Henkilökohtaisten, kellastuneiden dokumenttien lukeminen voi olla varsinainen seikkailu – aikamatka menneeseen paikkaan ja aikaan. Päiväkirjamerkinnät, kirjeet ja omaelämäkerta kertovat paitsi yksilöstä myös hänen läheisistä ihmissuhteistaan, tunteistaan ja muistoistaan. Toisen ihmisen henkilökohtaisten tekstien, erityisesti päiväkirjojen ja kirjeiden lukeminen saattaa vaikuttaa tirkistelyltäkin mikäli kirjoittaja on vieras. Omaelämäkerta sen sijaan tekstinä lähentyy julkisuuden sfääriä.
Henkilökohtainen kertomus (personal narrative) on päivittäin toistuvaa kerrontaa kuvaava lajikategoria, jossa kertoja esittää kokemuksiin perustuvan kertomuksen omasta elämästään tai lähiympäristönsä tapahtumista (Virtanen 1982: 173). Elämänhistoriallista tutkimusta on harjoitettu humanististen tieteiden lisäksi yhteiskuntatieteissä, jolloin kvalitatiivisen analyysin menetelmin on käytetty aineistoina muun muassa autobiografioita, päiväkirjoja ja kirjeitä (Siikala 1982: 140). Henkilökohtaiset dokumentit ovat pääsääntöisesti olleet tutkimuksessa välineellisessä asemassa. Elämäkerrat ovat saavuttaneet tukimusaineistoina vakiintuneen aseman, mutta päiväkirja- ja kirjeaineistojen osuus on marginaalinen johtuen eittämättä niiden intiimistä ja vahvan subjektiivisesta luonteesta sekä vaikeasta saatavuudesta. (Norkola 1995: 125.)
Päiväkirjalla on feminiininen leima ja sen kirjoittamista on hankala sovittaa perinteiseen miehen malliin, sillä päiväkirja käsitetään arkeen, ihmissuhteisiin ja tunteisiin sitoutuvaksi: intiimiksi ja tunnustukselliseksi kirjoittamisen tyypiksi. (Norkola mts.) Vaikka päiväkirjan kirjoittamista on pidetty naisten harrastuksena, on miesten päiväkirjoja on tutkittu naisten kirjoittamia enemmän, koska naisten jokapäiväistä elämää ei ole pidetty kiinnostavana. (Makkonen 1997: 236.) Eri tieteenaloilla on koottu antologioita julkisuuden henkilöiden kirjeenvaihdosta ja päiväkirjamerkinnöistä, mutta tekstejä on harvoin analysoitu johdantoa pidemmälle. Tämä todistaa osaltaan sitä, että lukijan subjektiivisella panoksella on huomattava vaikutus henkilökohtaisiin kertomuksiin sisältyvien merkitysten tuottamisessa.
Kosketukset kirjoittajaan ja tämän sosiokulttuuriseen kontekstiin tuovat lukemisen lähemmäksi, ymmärtämyksen ja siihen liittyvän luottamuksen tunnetasolle. Luettavaksi saamieni päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja omaelämäkerran kirjoittavaan kertojaan tutustuin noin kaksi vuotta sitten, kun olin työharjoittelussa eräässä järjestössä. Suojellakseni tekstissä mainittujen henkilöiden yksityisyyttä olen käyttänyt heistä peitenimiä ja päähenkilö esiintyy nimellä Sirkka. Pyrin tuomaan esille Sirkan oman äänen monilukuisten aineistolainausten avulla. Näin katson kunnioittavani paremmin hänen ainutlaatuista persoonallisuuttaan ja minuuttaan, sillä kieli on yksi tärkeä minää rakentava tekijä suhteessa sosiokulttuuriseen ympäristöön.
Tavoitteenani on konstruoida henkilökohtaisten kertomusten intertekstuaalisten piirteiden pohjalta kirjoittavan kertojan hetkellisesti pysyvä minä. Hetkellisen pysyvyyden tai paremminkin jatkuvan muutosalttiuden katson johtuvan tekstityypeissä esiintyvistä ajan ja paikan muutoksista. Aineistoksi olen valinnut päiväkirja- ja kirjeaineistoista talvisodan aikaan sijoittuvat tekstit, koska ne ovat ajallisesti yhtenäisiä. Talvisotaa ja evakkoaikaa koskevat muistinvaraiset muistiinpanot (MP), päiväkirjamerkinnät (PK), kirjeet (KI) sekä 90-luvun alkuvuosina kirjoitetusta omaelämäkerrasta lohkaistu muistelmaosa (MU) edustavat Sirkan henkilökohtaista kerrontaa ja ovat ainoat persoonalliset dokumentit, jotka Sirkka on kyseisenä aikana ja sen tiimoilta kirjoittanut. Analysoin Sirkan elämän kerronnassa keskeiseksi kohoavaa teemaa, työtä; analyysin lopullisena tavoitteena on sitoa Sirkan työhönsä liittämiä merkityksiä osaksi kerrotun minän piirteitä (Vrt. Vilkko 1998: 67–68). Tarkastelen myös työhön liittyviä tunteita käyttäen fenomenologista tunteiden tutkimuksen lähestymistapaa.
Henkilökohtaisten kertomusten lukeminen on intersubjektiivista toimintaa, sillä lukija-tulkitsija ei pysty sulkemaan itseään pois tutkimusasetelmasta. Lukiessa tulee luoneeksi mielikuvia kertomusten konteksteista, niistä näyttämöistä, joilla Sirkka on elämäntapahtumansa kokenut ja muistiinkirjannut. Tarkoitukseni on löytää tekstille mieli ja merkitys ja siksi luon kertojaminän eri kokemusten välille loogisia siltoja. (Ks. Makkonen 1997: 20–21). Henkilökohtaisia kertomuksia lukiessani olen eräänlaisessa vuorovaikutuksessa kertojan kanssa ja suodatan tekstin omien tunne- ja elämänkokemusteni läpi yrittäen samalla pitää kriittisen etäisyyden kertojan minään. Siinä missä Sirkan kirjoittavaan minään on ollut vaikuttamassa muun muassa hänen kokemansa sosiokulttuurinen todellisuus vaikuttaa myös tulkitsijaminän lukemisprosessissa paitsi henkilökohtaisen historian muovaama persoonallisuus myös tämänhetkinen tiedon- ja merkitystenvälityksen todellisuus.
Sirkan henkilökohtaisten kertomusten lukeminen herättää häneen liittyviä tunteita ja ajatuksia; en pysty pyyhkimään muistoistani Sirkan eläkkeellä olevaa minää. Vaikka lukeminen on periaatteessa vain vuorovaikutusta tekstin kanssa, ymmärtävä henkilökohtaisten kertomusten lukeminen on osittain myös toisen asemaan asettumista: roolinottoa ja koko tunneskaalan käyttämistä. Kuitenkin henkilökohtaisten kertomusten lukemiseen liittyy samalla tulkitsevan minän näennäinen ulkopuolisuus, jolloin lukemisprosessissa syntyneen minän konstruktion ajallinen ja paikallinen etäisyys helpottavat eron tekoa minäkonstruktion ja tulkitsijaminän välille.
Seuraavassa tuon esille tarkastelemieni henkilökohtaisten tekstien tekstuaalisuuden; nämä kerronnan kontekstit ovat samalla myös kerrotun minän syntyedellytyksiä. Henkilökohtaiset tekstit ovat sinänsä mykkiä, mutta konteksteihinsa sidottuina niillä on paljonkin kerrottavaa. Sirkan henkilökohtaisen kerronnan tekstityypit (MP, PK, KI, MU) on tuotettu eri elämänvaiheissa, joten erittelen hänen kertomuksiinsa liittyviä elämänvaiheiden konteksteja. Olen tukeutunut omaelämäkertaan paitsi analysoitavana aineistona myös dokumenttina Sirkan sotaa edeltävistä ja sen jälkeisistä elämäntapahtumista. Tekstiaineistojen kertomaa ovat täydentämässä Assin, hänelle läheisen työtoverin ja ystävän (H) antamat tiedot.
ELÄMÄNVAIHEIDEN KEHYS: Sirkan lapsuuden- ja nuoruudenympäristönä oli Laatokan Karjalan Harlun pitäjässä sijaitseva kyläyhteisö. Hän syntyi vuonna 1920-luvun alkupuolella monilapsisen perheen kuopukseksi. Sirkan isä, joka toimi metsätyönjohtajana, kansankoulun johtokunnassa ja nuorisoseuran puheenjohtajana, kuoli Sirkan kaksivuotispäivänä. Sirkka omaksui lapsuudenkodissaan karjalaisen kulttuuriperinteen ja ortodoksisen elämänkatsomuksen. Kansakoulun jälkeen hän jatkoi ammattikoulun ompelu- ja kutomalinjalle sekä kävi Itä-Karjalan kansanopiston Impilahdella. Talvisota vei nuoren Sirkan äiteineen evakkomatkalle, joka päättyi vuoden 1939 jouluna pohjanmaalaiseen kylään, jossa heidät majoitettiin ruotsinkieliseen perheeseen. Maalta kaupunkimaiseen miljööseen muuttanut Sirkka oli aluksi oloihinsa erittäin tyytyväinen: hän nautti vieraassa talossa olemisesta sekä kahviloissa ja kaupoissa käymisestä. Sirkka kirjoittaakin päiväkirjalleen: "Aika täällä menee hyvin. Minä osaan jo monta sanaa ruotsia. Minusta tulee vähän kerrassaan ruotsalainen" (PK 27.12–39.) Pian kuitenkin ikävä voittaa ja Sirkka kirjoittaa omassa kamarissaan päiväkirjaansa itkien yksinäisyyttään ja kaipuutaan Karjalaan (PK 31.12.-39 & 1.1.-40).
Sirkka valittiin vuoden 1940-luvun puolivälissä erään järjestön johtotehtäviin, missä toimessa hän oli eläkkeelle jäämiseen saakka 1980-luvulla. Hän oli yksineläjä, mutta hän ei ollut työssään eikä vapaa-aikanaan yksinäinen. Vielä eläkepäivinäänkin hän harrasti järjestötyötä ja osallistui ortodoksisen kirkon sekä rintamanaisten kokoontumisiin. Eläkkeelle jäänyt Sirkka oli saanut innostuksen menneisyyden muistelemiseen TV- tai radio-ohjelmasta, jossa oli tuotu esille, kuinka tärkeää on merkitä muistiin elämänsä tapahtumia. Vuonna 1992, ollessaan yli 70-vuotias hän innostuikin ystävänsä Assin kehotuksesta ja tuella kirjoittamaan omaelämäkertansa. Assi hankki kirjan, jossa oli jäsennys omaelämäkertaan ja antoi sen kirjoittamisen jaottelun malliksi Sirkalle. (H.) Sirkan elämänkaari päättyi vuonna 1998.
SOSIAALISET SUHTEET: Kartoitettaessa yksilön tunteita sosiaalinen ympäristö kohoaa tärkeäksi, sillä tunteet muodostuvat ihmissuhteissa ja -kontakteissa (Ks. Lupton 1998: 16). Sirkalla oli läheiset suhteet perheeseensä ja karjalaiseen kotikyläänsäkin. Sirkalla ja häntä kaksi vuotta vanhemmalla Saara-siskolla oli kiinteä sisaruussuhde ja heitä sanottiinkin "kiinnikasvaneiksi". Sirkka kirjoitti ensimmäiset kirjeensä Harlusta vanhimmalle Venla-siskolleen, joka oli muuttanut kotoa 1920-luvulla Varsinais-Suomeen. Osuuskaupan myymälänhoitajana toiminut Venla-sisko oli vuoden -39 loppupuolella kirjeenvaihdon alkaessa 36-vuotias ja Sirkka alle 20. (H.)
Sodan uhatessa perhe hajosi poikien lähtiessä kertausharjoituksiin. Tällöin maa- ja kotitaloustyöt jäivät mamman ja edelleen kotona asuneiden tytärten Sirkan ja Saaran harteille. Perheen naisten joutuessa lähtemään evakkoon Saara-sisko eksyi muista. Sotilaspoliisit veivät hänet Sirkan ja mamman tietämättä karjanhoitotehtäviin. Saara-siskon olinpaikka oli sodan alkuajan muulle perheelle tuntematon ja hänen huhuttiin kuolleen matkatessaan pommituksen kohteeksi joutuneessa karjavaunussa. Pohjanmaalla Sirkka asui mammansa kanssa perheessä, johon kuului rouva, herra ja kaksi poikaa.
TULKINNALLINEN KONTEKSTI: Tulkitessani Sirkan henkilökohtaisia kertomuksia teksteinä, pidän niitä omaelämäkerrallisina eli yhteen ja samaan elettyyn elämään pohjautuvina: teksteissä on läsnä yksilöllinen minä ja elämä. Tulkintani perustuu Philippe Lejeunen (1989) esittämään käsitteeseen omaelämäkerrallinen sopimus, jonka mukaan lukija pitää tekstin kirjoittajaa, kertojaa ja päähenkilöä yhtenä ja samana ihmisenä. Näin ollen omaelämäkerrallinen sopimus mahdollistaa tekstin lukemisen omaelämäkerrallisena. (Makkonen 1997: 203–204; Vilkko 1997: 92–93.) Elämäkertatekstin välityksellä elämänsä kertoja ja lukija tavallaan kommunikoivat vuorovaikutuksellisessa kirjoittamis- ja lukemisprosessissa. Anni Vilkko on kiinnittänyt huomiota kirjallisen ja suullisen ilmaisun samankaltaisiin piirteisiin korostaen näin kirjoittajan ja lukijan välistä dialogista suhdetta. Elämänvaiheiden kertominen ja minän ainekset saavat muotonsa jokapäiväisissä kerrontatilanteissa ja kirjoittavan minän kerronta ja muistelu ovat lukijan ymmärrettävissä, koska ne rakentuvat merkittäviltä osin sosiaalisen ja kulttuurisen kommunikaation varaan. (Vilkko 1997: 22–25.)
Tekstejä tulkitessani huomioin Sirkan minää ja lukija-tulkitsijaminääni erottavat ja yhdistävät seikat. Teksteissä esiintyvä kertojaminä ja elämä ovat ajallisesti ja paikallisesti kaukana omista kokemuksistani, kun sen sijaan tunteet yhdistävät lukemisprosessin kahta minää. Tunteet ovat ajattomia eikä niiden kokeminen ole välttämättä paikkaan sidottua, mitä muistojen kokeminenkin todistaa. Lisäksi olemme molemmat biologiselta, sosiaaliselta ja psykologiselta sukupuoleltamme naisia. Tulkinnalliseen kontekstiin liittyvät sekä yleiset että subjektiiviset käsitykseni naisesta, naisen elämästä ja sen kokemusten kerronnasta.
Henkilökohtaisten tekstien pontimena olleet elämäntapahtumat ovat sinänsä muuttumattomia, mutta näiden tapahtumien ja tilanteiden pohjalta tuotettu henkilökohtainen kerronta on eri tekstityypeissä (MP, PK, KI, MU) toisistaan poikkeavaa. Seuraavassa selvitänkin kunkin henkilökohtaisen kertomuksen tekstityypin tekstuuria eli pintarakenteellisia ominaispiirteitä. Huomion kohteeksi asettuu myös Sirkan omaelämäkerta, joka toimii muistelman kehyksenä.
Tarkastelen myös sitä, kuinka paljon tekstityyppien konventiot antavat tilaa yksilölliselle kerronnalle ja edelleen kerrotun minän ilmentymille. Annikki Kaivola-Bregenhøjn mukaan perinteen säännöstön hallitseva kertoja ei pelkästään esitä oppimaansa perinnettä, vaan käyttää kerronnan sisältö-, tyyli- ja rakenne-elementtejä luoden muistiainesten pohjalta uusia kertomuksia. Henkilökohtainen kerronta on sisällöltään varsin yksilöllistä, mutta voi sitoutua esimerkiksi tyylinsä ja rakenteensa perusteella perinnekerronnan konventioihin. (Kaivola-Bregenhøj 1988: 15-16.)
MUISTIINPANOT (MP): Sirkka on otsikoinut tekstinsä "Muistiinpanoja Suomen-Venäjän sodasta" ja sana "sodasta" on ainoana, erityisen painokkaana alleviivattu. Muistiinpanot sisältävät raportoivaa kerrontaa sotatapahtumista menneessä aikamuodossa alkaen sodan syttymisen päivämäärän mainitsemisesta ja päättyen siihen, mitä kirjoittamispäivänä on tapahtunut: "Juuri tulin ilma hälytyksestä tänään kolmannen kerran."(MP) Muistiinpanoja kirjoittava minä ei näytä olevan selkeisiin kirjoittamisen sääntöihin sidottu, eikä Sirkan minuus myöskään saa muistiinpanoissa selkeitä ilmenemismuotoja. Muistikirjamaisen päiväkirjan funktio onkin toimia muistin apuvälineenä palauttamalla tarvittaessa kirjoittajan mieleen menneen elämän muistoja ja näin tukea yksilön omaelämäkerrallista muistia. Muistiinpanoihin ei käytännöllisen tehtävän lisäksi liity esteettisiä intressejä, sillä lukija on kirjoittaja itse – hänen tuleva, unohtava minänsä. (Norkola 1995: 117–118.)
PÄIVÄKIRJA (PK): Tekstin otsikkoa "Päiväkirja evakoituna ollessa" seuraa selostus evakkoon lähtöön valmistautumisesta ja evakkomatkan alkuvaiheista. Tämä selostava osa toimii ikään kuin johdantona päiväkirjaan, eikä se poikkea merkittävästi muistiinpanojen tekstuurista. Sekä muistiinpanot että päiväkirjan johdanto on kirjoitettu raportoivalla tyylillä ja koskien lähimenneisyyden tapahtumia. Päiväkirjoilla on aiheiden ja tyylin mukaisia eroja. Päiväkirjatyypit vaihtelevat allakkamerkinnöistä ja faktoihin keskittyvistä matkamuistiinpanoista päiväkirjoihin, joissa läpikäydään yksityisiä tuntoja (Makkonen 1997: 229). Sirkan päiväkirjatekstissä yhdistyvät matkamuistiinpanot ja yksityisiä tunteita luotaava päiväkirjatyyppi. Pelkistetyinkin päiväkirja on omalla tavallaan esteettinen, sillä ilmaisu keskittyy enemmän tai vähemmän muotoseikkoihin, kaunokirjalliseen makuun sopivien esityskonventioiden ja -keinojen käyttämiseen (Norkola 1995: 128).
Sirkan päiväkirjakerronnan vaihtuessa päiväkohtaisten tapahtumien kuvaamiseen, muuttuu tyylikin kuvailevammaksi: tunnelmia ja tunteita elämyksellisesti selittäväksi. Päiväkirjatekstille ominaiset toistuvasti vaihtuvat kerrontahetket rytmittävät tekstiä ja muuttuvien tunnelmien muodossa ne luovat päiväkirjatekstille emotionaalista jännitettä. Päiväkirjan kerrontahetkien alituisen vaihtelun seurauksena myös kertojan asema kokee muutoksia kertomuksessa. (Norkola 1995: 113.) Yksilön paikan ja tunteiden vaihtelusta esimerkkinä on seuraava katkelma, jossa Sirkka kuvailee tuntemuksiaan evakkojunan vaunussa, missä paleltaa täydessä talvivaatevarustuksessakin: "Vaikka kamina lämpesi aina, eihänse kylmäminen auttanut, kun olimme kaukana rajalta" (PK 21.12–39). Päiväkirjan kerronnassa sekoittuvat tunteet ja tapahtumat antaen näin kertojaan samastuville lukemistilanteille elämyksellistä sisältöä.
Päiväkirjoittamiselle on ominaista intiimien mietteiden salassapidon vaatimus. Kuitenkin päiväkirjan kirjoittajalla on jonkinlainen, usein intentionaalinen, käsitys yleisöstään. Yleisönä on usein tulevaisuuden minä, joka saattaa lukea päiväkirjaa vuosien päästä. (Makkonen 1997: 234.) Päiväkirjaa voidaan pitää puuttuvan, uskotun puhekumppanin korvikkeena. Yksityinen päiväkirja voi olla myös tunnustuksellinen, jolloin tunnustus tapahtuu kuvitellun toisen arvottavan katseen alaisena. Päiväkirjan kirjoittajalle toinen on alituisesti läsnä, mikä näkyy puhutteluina, joiden tarkoituksena on yksilöidä toinen. (Norkola 1995: 123–124.) Sirkka on päiväkirjatekstissään käyttänyt puhutteluja hämmästyttäneissä tai ilahduttaneissa kokemuskuvauksissa. Lukijalle kohdistetuista puhutteluista toistuvana esiintyy "– – – arvaas mitä?"(PK 2. & 4.1.-40). Puhuttelut tuovat toisen (minän) ikään kuin läsnäolevaksi kanssaeläjäksi. Kuulija koetaan ymmärtäväksi ja luottamuksenarvoiseksi ja sillä on terapeuttinen merkitys (Makkonen 1997: 230).
KIRJE (KI): Kirjetekstin lukemis- ja kirjoitustilanteessa pyritään herättämään illuusio välittömästä vuorovaikutuksesta, mikä tapahtuu luomalla joko muistinvaraisesti tai mielikuvituksen avulla mielikuva toisen ihmisen tilanteesta. Kirjeen kirjoittamisessa määräävänä tekijänä ovat sekä aihe että kokonaistilanteesta käsin määräytyvät kirjoittajan ja lukijan interaktioroolit ajatuksineen ja tunteineen. Kerronnan sävy muuttuu informatiivisemmaksi siirryttäessä etäämmälle henkilökohtaisista asioista. (Suojanen 1984: 9–10.)
Sirkan kirjeissään kertomat asiat ovat hyvin arkisia ja kerronnan tyyli on vähemmän kuvailevaa, asiallista ja sen tunteelliset ilmaisut ovat vähäisiä. Kirjeen kirjoittajalla on sekä yksilöllinen että rutiininomainen, perinteestä ohjautuva tarve paikantaa minänsä ilmoittamalla kirjoittamispaikka ja kirjoittamispäivämäärä. Sirkan kirjeistä kahdessa ensimmäisessä on kirjoittamispaikaksi ilmoitettu "Harlussa", kun kolmannessa taas on käytetty eritellympää ilmaisua "Kotona Sunnuntaina" ja lopuissa kirjeissä maantieteellinen sijainti on ilmaistu etäännytetysti asuinkylien nimet mainiten.
Kirjeen aloittavat puhuttelusanat ovat osoitus muun muassa siskosten välisen interaktiosuhteen luonteesta. Yleisin alkutervehdys kuuluu: "Sisko hyvä!" (4 krt.). Alkupuhutteluissa on havaittavissa kirjekohtaista vaihtelua: "Päivää sisko" (KI 20.1.-40) alkaa kirje, jonka Sirkka kirjoittaa, vaikka ei olekaan saanut edelliseen kirjeeseensä vastinetta. Sodan loppumisen ja Karjalan luovuttamisen aiheuttaman tunneliikutuksen myötä alkutervehdys muuttuu läheisyydenhakuisempaan ilmaisuun:"Rakas sisko ja Te kaikki!" (KI 14.3.-40). Tunteita kuvailevien adjektiivien välityksellä purkautuu emotionaalista painetta ja ahdistusta, vaikka ne olisivatkin suoraa lainaa kirjallisesta tyylistä ja kirjeelle ominaisista sanoista. Samalla kirjoittaja optimistisesti ylläpitää niiden avulla toiveikasta mielialaa vaikeuksienkin keskellä. (Suojanen 1984: 19.)
Sirkan kirjeiden pääfunktiona on lähipiirin kuulumisten kysely ja sen kerronta, mitä on tapahtunut itselle ja tuttaville edellisen kirjeen jälkeen. Kuulumisten ja terveydentilan kysyminen ovat kirjeen alkumuodollisuuksia, joita edeltää saadusta kirjeestä kiittäminen. Kysymyksillään Sirkka saa tiedon siitä, että siskolla ja tämän perheellä on kaikki hyvin ja samalla myös itselleen tilaa kertoa omista kuulumisistaan. Kirjeen saaminen on ollut merkki siitä, että vastaanottaja on terveenä, mutta kun kirjeenvaihto ei suju toivotulla tavalla, Sirkka ei piittaa kirjeen konventioista, sillä alkutervehdyksen jälkeen kirje jatkuu seuraavasti:"Rupesin taas vähän kirjoittelemaan, kun tässä on aikaa, vaikka en ole saanut siihen toiseen kirjeeseeni vastausta. No kuinkas olette voineet? Eihän vain teille liene sattunut mitään? –, erikoisempaa." (KI 20.1.-40). Huolestumisen ja pettymyksen tunteet näyttävät Sirkalla peittoavan tarpeen noudattaa kuuliaisesti kirjeen konventioita.
MUISTELMA (MU): Muistelmassa kirjoittaja kertoo kronologisen proosakertomuksen elämästään, jolloin lähtökohtana on ajallinen, historiallinen ja perinteen perspektiivi. Omaelämäkerrassa puolestaan kerronnan painopiste suuntautuu kirjoittajan henkilökohtaiseen kehitykseen. Kerronta on tällöin minämuotoista ja kohdistuu nykyhetkestä menneisyyteen. (Makkonen 1997:203.) Sirkan omaelämäkerran kontekstista analysoitavaksi lohkaisemani sota-ajan jakso edustaa sisällöltään pikemminkin muistelmaa kuin omaelämäkertaa, sillä kyseisessä jaksossa yksityisten elämäntapahtumien kerronta alistuu yleisten sotatapahtumien selostamiselle. Kirjoituksen lajiluokitusta tukee myös kertomuksessa esiintyvä osoitus Sirkan lajitietoisuudesta: "Tänään on huhtikuun 23. päivä, jolloin olen nämä muistelot nyt esille ottanut siinä mielessä, että jatkaisin." (MU)
"Muisteloiden" kerronnan kronologia katkeaa itsenäisyyspäivän (-39) tapahtumien kertomisen jälkeen. Pommitusta paossa oleminen on aivan ilmeisesti hätkähdyttänyt muistelevaa minää. Kahden aikatason, menneisyyden ja nykyhetken limittyminen näkyy kyseisen jakson aloittavassa virkkeessä "Muistan selvästi joulukuun 6. päivän – – –" (MU). Siinä muistaminen tapahtuu nykyajassa ja kertoja arvioi, mitä muistaa ja miten: "Muistan selvästi". Kertoja palaa taas hetkiseksi menneisyyteen kirjoittaen tapahtumasta suhteellisen lyhyen kappaleen kunnes katkaisee muistelun ja samalla kertomuksen kronologian pitäessään kirjoittamisessa noin kolmen kuukauden tauon.
Päiväkirjojen esille ottaminen ja menneisyyden tapahtumiin lukemalla palautuminen ovat mahdollisesti syynä muistelman kerrontatekstuurin fragmentoitumiseen. Sirkka itse selittää kerronnan katkosta käytännön järkisyillä; hän kertoo pitäneensä pitkän tauon, koska on matkaillut ja sairastanut. Ilmeisesti kuitenkin talvisodan aikaiset kokemukset olivat liian tuskallisia uudelleen kirjoitettaviksi ja itseen liitettäviksi. Työtön ja tunteellinen evakkominä ei olisi sopinut omaelämäkerran rakenteeseen, jonka koherenttius perustuu suurelta osin työn jatkuvuuteen.
Muistelmakerrontaa jatkaessaan Sirkka palaa taas menneeseen aikamuotoon kertoen sotatapahtumista, evakkomatkasta ja evakossaolosta hyvin lakonisella tyylillä ja käyttäen kliseisiä kielikuvia kuten "Tulenpunaisena loimotti itäinen taivas"(MU), joka kaltaisineen luo kerronnallista dramatiikkaa. Yleisestä kirjallisesta tyylistä omaksutut kielikuvat etäännyttävät omakohtaisista kokemuksista ja samalla palvelevat kertojan tarvetta kuvailla sodan dramaattisuutta yleisesti hyväksytyllä tavalla. Sota-aikaan sijoittuvat henkilökohtaiset elämäntapahtumat Sirkka kuittaa todeten: "Tapahtumat tuolta ajalta ovat mustakantisissa vihoissa kerrottu yksityiskohtaisesti, siksi en ryhdy niitä tässä yhteydessä toistelemaan " (MU).
Kirjoittajan aiemmin elämästään tekemillä tulkinnoilla ja niistä esittämillään kertomuksilla on yhteys hänen omaelämäkertaansa, vaikka lopullinen elämänkertomus muotoutuukin kirjoitustilanteen kontekstissa. Omaelämäkerrassa käsitellään menneen suhdetta nykyiseen, haetaan tunteiden ohjaamana aiemmin olleesta ja koetusta aineksia kertomukseen, joka auttaa nykyisyyden ymmärtämistä ja jäsentämistä. Elämänkertomukset ovatkin identiteettityön ja elämänhallinnan välineitä. (Vilkko 1997: 33, 52.) Omaelämäkertaa kirjoitettaessa rakennetaan menneisyyden ja nykyisyyden fragmentaarisuuteen yhtenäisyyttä: jatkuvuutta elämään ja identiteettiin. Sirkka on saanut elämäntarinansa koherentiksi pyyhkimällä siitä pois evakkoaikaisen minänsä.
Sirkan omaelämäkerrassa työ kohoaa esiintuoduista elämänteemoista vallitsevaksi: olennaisesti kerrontaa ohjaavaksi ja kerrottua elämää jäsentäväksi teemaksi. Tästä johtuen olen valinnut työn analyysin kohteeksi henkilökohtaisen kerronnan eri tekstityypeissä (MP, PK, KI & MU). Työn käsitteen ymmärrän tässä sen laajassa merkityksessä mukaanlukien muun muassa kotitalous- ja käsityön, sekä itsenäiset että ryhmätyötehtävät unohtamatta työn vastakohtaa työttömyyttä. Kiinnitän analyysissa huomion myös työtilanteisiin ja -tapahtumiin liittyviin, kerrottuihin tunnetiloihin. Fenomenologisessa tarkastelussa tunnekokemusta määrittäväksi tekijäksi nousee yksilön tulkinta ruumiillisista aistimuksista, mikä ilmenee elettynä kokemuksena tai minän itseymmärryksenä ja -kritiikkinä. Tunteiden selittäminen tarjoaa väylän minuuteen keskittäessään huomion tunteen yksilö- ja mikrotasolla merkitykselliseen, dynaamiseen ja moraaliseen luonteeseen. (Lupton 1998: 21, 24.) Analyysin edetessä määrittelen, mitä työ on merkinnyt kertojalle, sillä analyysini perustana on käsitys siitä, että työn teema konstruoi ja ilmentää yksilön minää kerronnassa.
YKSILÖLLISET MERKITYKSET: Sirkan päiväkirjassa työ on kohotettu korkeaan arvoon, mikä on seurausta paitsi yksilöllisistä intentioista myös luultavasti siitä, että sotaolosuhteet vaikeuttivat työpaikan saamista. Toisaalta uudessa kulttuuriympäristössä Sirkka pystyi elättelemään omia haaveitaan, kun kotioloissa hän oli ollut tiiviimmin sidoksissa perheensä ja kyläyhteisönkin toiveisiin. Päiväkirja- ja kirjetekstissä Sirkan tavoitteena on työhön pääseminen. Kaj Ilmosen mukaan yksilölle tärkeät arvot ja ihanteet kertovat hänelle sen, minkälainen ihminen hän on eli mikä on hänen identiteettinsä. Tämä sisäinen identiteetti määrää suunnan yksilön elämälle. Seurauksena tunteiden kohdistamisesta työhön on työlle omistautuminen sekä yksilöllinen näkemys siitä, kuinka suhtautua tunteen kohteeseen, työhön. (Ilmonen 1999: 301, 314.)
Sirkalla on evakkopaikassa hoidettavana arkisia askareita, joista hän kirjoittaa päiväkirjalleen: "Minä olen emännöinyt ihan niin kuin ennenkin, tiskannut ja siivonnut" (PK 29.12.-39). Päiväkirjan yksityinen maailma on Sirkan oma tila, jossa normiodotukset ja kirjoittamisen konventiot eivät kahlehdi negatiivisiakaan kokemuksia ja tunteita. Talon rouvan kanssa leipoessa töitä ei tehdä varsinaisesti yhdessä. Sirkasta tulee minä rouvan korostuessa toisena, joka ei osaa leipoa yhtä hyvin kuin kotona on leivottu. "Juur paistoimme rouvan kanssa. Minä paistoin joulutorttuja ja rouva muita piparkakkuja. Tortut onnistu niin äärettömän hyvin, mutta rouvan ei onnistunut. Minusta tulee leipurimestari vähän kerrassaan." (PK 28.12.-39.) Sirkka kokee leipomisen ikään kuin kilpailutilanteena. Korostaessaan kertomuksessa menestyksellistä leipomistaan ja rouvan epäonnistumista hän etsii tasapainoa minänsä ja ympäristön välille.
Yksilöllä on tarve työyhteisönsä sosiaalisissa verkostoissa löytää tasapaino tekojensa ja tunteidensa välille. Tällöin hän toimii ns. tunnetasapainossa työympäristössään ja on "sinut" itsensä kanssa. Ulkoinen identiteetti toimii yksilöllä perustana omistautumiselle ja sille, keneen samastua. (Ks. Ilmonen 1999: 306–307, 314–315.) Ilmeisesti evakkopaikan työtehtävät eivät ole Sirkalle palkitsevia, koska hän päiväkirjassaan kertoo etsivänsä piian paikkaa, palkkatyötä. Sirkka myös vertailee jatkuvasti omaa työtään karjalaisten tuttaviensa, vertaisryhmänsä jäsenten saamiin piian tehtäviin ja heidän palkkoihinsa.
Saadessaan tiedon kadonneesta Saara-siskostaan, joka onkin kotikylässä, Sirkka kirjoittaa päiväkirjalleen: "Hän vain keittelee siellä ja muonittaa poikia siellä kotona. Mikäs hänellä siellä, ei mikään" (PK 3.1.-40). Tiedon saaminen Saara-siskosta on Sirkalle niin merkittävä tapahtuma, että hän kertoo siitä myös kirjeessään Veera-siskolle: "Saara-sisko vain keittää siellä niille miehille ja mikäs hänellä, hyvähän hänen on olla siellä, kyllä minäkin olisin jäänyt sinne, kun siellä ei ole ollut mitään erikoisempaa"(KI 20.1.-40). Päiväkirjassa tunteellinen minä on helpottunut siitä, että Saara-sisko on elossa, kun taas kirjeessä omalla tavallaan haaveellinen ihanneminä kaipaa sodasta välittämättä paikkaan, jossa voisi tehdä työtä.
Sirkan päiväkirjassa on kuvauksia todellisen raadannan tuntemuksista: työn tekemisestä niin antaumuksella, että siitä on seurauksena ahkeruutta ilmentävää ruumiillista rasitusta. "Maanantaina oli niin äärettömän pakkanen – – – Mutta minä menin silti seurantalolle turkkia tikkaamaan. – – – Neuloimme oikein, että sormet oli nahalla – – –" (PK 15.1.-40.) Talkootyön tekeminen saattoi palvella paitsi yhteisöllisiä myös sosiaalisia tarpeita ja yksilöllisiä intentioita: "Aika meni nopeasti erään ruotsalaisen meidän kanssa keskustellessa tikkasimme turkkia, että sormi oli kipeä" (PK 16.1.-40). Työhön liittyvä tunnekokemuksen vahvuus on merkki yksilön työlle omistautumisen asteesta ja vakavuudesta (Ilmonen 1999: 302).
Työlle omistautuva toiminta kohtaa usein yhteisöllisesti saneltuja normeja ja sääntöjä. Sirkka tunnustaa niiden rikkomisen päiväkirjalleen: "Ja nyt on pyhä ja suuri pyhä onkin, loppiainen. Mutta minä syntinen neuloin sukkaani vain. Kun oli näet kiire." (PK 6.1.-40.) Sirkan työmoraalilla on yksilöllinen sisältö, joka käy uskonnollisen etiikan edellä. Hän tietää, mikä on uskonnollisesti oikein, mutta toimii omien eettisten periaatteidensa mukaisesti. Muuttuneella sosiokulttuurisella ympäristöllä, etenkin isäntäperheen edustamilla arvoilla ja normeilla on saattanut olla vaikutusta Sirkan käsityksiin. Moraali ja tunteet ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa, minkä vuoksi työntekijän itsemääritykseen liittyvä moraalisuus ja normatiivisuus ovat tunteiden ohjailtavissa. Kuitenkin näkemys tunteiden ja moraalin yhteydestä on suhteellisen pysyvä, mikä näkyy työyhteisöjä yhdistävinä ja kollektiivisestikin jaettuina arvoina. (Ilmonen 313–314.)
YHTEISÖLLISET MERKITYKSET: Työntekijän identiteetillä on sekä kollektiivinen että subjektiivinen ulottuvuus. Nämä kaksi identiteettiä kiinnittyvät monin tavoin toisiinsa ja niiden johdosta ihmiset liittävät piirteitä "meihin" ja "minuun", jolloin leimaavaan määritykseen liittyy vahva emotionaalinen lataus. (Ilmonen 1999: 311.) Sirkka kertoo tuomitsevaan sävyyn isäntäväen talossa tehtävästä työstä, sillä sen käytännöt sotivat hänen karjalaiseen identiteettiinsä kuuluvia käsityksiä vastaan. "Se on taas pyhä siis kaksi päivää peräkkäin, vaikka ei sentään täällä pyhältä tunnu. Rouva paistaa pullaa ja leipää. Ja se meille karjalaisille on vallan suuri hämmästys, paistaa jotain pyhänä." (PK 7.1.-40.)
Perinteinen käsitys siitä, että työn tekeminen pyhäpäivänä on kiellettyä, on iskostunut Sirkan mieleen kasvatuksen ja kokemusten kautta. Hänen mukaansa työn tulee olla tehty ennen juhlaa ja juhla on ansaittu vasta, kun työ on tehty: "Ei täällä mitään paisteta eikä kuurata kaikki on niin arkipäiväistä" (PK 30.12.-39). Isäntäperheen talossa ei Sirkan mielestä ole uutenavuotena juhlan tunnelmaa, koska sen luomiseksi ei ole aherrettu kuten kotona Karjalassa. Leipomispäivästä puolestaan saattaa kehkeytyä Sirkan mielestä kalendaarijuhlia ilahduttavampi tapahtuma: "– – – tänä päivänä meillä oli suuri merkkipäivä, nimittäin meille karjalaisille. Paistoimme näet karjalanpiirakoita oikein ryynisydämisiä" (PK 3.1.-40). Karjalaisille, mammalle ja Sirkalle, perinteisten karjalaisten leivonnaisten valmistaminen yhteistyönä tekee päivästä erityisen.
Talvisodan päättymisestä ja Karjalan luovutuksesta kuultuaan Sirkka kirjoittaa Venla-siskolleen: Unelmoimme aina joka päivä kodista, sinne menemisestä, ja siellä työskentelemisestä olemme arvaamattomasti näissä pettyneet, näissä ajatuksissa ne on jätettävä unhoon, ja mentävä tummaa ja tuntematonta tulevaisuutta kohden, mentävä sinne minne meidät Jumala johdattaneekin. Luulen että eihän Hän hylkää vaikka koetteleekin. (KI 14.3.-40.) Sirkalle sanoilla koti ja työ näyttää olevan tärkeää tunnesisältöä, ikään kuin ne yhdessä Jumalaan turvautumisen kanssa loisivat turvallisuudentunnetta ja edellytykset onneen. Venla-siskolle kirjoitetuissa kirjeissä puhuu Sirkan ihanneminä, jonka arvot ja asenteet ovat kollektiivisesti oikeita. Kyseessä on sama vanha uskonnollinen ja isänmaallinen Sirkka, jonka Venla-sisko hyvin tuntee ja joka muistoissaan edelleen asuu Karjalassa.
Omaelämäkertaansa eläkepäivinä kirjoittanut Sirkka oli edelleen omistautunut työlleen ja työorganisaatiolleen, mikä näkyy siinä, että hän on pitänyt omaelämäkertansa yleisönä hänen työhönsä ja harrastuksiinsa sitoutunutta yhteisöä. Työyhteisö on tärkeä perusta työelämässä muotoutuville identiteeteille, joilla on yhteisiä, solidaarisuutta aikaansaavia piirteitä. Sirkan suhtautuminen työyhteisössään, tehtävään työhön oli instrumentaalista, sillä hänellä oli kiinteä suhde paitsi työtehtäviinsä myös koko työpaikkaansa ja sen sosiaalisiin suhteisiin. (Vrt. Ilmonen 1999: 305, 311.) Työyhteisö oli Sirkalle perhe (H). Kuten Kai Ilmonen on todennut, voidaan viittauksella perhe-metaforalla pyrkiä liittämään työorganisaatioon ja siellä tehtyyn työhön perheorganisaatioon kuuluvia positiivisia tunteita, luomaan intiimiyden tuntua ja oikeuttamaan perheeseen kätkeytyvä valtahierarkia, jolloin kuitenkin korostuu työntekijöiden yhteisyys (Ilmonen 1999: 309).
Henkilökohtaisten kertomusten kirjoittaminen on ollut Sirkalle omien tunteiden ja oman tahdon ohjailemaa toimintaa. Henkilökohtaisen kertomuksen tekstityypin valinta on ollut hänelle elämänvaihe- ja tilannekohtaista liittyen sen hetkisiin tunteisiin, tahtoon ja tarpeisiin. Eletty kokemus perustuu ruumiillisen toiminnan, ajattelun ja tunteiden yhteistoimintaan (Lupton 1998: 36). Työ, kirjoittaminen ja tunteet ovat liittäneet Sirkan kertovan minän evakkopaikan kontekstiin. Sirkan työhönsä liittämät yksilölliset ja yhteisölliset merkitykset sekä todellisuutta pakenevat toiveet ja haaveet eivät ole niinkään etäällä toisistaan, sillä niitä yhdistää identiteetin käsite. Sirkka oli uudessa kulttuuriympäristössä pakotettu muokkaamaan minäänsä kerronnan keinoin, konstruoimaan identtisyyttä minänsä eri puolten välille.
Sirkan kertojaminä oli muutostilassa jo aloittaessaan muistiinpanojen kirjoittamisen Laatokan Karjalassa sodan alettua. Muuttuva minä, jolla on omat yksilölliset intentiot, ilmentää tunteitaan päiväkirjassa. Kirjeissä esiintyvä ihanneminä on puolestaan kerronnan tekstuurin ja sisällön osalta sitoutunut vastaanottajan kanssa jaettuihin arvoihin ja normeihin sekä niiden jakamiseen. Sirkan suhtautuminen sotaan oli muistiinpanoissa ja muistelmassakin esiintyvää alun hämmennystä lukuunottamatta etäistä, sillä kirjeissä ja päiväkirjassa on suurimpana huolenaiheena yksinäisyys ja työnteko tai sen puute. Sota näyttäytyy tällöin ikään kuin ihmissuhteita repivänä ja normaalia työntekoa estävänä voimana.
Sirkan työorientoitunut sisäinen identiteetti vetää päiväkirjassa suuntaviivoja tulevaisuudelle samalla, kun ulkoinen identiteetti saa hänet vertailemaan omaa palvelijan paikkaansa toisten nuorten piian ja muonittajan paikkoihin. Sirkan tunteelliselle minälle antoisimmat työtilanteet ovat yhteistyötä äidin kanssa ja talkootyölle omistautumista. Kirjeissä puolestaan esiintyy Sirkan menneisyyteen suuntautunut ihanneminä, joka edustaa hänen julkista minäkuvaansa. Ihanneminä on muodostunut niistä rooliodotuksista, joita Sirkka kuvittelee Venla-siskon kohdistavan hänen minäänsä. Evakkominä on kuitenkin toinen kuin sen Harlussa asunut edeltäjäminä. Sirkan evakkominä palvelee evakkotalonväen odotuksia ja toiveita, koska hän on kiitollisuuden velassa heidän vieraanvaraisuudestaan. Ihanneminä ja rooliodotuksia palveleva minä ovat ristiriidassa Sirkan identiteetin ja autonomiaa hakevan minän kanssa, joka uskaltautuu tulemaan esille päiväkirjassa.
Sirkan intertekstuaalinen eli tekstien välisten erojen ja yhtäläisyyksien muodostama hetkellisesti pysyvä minä sai intertekstuaalisessa tulkinnassa sisällökseen työorientoituneisuuden ja tunteellisuuden. Intertekstuaalisuudelle annetut merkitykset ovat viime vuosikymmeninä laajentuneet tekstienvälisyydestä tekstien analysoimiseen suhteessa laajempiin merkki- ja merkityksenantojärjestelmiin. Tällöin painopiste siirtyy kertojan, kertomuksen ja perinteen analyysista kertomuksen, diskurssin ja kulttuurin suuntaan. Intertekstuaalisuutta onkin vaikea erottaa tekstuaalisuuden käsitteestä ellei tekstiä käsitetä osana tekstien kokonaisuutta ja kulttuurisia diskursseja. (Makkonen 1997: 44, 50–51.)
Sirkan nuoruuden päiväkirjoissa ja kirjeissä on esillä naisen ja miehen elämänpiirien jako yksityiseen ja julkiseen elämänpiiriin, jolloin Sirkka evakkona ollessaan paikantuu hänelle sälytettyyn yksityisen ja henkilökohtaisen piiriin: arkeen, kotiin, tunteisiin ja läheisiin ihmissuhteisiin. Kirje- ja päiväkirjatekstissään hän kurottelee myös julkisen piiriin, palkkatyöhön. Omaelämäkerrasta muodostuu fragmentaarinen, koska muisteleva minä ei pysty liittämään työtöntä ja tunteellista evakkominää itseensä: siihen liitetyt tunteet eivät sovi kertomukseen itseohjautuvasta, työorientoituneesta subjektista. Naisten kertomusten fragmentaarista luonnetta on selitetty naisen elämänkäytäntöihin perustuvana ilmiönä, seurauksena toisten ihmisten tarpeiden ohjailtavana olemisesta. Aikuisiän Sirkka pakenee omaelämäkerrassaan perinteisesti naisen kertomukseen leimansa antanutta perhe- ja ihmiskeskeisyyttä läheten näin sitä, mitä on yleisesti käsitetty miehen kertomuksella: lineaarisia jatkumoita, julkista maailmaa, omaa uraa ja minää. (Ks. Vilkko 1997: 119, 124.)
Muistiinpanojen, päiväkirjan, kirjeiden ja muistelman tekstuureissa Sirkka on paikantanut minänsä osana arvojen ja sosiaalisten suhteiden merkityskenttiä. Sirkalle työ on merkinnyt omaa paikkaa, reviiriä ja arvoasemaa yhteisössä. Hän koki evakkotalossa tehdyn työn merkityksettömänä, epämielekkäänä, koska se oli työn tekemistä oman perheen sijasta isäntäperheen hyväksi ja Sirkka koki tyytymättömyyden tunteita suhteessa ihanneminäänsä. Sen sijaan työn yhteisöllisiin ja sosiaalisiin merkityksiin liittyi yhteistyön ja yleishyödyllisen työn tekeminen, jolloin työllä oli yhteinen päämäärä. Julkinen, palkkatyö on edustanut Sirkalle aktiivista yhteisössä toimimista. Tällöin palkkiona oli minän saama rahapalkkio ja osallisuus rahataloudesta.
Työn yksilölliset merkitykset kiinnittyivät Sirkalla oman paikan hakemiseen yhteisössä: vuorovaikutukseen ympäristön kanssa ja aktiiviseen osallisuuteen sen rakenteissa. Yhteiskunnassamme palkkatyöstä on tullut tärkeä itsetoteutuksen väline, vaikka siinä työntekijän vapaudet ovatkin vähäiset. Työn merkitys ei ole vähentynyt, vaikka jo vuosikymmeniä on keskusteltu maallistumisesta ja protestanttisen työetiikan rappiosta. (Ilmonen 1999: 315.) Tähän on syynä muun muassa työhön liitettyjen tunteiden perinne, sukupolvia yhdistänyt ja edelleenkin yhdistävä työn eetos, joka omaksutaan kansanperinteen sisältämien arvojen, tapojen ja asenteiden välityksellä.
Muistiinpanojen, kirjeiden, päiväkirjan ja muistelman merkitykset syntyvät kirjoittajan ja lukijan välisessä vuorovaikutuksessa. Henkilökohtaiset tekstit sisältävät mielikuvitusta ruokkivaa kerrontaa ja etenkin minälle kirjoitetut päiväkirjatekstit viehättävät aitoudellaan tuodessaan esiin "todellisen", rooleista riisutun minän. Edelleen käynnissä oleva omaelämäkertojen kirjoittamisen ja lukemisen into on saanut rinnalleen kirje- ja päiväkirja-aineistoista rakennettujen teosten suosion. Henkilökohtaisten kertomusten esiinrynniminen yksityisen alueelta julkisuuteen on tuskin aivan merkityksetön ilmiö.
1. Kirjoitukseni perustuu perinteentutkimuksen proseminaariesitelmääni Paperille piirtyvä minä (Joensuun yliopisto, 2000), jossa tarkastelin hetkellisesti pysyvän minän rakentumista henkilökohtaisista dokumenteista.
Koko aineisto kirjoittajan hallussa.
H – Kanniainen Sari. Assin puhelinhaastattelu 22.1. 2000. Kesto 45 min.
Tallennettu muistiinpanoin.
KI – kirjeet ( 8 kpl ), jotka on osoitettu isosiskolle aikavälillä 21.9.1939 – pääsiäinen 1940.
Konekirjoitettu tekstikopio (5 liuskaa).
MP – muistinvaraiset muistiinpanot koskien aikaa 30. 11. 1939 – 19. 12. 1939,
päiväämättömiä. Konekirjoitettu tekstikopio (1 liuska).
MU – muistelma – osa omaelämäkertaa, jonka kirjoittaminen on alkanut 13.1.1992 ja päättynyt
16.4.1993. Konekirjoitettu tekstikopio (1 liuska).
PK – päiväkirja sisältää kerrontaa ajalta 18.12.1939–19.1.1940. Konekirjoitettu tekstikopio (7 liuskaa).
Ilmonen, Kaj 1999: Työelämä ja tunteet. – Sari Näre (toim.), Tunteiden sosiologiaa II. Historiaa ja säätelyä. Tietolipas 156. Helsinki: SKS.
Kaivola-Bregenhøj, Annikki 1988: Kertomus ja kerronta. SKST 480. Helsinki: SKS.
Lejeune, Philippe 1989: On Autobiography. Theory and History of Literature 52. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Lupton, Deborah 1998: The Emotional Self. London: Sage.
Makkonen, Anna 1997: Lukija, lähdetkö mukaani? Tutkielmia ja esseitä. SKST 689. Helsinki: SKS.
Norkola, Tero 1995: "Tavallisten ihmisten" päiväkirjat – merkintöjä kirjallisuuden marginaalissa. – Anna Makkonen & Teemu Ikonen (toim.), Karnevaali ja autiomaa. Kirjallisuustieteellisiä tutkielmia, Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen julkaisusarja n:o 1. Helsingin yliopisto.
Siikala, Anna-Leena 1984: Tarina ja tulkinta. SKST 404. Helsinki: SKS.
Suojanen, M.K. 1984: Rintamalta. Kirjeiden tutkimus ja Kansanperinteen laitoksen sota-ajan kirjekokoelma. – M.K. Suojanen (toim.), Sota-ajan kirjeet. Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen moniste 6. Tampereen yliopisto.
Vilkko, Anni 1997: Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta. SKST 663. Helsinki: SKS.
Vilkko, Anni 1998: Kodiksi kutsuttu paikka. Tapausanalyysi naisen ja miehen elämäkerroista. – Matti Hyvärinen, Eeva Peltonen ja Anni Vilkko (toim.), Liikkuvat erot. Sukupuoli elämäkertatutkimuksessa. Tampere: Vastapaino.
Virtanen, Leea 1982: Henkilökohtainen kerronta. – Irma-Riitta Järvinen & Seppo Knuuttila (toim.), Kertomusperinne. Kirjoituksia proosaperinteen lajeista ja tutkimuksesta. Tietolipas 90. Helsinki: SKS.
Fil. yo. Sari Kanniainen
Suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitos
Joensuun yliopisto
Skanniai (at) cc.joensuu.fi