Metsien ja vesistöjen ohella suomalaista luontoa hallitsevat hyvin näkyvästi myös suot, lähes kolmannes maa-alastamme on erilaisten soiden peitossa. Suomalaiset ovat kautta aikojen olleet tiiviissä yhteydessä suohon. Suolta on hankittu elanto, sinne on paettu ja piilouduttu ja suohon on liitetty erilaisia myyttisiä uskomuksia. Lähes jokaisella suomalaisella on jonkinlaisia kokemuksia suoluonnosta, ellei omia niin ainakin muilta kuultuja.
Osana Suoseuran 50-vuotisjuhlavuotta Suoseura ja Maaseudun Sivistysliitto järjestivät vuonna 1998 kirjoituskilpailun, jossa pyysivät suomalaisia kirjoittamaan oman suotarinansa. Kilpailun päättyessä oli saapunut 945 tarinaa. Kilpailuun osallistuneista tarinoista 22 valittiin Suon syvä syli -antologiaan. Teokseen valitut tarinat ovat koko tarina-aineistosta siis vain pienen pieni murto-osa. Kilpailutöiden arvioinnissa painotettiin tarinoiden kaunokirjallisia ja elämyksellisiä ansioita. Nimensä mukaisesti kirja ei ole tieteellinen vaan kaunokirjallinen teos. Tällaisen kirjan tarkoitus onkin tehdä lukukokemuksesta miellyttävä, joten tarinoiden valintakriteeri puolustaa paikkaansa. Kilpailun tuomaristoon kuuluivat kirjailija Jyrki Kiiskinen (pj.), Suoseuran puheenjohtaja Harri Vasander, Suoseuran sihteeri Kaisu Aapala, toimittaja Kaarina Alanen, arkistonjohtaja Pekka Laaksonen (SKS) ja antologian toimittanut kirjailija Arto Seppälä. Kilpailun sihteereinä toimivat kulttuuritoimenjohtaja Liisa Heikkilä-Palo ja kulttuurisihteeri Raija Kallioinen Maaseudun Sivistysliitosta.
Teen Joensuun yliopistolla tutkimusta koko kirjoituskilpailuun osallistuneesta laajasta suotarina-aineistosta. Tutkimuksen kohteena on ihmisen ja luonnon välinen suhde, mm. se miten ympäröivä luonto on muokannut ja muokkaa suomalaisten maailmankuvaa ja mentaliteettia, millainen asema suoluonnolla on ihmisten mielessä. Tarkastelenkin seuraavassa antologiaan valittuja tarinoita hieman koko aineiston valossa.
Tarinoiden kirjoittajia on yhteensä 782, joista naisia 489 ja miehiä 290, kolme kirjoittajaa ei ilmoittanut nimeään. Kirjoittajat ovat osallistuneet kirjoituskilpailuun kuka mistäkin lähtökohdista. Osalla kirjoittajista on siinnellyt mielessä kilpailussa menestyminen, osalle taas tärkeintä näyttää olleen, että heidän suokokemuksistaan on joku kiinnostunut, että joku haluaa lukea ja tallentaa heidän kertomuksensa (kaikki tarinat tallennetaan SKS:n kansanrunousarkistoon). Tarinoiden joukossa on sekä omia todellisia kokemuksia että mielikuvituksen luomia kertomuksia, myös muilta, usein esivanhemmilta kuultuja juttuja. Mukana on paljon myös runoja. Joukossa on runsaasti kansanperinteen kannalta arvokkaita ja tarkkoja kuvauksia mm. suolla tehtävistä töistä: suon raivauksesta, suopellon viljelystä, heinänteosta suolla ja erilaisista suolla käytettävistä työkaluista. Koko tarina-aineisto on hyvin laaja ja monipuolinen. Kirjoittajat ovat saaneet itse päättää minkä tyyppisistä kokemuksista kirjoittavat.
Koko suotarinakilpailuun osallistunut aineisto, liki tuhat tarinaa, herättää lukijassaan vahvan tunteen siitä, että suolla ollaan perimmäisen suomalaisuuden, suomalaisen identiteetin lähteillä. Suo on elementti, joka saa suomalaisen purkamaan syvimmät tunteensa: tunnustamaan rakkautensa, itkemään, vihaamaan, sisuuntumaan, tuntemaan suurta iloa, onnea ja kiitollisuutta. Suolla ponnistellaan yli omien rajojen mutta opitaan myös nöyrtymään ja antamaan periksi. Koko tunteiden kirjo esitetään suolla, ainakin suotarinoiden perusteella.
Totutusti suomalainen liitetään metsään ja ajatellaan suomalaisen sielunmaiseman olevan kotonaan metsässä. Näin varmaan onkin, mutta suotarina-aineistoa lukiessa meidän sielunmaisemamme näyttääkin olevan paljon laajempi, se liikkuu toki metsissä, mutta myös suometsissä ja erityisesti avosoilla. Rimmet, nevat ja letot ovat tuttuakin tutumpaa aluetta. On tietysti luontevaa, että puinen metsä jatkuvasti tuottavana luonnonvarana saa enemmän julkisuutta kuin märkänä lepäävä, aava ja tuottamaton suo. Mutta suo näyttääkin olevan monelle suomalaiselle itseisarvo sinänsä. Toki suolla metsästetään ja marjastetaan edelleen, mutta yhä useammin suolle halutaan mennä myös ilman aineellisia tavoitteita. Täysinäinen marjasanko tai lintupaisti on mukava vieminen kotiin, mutta sitäkin tavoitteellisempaa on päästä tarpomaan suolle, kuuntelemaan suon hiljaisuutta, aistimaan sen tuoksut ja hajut, saamaan mielenrauhaa. Miten mukava onkaan istahtaa mättäälle, pistää pienet tulet ja kiehauttaa kahvit. Siinä sitten vielä oikaista itsensä sammaleiden päälle ja tuntea sulautuvansa suon syleilyyn. Stressi ja arkiset huolet katoavat antaessa silmien levätä laajalla suo-aukealla ja tuntiessa luonnon läheisyyden. Näin näyttää ajattelevan moni suon läheisyydessä kasvanut ja suolla liikkumaan tottunut, usein keski-iän ylittänyt sukupolvi. Mutta myös nuorempi, kaupungistuneessa yhteiskunnassa kasvanut ikäpolvi haluaa nauttia suon rauhasta, sen salaperäisestä ja arvaamattomasta luonteesta. Suolta löydetään arkipäivästä puuttuvaa hiljaisuutta.
Suo koetaan hyvin monella tapaa. Useat kirjoittajat toteavat, että heillä on suohon viha-rakkaus -suhde. Kansanuskossa ilmenevät käsitykset, usein panteistiset mielikuvat luonnon eri elementeistä tulevat esille nykypäivänkin luontokuvauksista: suo kuvataan usein kunnioitusta herättäväksi, salaperäiseksi, pelottavaksi, houkuttelevaksi ja arvaamattomaksi. Suo on kuitenkin uskollinen ystävä, kun sitä kohtelee oikein, se kykenee suojelemaan vaanivilta vaaroilta. Suolla on silti oltava valpas ja katsottava minne astuu. Siellä vallitsevat aivan omat luonnon lakinsa, joihin ihmisen on sopeuduttava tai sitten lähdettävä pois. Suossa kerrotaan olevan vetovoimaa, joka saa kulkijan matkaamaan suolle yhä uudelleen. Sen vetovoimaa on vaikea vastustaa. Useat mieskirjoittajat vertaavat suota houkuttelevan aistilliseen mutta arvaamattomaan naiseen. Suon syliin halutaan upota ja antautua, mutta taustalla on usein pieni pelko ja jännitys torjutuksi tai haavoitetuksi tulemisesta. Syystäkin on tarina-antologian nimeksi valittu Suon syvä syli. Vaikka useimmiten suon syli on hieman pelottava, on suolla myös kulkijoita, jotka kokevat suon turvalliseksi ja vapauttavaksi, äidin syliksi. Syliin halutaan tuudittautua, unohtaa ympäröivän maailman murheet ja saada lohtua ja voimaa. Suon syli voi olla myös ystävän syli, henkiystävän, suojelijan ja suojeltavan. Monet kirjoittajat puhuvatkin minun suosta. Minun suo on vain minua varten, minä käyn siellä mieluiten yksin, se on puolisalainen paikka. Kun suolle tulee paljon hilloja, ne ovat juuri minua varten, suo on näin suunnitellut. Kun suolle tapahtuu jotain, se ojitetaan tai valjastetaan turvetuotantoon, se on loukkaus myös minua kohtaan, miten joku voi tehdä noin minun suolleni! Suolle halutaan antaa persoona. Näin se koetaan voimakkaasti ja sen huomassa on hyvä kulkea. Hyvän ystävän seurassa vapaudutaan ja päästään mieltä painavista asioista, mieli puhdistuu. Ei siis ihme, että soiden turvetuotanto tai raivaaminen metsätalouden käyttöön aiheuttaa monissa suolla kulkijoissa valtavia tunnekuohuja. Suon ystävät kirjoittavatkin suon häpäisemisestä, raiskaamisesta, tappamisesta ja tuhoamisesta. Tällaisten toimenpiteiden edessä tavallinen suolla kulkija tuntee suurta raivoa ja pohjatonta surua. Oma avuttomuus tilanteen edessä tekee epätoivoiseksi ja katkeraksi. Miksi juuri tämä suo? Miksi minulle ei kerrottu mitään? Suuret metsä- ja turveyhtiöt saavat harvoin sympatiaa osakseen. Suomaan omistajalle tai suolta työtä saavalle suon tehokas hyötykäyttöön ottaminen sitä vastoin on usein pakon sanelema juttu. Jostain on elanto saatava. Ja jos suota ei ole erityisemmin pitänyt muuna kuin joutomaana, sen metsittäminen antaakin sille aivan uuden arvon. Kun metsitys vielä onnistuu, niin mikäpä sen parempaa. Ja miten silmiä hivelevä onkaan entisellä suomaalla vehmaana lainehtiva viljapelto. Vuosien kovat ponnistukset ja ankara työ eivät ole menneet hukkaan. Tuottoisa satovuosi on sitäkin arvokkaampi, mitä useammin halla on aiempina kesinä vieraillut alavilla mailla.
Herran ja maajussin itsepäinen suo
Kirjoituskilpailun voittajaksi selvisi kirjailija Heikki Luoman tarina Jussin suo. Kilpailun tuomaristoon vetosi mitä ilmeisimmin tarinan suon klassinen perisuomalainen luonne, jonka kirjailija on elävästi onnistunut kuvaamaan tarinassaan. Tarinan päähenkilö on Jussin suo, jonka ylitse herrat ovat päättäneet rakentaa tien. Leveän tien alta on ensin raivattava pellot, kalliot, pienet töllit ja suot, tuho on kuin maailmanlopun enteilyä. Aluksi suo alistuu nöyrästi, kuin taintuneena. Tienrakennustöiden edetessä suo kuitenkin herää eloon, tekee kiusaa rakentajille, saaden herrat ymmälleen. Suosta tulee itsepäinen ja katkerasti ilkamoiva persoona, joka kärsimyksistään huolimatta tekee insinööristä narrin. Aikaa ja rahaa käyttäen tie saadaan kuitenkin valmiiksi ja suo tokenee tukkipuurakennelmien voimalla. Suo säilyttää kuitenkin sisukkaan, peräänantamattoman luonteensa kuten Jussikin, joka aikanaan oli suolle nimensä antanut. Tarinassa suo on kuin suomalainen Koskelan Jussi, joka Väinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla -teoksessa kaikista koettelemuksista ja nöyryytyksistä huolimatta säilyttää sisukkuutensa ja itsekunnioituksensa, siirtäen kapinamielen seuraavaan sukupolveen, poikaansa. Jussin suo -tarinassa suo jatkaa tiestä huolimatta eloaan, eläen vielä satoja vuosia tienrakentajien jälkeenkin. Tämän suomalaisen melankolian, synkähköstä tunnevireestä huolimatta elinvoimaa pursuavan sisukkuuden pohjalta, on noussut lähes jokainen kirjassa julkaistu tarina, kuten myös useimmat muutkin kilpailuun osallistuneet tarinat. Näin ollen Jussin suo -tarina suon ja suomalaisen luonteen taidokkaasti rakennettuna kuvauksena puolustaa hyvin paikkaansa antologian ensimmäisenä ja palkittuna tarinana.
Suon syvä syli -antologia on jaettu kuuteen osaan, joissa kussakin on kolmesta neljään tarinaa. Tarinaryhmät noudattelevat kukin pääsääntöisesti eri teemoja. Ensimmäisessä ryhmässä yhdistävänä teemana on suon raivaus mutta samalla sen ajaton elämän jatkuvuus. Talonpoika raivaa suosta peltoa ja elää suolla aikansa. Kaupungin herrat puolestaan haluavat suon vielä tehokkaampaan käyttöön, rakentaa tien tai valjastaa suo turvetuotantoon. Talonpojat ja kyläläiset odottavat pelonsekaisin tuntein kuinka heidän suolleen käy, kuitenkin alistuen rahan vallan edessä. Suokin näyttää alistuvan, mutta ainakin Jussin suo ja Juuret rahkassa -tarinoissa annetaan ymmärtää, että seuraava sukupolvi saakin jo huomata, kuinka suo edelleen elää omaa elämäänsä muutoksista ja edesmenneistä ihmisistä huolimatta. Juuret rahkassa -tarinassa isä ja pieni poika kulkevat marjastamassa suolla. Poika kulkee isänsä perässä, väsyneenä ja välillä kaatuillen. Isän jäljessä on kuitenkin hyvä kulkea, isä tuntee suot. Rintamareissujen jälkeen isä oli raivannut suolle peltoa ja asumusta, asunut suolla hallan ja vetisyyden keskellä aikansa, kunnes siirtyi sitten helpommille asuinsijoille. Näin suo oli ottanut voiton ihmisestä. Kun poika palaa aikuisena suolle, on se muutettu turvesuoksi. Nyt tuntuu kuin suo olisi raiskattu. Mies löytää suosaarekkeesta sinne poikasena laittamansa kiven, joka on säilynyt muuttumattomana. Suoluonnon elämänkulku tulee hyvin esille miehen ajatuksesta: "Jostakin menneisyyden hämäristä sokkeloista muistikuviini hiipii raiskaamaton suo ja sen tuoksut. Tuoksut, joissa elämä ja kuolema kulkevat käsikynkkää. Ja vaikka mielikuvani suo tuoksuukin mädäntyneelle, kuin kuolemalle, siinä on samalla uuden kevään ja syntymän leppeänkirpeä leyhäys."
Suonjako-tarinassa jaetaan perintöä ja perheelle kuuluvan suon kohtalosta on myös päätettävä. Jo edesmenneelle isälle suo on aikanaan ollut tärkeä virkistysalue. Lapsista jokaisella on oma erilainen käsityksensä suosta. Kinastelun jälkeen suon saa vanhin poika, joka kuitenkin pian kuulee, että suo on aikoinaan vuokrattu Vapolle turvesuon varamaaksi. Turvemaita ei ole vielä otettu käyttöön, mutta koko kylä pelkää hetkeä jolloin se tapahtuu. Ihmiset alistuvat vain odottamaan.
Kuolema ja piilohauta suolla
osan jokaisessa tarinassa on surullisen tumma sävy. Yhteisenä teemana on traaginen, salassa pidettävä naisen ja lapsen kuolema suolla. Kaikki tarinat ovat naisten kirjoittamia. Rakkaus syvä kuin suolampi, on tarina lapsettoman parin onnettomasta, sanattomasta epätoivosta ja miehen epäluulosta, joka päättyy perisuomalaiseen hengenriistotapaan kirveellä ja vainajan upottamiseen syvään suolampeen. Suoihmisiä taas kertoo onnettoman tarinan mieheksi haluavasta naisesta, onnettomasti rakastuneesta miehestä, raiskauksen seurauksena syntyneestä, surmatusta ja suohautaan päätyvästä tyttölapsesta. Tarinan suolla kummitteleva lapsivainaja on tuttu kansanperinteestä. Pian lapsensa surmannut onneton äiti saa huomata, ettei suo kätkenytkään hänen synkkää salaisuuttaan: "Mutta tyttö ei kuollutkaan. Täällä suolla se elää ja liikkuu. Tulee sinua vastaan sinisessä mekossaan. Totisin kasvoin katsoo aikansa, liukuu sitten pois. Odota vielä hetki, kohta hän tulee." Kylällä puhutaan suolla palavista tulista joita sytyttelee sinipukuinen tyttö. Tyttö jää kummittelemaan etenkin äidilleen ja isälleen, ei saa rauhaa ennen kuin sekä äiti että isä kuolevat.
Kansanperinteen aineksia on luettavissa myös tarinasta Suon silmä. Tarinassa kietoutuvat mystisellä tavalla yhteen suota suojeleva, välillä linnunhahmoisena liikkuva tyttö, suolle ojaa kaivava entinen vankilakundi, raiskaus ja ruumiin suohon upottaminen. Tyttö on haamu, joka liikkuu suolla, ilmestyen aina uudelleen uusille suon tuhoajille. Ruumiit häviävät suohon, se kätkee siihen epäkunnioittavasti suhtautuneet, mutta tyttö ilmestyy aina uudelleen. Neljä Amerikan taalaa puolestaan kertoo ikääntyvän naisen oman elämän pohdinnasta, isästä ja isän äidistä. Isän äiti on jättänyt lapsensa ja lähtenyt Amerikkaan. Poika on alle 15-vuotias kun tieto äidin kuolemasta saapuu Suomeen. Isoäiti oli Amerikassa asuessaan riistänyt itseltään hengen vetisen rämesuon laidalla: "Meren rantaan olisi ollut liian pitkä ja kallis matka." Elämä vieraalla maalla ei ehkä vastannut odotuksia, ja kotimaata muistuttava paikka löytyi suon laidalta. Pienenä tyttönä suolla isänsä perässä kalastamaan kävellessään, tarinan kertoja ajattelee isoäitiään, jota ei koskaan tavannut. Suo on pelottava ja tyttöä ihmetyttää isän kulkeminen suolla: "Pelottaako isää suon hiljaisuus? Entä jos eksymme niin kuin isoäiti, uppoammeko maan sydämeen asti? Miksi isä haluaa ylittää suon sen leveimmältä kohdalta? Miksi ei kierretä kovaa maata pitkin? Muisteleeko isä suolle kadonnutta äitiään tarpoessaan märässä turpeikossa kuin vimmassa: kyllä minä tähän vielä polun tallaan!" Isää ja isoäitiä yhdistää suo, johon tyttökin haluaisi kuulua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Jää vain ikävä isää ja tuntemattomaksi jäänyttä isoäitiä.
Kulku käy suolle
Kolmannen osan yhteisenä teemana on kulkeminen suolla, joko marjastamassa tai muuten vain tie kotiin käy suon poikki. Itse suolla oleminen tai marjojen kerääminen on kuitenkin vain toissijainen asia. Kuten tarinan Kompassi kertoja toteaa: "Eikä ne pelkästään marjat, täällä saa kuunnella hiljaisuutta ja jospa tuo pääkin tuulettuu. On ajatuksillekin tilaa, eivät joutaviaan pirtin seiniin törmäile." Kolmessa ensimmäisessä tarinassa ruoditaan naisen ja miehen välistä suhdetta, erityisesti sen ongelmia; luottamuksen puutetta, puhumattomuutta, pettämistä ja hylätyksi tulemista. Tarina Osmankäämeistä vasemmalle on osittain kuin vanha kansantarina, johon on sekoittunut paljon kansanuskon aineksia. Nuori pari lähtee sateessa oikaisemaan vetisen suon poikki. Suoveden haju leijailee väkevänä ja kirvelevän happamena. Nainen kulkee suolla laulellen suotulien johdattelemana ja mies kulkee pelonsekaisin tuntein perässä, yrittäen hillitä menoa: "Sinähän menet suotulen perässä. Aja se pois, lopeta laulamasta. Suotulet on syntyessään tapettujen lasten sieluja, eikä ne tahdo ihmisille hyvää." Mutta ilman naisen laulua tie suolla katoaa ja maa alkaa pettää. Nainen jatkaa lauluaan: "Ihtiriekko, ohut lintu, tsee tsee tsee." Nainen johdattelee ja mies tekee vastahakoisesti ohjeiden mukaan. Koko tarinassa on unenomainen, painajaismainen tunnelma.
Näissä tarinoissa suo antaa kulkijan ajatuksille tilaa vaeltaa estottomasti. Samalla ympäröivä luonto lohduttaa murhemietteissä käyvää kulkijaa ja auttaa näkemään myös asioiden valoisat puolet, kuten tarinassa Vettä pinnassa. Suomalaisen suolla kulkijan suuhun tuntuu hyvin sopivan tarinan miehen ja naisen välillä käyty dialogi, jossa mies aloittaa pitkän ja vaikean hiljaisuuden jälkeen: "Minä rakastan sinua hyvin paljon. Minä oon kasvanut sinuun kiinni. En ikinä vaihtais sinua johonkin toiseen." Nainen vastaa: "Tiedän. Luuletko, että minä tässä suolla sinun vieressäsi muuten vielä kykkisin." Piristävänä nautiskelun ylistäjänä nousee esille tarina Varsinainen hillamaisteri . Siinä ajatus lentää vallan hulvattomasti suon yllä, niin että itse marjastus väsyttävänä toimintana saa tehdä tilaa unelmoinnin tieltä. Onhan toki hauskempaa torkahtaa sammalille kuin tarpoa upottavalla suolla marjojen perässä. Kielenä on käytetty pohjoisen murretta ja kerronta on humoristista, poiketen tyyliltään kaikista muista antologian tarinoista. Oikeastaan se ei ole tarina, vaan pieni episodi yhden ihmisen ajatuksista ja hetkestä suolla.
Suo kätkee ja suojelee
Neljännen osan tarinoissa kertojina ja toimijoina ovat miehet. On sota-aika tai muistellaan sodan aikaisia tapahtumia suolla. Palsan vanki -tarinassa on vuosi 1945, nuori saamelaispoika, Matthe piiloutuu Lapin palsasuolle palveltuaan ensin pari vuotta saksalaisia poro- ja juoksupoikana sekä varastomiehenä. Saksalaiset olivat kuitenkin tappaneet 600 poroa lappalaisilta ja siitä kostoksi Matthe varastaa heiltä aseita ja konjakkia ja pakenee suolle. Matthe piilottelee suolla palsan alla koko talven, syöden saalistamaansa poroa ja nauttien konjakkia. Pojan ajantaju katoaa, hän jopa viihtyy yksinäisyydessään. Olo palsassa kuitenkin huononee riittämättömän ravinnonkin vuoksi ja suosta tulee ennen pitkää vankila, josta ei ole paluuta elämään.
Ja iltaisin enot -tarinassa eletään myös sodan keskellä, on Lapin sota. Suon keskellä olevassa saarekkeessa, rinteeseen kaivetussa kuopassa piileskelee suomalainen mies, sotakarkuri ja tarinan eno. Kertojasta, kertomuksen tapahtumahetkellä vielä nuoresta pojasta, tulee enonsa ruokalähetti. Joka viikko poika kulkee salaista reittiä suolle. Suo on enolle, viiden vuoden rintamakonkarille, sekä suoja että oman haavoittuneen minän eheyttäjä. Tämän kertomuksen keskeisenä teemana on Palsan vanki -tarinan tavoin suomalaisen taidokkaassa kyvyssä tulla toimeen ja elää suolla, siihen on pitkät perinteet. Tieto ja taito ovat aikojen saatossa välittyneet sukupolvelta toiselle: "Sieltä oli saatu pöytään monenlaista lisäsärvintä, mutta suo merkitsi paljon muutakin, jotain vaikeasti määriteltävää, aineetonta. Suo on alkukoti, turvapaikka, jonka suojiin on vaikeina aikoina paettu. Siellä esi-isämme välttelivät veroja kantavia pirkkalaisia. Sinne paettiin taistelun tiimellystä venäläisten ja ruotsalaisten selvittäessä välejään. Suo antoi suojan nälänhätien mukana tulleilta taudeilta. Se oli perheen piilopaikka, kun kansalaissota jakoi kylän toisiaan vihaaviin ihmisiin."
Suomalaisen miehen suolla selviytymisestä ja sodasta kertoo myös Paren valtakunta. Kertomuksessa kulkevat lomittain metsästysreissulla olevan nuorehkon miehen ja hänen muistelemansa ukin kertomukset suon tapahtumista. Poikaan ovat aikanaan tehneet suuren vaikutuksen ukin hänelle kertomat sotatapahtumat tällä samaisella suolla. Sodassa venäläinen vihollinen lyyhistyi suolle kuin helppo saaliseläin, suomalaiset olivat täysin ylivoimaisia omalla suollaan. Nyt suolla kävellessä tulevat ukin kertomukset mieleen. Miehelle tämä suo ei ole helppo eikä mukava, ei yksiselitteisesti pelottava mutta ei myöskään luotaan työntävä. Suolta mies on oppinut löytämään mielenrauhaa, suo on taivaallisen Rauhan tyyssija, täysin vertaansa vailla: "Ei metsä ole sellainen, ei lenkkipolku. Siellä on katseltava puiden taakse, on odotettava satunnaista kulkijaa. Suolla kaikki on heti silmillä, tietää varmasti ettei ketään ole selän takana, ympärillä on oma tyhjyys, jota ei missään saa suuremmaksi." Vaikka astelee keskellä aavaa suota, on enemmän yksin ja piilossa kuin metsän siimeksessä.
Suolla tapahtuu
Viidennestä osasta puuttuu selvä tarinoita yhdistävä teema. Yhteistä näille tarinoille lienee kuitenkin, että ne mitä ilmeisimmin ovat kansan suussa liikkuneita, johonkin tiettyyn suohon liittyneitä tarinoita, jotka siten ovat jääneet elämään. Sekä tarinassa Pontikkatehdas että Vedenjakajan suo kerrotaan salaisista tehtävistä suolla, suolla keitetään pontikkaa tai sinne upotetaan vastasyntynyt lapsi. Pontikkatehtaan Pökinä-Ville on ovela, vanha ja kokenut pontikan keittäjä, jolle suopiilossa pontikan keittely on tuonut elannon jo pitkään. Jotenkin lukijaa jää oikein tympäisemään, kun sankareiksi nousevat lapset niin hanakasti iskevät Villen pontikkatehtaaseen ja olisivat valmiit tuhoamaan sen yhä uudelleen. Syy teosta vierii kyllä Villen käräyttämistä havitelleelle poliisille. Toisaalta lasten moraalisesti "yhteiskuntakelpoinen" teko on ymmärrettävä, saahan poikien isäkin sinä vuonna heinätyöt ajoissa tehtyä, kun Villen juomat eivät ole häiritsemässä.
Vedenjakajan suossa elelee paha suopiru, joka yhden lapsiuhrin saatuaan vaatii yhä lisää uhreja. Tarinat suon olioista ja eläimistä liikkuvat iltasatuina aikuisilta lapsille. Sama suo tuo monelle elannon, siellä viljellään, kalastetaan, marjastetaan ja metsästetään. Tarinoissa Fosmestarit tappeli suolla sekä Suo siellä, vetelä täällä asetetaan yhteiskunnassa vaikutusvaltaisessa asemassa olevat henkilöt, herrat, naurettavaan, jopa säälittäväänkin tilanteeseen. Metsänhoitajien kekkalointi ja kaatuilu suolla hienoissa vaatteissa saa kansan suussa uusia ulottuvuuksia ja tulkitaan tappeluksi. Suo siellä, vetelä täällä -tarinassa taas kidnapattu pankinjohtaja joutuu pakon edessä pankkiin paremmin sopivissa asusteissaan keskelle suopalon sammutustöitä ja sulautuu vastentahtoisesti muun sammutusporukan joukkoon. Yllättäen asettuminen työmiesten asemaan saakin pankinjohtajan kärsimyksistään huolimatta lopulta tuntemaan hänelle aiemmin tuntematonta yhteenkuuluvuutta ympärillä mesoaviin miehiin. Täpärän pelastumisensa jälkeen hänestä huolehtivat miehet tarjoavat hänelle suomalaiskansallista herkkua, paistettua makkaraa ja kutsuvat kaveriksi. Tämä lämmittää pankinjohtajan mieltä: "Runtelusta huolimatta raavaan miehen huolenpito tuntui hyvältä. Koska häntä oli viimeksi kaveriksi sanottu, sitä pankinjohtaja ei jaksanut muistaa."
Rakkaudesta suohon
Viimeisen osan tarinoiden päähenkilöillä on kaikilla erityisen läheinen suhde suohon. Matka suolle vie sekä työn ja elinkeinon vuoksi, että sittemmin myös virkistymään. Suon kauneus on itseisarvo sinänsä, suoluonto kunnioitusta herättävä ja arvokas, mikä tulee esille mm. Harmaa väriläikkänä Kuusamon kirjavilla soilla -tarinan naisen, suotutkijan sanoista: "Voisikohan olla, että eräs ihmisen elämäntehtävä olisi nähdä, kokea ja olla kiitollinen kaikesta kauneudesta, mitä on määrättömänä ja vaihtelevana olemassa muutoin vain erämaan eläjien katseltavana - vaikka osaavat varmaan eläimetkin iloita kauneudesta ja erämaan rauhasta." Näissä tarinoissa kaikki henkilöt kokevat suon hyvin voimakkaasti, samalla tuntien siinä piilevät vaaratkin. Tarinan Lokki päähenkilö seuraa samaa suota ja siinä tapahtuvia muutoksia liki neljänkymmenen vuoden ajan. Mies toteaa: "Sumuinen suo on surumielisen runollinen, jännittäväkin. Laajalla suolla on eksymisen vaara. Syyssateet ovat voineet pehmittää turpeen pettäväksi. Suohon vajotessa olisi turha apua huutaa, eihän täällä muita kulkijoita näkynyt." Tarinassa Alkuasukas kehitysvammaiselle miehelle suosta ja suometsästä on ajan saatossa muodostunut tuttu ja turvallinen maailma, johon kuuluvat näkit ja menninkäiset, hänen ystävänsä. Yhteiskunnan ja oman kodin hyljeksimä mies osaa suunnistaa suometsässä ja löytää hyvät marjapaikat. Suo on lohduttava ja siellä saa olla oma itsensä.
Matka muistoihin taas johdattaa kaksi naista, nuoren ja vanhan, kauniin suojärven rannalle. Rannalla istuen vanha nainen muistelee elämäänsä tämän suoalueen laidalla. Näissä metsissä laidunsivat ennen lehmät ja siellä tehtiin heinää, pellot raivattiin suosta. Nainen toteaa:"Suo oli niin kuin mies; yhtä aikaa paha ja hyvä. Välillä sitä vihas, välillä rakasti." Suoluonto on niin kaunis, että sinne voisi jäädä ainiaaksi, tämä ajatus käy molempien naisten mielessä. Vanha nainen huokaisee ääni väristen: "En minä meinaa ittiäni tappaa, mutta ei mullakaa olisi mitää sitä vastahan, että tänne kuolisin." Nuorempi nainen menee uimaan järvelle ja antaa luonnon voidella kipeitä murheitaan. Pian hän huomaa itseään säikähtäen ajattelevansa, että tänne lämpimään veteen olisi helppo jäädä. Ympäröivä suo herättää pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Elämä ja kuolema kietoutuvat voimakkaasti toisiinsa.
Suon Syvä syli -antologiaan on onnistuttu valitsemaan suurin osa niistä teemoista, jotka yleisimmin esiintyvät
koko suotarina-aineistossa. Tutkimuskäyttöön tarina-aineistossa riittää ammennettavaa vielä paljon
laajemminkin. Pienenä teknisenä puutteena näkisin kirjan sisällysluettelosta puuttuvan sivunumeroinnin. Sen
sijaan kunkin eri osan alkuun liitetyt runonpätkät, lainaukset aiheeseen liittyvistä muista kirjoista sekä
sananlaskut toimivat mukavina johdatuksina aina kulloistenkin tarinoiden yhteiseen teemaan. Niille, joilla
suoluonnosta ei ole paljoakaan kokemuksia, voi tämä kirja avata aivan uuden maailman. Samalla se myös
kertoo jotain meistä suomalaisista, siitä millainen asema luonnolla on meidän elämässämme ja miten se
muokkaa luonnettamme.
Kirsi Laurén, FM
Perinteentutkimus
Joensuun yliopisto
kirsi.lauren@pp.inet.fi