainta erämiehen tunnelmarunoutta. Kainulaisen loitsuissa esiintyvät sulassa sovussa metsänväen kanssa myös Jeesus punaisine verineen ja sinisine viittoineen sekä Neitsyt Maria makeine maitoineen.
Suomalaisen eräkulttuurin kauden merkittävimmän rituaalisen juhlan (häiden ohella) muodostivat karhunpeijaiset. Karhun rituaaliseen metsästysnäytelmään kuului kolme pääjaksoa: karhun pyynti, peijaiset ja karhun palauttaminen takaisin metsään tai metsälle. Näytelmän kaikkiin jaksoihin saattoivat osallistua ainoastaan karhunkaatajat. Rituaalin tapahtumia vietiin eteenpäin kalevalamittaisina vuorolauluina ja puhutteluina. Pyyntivaiheessa metsään meneminen ja sieltä vahingoittumattomana pois pääseminen pyrittiin turvaamaan rituaalisin keinoin: varautumalla loitsuin sekä puhdistautumalla vedellä saunassa ja tulessa nuotiolla. Näin epäpuhdas ja vaarallinen jätettiin symbolisesti rajan toiselle puolelle. Myyttisessä mielessä peijaisissa oli kysymys surmatun juhlavieraan palauttamisesta turvallisesti ja tyytyväisenä takaisin taivaalliseen alkukotiinsa. Käytännön tavoitteena oli karhukannan turvaaminen metsästyskaudesta toiseen. Kevättalven lihavarastoja uhkaava hallitsematon tuhoaminen otettiin näin yhteisön toimesta rituaalisesti ja uskonnollisesti hallintaan.
Monet pohjoiset metsästäjäkansat uskoivat, että aikojen alussa ensimmäinen karhu syntyi taivaalla. Suomalaiset sijoittivat karhun alkukodin Otavan tähdistöön. Toisen syntymyytin mukaan ensimmäinen karhu on metsänneidon tai pohjan akan synnyttämä. Myyttinen yhteys karhuun nousee esille erityisesti peijaisnäytelmässä, johon liittyviä runoja, loitsuja ja lyhyitä riittikuvauksia taltioitiin Suomen itä- ja pohjoisosista lähinnä 1800-luvulla. Peijaisista säilyneet arkistoviitteet edustavat kaskikulttuurin ajan perintöä ja niissä esitetyt juhlamallit rinnastuvat vanhoihin hää- ja hautajaismenoihin. Häämenojen jäljittelyllä vahvistettiin karhun ja ihmisen välinen myyttinen liitto sekä turvattiin hedelmällisen yhteiselon jatkuminen peijaisista peijaisiin.
Lönnrot tallensi Kainulaiselta ainoastaan kaksi karhuvirttä kesällä 1828 ensimmäisellä runonkeruumatkallaan. Tähän valitettavaan puutteeseen on mielestäni olemassa kolme mahdollista selitystä: 1) Lönnrot ei kaksipäiväisen runotulvan sokaisemana kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota, 2) Kainulaisten suvusta kyseinen perinne oli jo katkennut, olihan peijaisten pitäminen kirkon taholta ankarasti tuomittu tai 3) Kainulainen ei halunnut paljastaa karhurunoja kokonaisuudessaan, pelätessään niiden voiman katoavan. Erityisesti allekirjoittanutta askarruttaa se seikka, ettei Kainulainen olisi osannut karhunsynty-virttä, joka on koko rituaalisen karhunpyynnin kannalta keskeinen. Tietäjän sanainen arkku olisi mahdollisesti raottunut enemmän noviisin toisella käynnillä. Kainulainen totesi Lönnrotille olevan vaikea palauttaa kaikkea nuorena kuulemaansa ja oppimaansa mieleensä.
Kainulaisen karhurunoista ensimmäinen liittyy peijaisaterian alkuun ja toinen kallon palauttamiseen kallohonkaan. Lyhyen peijaisrunon alussa laulaja pyytää "mehtolan metistä muoria ja metän kultasta kuningasta" saapumaan häihinsä. Tätä seuraa loitsujakso, jossa tietäjä riistää karhulta tämän aistit ja estää näin jalosukuisen peijaisvieraan mahdollisen koston. Pitoloitsussa ei enää nöyrästi anella saalista, vaan otetaan haltuun se, joka kaatajalle kuuluu:
"Otan nenän ohoiltani,
vainun tuntemattomaksi,
otan korvan ohoiltani,
korvan kuulemattomaksi,
otan silmän ohoiltani,
silmän näkemättömäksi!"
Vanhempien peijaiskuvausten mukaan metsästäjät söivät juhla-aterialla karhun pään sekä irrottivat sen hampaat, jotka jaettiin metsästäjille. Eri ruumiinosien käsittelyn myötä karhun mahti siirrettiin saman yhteisön miehille - aiemmin mahdollisesti klaanin edustajille. Samalla estettiin vainajan henkeä löytämästä surmaajiaan ja vahingoittamasta ihmisten hyvinvointia. Peijaisissa karhun kaikki luut otettiin talteen metsään palauttamista varten. Luiden rituaalinen käsittely, kuljetus ja säilytys mahdollisti karhun sielun asettumisen uudelleen ruumiiseen ja heräämisen henkiin saalismaille. Aterian ja ohjelman jälkeen järjestäytyi juhlaväki kulkueeksi, joka saattoi karhuvainajan maalliset jäännökset pyhälle kallopetäjälle. Kallo ripustettiin laulun säestyksellä honganoksaan ja loput luut haudattiin puun juurelle.
Kertoman mukaan Kainulainen vei kaatamiensa kontioiden kallot Karhukallion petäjään laulujen säestyksellä. Kainulaisen esittämässä kuljetus-laulussa on harras ja suorastaan kaihoisa tunnelma. Karhunkaatajan käyttämiä kieli- ja mielikuvia mukaillen saatetaan armas vainaja kuninkaiden tavoin kultaista kujaa ja hopeaista tietä myöten, yli hienojen kankaiden, kohti auvoisaa leposijaa. Niin ikään virressä lepytellään vainajaa: sille kerrotaan ettei viimeinen matka ole pitkä, perillä sille tuo tuuli turvan ja sen saatavilla on aina syötävää ja juotavaa. Karhun taivasmatka alkaa seuraavalla tavalla:
"Lähe, nyt, kulta kulkemaan,
rahan armas, astumaan
kultaista kujoa myöten,
hopiaista tietä myöten!
Täst' on sillat silkin pantu,
sillat silkin, suot sametin,
palttinain pahimat paikat,
pahat paikat palttinalla,
pantu Saksan palttinoilla,
veran äärillä veetty.
Ej tästä etää viiä,
viiään mäntyyn mäellä,
petäjääseen pellon päähän;
siihen tuuli turvan tuopi,
aalto ahvenen ajaapi,
sivuillas on siika salmi,
luonais on lohi apaja,
juot vettä viereltäis,
syöt tuoretta kaloo,
siun on hyvä ollakseis,
armas paikoillais."
Eräkauden suomalaisten suhtautuminen karhuun oli pyhää. Tämä selittää lukuisat rituaalit, jotka liittyivät karhun metsästykseen, surmaamiseen, syömiseen ja luiden käsittelyyn. Tästä on erityisenä osoituksena kallohonka, jonka yhteisö erotti ja rajasi pois muusta metsästä palvelemaan pyhää tehtäväänsä. Rituaalisesti kallohonka toimi kanavana karhujen taivaalla sijaitsevaan alkukotiin. Suomessa erilaisten pyhien puiden tuhoutumista vauhditti papisto, jonka tärkeimmäksi työvälineeksi käännytystyössä nimitettiin kirvestä. Täysin vaaratonta pyhiin puihin kajoaminen ei ollut, sillä puun häpäisijälle uskottiin tapahtuvan jotakin pahaa - esimerkiksi kaatajan silmä saattoi puhjeta. Ylvääseen honkaan liittyy myös käsitys metsänhaltijasta Hongattaresta, jonka uskottiin olevan ensimmäisen karhun synnyttäjä tai kasvattaja eli suvun myyttinen kantaemo. Karhu edusti näin itse metsää, jonka viljaa ihmisen tuli hallitusti niittää.
(Kirjoitus perustuu Juhanan tuvan 10-vuotisjuhlapuheeseen Kesälahden Hummovaarassa 8.8.1999.)
Pasi Klemettinen, assistentti
Perinteentutkimus
Joensuun yliopisto
pasi.klemettinen@joensuu.fi