Tämän artikkelin kohteena on perheen ja suvun historiaan kohdistuva kerronta. Pohdin etenkin kirjoittajien keinoja luoda menneisyyttä kerronnallisesti erilaisiksi diskursseiksi, suomalaisia sukulaisuuskäsityksiä sekä muistelun merkityksiä kertojilleen. Tutkin myös mikä merkitys ajalla ja ajallisuudella on muistelua määrittelevänä tekijänä.
Tutkimukseni primaariaineistona on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston vuonna 1997 toteuttaman "Suvun suuri kertomus" -kilpakeruun sata valikoitua vastausta. Keruulla haettiin tietoa paitsi siitä, millaista muistitietoa perheet siirtävät menneestä myös siitä, millaisia merkityksiä suomalaiset tänä päivänä antavat perheen historialle ja sukulaisuudelle yleensäkin.
Kirjoittajat ovat tuottaneet vastauksensa erilaisia tyylikeinoja ja konventioita käyttäen. Erilaiset rakenne- ja tyylikeinot ovat sekä henkilökohtaisesti että kulloisenakin aikakautena yhteisöllisesti vakiintuneita. Lähtökohtanani on tarkastella kilpakeruuseen lähetettyjä tekstejä kirjallisina diskursseina (van Dijk 1985, 1, "literary discourse"). Keskeinen diskurssijaottelu tässä aineistossa näyttää seuraavalta: 1. muistelmat, 2. puheen kaltainen diskurssi, 3. historian jäsentämä kerronta, 4. kerronnan jäsentämä historia, 5. elämäkerrallinen diskurssi, 6. kaunokirjallinen diskurssi ja 7. runot. Tärkeä huomio on, että vastauksia ei kuitenkaan voi jakaa kuuluvaksi vain johonkin edellämainituista diskursseista, sillä kirjoittajat käyttävät samassa vastauksessa useampia, kulloinkin kerronnan sisältöön sopivia ilmaisutapoja. Siten esimerkiksi elämäkerta on kerronnan pohjarakenteena, mutta osa kerrottavista asioista ilmaistaan runomuodossa.
Perhehistorian muistelukulttuuria voidaan tutkia tarkastelemalla kirjoittavan kertojan tapoja ja syitä jäsentää menneisyyttä. Muistelun taustalla on monia keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, kuinka perheen ja suvun historiaa hahmotetaan ja kuinka muistelu siirtyy kirjoitettuun muotoon. Ensinnäkin kirjoittaja muodostaa kategorioita siitä, millainen kerronta, mitkä säännöt ja mallit kuuluvat kirjoitettuun – suullista julkisempaan ja pysyvämpään – perhehistoriaan. Ihmisillä on mielessään erilaiset kategoriat suulliselle ja kirjalliselle kerronnalle: sille, mitä on mahdollista ilmaista suullisesti mutta ei kirjallisesti ja päinvastoin (Shuman 1986, 3). Muistelun ratkaisevina taustatekijöinä ovat kirjoittajan elämänhistoria ja hänen elämäntilanteensa kirjoitushetkellä (ks. myös Saure 1993, 19; Pöysä 1997, 42–44). Lisäksi vastaajan näkökulmasta katsottuna kirjoittamiseen ovat "Suvun suuri kertomus" -keruuseen vastattaessa vaikuttaneet muun muassa seuraavat tekijät: sukulaisuuteen liittyvät käsitykset, kirjoittajan aikaisempi perhehistoriallinen orientoituminen, kirjoittajan rooli suvussa perinteenvälittäjänä ja suvussa sekä perheessä kerrotun/omaksutun muistitiedon määrä.
Perhe, suku ja se, mitä niiden historiaan mielletään, sisältää aineistossa laajan variaation käsityksiä ja käytänteitä. Suku- ja perheyhteisöjen hajoamista seurannut perhemuotojen ja käsitysten moninaisuus saa aineistossa yksilötason ilmauksia. Kysymykseen "ketkä ovat perhettänne" ei välttämättä saada selvää eikä yksinkertaista vastausta. Perhe on hyvin tunnevaltainen yksikkö, jossa biologinen sidos ei ole ainoa määrittelevä tekijä. Emotionaalisessa mielessä perheeksi saatetaan mainita osin eri henkilöt kuin virallisesti. Lisäksi saman henkilön käsitys perheestä voi vaihdella eri ikäkausina puhumattakaan siitä, että perheitä voi olla useita esimerkiksi nuoren kuuluessa sekä äidin että isän erillisiin perheisiin. Perinteisiä perheenjäseniä; lapsuudenperheessä isää, äitiä ja sisaria, ei myöskään välttämättä lasketa emotionaalisen perheen jäseniin. Toinen vanhemmista saattaa yksilöllisistä syistä olla täysin ulkopuolinen perheestä puhuttaessa. Tällaisia syitä voi olla esimerkiksi se, että isä ei ole koskaan perheessä elänytkään tai välit ovat katkenneet täydellisesti esimerkiksi vanhemman alkoholisoitumisen vuoksi. Perheestä ei voi erottaa ketään, mutta kenties perhehistoria samoin kuin populaarikulttuurikin tuo näkyville esimerkkejä siitä, kuinka vanhempi voi sulkea jälkeläisensä perheen ulkopuolelle rangaistukseksi ei-toivottavasta käyttäytymisestä. Perinnöttä jättäminen tai verbaalinen sukulaissuhteen mitätöiminen "et ole enää poikani" -lausahduksella tuntuvat ääriratkaisuilta, joihin perheristiriidat voivat johtaa (ks. myös Sirén 1999, 79).
Suvun määrittely ei ole sen yksinkertaisempi asia kuin perheenkään määrittely. Perhettä on usein kirjattu ylös miesten ja heidän sukunimien mukaan. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen, että sukua on opittu laskemaan pystysuoria mieslinjoja pitkin. Tutkimusaineisto tuo kuitenkin esiin sen, että suomalaiset pitävät tärkeinä myös vaakasuoria sukulaislinjoja ja naisten kautta laskettavaa sukulaisuutta. Muiden kuin verisukulaisten laskeminen omaan sukuun sai mielenkiintoisia piirteitä. Eräs naisinformantti kertoi pitävänsä sisarustensa puolisoita omina sukulaisinaan, mutta anoppi kuului vain miehen sukuun (SKSÄ, SUKU 2000, nainen s. 1948.). Perinteinen tapa naisen liittymisestä avioituessaan miehensä sukuun ei siten tässä tapauksessa tuntunut enää läheiseltä mallilta. Entä ketkä kuuluvat lähisukuun?
"Omista häistäni muistan hyvin selvästi, mitä tarkoittaa käsite lähisukulainen. Itselleni se merkitsi tuolloin lähinnä sisaruksiani ja äitini sisaruksia. Vieraslista oli jo tuolloin täysi, kun tuleva anoppini kauhistui, että hyvä tavaton: tulevan appeni 20 pikkuserkkua on kutsumatta ja hehän kuuluvat lähisukuun!!" (SKS.SUKU 1997, 25091, nainen s. 1959.) Kirjoittaja perustelee anoppinsa lausahdusta heimo-ominaisuuksilla: "Käsitykseni suvusta vaihtelevat kovasti. Minulla on suppeampi sukukäsitys kuin miehelläni. Hänellä onkin molemmin puolin karjalainen suku. He ovat hyvin sukurakkaita. Yhteyttä pidetään serkkuihin, pikkuserkkuihin, setiin, täteihin ja näiden muihin sukulaisiin monta kertaa vuodessa, koska aina kehittyy jotkut juhlat." (SKS.SUKU 1997, 25091, nainen s. 1959.)
Miten emotionaalinen suku mielletään? Mikäli sukulaisista esimerkiksi isovanhemmat ovat kuolleet, puuttuvat isovanhemmat voivat "korvautua" iäkkäillä ystävillä. Usein myös ikääntyminen laajentaa kiinnostusta sukuun, jolloin esimerkiksi pikkuserkut perheineen koetaan ehdottomasti sukulaisiksi, vaikka näin ei olisi ajateltu nuorempana. Aineiston nuorimmat vastaajat loitontavat serkut lähisuvusta: "Minun sukuuni kuuluvat tällä hetkellä vanhempani, puolisoni vanhemmat, sisarukseni perheineen ja puolisoni sisarukset perheineen. Serkut eivät mielestäni oikein kuulu sukuun." (SKS.SUKU 1997, 25083, nainen s. 1959.)
Suvun ja perheen tiukka jakaminen ei myöskään ole aina relevanttia. Eräs vastaaja sanoi isän suvun olevan hänen perheensä. (SKSÄ.SUKU 1999, 319, nainen s. 1943.) Perhekäsitysten variaation taustalla ovat muun muassa länsi- ja itäsuomalaisen perheen erilaiset traditiot (ks. mm. Siren 1999). Lisäksi yksilöllisyyden ja perhemuotojen moninaisuuden lisääntyminen vaikuttavat kokemuksiin ja käsityksiin.
Perhehistoriaan sisältyy myös käsitteenä laajempi suvun historia. Se lähenee usein paikallis- ja pitäjähistoriaa sekä kuvailee muun muassa suvun muuttoliikkeitä. Perhehistoria-käsite puolestaan tuo esiin perheen sisäisen elämän, arjen historian. Perhehistoria, kuultu muistitieto ja arkistolle kirjoitettu vastaus on kerrontaa myös siitä, millainen perheen pitäisi olla ja minkälaisia kokemuksia kertojilla on ollut perheenjäsenenä. Kerronnan kautta välittyy kuva perhedynamiikasta eli siitä, millaisia jännitteitä ja sopimuksia perheenjäsenten välillä on, sekä kuinka perheenjäsenten roolit vaikuttavat ja vaihtelevat kussakin tilanteessa. (2) Perhehistoriassa perhedynamiikka on usein piilossa olevana tekijänä. Rivien välistä ja joskus aivan suoraankin on luettavissa, millaisia piirteitä arvostetaan naisissa ja miehissä esim. vanhemman ja puolison rooleissa. Seuraavan vastaajan mukaan äidin kerronnan kautta välittyi selvästi se, millainen naisen tulisi olla: "Äitini kertomukset ovat vaikuttaneet tietysti meihin kaikkiin. Perheemme pojista en tiedä, mutta meillä kolmella tytöllä on selvä käsitys millainen naisen on oltava. Me kaikki arvostamme naista, joka pärjää missä tahansa. Me arvostamme itsenäistä ja vahvaa naista, joka pystyy pärjäämään aina, tapahtui mitä tahansa. Vaadimme mieheltä vahvuutta, tai muuten pyöritämme häntä tullen mennen mielemme mukaan." (SKS.SUKU 1997, 25092, nainen s. 1959.)
Miniän ja anopin suhde ei ole perhehistoriallisen kerronnan mukaan ollut ainoa tulenarka ihmissuhde: "...Äitini oli isän kuoleman jälkeen meidän perheen heikko jäsen, niin kauan kun hän eli siinä Ylätalossa. Mummo oli vielä silloin myös voimissaan, eikä aralla hiljaisella miniällä ollut mitään paikkaa, osaa eikä arpaa tässä talossa näiden vahvojen, voimakkaiden ihmisten puristuksessa, en tiedä miten hän sen 6 vuotta kesti? Erikoisesti Mummo ja Tädit olivat aina painamassa, ei siinä miniä varmaan mitään osannut tehdä heidän mielikseen, miehet olivat sävyisiä, eivätkä puuttuneet naisten sähinöihin ennen kuin oli pakko..." Sama kirjoittaja kertoo myös kummitätinsä kasvattajan roolista: "... kun Isäni kuoli, niin hän otti heti ohjat käsiinsä ja päätti että minä kuulunkin nyt hänelle. Äidillä ei ollut enää mitään tekemistä meihin lapsiin. Äiti oli hiljainen ja arka siinä vahvojen ihmisten keskellä eikä pystynyt puoliaan pitämään missään asiassa. Tämä Kummitäti kuljetti minua mukanaan kylällä kuin maskottia, minun piti olla kiltti ja kauniissa vaatteissa että hän sai minua esitellä. Hänellä ei ollut omia lapsia ja niin hän katsoi oikeudekseen ottaa veljensä lapsen." (SKS.SUKU 1997, 11592, nainen s. 1921.) Edellä lainatun kirjoittajan kertomus jatkuu maininnalla, että kolme vuotta nuoremman veljen elämä saman kummitädin kanssa oli paljon vapaampaa. Veljen kertomus saattaisi siten olla täysin toisenlainen. Haastattelun kautta olisi kiinnostavaa tutkia myös sitä, kuinka eri tavoin sisarukset kertovat saman suvun menneisyydestä ja samoista kokemuksista.
Kirjoituksissaan suomalaiset tuovat sukulaisuudesta esiin samaistumiskohteena toimivia piirteitä. Usein teksteissä paikannetaan aluksi maantieteelliset ja samalla alueelliset heimoon palautuvat määreet. Näin nimetään 'juurien alkukoti' kauimmaisen sukulaisen mukaan. Tekstin edetessä kerrotaan suvun historiasta etenkin se, kuinka suku muutti paikasta toiseen. Lopulta kirjoittaja kommentoi suvun erilaisia alueellisia aikakausia tai juuriensa monipuolisuutta ja ilmoittaa, mihin hän tuntee samaistuvansa. Genealogisten linjojen jatkumon mainitseminen toimii myös kerronnan voimakeinona. Esimerkiksi "olen 8. polven pohjalainen" luo lukijalle mielikuvan siitä, että kertojalla on pohjalaisuus verenperintönä ja täten kotiseutuna. Yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä korostetaan heimostereotypioiden mukaisesti (ks. Pietilä 1997):
"Mieheni suvun puolella korostuu yksilöllisyys, oman sukuni puolella perhe. Mieheni suvun puolella on katkaistu välejä perheen ja suvun jäsenten kesken (jopa isä-poika suhteita) henkilökohtaisiin loukkauksiin ja perinnönjakoon liittyvistä syistä, on erottu runsaasti, tehty avioliiton ulkopuolisia lapsia. Oman sukuni puolella välejä ei ole katkaistu, vaikka on ollut riitaisiakin kausia. Myös avioliitot ovat olleet pysyvämpiä, vaikkakin usein myös ongelmallisia. Mieheni ja oman sukuni välillä on eroa myös siinä, että oman sukuni ja varsinkin perheeni jäsenet auttavat mahdollisuuksiensa mukaan toisiaan arkisissa töissä 'talkoilla' ja antavat apuaan myös taloudellisesti. Juuriltaan hämäläisessä agraarisuvussa ja perheessä tämä ei ole nykyään ainakaan tavallista: jokainen saa pärjätä omillaan. Kun karjalaisessa suvussa kysellään: Mitä siul ja teil nyt kuuluu, pitää hämäläinen (miehen: lisäys PL) sukuni em. kyselyjä ei toivottuna uteluna." (SKS.SUKU 1997, 12326, nainen, s. 1944.)
Muistitieto vaikuttaa paikkaan kiinnittymisen tunteeseen usein vahvistavasti. (Vrt. Raninen-Siiskonen 1999.) Toisaalta myös vahva sidos tilaan, taloon tai heimoon sekä kotiseutuun vahvistavat kiinnostusta perhehistoriaan. Suvun määreitä pohdittaessa mielenkiintoinen piirre on se, että ainakin toisinaan edesmenneet sukupolvet ovat luomassa merkityksiä eläviä sukulaisia enemmän. Se, mistä henkilö on kotoisin, missä hän kokee juurensa olevan, rakentaa sen, kuka hän on nyt (Jaago 1999, 84). "Serkut ja pikkuserkut ovat minulle enemmän tai vähemmän etäisiä. Mutta nuo kirkonkirjojen sivuilta löydetyt isoisovanhemmat ovat tulleet minulle tärkeiksi: juuri heidän kauttaan tunnen olevani osa ketjua." (SKS.SUKU 1997, 3503, mies s. 1965.)
Kerrontaa temaattisesti tarkasteltaessa suvun suhde itseen tulee esiin elinolosuhteiden vertailuna sekä 'vanhan ajan' arvomaailman vertailuna nykyiseen arvotyhjiöön. Aikaisempien sukupolvien kerrotaan olleen tasapainossa luonnon kanssa ja sitkeitä vaikeuksien edessä, kun taas suvun nykyiset jälkeläiset pääsevät helpolla, mutta valittavat silti. Toisaalta tyytyväisyys elinolojen helpottumiseen mainitaan myös. Suvun tunnetaan olevan itsessä myös perinnöllisinä sairauksina ja ulkonäöllisinä piirteinä ja muina ominaisuuksina.
Kirjoitushetkeä aiempi perhehistoriallinen orientaatio, kuten sukututkimuksen teko, elämäkerran tai muistelmien kirjoitus harrastuksena, vaikuttaa menneisyyden kerronnallistamiseen sekä kirjoittajan omakuvaan perinteen välittäjänä: menneestä kiinnostunut ihminen kirjoittaa ja kertoo aktiivisesti. Käsitys perinteenvälittäjän roolista muodostuu lisäksi moninaisten tekijöiden seurauksena. Esimerkiksi suvun vanhimpana moni kokee olevansa kunnioitetussa asemassa siirtämässä perintöä jälkipolvelle. Olennaisia ovat myös perinteenvälittäjän käsitykset siitä, mitkä teemat ovat suvussa arvostettuja eli löytyykö omasta suvusta kertomisen aiheita. Mikäli perinteenvälittäjä on esimerkiksi karjalainen evakko, on erittäin todennäköistä että hän pitää merkittävänä kertoa kokemuksistaan nuoremmille. Seuraavassa kirjoittaja pohtii omien vanhempiensa kerronnan eroavuuksia ja niiden syitä: "Äiti on kertonut monasti elämänsä vaiheista. Hänellähän onkin paljon kerrottavaa, koska hänen elämäänsä liittyy monia murroksia: kotoa Karjalasta lähtö, värikkäät ja raskaat vaiheet siirtolaisena, elämän aloittaminen isäni kanssa ja perheen monet muutot ja kova elämä." sekä "Isän elämästä olen saanut hyvin värittömän kuvan: virikkeetön elämä takapajulassa syrjäkylän perimmäisellä kulmalla, Kivijärven Lahdenperän kylällä. Sota toi vähän vaihtelua, ja sitten hän avioitui äitini kanssa. Äiti on kuvattu sankariksi ja selviytyjäksi, isä on seuraillut sivusta ja antanut tilaa äidin kertomuksille." (SKS.SUKU 1997, 25083, nainen s. 1959.)
Suvun sankaritarinoita kerrottaessa motivaationa voi olla myös oman elämän arvottaminen. Sukulaisten ihailulla pyritään saamaan kunnioitusta omille "juurille". Kertomuksilla pyritään joskus myös aktivoimaan jälkipolven mieliin heidän maantieteellisen taustansa monipuolisuus. Samoin kuin kertomusten Karjala, joka ei ole nykynuorten elämässä ollut maantieteellisenä kotipaikkana, tuo karjalaisten jälkeläisille yhden identiteettiä muodostavan tekijän. Vaikkapa Lappi, Pohjanmaa tai Savo kerronnan kohteena voivat myös vahvistaa nuorten käsitystä itsestään ja taustastaan. Esimerkiksi pohjoiskarjalainen nuori voi pikku hiljaa havaita, kuinka hänelle verbalisoidaan perheessä pohjalaiset juuret.
Perheen ja suvun muistitiedon määrä kirjoitetun perhehistorian taustamateriaalina vaihtelee. Osa kirjoittajista on kuullut kodissaan ja suvussaan runsaasti kertomuksia sukulaisten elämästä, toisilla suullisen kerronnan osuus on erittäin vähäistä. Kirjoitusprosessin aikana muistitietoa tulkitaan, omaksutaan, hylätään ja hyväksytään sillä seurauksella, että osa siitä nousee muita tärkeämmäksi. Suullisesti välittyneille kertomuksille annetaan perhehistoriaa kirjoitettaessa merkityksiä ja etsitään selityksiä. Lisäksi ne, jotka eivät muista sukulaisten kertoneen mitään, rakentavat kirjoituksensa täysin muun kuin suullisten kertomusten perusteella. Heidän taustamateriaalinaan vastauksissa ovat usein esimerkiksi sukuluettelot, valokuvat, päiväkirjaotteet tai kopiot asiakirjoista. Vastaajat, jotka käyttävät paljon taustamateriaalia, tekevät sen varmasti muistakin syistä: kirjeet tai päiväkirjat tuovat henkilökohtaiset äänet esiin paljaammin kuin kerronta. Kerronnan sisäinen maailma voidaan luoda taustamateriaalin avulla fiktion ja faktan yhdistelmäksi, jossa totuutta ja kuvitelmaa ei ole tarpeen erottaa.
Seppo Knuuttilan termi "kerrottuna muuttuva menneisyys" kuvailee menneisyyden moniäänistä kerrontaa, sitä kuinka samat olosuhteet koetaan, muistetaan ja kerrotaan ryhmän sisälläkin eri tavoin, puhumattakaan erilaisten sosiaalisten ryhmien toisenlaisista kokemuksista (Knuuttila 1994, 23, 60). Muistelu ja kertominen ovat siis itsessään tapahtumia, eivätkä vain tapahtumien kuvauksia (Tonkin 1992, 51–52, 67). Tutkimusaineistoni tekstit muodostuvat muistojen ja mielikuvien yhdistämisestä. Heijastavatko tekstit yksilöllistä vai sosiaalista muistia? Jakoa ei ole syytä tehdä jyrkäksi, sillä muistot ovat muodostuneet tietyssä kontekstissa, esimerkiksi suvun piirissä yksilö on suullisen kerronnan kautta "perinyt" muistoja sekä omasta lapsuudestaan että esimerkiksi muistotietoa paikallishistoriasta. Yksilöllinen muisti ei siis ole pelkästään henkilökohtaista. Oma kokemus ja kuultu kertomus sekoittuvat niin, ettei kertoja aina tiedä, muistaako hän kyseisen tapahtuman vai onko hän "oppinut muistonsa".
Mitä kirjoittaja haluaa tuoda esiin perheen historiasta, millaisia teemoja ja kokemuksia hän erityisesti painottaa? Kerronnan painotusten lähtökohtana on se perusaines, jonka katsotaan parhaiten määrittelevän omaa taustaa ja vahvistavan identiteettiä. James Fentress ja Chris Wickham (1992, 7) kiteyttävät muistelun ja identiteetin sidoksen lauseeseen "we are what we remember". Se, kuinka muistoja jaotellaan, järjestellään ja siirretään eteenpäin, määrittelee siis henkilökohtaista ja kollektiivista identiteettiä. Kerronnan päähenkilönä voi olla isoäiti, josta on henkilökohtaisia muistoja tai 1600-luvulla elänyt mies, joka lasketaan suvun kantahenkilöksi. Kertoja ei siten aina edes ole tavannut henkilöitä, joiden elämää hän tekstissä rekontekstualisoi. Uskooko kirjoittaja tuolloin voivansa luoda realistisen kuvan sukulaisista? Pyrkiikö hän kuvailemaan heidän tunteitaan ja ajatuksiaan?
Kuten omaelämäkertasopimuksen ajatellaan ohjaavan omaelämäkertojen tuottamista (Lejeune 1989), voidaan kilpakeruukyselyihin vastaavienkin osalta puhua kilpakeruusopimuksesta (Pöysä 1993, 17). Pöysän mukaan referentiaalinen puhetapa ohjaa kirjoittajia siten, että he eivät tuota tekstiään ensisijaisesti kaunokirjallisten tavoitteiden vaan totuudellisuuden mukaisesti. Anni Vilkko (1997, 78–79) pohtii omaelämäkerrallisen sopimuksen laajenevan käytännössä erilaisiksi esittämistavan koodistoiksi ja toiveeksi, jossa lukijan odotetaan ymmärtävän rivien välistä kirjoittajan valintojen perusteet sekä kertojan ja lukijan välisen suhteen.
"Suvun suuri kertomus" -kilpakeruun esitteessä mainittiin seuraavat teemat: 1. Suvun historia ja sen merkitys 2. Sukupolvien kertomukset 3. Suvun maantiede 4. Perhesuhteet 5. Arvot ja arvostukset 6. Suvun tapaperinne 7. Yksilö vai yhteisö? Keruuseen tuli 720 vastausta, joista naisten oli 495, miesten 225. Kilpakeruuesitteen mukaisesti jäsennellyt vastaukset ovat pituudeltaan muutamasta sivusta sataan liuskaan. Kilpakeruuvastauksissa on nähtävissä dialogisuuden tavoite: vastaajat pyrkivät osoittamaan, että he ovat huomioineet esitteen ja esimerkiksi valitsevat sieltä muutaman kohdan, jotka erityisesti koskettavat heitä. Jonkin verran etenkin kilpakeruun aikana kirjoittaneet ja keruuesitteen kysymyksiin vastanneet henkilöt peilaavat järjestäjien toiveita ja pyrkimyksiä tuotettuun tekstiin. Vastaajat voivat esimerkiksi olla epävarmoja siitä, tuliko heidän muistelussaan esiin niitä painotuksia, joita keruussa haetaan.
Ovatko "kirjoittavan kertojan" (Apo 1993, 12) kilpakeruuseen lähettämät vastaukset yhtä vapaasti – kylläkin kilpakeruusopimuksen puitteissa – kirjoitettuja, kuin miltä ne ensi silmäyksellä näyttävät? (vrt. Apo 1995, 173–186.)Vastauksista ei useinkaan ole suoraan luettavissa, harkitseeko kirjoittaja ilmaisumuotojaan ja niiden muutoksia. Vastauksista löytyy vain harvoin suoria kommentteja kirjoitusprosessin valintoihin. On kuitenkin yksittäisiä vastaajia, jotka niitä pohtivat: "...harkitsimme pitkään jatkokertomuksen ilmaisumuotoa. Keskustelunomaista? Vuosilukuja? Henkilöitä? Päätimme olla kasvottomia, sinne menneeseen aikaan lujasti sitoutuneita. Halusimme esimerkkien omaisesti kuvata, miten he selvisivät." (SKS.SUKU 1997 21861, mies s. 1920.)
Kielenkäyttö ja siihen liittyvät valinnat kuten slangi, murteen tai dialogien käyttö on informanttien haastattelujen perusteella tarkoituksellista eikä alitajuista.Yksi vastaajista oli antanut murteella kirjoittamansa tekstin sisarelleen luettavaksi ja kommentoitavaksi. Murretta kerrottiin käytetyn voimistamaan henkilökohtaista otetta. Kirjoittamiseen on usein mennyt pitkä aika: muutamista päivistä muutamaan kuukauteen. Tekstin sisältöön vaikuttavat sekä kirjoitettaessa syntyvät uudet muistot että kuviteltu lukija. Eräs informantti kertoi, että hän ei kuvaile ihmisiä teksteissään, vaan suullisissa kertomuksissa. Potentiaalisena lukijana ovat myös sukulaiset, joten suvun sisäiset ihmissuhteet tulee ottaa huomioon. Kuinka kiinteärakenteisiksi kirjoittaja mieltää muistelman tai elämäkerran? Nimeääkö vastaaja kirjoituksensa kuuluvaksi esimerkiksi muistelmiin tai johonkin muuhun kirjoittamisen vakiintuneeseen muotoon, eli onko kerronnan laji mielessä kirjoitettaessa? Osa vastaajista on otsikoinut kirjoituksensa muistelmiksi. Muistelmat merkitsevät toisille vanhojen kädentaitojen ja ruokareseptien tallennusta, toisille taas omien kokemusten kertaamista ja arviointia.
Haastatteluista tuli esiin se, että kirjoitusprosessi ja muistelu muuttavat kirjoittajan käsityksiä edesmenneistä sukulaisistaan sekä historiasta. Myös sukulaisten muistelmien lukeminen on muuttanut käsityksiä. Eräs haastateltava oppi sijoittamaan lapsuuden perheensä elämän erilaisiin aikakausiin ja tutustui tekstien kautta äitinsä uusiin luonteenpiirteisiin kuten huumoriin. (SKSÄ, SUKU 2000, mies s.1923.)
Vastaajille on valikoitunut erilaisia keinoja tuottaa muistonsa, kuullun perhehistorian, kokemuksensa ja mielipiteensä vastaanottajan luettavaksi. Tätä tekstin tuottamisen yhteydessä tapahtuvaa prosessia voidaan nimittää tekstuaalistamisstrategiaksi. (Pöysä 1997, 52; vrt. van Dijk/Kintsch 1983, 205; Harvilahti 1992, 98–99.) Tekstissä käytetään kulloinkin sopivinta rekisteriä, sekä niiden erilaisia markkereita (Halliday 1978, 185; Foley 1995, 49–50; Wardhaugh 1986, 48, markkereista myös Mills 1991, 21–22, 267). Tarkastelemassani aineistossa kertojat ovat luoneet tekstinsä erilaisiksi kirjallisiksi diskursseiksi, joilla on kullakin oma merkityksensä. Eri ilmaisulajit (genret) ovat soveliaampia kuin toiset välittämään muun muassa tunteisiin liittyviä painotuksia (mm. Briggs & Bauman 1992, 157; Siikala 1999, 2–3). Kertojilla on valintansa taustalla ne omaksutut mallit, jotka ovat luontevia hänelle: esimerkiksi tunteiden ilmaisuun valitaan runomuoto, koska se koetaan juhlalliseksi tai koska kaunokirjallinen teksti on tuttu ja turvallinen muoto pöytälaatikkokirjailijalle. Monet ovat kirjoittaneet jo pitkään elämäkerrallista historiaa omaisestaan ja päättävät lähettää tekstinsä kilpakeruuseen. Omaksutut mallit ovat kunkin tekstin pohjarakenne, mutta tekstin sisällä siirrytään tarvittaessa ilmaisulajista toiseen.
Anna-Leena Siikala (1984, 160–188) on kertojatypologiassaan nimennyt kertojien erilaisia suhteita perinteeseen, mm. etäistävän ja läheistävän perinneorientaation vaihtoehtoja. Esimerkiksi perinteen etäistävä aktiivikertoja esiintyy yleisölleen kun taas perinteen läheistävälle tilapääkertojalle esitystapaa tärkeämpää on arvioida omaa elämää jutustelun kautta (Siikala 1984, 167). Tässä artikkelissa etäistämistä ja läheistämistä tarkastellaan tekstin sisäisinä keinoina liikkua a) historian ja ajan, b) kertojaminän ja c) kirjoittajan elämän arvioinnin välillä. Kirjoittamalla kertomisen diskurssilajien valinta on sidoksissa paitsi persoonallisuuteen liittyviin kirjallisen ilmaisun muotoihin, myös siihen, kuinka kirjoittaja jäsentää menneisyyttä ja kuinka hän etäistää ja läheistää kerrontaa (vrt. Siikala 1984). Teksteistä voidaan tarkastella myös kertojan oman äänen läsnä- ja poissaoloa, sitä kuinka kertojaminä siirtyy välillä taustalle "näkymättömiin" ja palaa jälleen takaisin. Perhehistoria on henkilökohtaisuuksien historiaa, jonka vuoksi kirjoittaja etäännyttää tai läheistää kertomaansa. Jyrki Pöysää (1997, 52) lainaten: "vastaajan tekstuaalistamisstrategia kuitenkin ratkaisee sen, miten näkyvästi kirjoittajan asema on esillä."
Teksteistä voidaan tarkastella vastaajan positiota suhteessa aikaan. Vastaaja voi pitäytyä ns. informantin roolissa, jolloin hänen pyrkimyksenään on vastata esitteessä esitettyihin kysymyksiin asiapitoisesti tässä ja nyt. Toisena vastaajapositiona on muistelija, jolloin merkittävintä on palauttaa mieleen omakohtaiset kokemukset ja sijoittaa itsensä muistojen eri vuosikymmenille. Muistelijan kertomukset voitaisiin usein jakaa otsikoihin "minä lapsena", "minä nuorena" jne. Kolmantena esiintyy kertojan positio, jolloin merkittävintä on luoda kerronnallinen kokonaisuus, usein edesmenneiden sukulaisten elämästä tai jostakin menneen ajan yksittäisestä teemasta. Usein kertojan positioon "asettuneella" kirjoittajalla tai haastateltavalla on kiteytynyt kertomus mielessään, jonka hän esittää. Kerronnan aikataso ei ole tarkkarajainen, koska oleellisinta on kerronnan sisäinen aika.
Ensimmäiseksi muistelmat ovat perhehistorian lajina keskeinen osa menneisyyden jäsentämistä. Osa keruukilpailuun arkistoon lähetetyistä muistelmista, kuten muistakin teksteistä, on kirjoitettu ennen kilpakeruun ajankohtaa. Niitä ei siis välttämättä ole kirjoitettu tietoisesti arkistokilpailuun vaan itselle tai sukulaisille. Niihin on usein liitetty tietoa paitsi suullisesta muistitiedosta myös sukututkimuksesta. Muistelmat eivät ole pelkästään omakohtaisia, vaan ne ovat usein samalla paikallishistoriaa. On esitetty, että naiset keskittyvät niin muistelmissaan kuin elämäkerroissaankin ihmissuhteisiin ja sisätiloissa tapahtuviin toimintoihin miesten kuvaillessa itseä, rakennuksia ja maisemaa (Vilkko 1997, 84; Vilkko 1998, 30; Raninen-Siiskonen 1999, 91). Itsen kuvailu kuuluu kyllä naisten kerrontaan myös, vaikkakin itsestä puhutaan usein eri näkökulmasta kuin miesten kerronnassa. Miehet pikemminkin sijoittavat oman elämänkaarensa suhteessa muutoksiin, naiset pohtivat itseä muista puhuessaan.
Muistelmien kirjoittajat liikkuvat laajasti aikatasoilla: harvemmin teksti alkaa nykyhetkestä ja siirtyy pikku hiljaa menneisyyteen kuin että se alkaa menneestä ja siirtyy nykyisyyteen. Tulevaisuuteen viitataan lyhyesti. Muistelmissa on tyypillistä luoda kertomusten sisäinen aika, jolloin emotionaalisten kommenttien kautta läheistetään kerronnan kohteena olevien henkilöiden elämänvaiheita omaan elämään. Ensimmäinen muisteltu sukupolvi on usein kirjoittajan isovanhemmat. Erästä tämän kaltaista muistelma-vastausta lukiessani huomasin kuitenkin, että vastaajan väliotsikoiksi kirjoittamat "ensimmäinen sukupolvi", "toinen sukupolvi" jne. olivat ristiriidassa niiden sisältämien tekstien kanssa. Ensimmäisen sukupolven tarinassa kerrottiin siten myös myöhemmistä sukupolvista. Kertojan äänen sijainti oli mielenkiintoinen, sillä puhuessaan 1800-luvun lopusta kirjoittaja käyttää ilmaisuja "ei elämä täällä metsäseudun torpassa pelkkää synkkää raatamista ollut" ja "mitähän kautta nämä vieraskieliset nimet tänne metsäperukoille olivat kulkeutuneet?" (SKS.SUKU 1997, 26759, nainen s. 1925.) Silti kirjoittaja asui Tampereen keskustassa.
Toisena lajina on puheen kaltainen kerronta, suullisen kaltainen diskurssi. Puheelle ja kirjoitetulle tekstille ominaiset ilmaukset ja rakenteet sekoitetaan. Vastaaja antaa tuolloin tekstin rönsyillä vapaasti. On esimerkiksi paljon epätäydellisiä, pitkiä lauseita ja tekstissä on paljon muisteltuja dialogeja sekä puheenomaisia ilmaisuja, puheen markkereita ; "kerran kun..." , "kun sitten, niin..." ja "Minä sanoin siihen, että..." Tämä laji voi sisältyä usein kirjoitettuihin muistelmiin. Kerronnan tutkimuksessa on pohdittu paljon sitä, kuinka suullisen ja kirjallisen kerronnan säännöt eroavat. Amy Shumanin (1986, 12–13) mukaan kirjallinen ilmaisu ("story") on kiinteärakenteisempi kuin suullinen ilmaisu ("the flow of conversation"). Tarja Raninen-Siiskonen (1999, 117) esittää, että eloisampi kieli, partikkelit kuten "juuri" ja "todella" sekä sivuepisodit ja niiden kommentit olisivat tyypillisiä suullisille muistelmille. Muistelmiaan kirjoittava kertoja sallii itselleen vapauden käyttää edellä mainittuja suulliselle ilmaisulle ominaisia ilmaisuja. Puheenomaisia ilmaisuja käytetään etenkin visualisoitaessa muistojen kohdetta, vaikkapa kylää ja pihapiiriä omassa mielessä. (Ks. myös Raninen-Siiskonen 1999, 79.)
"Nyt kun muistelen sitä Savotan kylää, muistan kaikki ne talot. Kun sitten siirsivät sen isoisän talonkin pois sieltä kylästä. Siellä muutaman km:n päässä oli virolaista asutusta, he siirsivät isoisäntalon sinne ja siihen tuli virolaisten kansakoulu. Kerran sanoin sisarelleni, että olisivat jättäneet sen talon paikoilleen, että voisi edes muistella, minkälainen isoisän talo oli. Sisareni kun on kolme vuotta minua vanhempi, niin sanoi että hän vähän muistaa sitä. Muistan sen isoisän veljenpojan talon, se oli siinä vieressä, kaksikerroksinen, vihreäksi maalattu, siihen kun muistini ulottuu niin siinä oli kauppa, kyläneuvoston virasto sekä puhelinkeskus. Muut rakennukset siinä isoisän pihapiirissä olivat paikallaan. Kaksi aittaa oli siinä kadun puolella, joku talousrakennus sekä pihan puolella se verstasrakennus. Kun ei edes valokuvaa jäänyt siitä talosta." (SKS.SUKU 1997, 23254, nainen s. 1930.)
Myös Barbro Klein (1999, 11) on arkiston kyselyvastauksia tutkiessaan huomannut osan kirjoittajista käyttävän erittäin pitkälle suullista tyyliä. Kleinin mukaan lukija voi kuulla vastaajan puhuvan: vastaaja käyttää murretta, selittää ilmaisut lukijalle jne. "Suvun suuri kertomus" -vastaajien haastattelut samoista aihepiireistä laajentavat mahdollisuuksia tutkia suullisen diskurssien käyttöä kerronnassa.
Kolmantena diskurssina historian jäsentämä kerronta pyrkii genealogisten jäsennysten kautta dokumentoivaan perhehistoriaan, jossa virallisen historian tapahtumat jäsentävät kansan vaiheita (historia etäistetään). Tällöin alueelliset ja historialliset yksityiskohdat mainitaan informatiivisina. Mikäli vastaaja rekonstruoi esimerkiksi 1800-luvulle sijoittuvan arkikuvauksen, josta hänellä ei ole omakohtaista kokemusta, hänellä on kertojan rooli. Seuraavassa esimerkkinä nälkävuodet:
"Katovuodet, ns. nälkävuodet alkoivat 1860-luvun alussa, eli kolmannen sukupolven syntymän aikoihin. 1862 alkanut katovuosi pakotti ihmiset sankoin joukoin liikkeelle, erityisesti Pohjanmaalta ja Keskisen Suomen alueelta. Vuodet 1865 ja 1866 antoivat myös huonon sadon, mutta niitäkin monin verroin kauheampi oli vuosi 1867. Tuolloin talvea kesti juhannukseen saakka, eikä satoa saatu juuri ollenkaan." (SKS.SUKU 1997, 21859, mies s. 1920.)
Neljäs laji, kerronnan jäsentämä historia, toimii päinvastoin: kerronta etenee henkilökohtaisesta, yksilön näkökulmasta (historia läheistetään) ja tuo sivutuotteena esiin sen, mitä virallisessa historiassa tapahtui samaan aikaan. Tekstissä historia kohdistuu nimettyihin ihmisiin, heitä ei markkeerata numeroitujen sukupolvien mukaan. Kerronnan jäsentämä historia osoittaa, mitä muutoksia perheessä kerrottuna ajanjaksona tapahtui. Nälkävuodet kerronnan jäsentämän historian tyylillä:
"1860-luvulla ankarat nälkävuodet koettelivat kansaa. Nikkari Jaakko ja hänen vaimonsa kuolivat lavantautiin. Pojat Jaakob ja Matti keräsivät vähät tavaransa käsirattaille, panivat pönkän torpan ovelle ja lähtivät nälkävaeltajien surullisen joukon mukana kävellen kohti Tamperetta paremman toimeentulon toivossa." (SKS.SUKU 1997, nainen s. 1935.)
Miksi kertoja valitsee vallitsevan diskurssin juuri sellaiseksi? Valintaan voivat vaikuttaa ne tiedot, joita kirjoittajalla on nälkävuosista sukunsa kokemana. Mikäli tiedetään vain se, että nälkävuodet todellakin osuivat kolmanneksi nimetyn sukupolven kohdalle, ei juuri muuta voida kirjoittaa – ellei turvauduta fiktioon. Kerronnan jäsentämässä historiassa on ilmaisu "asettivat pönkän torpan ovelle" kerrontaa kuvittava, kiteytynyt ilmaisu. Samanlaisia ovat muun muassa kiirettä kuvaavat ilmaisut "ruoat jäivät pöydälle evakkoon lähtiessä" tai "menimme ovesta kun venäläiset tulivat jo ikkunasta".
Viidentenä lajina elämäkerrallinen diskurssi esiintyy sekä omaelämäkerrallisena että sukulaisten elämänvaiheita selventävänä kerrontana. Useat kirjoittajat ovat lähettäneet ennen keruukilpailua kirjoittamansa tekstin, jonka he ovat nimenneet muun muassa termeillä "omaelämäkertatarina" tai "kertomus elämästäni". Etsin elämäkerroista pitkälti samoja kerronnallisia ja temaattisia kysymyksiä, kuin muistakin teksteistä. Kuinka diskurssityylejä vaihdellaan? Kuinka perheestä kerrotaan? Mikä osuus kirjoittajan omalla elämänkaarella tapahtumineen loppujen lopuksi onkaan omaelämäkerrallisissa teksteissä? Niissähän voisi olettaa kerrottavan pelkästään henkilökohtaisista tapahtumista ja tunteista. En tarkoita, etteivätkö perheenjäsenet tai muut läheiset ihmiset kuuluisi kerrottuun elämänkaareen, vaan sitä kuinka itsestä kerrotaan keskittymällä kertomaan muista. Esimerkiksi tyypillistä on, että elämäkerran viimeiset sivut täyttyvät lasten elämänvaiheiden selostamisella, jolloin ikään kuin luetaan kuitenkin millaista kertojalla on noina vuosina ollut. Kun suvun historiaa halutaan läheistää osaksi omaa elämää, ovat tekstit pikemminkin perhe-elämäkertoja. Tarkastelemastani kolmesta omaelämäkerrasta kahdessa kerronnan aloitus liittyy vain isään. Ensimmäisillä riveillä joko visualisoidaan isän syntymäympäristöä tai isä karkaa vankileiriltä. Vasta kolmannessa elämäkerrassa aloitus on perinteinen, eli kertoja aloittaa kertomuksen syntymästään. Tässäkään elämäkerrassa isän kerronnallistaminen ei sen sijaan jää kauas vaan hänet sijoitetaan toiseen lauseeseen: "Olen syntynyt järviseudulla mäkitupalaisen tyttärenä, yhtenä 11-lapsisen perheen katraasta. Isäni oli rakennustyömies, joka koetti ylläpitää perhettänsä kättensä työllä rakentamalla kaikenlaisia rakennuksia." (SKS.SUKU 1997, 8, nainen, synt.vuosi ei tiedossa.)
Vaikuttavatko kertomuksen muodostumiseen kertojan käsitykset siitä, mitä elämäkerroissa yleensä kerrotaan? Entä kuinka kerronnan henkilökohtainen osuus muotoutuu, kun kerrotaan muiden elämäkertaa? Henkilökohtaisuuden taso vaihtelee voimakkaasti sen mukaan, onko kirjoitettu henkilöstä, jota ei ole tunnettu henkilökohtaisesti (ja josta elämäkerrassa pyritään tekemään jonkinlainen suvun kantahenkilö) vai onko kyseessä esimerkiksi äidin elämäkerta. Koottujen elämäkertojen tarkasteluun voidaan keskittää samoja tekstin tuottamiseen liittyviä kysymyksiä läheisyys-etäisyys -näkökulmineen kuin muihinkin kirjallisen perhehistoriallisen kerronnan diskursseihin. Seuraavassa esimerkissä kirjoittajalla on ollut hallussaan äitinsä omaelämäkerrallisia tekstejä, joiden pohjalta kerronta on koottu minä-muotoon. Kirjoittavan subjektin läheistäminen tekstin subjektiksi toteutuu kerronnan tehokeinoin. Tarkkasilmäinen lukija voi havaita, että tekstissä esiintyy myös tytär, eli tekstin kokoaja ajatuksineen, vaikkakin kertovana subjektina on minä-muodossa kokoajan äiti. Lisäksi kokoaja on laittanut äidin puhumaan, muistelemaan eri ikäisenä tapahtuneita asioita. Jo elämäkerran ensimmäisellä sivulla tulee esiin se, kuinka kertovana subjektina on äiti ensin lapsuusmuistoissa:
"Olin katsomassa kun isoäidin veljenpoika tuotiin arkussa toverinsa kanssa ja ne vietiin riiheen. Muistan kun arkun kannet avattiin. Riihessä olivat vainajien isät ja äidit ja koko riihi oli täynnä ihmisiä. Minä olin mukana äidin ja isoäidin kanssa. Kaikki itkivät suurella äänellä, syleilivät uneen nukkuneita ja silloin kyselin sydämessäni, miksi he kaatuivat ja antoivat henkensä?" Seuraavaksi kertova subjekti tuotetaan aikuisen (äidin vai elämäkerran kokoajan?) kommenteissa: "He olivat Suomen kansalaisia veljiä. Miksi he niin vihasivat toisiansa, että tarttuivat aseisiin ja ampuivat veljiänsä?" (SKS.SUKU 1997, 8, nainen, synt.vuosi ei tiedossa.)
Tässä mainitussa elämäkerrassa on poikkeuksellisen vahva lataus, elämähistoriallisena akselina on onnellinen ja onneton elämä. Käännekohtana onnellisesta onnettomaan elämään kuvataan yksityiskohtaisesti kuinka äiti kohtaa tulevan puolisonsa. Mies osoittautuu väkivaltaiseksi ja vainoharhaiseksi, jota kirjoittaja lapsineen pakenee Ruotsiin. Tätä elämäkertaa lukiessa tuntui, ettei kertoja ollut jättänyt mitään pois ja että elämäkerran kokoaja on tietoisesti halunnut luoda opettavaisen kertomuksen tytöstä, jolla oli hyvä tulevaisuus edessään, mutta jonka elämästä huono tuuri aviopuolison muodossa teki painajaista. Elämäkerta loppuu siihen, kun elämä Ruotsissa asettuu aloilleen. (SKS.SUKU 1997, 7–37, nainen, synt.vuosi ei tiedossa.)
Kirjoitusajankohdan historiakulttuuri määrittelee historian tuottamista kaikilla tasoilla. Se myös markkeeraa jossain määrin kerronnan teemat ja kehykset teemojen käsittelylle. Lähinnä saksalaisesta historiatutkimuksesta muokattu termi pitää sisällään historiamielikuvien tarjonnan sekä julkisessa diskurssissa (mm. poliittinen retoriikka, historialliset elokuvat) että suullisessa perinteessä (Ahonen 1998, 15). Konkreettisesti historiakulttuurin vaikutuksen kerrontaan voi nähdä sotaretoriikassa: se on perhehistoriassakin selvästi vapautunutta, koska sotien (1918, 1939–1945) ja kerronnan välillä on jo tarpeeksi vuosikymmeniä. Julkiset mediat ovat käsitelleet arkaluontoisiakin sota-aiheita varsin laajalti, joten myös yksityiset kokemukset muilta sotien näyttämöiltä kuin rintamalta (esimerkiksi naisten lottakokemukset, arki sodan aikana kotona, sotakarkuruus, vakoojat) tulevat esiin. Aika on sallivampi sotakertomusten moniäänisyydelle paitsi kansallisten ja kansainvälisten poliittisten muutosten vuoksi, jo siksikin, että sodassa mukana olleet ovat ikääntyneet ja kokevat aktiivisen unohtamisen jälkeen tarvetta puhua kokemuksistaan. Toisaalta vapautumisen lisäksi on olemassa yksilöllinen "unohtamisen aika", samoin kuin on "muistelun aika", eli tietyt elämäntilanteet vaikuttavat muistojen sulkemiseen tai muistojen aktivoimiseen yksilöllisesti. Aina ei edes pystytä kertomaan, mitä itse tai mitä oma sukupolvi on kokenut (vrt. Peltonen 1994, 191, 193).
Miten vastaajat kertovat "tarinaa suomalaisuudesta" vuoden 1997 yhteiskunnallis-poliittisessa kontekstissa, jota määrittelevät vuoteen 2000 siirtyminen, EU-jäsenyys ja tieto esimerkiksi siitä, että Suomen valuutta muuttuu pian euroksi? Valtaosa vastaajista on syntynyt vuosina 1920–1940, joten he ovat omaksuneet eri vuosikymmenien erilaisista historiakulttuureista mielikuvia menneestä enemmän kuin nuoremmat vastaajat.
Nykyisyys on läsnä kirjoitusprosessin aikana enemmän tai vähemmän. Kirjoittamisen ja muistelmien kautta matkustetaan kuitenkin erilaiseen maailmankuvalliseen maisemaan ja aikaan. Kirjoittaja pyrkii rekonstruoimaan kerronnan kohteena olevien sukulaisten elinpiirin ja arvomaailman lukijalle sekä osoittamaan ihmisen sidoksen aikaan. On tyypillistä, että kerronta sijoittuu vastaajan aktiivisimpaan elämänvaiheeseen siten, että lähimenneisyydestä ei kerrotakaan enää juuri mitään. Tärkeänä selityksenä on varmaankin se, että iäkkään vastaajan mielessä nuoruusvuodet ovat edelleen dominantteja. Kerrottu aika on merkittävä, koska silloin ja siellä vastaaja koki elämänsä avainkokemukset. (Ks. myös Knuuttila 1998, 35.) Muistoissa viihdytään myös siksi, ettei tämän päivän todellisuus ehkä tarjoa tarpeeksi mielekkyyttä. Paitsi ikä, niin myös maailmankuva, terveydentila ja muut seikat vaikuttavat siihen, kuinka nykyisten poliittisten ja yhteiskunnallisten tilanteiden vaikutuksia omaan elämään ja suomalaisten elämään yleisemmällä tasolla pohditaan ja kuinka nykyisyys etäistetään tai läheistetään. Vaikkei kirjoittaja edes "vajoaisi" nostalgiaan, hän saattaa kommentoida kesken vastauksen sitä, millaista on elää nyt ilman tiivistä sukuyhteyttä verrattuna entisaikoihin.
Viittauksia Euroopan Unioniin tai vertauksia suomalaisten ja muiden kansallisuuksien välillä tänä päivänä on kirjoituksissa yllättävän vähän. Eräs syy löytyy lähetettyjen vastausten kirjoittamisesta ennen varsinaista kilpakeruuajankohtaa. Kilpakeruuesitteessä 80-vuotias Suomi oli näkyvästi esillä, sillä keruun alaotsikkona oli: "Keruukilpailu sukuun ja perheeseen liittyvästä muistitiedosta itsenäisessä Suomessa". Toisaalta voi myös olla, etteivät vastaajat kokeneet relevantiksi kertoa tai pohtia EU:n vaikutuksia. Euroopan Unioniin liittyvät tunteet tulivat esiin lähinnä haastatteluissa. Vastaajat ovat sekä ilmaisseet pelkonsa oman kulttuurin katoamisen puolesta että kokeneet EU:n vain korostavan suomalaisuuden tunnetta ja vahvistavan kiinnostusta omia juuria kohtaan. Uhaksi suomalaisuudelle mainittiin amerikkalainen kulttuuri sekä pakolaiset: "Enemmänkin ehkä suomalaisuutta on voinut muuttaa vähän nää mitä meille on maahan muuttanut, kun on näitä muita kansallisuuksia... on kaiken maailman somaleita ja Vietnamin venepakolaisia, ja kaikkia näitä. Että tulee sit vähän tämmöstä sekakansallisuutta, kun tulee seka-avioliittoja ja muita sitten, et ehkä se vähän--melkein enemmän muuttaa kuin joku EU." (SKSÄ, SUKU 1999, 317, nainen s. 1935.)
Ajan vaikutusta tekstin tuottamiseen voisi pohtia vertailemalla myös esimerkiksi kuinka 1970-luvulla kirjoitetut kuvaukset 1950-luvusta eroavat 1990-luvun lopussa kirjoitetuista 1950-lukua kuvailevista muistelmista? Kuva 1950-luvusta voisi olla hyvinkin erilainen.
Sukututkimuksen ja dokumenttien kautta päästään haluttaessa fiktion ja faktan yhdistelyllä jopa 1500-luvulle. Voidaan tietenkin kysyä, onko mahdollisimman vanhoista tapahtumista tai kaukaisista sukulaisista kerrotulla perhehistorialla suurempi merkitys kuin lähempänä olevan aikakauden kerronnalla. Ehkä osalle vastaajista näin on (esim. sukututkijoille), mutta kaukaisemmat tapahtumat jäävät usein tarinoituneiksi katkelmiksi, vaille kerronnan kohteena olevien henkilöiden elämänhistoriallista kokonaisuutta, johon valtaosa kirjoittajista pyrkii. Joissakin kulttuureissa esi-isiä saatetaan muistaa seitsemän sukupolvea taaksepäin. Suomalaisten perhehistoriaa tunnutaan tietävän pikemminkin kolme sukupolvea taaksepäin. Miten kertojat hahmottavat 1800- ja 1700-luvun tai sitä aikaisemmat vuosisadat? (vrt. Latvala 1998, 5.)
"1800-luku maistuu minulle lopulta vain mielikuvituksella värjätyltä paperilta; on niin kuin sukujuureni olisivat toden teolla alkaneet versota vasta Viljo-papan ja Iita-muorin syntymien kautta 1900-luvun alussa." (SKS.SUKU 1997, 3506, mies s. 1965.)
Perhehistoria on epävirallista historiaa, jonka leimaavana piirteenä on kerronnallinen aika. Toisin kuin virallisessa historiassa, ei aika perhehistoriassa saa merkitystään tapahtumien päivämääristä tai vuosista vaan pikemminkin aikakauteen liittyvistä tunnelmista perheessä.
Muistelu ja historiasta kertominen esiintyy eri kulttuureissa kunkin tradition mukaisesti saaden yksilöllisiä ilmaisutapoja ja merkityksiä. Perhehistoriallinen arkikerronta kytkeytyy kansakunnan historian vaiheisiin, ja sen identiteettiä rakentavat merkitykset voivat olla jo yksilö- ja perhetasolla huomattavasti voimakkaampia vähemmistöryhmissä tai ylipäänsä maissa, joissa on parhaillaan etnisiä konflikteja tai joiden historiaa varjostaa esimerkiksi äidinkielen kieltäminen. Sukulaisuuskäsitykset ja perhehistoriallinen kerronta ovat paitsi henkilökohtaisia myös kulttuurisidonnaisia. Esimerkiksi Cookin saarilla on tärkeää tuntea sukuryhmien suullinen historia (korero). Sana voitaisiin suomentaa tarkoittamaan totuutta ja traditiota, toisaalta historiaa. (Siikala 1999, 2, 6.) Toinen esimerkki voidaan ottaa Tansaniasta, jossa termi mregho merkitsee historian, muistin ja kulttuurisen tiedon ruumiillistumaa, vaikkakin termi selitetään hyvin eri tavalla riippuen alueesta (Kerner 1995, 113–114). Molemmissa kulttuureissa suullista historiaa käytetään monissa eri yhteyksissä, virallisissa ja epävirallisissa tapahtumissa sekä performansseissa.
Suomessa perhehistoria ja elämästä kertominen on suosittua tänä päivänä etenkin kirjallisessa muodossa. Sukututkimus on suomalaisten suosiossa, ei vähiten siksi, että Suomi on ensimmäisenä maailmassa vienyt seurakuntien luetteloita internetiin (Anttila 1998). Perhehistoriikkien, omakustannettujen perhehistorioiden ja arkistolle lähetettyjen sukumuistelmien tekeminen nähdään kulttuurissamme yhdeksi mahdollisuudeksi tuoda arjen historia esiin virallisen historiankirjoituksen rinnalle.
1. Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineessa opiskelijat haastattelivat vuonna 1999 ja 2000 kenttätyökurssin yhteydessä "Suvun Suuri Kertomus" -kilpakeruuseen vastanneita.
2. Perhedynamiikka-termillä on hieman eri painotuksia. Itäsuomalaisen perheen historiaa tutkinut Kirsi Siren (1999, 76) tarkoittaa perhedynamiikalla perhesysteemiä, joka pitää sisällään perheen muodostus- ja jakautumissäännöt sekä perhekäsityksen.
3. Vuonna 2000 kenttätyökurssilla osallistuin kahteen tehdyistä haastatteluista.
Ahonen, Sirkka (1998): Historiaton sukupolvi. Historian vastaanotto ja historiallisen identiteetin rakentuminen 1990-luvun nuorison keskuudessa. Suomen Historiallisen Seuran tutkimuksia 202.
Anttila, Pekka (1998): Sukututkimus tuli Internetiin. – Suomen Kuvalehti 22.
Apo, Satu (1993): Kirjoittavat kertojat: teemakirjoittaminen – folkloristiikan "näkymätön" aineistonhankintamenetelmä. – Elias 4.
Apo, Satu (1995): Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää. Helsinki.
Briggs, Charles & Bauman, Richard (1992): Genre, Intertextuality, and Social Power. – Journal of Linguistic Anthropology 2 (2).
van Dijk, Teun/Kintsch (1983): Strategies of Discourse Comprehension. Academic Press. New York.
van Dijk, Teun (1985) (ed.): Discourse and Literature. John Benjamins Publishing Company. Amsterdam/ Philadelphia.
Fentress, James & Wickham, Chris (1992): Social Memory. Blackwell. Oxford UK & Cambridge USA.
Foley, John Miles (1995): Singer in Tale in Performance. Indiana University Press. Bloomington.
Halliday, M.A.K. (1978): Language as social semiotic. Edward Arnold. London.
Harvilahti, Lauri (1992): Kertovan runon keinot. Inkeriläisen runoepiikan tuottamisesta. SKS. Helsinki.
Jaago, Tiiu (1999): Konflikt, kogemus ja nostalgia perepärimuses Eesti ja Soome näitel. – Mäetagused 11.
Kerner, Donna (1995): Chaptering the Narrative: The Material of Memory in Kilimanjaro, Tanzania. – The Labyrinth of Memory. Marea C. Teski and Jacob J. Climo (toim.). Bergin & Garvey, Westpoint, Connecticut, London.
Klein, Barbro (1999): Folklore Archives, Heritage Politics and Ethical Dilemmas: Notes on Writing and Printing. Julkaisematon Folklore Fellows Summer School -esitelmä.
Knuuttila, Seppo (1994): Tyhmän kansan teoria. Näkökulmia menneestä tulevaan. Tietolipas 129. SKS. Helsinki.
Knuuttila, Seppo (1998): Menneisyys identiteetin paikkana. – Missä on tässä? Sakari Hänninen (toim.). SoPhi. Yhteiskuntatieteiden, valtio-opin ja filosofian julkaisuja 18. Jyväskylä.
Latvala, Pauliina (1998): Kuinka tutkia perhehistoriallista aineistoa folkloristiikan näkökulmasta? –Elore 1. Pekka Hakamies, Stig Söderholm, Jyrki Pöysä (toim.). Suomen Kansatietouden Tutkijain Seura ry. Joensuu.
Lejeune, Philippe (1989): On Autobiography. University of Minnesota Press. Minneapolis.
Mills, Margaret (1991): Rhetorics and Politics in Afghan Traditional Storytelling. University of Pennsylvania Press. Philadelphia.
Peltonen, Eeva (1994): Onko sodasta paluuta? "Viime sotien perintö" isän sukupolven miesten omaelämäkerroissa. – Miehen elämää. J.P.Roos ja Eeva Peltonen (toim.). SKS. Helsinki.
Pietilä, Minttu (1997): Vilkkaat karjalaiset, hitaat hämäläiset, lupsakkaat savolaiset ja ylpeät pohjalaiset. Heimostereotypioiden tarkastelua. Helsingin yliopisto, folkloristiikan oppiaineen pro gradu -työ S 462.
Pöysä, Jyrki (1993): Ei palkinnon toivossa. – Elias 4.
Pöysä, Jyrki (1997): Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä. SKS. Helsinki.
Raninen-Siiskonen, Tarja (1999): Vieraana omalla maalla. Tutkimus karjalaisen siirtoväen muistelukerronnasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 766. Helsinki.
Saure, Hilpe (1993): Arkistokirjailijat. – Elias 4.
Shuman, Amy (1986): Storytelling Rights. The Uses of oral and written texts by urban adolescents. Cambridge Studies in Oral and Literate Culture. Cambridge University Press.
Siikala, Anna-Leena (1984): Tarina ja tulkinta. Tutkimus kansankertojista. SKS. Helsinki.
Siikala, Anna-Leena (1999): Variation and Genre as Practice: Strategies for Reproducing Oral History of the Southern Cook Island. FFSS Preprint nro 11.
Sirén, Kirsi (1999): Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki.
Tonkin, Elisabeth (1992): Narrating our pasts. The social construction of oral history. Cambridge Studies in Oral and Written Culture. Cambridge University Press.
Vilkko, Anni (1997): Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta. SKS. Helsinki.
Vilkko, Anni (1998): Kodiksi kutsuttu paikka. Tapausanalyysi naisen ja miehen omaelämäkerroista. – Liikkuvat erot. Sukupuoli elämäkertatutkimuksessa. Matti Hyvärinen, Eeva Peltonen ja Anni Vilkko (toim.). Vastapaino. Tampere.
Wardhaugh, Ronald (1986): An Introduction to Socioliguistics. Basil Blackwell. Oxford and Cambridge, MA.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kansanrunousarkisto SUKU-aineisto (1997).
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkisto (SKSÄ). Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen kenttätyökurssin nauhoitteet (1999).
SKSÄ = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkisto.
FM Pauliina Latvala
tutkija/ Suomen Akatemia
Akatemiaprofessori Anna-Leena Siikalan työryhmä
"Myytti, historia, yhteiskunta – Etniset/kansalliset traditiot globalistuvassa maailmassa"
Kulttuurien tutkimuksen laitos
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto