Suomalaiset folkloristit keskustelivat 1970- ja 80-luvuilla muistitiedon ja folkloren suhteesta, jopa muistitiedon ongelmasta (esim. Peltonen 1984). Ongelma aiheutui ensinnäkin siitä, että monien perinteisten folkloren lajien oli havaittu kadonneen (Honko 1980, 26) ja toiseksi (nimenomaan Suomessa) siitä, että Kansanrunousarkiston "ylijäämäkategoriasta M" eli muistitietoaineistosta oli tullut "kertyvän lisäaineiston pääuoma" (Kuusi 1980, 40). Tuossa takavuosien keskustelussa muistitieto ja folklore määriteltiin usein vastakkaisiksi, mutta samalla myös toisiaan täydentäviksi ilmiöiksi: muistitietoa pidettiin mm. vapaamuotoisena, sisällöltään yksilöllisenä ja periaatteessa tosiasioissa pitäytyvänä menneisyyden kertaamisena, folklorea sen sijaan luonnehdittiin kiinteämuotoiseksi tai kiteytyneeksi, sisällöltään kaavamaiseksi, yhteisölliseksi ja sepitteelliseksi. Toisaalta oltiin sitä mieltä, että muistitiedosta saattoi kehittyä folklorea, mikäli jokin yhteisö teki siitä osan kollektiivitraditiotaan. (Knuuttila 1984, 133, 153; Pentikäinen 1980, 215.) Esimerkiksi tiettyyn tapahtumaan perustuvasta, yhden ihmisen kertomasta muistosta saattaa kehittyä historiallinen tarina, jos muistoa aletaan kertoa yleisesti niin, että se kiteytyy kertomukseksi, jonka juoni on pelkistynyt ja josta yksilölliset piirteet ovat karsiutuneet pois (Lehtipuro 1982, 48–49). Folkloren ja muistitiedon erojen korostamisella haluttiin tuoda esiin folkloren ja sen eri lajien erityisluonnetta, siis sitä, että folklore kuitenkin on aivan omanlaistaan muistinvaraista tietoa tai aineistoa. (Pöysä 1997, 35.
Myös historiantutkijat keskustelivat muistitiedosta 1980-luvulla, ja tuossa keskustelussa keskeisintä oli luonnollisesti muistitiedon arvo ja hedelmällisyys historiantutkimuksen lähdeaineistona. Aiemmin muistitietoa oli pidetty liian epäluotettavana, suorastaan hyödyttömänä aineistona, jota käytettiin ainoastaan siinä tapauksessa, että mitään muuta materiaalia ei ollut saatavissa. Nk. oral history -suuntauksen eli muistitietohistorian vaikutuksesta muistitiedosta tuli kuitenkin "muotia": historiantutkijat ryhtyivät sen avulla tekemään näkyväksi aiemmassa tutkimuksessa ohitettua menneisyyttä. Keskeistä oli tässä yhteydessä tallentaa aineistoa haastattelujen avulla nimenomaan siten, että tavoitetaan informanttien omat tavat muistaa ja tulkita kokemuksiaan ja yleensä menneisyyttä. (Kalela 1984; Thompson 1988.) Muistitietoa alettiinkin tarkastella yhtäältä aiemman tutkimuksen vinoutumia oikovana ja uutta lähdekriittistä näkökulmaa edellyttävänä aineistona, toisaalta tutkimuksen kohteena olevien ihmisten ja yhteisöjen omana historiana (Kalela 1999). Vanhojen "horinoista" tuli siis 1980-luvun aikana legitiimiä materiaalia, jonka avulla saattoi tutkia esimerkiksi nk. tavallisten ihmisten arkielämää sekä heidän suhdettaan julkiseen elämään ja historiallisiksi määriteltyihin tapahtumiin (esim. Portelli 1997, 6–8).
Muistitietoaineistoista ja muistelusta keskustellaan edelleen, folkloristiikan ja historiantutkimuksen lisäksi myös monen muun tieteenalan piirissä: esimerkiksi kansatieteessä, sosiaalitieteissä, psykologiassa, gerontologiassa ja kirjallisuudentutkimuksessa. Viime vuosien folkloristisessa keskustelussa muistitietoa ei kuitenkaan enää ole tarkasteltu folkloren vastakohtana tai esiasteenakaan, sen sijaan on pohdittu muistitiedon ominaispiirteitä kerrontana ja menneisyyden tulkintana ja lisäksi folkloristisen tutkimuksen lähdeaineistona (esim. Apo 1995; Peltonen 1996; Pöysä 1997; Raninen-Siiskonen 1999; Ukkonen 1999). Tässä yhteydessä on korostettu mm. sitä, että (lähdeaineistona) muistitieto ei ole "keino palata johonkin tiettyyn menneen hetkeen" (Pöysä 1997, 51). Muistitietoaineistosta ei siis voi päätellä, miten asiat oikein olivat tai mitä todella on tapahtunut; sen sijaan niistä voidaan lukea käsityksiä tai tulkintoja asioista ja tapahtumista, ja näistä taas voidaan esimerkiksi abstrahoida "mentaalisen tason kulttuurisia malleja" (Apo 1995, 183). Niinpä muistitiedon pitää olla osa tutkimuskohdetta, sitä käyttäessään tutkijan on pohdittava, kuka muistaa, kenestä ja missä tarkoituksessa (Pöysä 1997, 50–51).
Tutkittaessa muistitietoaineistojen ominaispiirteitä kerronnan tutkimuksen näkökulmasta on havaittu, että kertojien elämänvaiheita ja historiallisia tapahtumia käsittelevällä muistelulla tai muistitiedolla on itse asiassa monia yhteisöllisiä piirteitä. Muistelun yhteydessä esimerkiksi hyödynnetään tavanomaista kertomusmuotoa ja samoja kerronnallisia ilmaisukeinoja kuin perinteisessä folkloressa. Käytännössä muistitietoaineistot sisältävätkin monenlaista kerrontaa, sekä vapaamuotoisia kuvauksia että erilaisia kertomuksia, myös tyypillisiä folklorekertomuksia (Kortelainen 1996, 135; Peltonen 1996, 42, 45–54). Havaintojeni mukaan etenkin tyypillisessä oral history -haastattelussa tuotetussa muistelupuheessa kietoutuvat yhteen menneisyyden olosuhteiden, ihmisten ja tapahtumien mieleen palauttaminen, tulkintojen tekeminen ja erilaisten kertomusten esittäminen (Ukkonen 1999, 204–25, 209). Muistitiedon avulla voidaan myös välittää perinteisiä ja yhteisöllisiä asenteita, vaikka muistitietoaineistot tai niihin sisältyvät kertomukset sinänsä eivät olisikaan laajalle levinneitä eivätkä sisältäisi tyyppiluetteloista löytyviä motiiveja.
Muistelu on sekä menneen mieleen palauttamista (rekonstruointia) että sen tulkintaa. Muistelijan näkökulmasta kysymys on pyrkimyksestä muistaa oikein, muistaa asiat juuri niin kuin ne olivat ja samalla pyrkimyksestä ymmärtää tai selvittää itselle ja muillekin, miksi asiat olivat juuri tietyllä tavalla. Lisäksi muistelu voi olla myös lähinnä ajanvietettä, kokemusten jakamista ja yhdessäoloa tai kertojantaitojen toteuttamista.
Omaa elämäänsä kertaavat muistelijat uskovatkin usein hyvin vakaasti muistojensa totuuteen, he kertovat muistavansa asiat ja tapahtumat hyvin selvästi/elävästi, juuri niin kuin ne olivat tai tapahtuivat. Muistin tutkijat ovat kuitenkin osoittaneet, että tämä ei ole käytännössä mahdollista, koska muisti esimerkiksi valikoi, muokkaa ja muuntaa tallentamaansa aineistoa ja koska siihen vaikuttavat myöhemmät tapahtumat ja yhteisöllisesti hyväksytyt menneisyyden tulkinnat (Korkiakangas 1999, 164–170; Saarenheimo 1997, 101). Yhtäältä mennyttä kertaavien ihmisten usko muistojen totuuteen ja tämän uskon kiistävät muistitutkimuksen tulokset toisaalta ovat aiheuttaneet muistitietoaineistoja hyödyntäville tutkijoille monenlaisia pulmia. Saadaanko muistitietoaineistojen avulla luotettavaa/pätevää tietoa menneestä todellisuudesta? Miten suhtautua muistelijoiden vakuutuksiin oikein muistamisesta, kun muisti joka tapauksessa on valikoiva ja rajallinen? Mitä ja miten muistitiedon avulla ylipäänsä on tarkoituksenmukaista tutkia?
Muistin toimintaa käsittelevän psykologisen tutkimuksen tulosten perusteella on tehty monenlaisia johtopäätöksiä. Ensinnäkin muistitutkimuksen tuloksia on tulkittu siten, että muistitietoa on pidetty ensisijaisesti menneisyyden rekonstruktiona, mutta puutteellisena, esimerkiksi yksipuolisena ja vääristymiä sisältävänä rekonstruktiona. Tämän näkemyksen mukaan muistitiedon avulla ei saada luotettavaa tietoa tai saadaan vain siinä tapauksessa, että muistin rajallisuudesta aiheutuneet vääristymät pystytään oikomaan vertaamalla muistitietoa muiden lähteiden sisältämään tietoon. Toiseksi tuloksia on tulkittu siten, että tietoa muistin toimintaperiaatteista on hyödynnettävä muistitietoaineistojen tallennuksen ja tulkinnan yhteydessä. Menneestä todellisuudesta voidaan siis tehdä päätelmiä, mikäli tunnetaan muistin ja muistelun ominaispiirteet ja pystytään osoittamaan, millä tavoin ne ovat vaikuttaneet juuri tähän muistitietoaineistoon.
Psykologisen muistitutkimuksen perusteella on päädytty myös siihen, että todellisuuden ja muistitiedon suhteen pohtiminen ei yksinkertaisesti ole mielekästä, koska menneisyyttä ei kuitenkaan muistelun avulla pysty rekonstruoimaan. Niinpä muistelua ja muistitietoa onkin tarkasteltava ensisijaisesti todellisuuden tulkintana, ja pohdittava (esimerkiksi) sitä, minkälaisia asioita ja tapahtumia pidetään muistamisen ja kertomisen arvoisina sekä miten niitä muistellaan ja tulkitaan. Tässä yhteydessä on myös korostettu sitä, että muistelussa mennyttä katsotaan aina nykyisen lähtökohdista eli siinä tulee esiin pikemminkin menneisyyden ja nykyisyyden suhde kuin mennyt sinänsä (esim. Passerini 1987, 57; Saarenheimo 1997, 207). Käytännössä muistitietoa tosin edelleenkin tallennetaan ja hyödynnetään esimerkiksi historiantutkimuksessa monin eri tavoin: vaikka osa tutkijoista pitää sitä menneisyyden tulkintana ja korostaa ihmisten omien historiantulkintojen tavoittamisen ja vakavasti ottamisen tärkeyttä (ks. esim. Gluck & Patai 1991; Kalela 1999; Portelli 1991), osa on sitä mieltä, että muistitietoaineistot ovat todellisuuden riittämättömiä tulkintoja (esim. Wikdahl 1992, 16) ja käyttökelpoisia vain tietynlaisten aiheiden tutkimuksessa ja muun materiaalin ohella (esim. Caunce 1994; Hesselgren & Horgby 1993). Lisäksi osa tutkijoista on edelleen sitä mieltä, että muistitieto on ensisijaisesti lähdeaineisto, johon on aina suhtauduttava skeptisesti (esim. Morrisey 1996) tai että asiakirjat ovat historiantutkimuksessa päälähteitä, muistitieto sen sijaan on kerronnan värittämistä ja näkemysten esittämistä varten (ks. esim. Katajala 1990, 121).
Muistitietoaineistojen lisääntynyt tutkimus ja uudet näkökulmat ovat tuottaneet paljon uutta tietoa muistelun ja muistitietoaineistojen ominaispiirteistä ja erilaisista vivahteista, mutta samalla ne ovat tuottaneet lukuisia erilaisia menneisyyden kertaamiseen ja tulkintaan viittaavia käsitteitä. Esimerkiksi muistelukerronta, muistelupuhe, muistelma, sosiaalinen (tai kollektiivinen) muisti, suullinen tai kansanomainen historia sekä elämänkertomus, henkilökohtainen kerronta ja kokemuskerronta ovat kaikki termejä, joita on käytetty puhuttaessa muisteluprosessin tuloksena syntyneistä aineistoista. Osa termeistä korostaa kerronnallisuutta, osa taas sitä, että kysymyksessä on (asiantuntijahistorian tuloksista poikkeava) menneisyyden tulkinta. Kuten tämänkin julkaisun artikkeleista havaitsee, mikään käsite ei (vielä) ole vakiintunut eikä syrjäyttänyt muita.
Käsitteiden kirjavuuteen pitää siis ainakin toistaiseksi sopeutua; olennaisempaa on kuitenkin se, että muisteluprosessin tuloksena tuotetut aineistot ovat osoittautuneet hyvin mielenkiintoiseksi ja haasteelliseksi sekä tutkimuksen kohteina että lähteinä. Niinpä niitä on tarkasteltu monesta eri näkökulmasta ja hyödynnetty monin eri tavoin. Ehkä yleisimmin muisteluaineistoja on hyödynnetty välineinä tai lähteinä, joiden avulla on saatu tietoa ja/tai erilaisia tulkintoja todellisuudesta. Tällöin tutkimuksen kohteena on ollut muistetun ja kerrotun takainen menneisyys sinänsä, nykyisin useimmiten se, miten tuota mennyttä palautetaan mieleen ja minkälaisia tulkintoja siitä esitetään. Kun muistelu ja muisteluaineistot ovat olleet tutkimuksen kohteena, on tarkasteltu muistelun ominaispiirteitä, esimerkiksi sen yksilöllisiä ja yhteisöllisiä piirteitä tai erilaisia kerronnallisia ilmaisukeinoja ja muita kulttuurisesti määräytyneitä käytäntöjä käsitellä menneisyyttä. Lisäksi muistelua on tarkasteltu sosiaalisena toimintana ja vuorovaikutustapahtumana, jolloin keskiössä on ollut itse muistelutilanne tai -prosessi ja siihen osallistuvien tavat yhdessä rekonstruoida ja tulkita mennyttä. (Ks. esim. Edwards 1997, 263–294; Peltonen & Eskola 1997, 9–11.)
Nämä erilaiset lähtökohdat eivät välttämättä sulje pois toisiaan. Muistitietoa voidaan samassakin tutkimuksessa sekä hyödyntää menneestä kertovana lähteenä että tarkastella sitä, miten menneisyydestä kerrotaan ja miten sitä tulkitaan. Esimerkiksi muistitietohistoriassa keskeistä on ollut tavoittaa tutkimuksen kohteiden omat tulkinnat tai oma itseymmärrys ja muistitietoa on usein tarkasteltu samalla kertaa sekä lähteenä että menneisyyden tulkintana.
Tämän Eloren pohjana on lokakuussa 1999 Turun yliopistossa järjestetty seminaari "Mää muistan sen koko ikäni..." Muistitietoa tutkimassa. Seminaarin järjesti folkloristiikan oppiaine yhteistyössä Suomen Akatemian Muistitieto ja historian tulkinnat -projektin kanssa. Alustajina oli folkloristeja, historiantutkijoita ja uskontotieteilijä; tavoitteena osoittaa, että muistitietoaineistot ovat haasteellisia ja mielenkiintoisia sekä lähteinä että tutkimuksen kohteina ja vielä monen eri tieteenalan näkökulmasta. Seuraavat artikkelit osoittavatkin hyvin, miten monipuolista aineistoa muistitieto on. Kaikissa niissä muistitietoa on hyödynnetty lähteenä, mutta samalla on käsitelty sen ominaispiirteitä kerrontana ja menneisyyden tulkintana sekä pohdittu näiden tulkintojen tuottamiseen, esimerkiksi haastattelujen tekemiseen, liittyviä asioita.
FM Pauliina Latvalan artikkeli käsittelee perheen ja suvun historiaan kohdistuvaa kerrontaa, aineistona Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston SUKU-keruun yhteydessä tuotettu muistitieto. Latvala pohtii, millä tavoin keruuseen osallistuneet ihmiset ovat kerronnallisesti luoneet menneisyydestä erilaisia diskursseja. Lisäksi hän tarkastelee suomalaisten sukulaiskäsityksiä sekä muistelun merkitystä muistelijoiden näkökulmasta. Tässä yhteydessä tulee esiin esimerkiksi se, että perhehistoria, nimenomaan arkistolle siitä kirjoitetut muistelut ovat samalla kertaa sekä kertojien oman historian tuottamista että kerrontaa siitä, minkälainen perheen pitäisi olla.
FL Saara Tuomaala tarkastelee maalaislapsuutta vuosisadan alun Suomessa. Aineistona hän on hyödyntänyt sekä haastatteluissa tuotettua muistelukerrontaa (tai suullista historiaa) että 1920- ja 30-luvuilla tehtyjä kouluhallinnon ja köyhäinhuollon lähteitä (mm. köyhäinhoitolautakunnan pöytäkirjoja ja kunnalliskotien tarkastuspöytäkirjoja). Tutkimuksen kohteena on siis ensisijaisesti lapsuus sinänsä ja aineistona myös perinteisiä historiantutkimuksen lähteitä, mutta Tuomaala pohtii mielenkiintoisella tavalla myös sitä, mitä ja miten erilaiset lähteet kertovat lapsuudesta ja köyhäinhoidon toimenpiteiden kohteiksi joutuneista lapsista. Nimenomaan muisteluaineiston avulla hän tuo esiin sen, miten informantit olivat kokeneet lapsuutensa marginaalisuuden ja miten he haastatteluissa tulkitsivat omia kokemuksiaan ja tuottivat niistä elämäkerrallisesti ja historiallisesti ymmärrettäviä kokonaisuuksia.
FM Anne Heimo kirjoittaa vuoden 1918 sisällissodasta sammattilaisten kokemana. Hänen työnsä perustuu monipuoliseen haastattelumateriaaliin, jonka tukena on käytetty mm. asiakirja-aineistoja, sanomalehtiä, kaunokirjallisuutta ja muistojulkaisuja. Heimo korostaa sitä, että hän ei ole tekemässä tutkimusta (rekonstruktiota) sisällissodan tapahtumista Sammatissa; sen sijaan hän tarkastelee sitä, mitä sammattilaiset pitävät muistamisen ja kertomisen arvoisena ja miten vuotta 1918 on muisteltu ja tulkittu. Artikkelissa tuleekin esiin se, miten samoja tapahtumia käsittelevissä kertomuksissa tuodaan esiin erilaisia, toisinaan suorastaan vastakkaisia tulkintoja ja näkökulmia. Nämä erilaiset kertomukset myös osoittavat, että muistitietoaineistoa ei voi arvioida nk. perinteisen, ensisijaisesti luotettavuutta painottavan lähdekritiikin valossa, koska tapahtumat sinänsä eivät olleet yhtä merkittäviä kuin se, mitä niiden muistelun kautta voitiin kertoa "meistä" sammattilaisista ja "meidän" historiastamme.
FT Ulla-Maija Peltosen artikkeli käsittelee myös vuotta 1918. Peltonen tarkastelee sodan ja sen seurausten mentaalisia vaikutuksia eli suremisen tapoja ja niiden ilmenemistä erilaisissa aineistoissa. Keskeisenä aineistona on 1960–1980 -luvuilla tallennettu muistitieto, jonka tukena on käytetty mm. kaunokirjallisuutta, yksityisarkistoihin tallennettuja surunvalitteluja, kirjeitä ja valokuvia sekä 14–15 -vuotiaiden koululaisten vuonna 1919 tekemiä "muistipiirustuksia" sisällissodasta. Artikkelissa tulee esiin se, miten sisällissodan voittajat ja häviäjät määrittivät muistamisen (tai unohtamisen) arvoiset asiat ja miten nimenomaan hävinneen osapuolen piti kehittää aivan omia tapoja muistaa ja surra sodan uhreja. Tässä yhteydessä keskeistä oli muistelukerronta, joka toimi punaisten sosiaalisena muistina, toi esiin heidän näkökulmansa vuoden 1918 sisällissodasta ja sen seurauksista.
FM Outi Fingerroos tarkastelee artikkelissaan kannakselaisilta siirtokarjalaisilta tallentamiaan muistitietoaineistoja, joiden aiheena on Karjalan kannaksen luterilainen hautajaisperinne. Hän pohtii, miten päätyi arkistosta kentälle, toisin sanoen, millä tavoin ja miksi ryhtyi tutkimaan hautajaisperinnettä muistitietoaineiston, nimenomaan omien haastattelujen avulla. Fingerroos pyrkii (ensisijaisesti) muistitietoaineiston avulla osoittamaan sen, että kuolema on koettu yhteisölliseksi ongelmaksi, joka on ratkaistu tietynlaisen rituaalisen toimintakompleksin avulla. Tässä yhteydessä hän pohtii myös sitä, miten muistelun avulla käsitellään yhtäältä nk. normaalia, toisaalta poikkeavaa tai ei-toivottua kuolemaa. Jälkimmäisestä hän ottaa esille mm. vuoden 1918 punaisten kuolemat.
Apo, Satu (1995): Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää. Helsinki.
Caunce, Stephen (1994): Oral History and the Local Historian. Longman. London & New York.
Edwards, Derek (1997): Discourse and Cognition. Sage Publications. London.
Gluck, Sherna Berger & Patai, Daphe (1991): Women's Words. The Feminist Practice of Oral History. Routledge. New York & London.
Hesselgren, Eva & Horgby, Björn (1993): Är "muntlig historia" något för historisk arbetslivsforskning? Simonson, Birger & Thörnquist, Annette (red.), Arbete Genus Fackförening. Göteborg.
Honko, Lauri (1980): Kertomusperinteen tutkimustavat ja niiden tulevaisuus. – Laaksonen, Pekka (toim.), Kertojat ja kuulijat. Kalevalaseuran vuosikirja 60. SKS. Helsinki.
Kalela, Jorma (1984): Muistitietotutkimus ja historialiike. Kotiseutu 1.
Kalela, Jorma (1999): The Challenge of Oral History – the Need to Rethink Source Criticism. – Ollila, Anne (ed.), Historical Perspectives on Memory. Studia Historica 61. SHS. Helsinki.
Katajala, Kimmo (1990): Historiikinkirjoittajan opas. SHS, SKS. Helsinki.
Knuuttila, Seppo (1984): Mitä sivakkalaiset itsestään kertovat – kansanomaisen historian tutkimuskoe. Saloheimo, V. (toim.), Yhteiskunta kylässä. Joensuun yliopisto. Joensuu.
Korkiakangas, Pirjo (1999): Muisti, muistelu, perinne. – Lönnqvist, Bo, Kiuru, Elina & Uusitalo, Eeva (toim.), Kulttuurin muuttuvat kasvot. Johdatusta etnologiatieteisiin. SKS. Helsinki.
Kortelainen, Kaisu (1996): Saunassakin sahattiin. Tehdasyhteisön yleinen sauna ja pyykkitupa kerronnan kohteena. – Kortelainen, Kaisu & Vakimo, Sinikka (toim.), Tradition edessä. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Joensuu.
Kuusi, Matti (1980): Kronikaateista. – Laaksonen, Pekka (toim.), Kertojat ja kuulijat. Kalevalaseuran vuosikirja 60. SKS. Helsinki.
Lehtipuro, Outi (1982): Historialliset tarinat. – Järvinen, Irma-Riitta & Knuuttila, Seppo (toim.), Kertomusperinne. Tietolipas 90. SKS. Helsinki.
Morrissey, Charles T. (1996): Stories of Memory, Myth and Contrivance: The Oral Historian as Sceptic. IX International Oral History Conference. Göteborg.
Passerini, Luisa (1987): Fascism in Popular Memory. The Cultural Experience of the Turin Working Class. Cambridge University Press. Cambridge.
Peltonen, Eeva & Eskola, Katarina (1997): Muisto. – Eskola, Katarina & Peltonen, Eeva (toim.), Aina uusi muisto. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.
Peltonen, Ulla-Maija (1984): Muistitiedon ongelma. Kotiseutu 1.
Peltonen, Ulla-Maija (1996): Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. SKS. Helsinki.
Pentikäinen, Juha (1980): Yksilö perinteentutkimuksen kohteena. – Lehtipuro, Outi (toim.), Perinteentutkimuksen perusteita. WSOY. Porvoo, Helsinki, Juva.
Portelli, Alessandro (1991): The Death of Luigi Trastulli and Other Stories. Form and Meaning in Oral History. State University of New York Press. Albany & New York.
Portelli, Alessandro (1997): The Battle of Valle Giulia. Oral History and the Art of Dialogue. The University of Wisconsin Press. Madison, Wisconsin.
Pöysä, Jyrki (1997): Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä. SKS. Helsinki.
Raninen-Siiskonen, Tarja (1999): Vieraana omalla maalla. Tutkimus karjalaisen siirtoväen muistelukerronnasta. SKS. Helsinki.
Saarenheimo, Marja (1997): Jos etsit kadonnutta aikaa. Vanhuus ja oman elämän muisteleminen. Vastapaino. Tampere.
Thompson, Paul (1988): The Voice of the Past. Oral History. Oxford University Press. Oxford.
Ukkonen, Taina (1999): Turkulaisten telakoiden arki telakkatyöläisnaisten muistoissa. Sananjalka 41.
Wikdahl, Magnus (1992): Varvets tid. Arbetsliv och kulturell förändring i en skeppsbyggarstad. Gidlunds bokförlag. Stockholm.
FL Taina Ukkonen
Tutkija
Turun yliopisto
Kulttuurien tutkimuksen laitos
Folkloristiikka
taina.ukkonen (at) utu.fi