Miten lapsuus koettiin 1920- ja -30-luvun suomalaisella maaseudulla? Miten se määritettiin ja arvotettiin? Miten omaa ja ikätovereiden lapsuutta muistellaan?
Artikkeli perustuu väitöstutkimukseeni 1920- ja 30-luvun suomalaisesta maalaislapsuudesta paikallisena ilmiönä (Kodista kylään ja kouluun. Suomalaisen maalaislapsuuden reittejä 1920– ja 30-luvulla). Tarkastelen lapsuutta kahdessa pitäjässä, pohjoispohjanmaalaisessa Paavolassa (nyk. Ruukissa) ja keskisuomalaisella Kivijärvellä. Pääasiassa 1910- ja 1920-luvuilla syntyneiden kuudenkymmenenseitsemän kivijärveläisen ja paavolalaisen vanhuksen haastatteluilla pyrin hahmottamaan sitä, miten lapsuus koettiin ja miten lapsuudelle annetaan jatkuvasti erilaisia kulttuurisia merkityksiä. Vertailen niitä lapsuuskäsityksiä ja lapsuuden asemia, joita ilmenee sekä suullisissa elämäkerrallisissa lähteissä että 1920-ja 30-lukujen virallisissa, hallinnollisissa ja kirjallisissa lähteissä. Samalla tavoitteenani on tarkastella muistitiedon erityislaatua tutkimuksellisena näkökulmana, metodina ja lähteenä.
Tutkimusnäkökulmani on elämäkerrallinen ja perustuu suulliseen historiaan. (1) Tutkin kansakouluikäisten, noin 7– 13/15-vuotiaiden kivijärveläisten ja paavolalaisten lapsuutta 1920- ja 30-luvulla eri lähdeaineistojen kautta. Ikäraja kulkee koulunkäynnin aloittamisesta yläkansakoulun tai jatkokurssien päättämiseen; olen myös kiinnostunut mahdollisista "poikkeavista" lapsuuden kaarista, joissa nämä ajalliset rajat eivät toteutuneetkaan. Rajaamalla tutkimuksestani varhaislapsuuden ja varsinaisen nuoruuden keskityn siihen aikaan, jolloin lapsen elämä laajeni jännitteisiksi ja moniulotteisiksi suhteiksi ympäristöön: paitsi julkiseen instituutioon kouluun, myös kotitaloon ja perheeseen, kylään, ikäisryhmiin ja luontoon. Nämä suhteet tuovat esille erityisesti sukupuoleen, ikään ja luokkaan liittyviä yhtäläisyyksiä ja eroja. (2)
Paavola oli 1920- ja 30-luvuilla yli 5000 asukkaan pienviljelijävaltainen paikkakunta, mutta myös teollisuustyöläisiä ja käsityöläisiä oli yhteensä lähes neljäsosa. Työläiset työskentelivät pääasiassa Ruukin ja Sahankylän alueen kylän alueella sijaitsevissa saha- ja puutavarayhtiöissä. Rautatie helpotti kulkemista ja lähimmät kaupungit olivat Raahe 40 kilometrin ja Oulu 50 kilometrin päässä. Ruukkilaiset työläiset olivat kansalaissodassa Siikajoen alueen hajanaisten punakaartien johdossa. Teollisuustaajamassa oli myöhemmin vasemmistososialismin ja kommunismin laajaa kannatusta, ja kytevä poliittinen ja yhteiskunnallinen ristiriita ilmeni uudestaan Lapuan liikkeen vuosina. Kivijärvi oli 1900-luvun alkupuolella yli 4000 asukkaan paikkakunta. Saman nimisen järven ympärille noin 50 kilometrin säteellä hajaantuneen pitäjän väestö koostui pääasiassa pienviljelijöistä. Huomattava osa heistä oli entisiä mäkitupalaisia, loisia ja itsellisiä. Metsätöiden merkitys perheiden toimeentulolle oli olennainen molemmilla paikkakunnilla.
Pyrin vertaamaan kahden erilaisen lähdemuodon, muistelukerronnan ja hallinnollisten dokumenttien rakentamaa kuvaa maalaislapsuuden kääntöpuolista. Minkälainen lapsuus määriteltiin ja koettiin poikkeavaksi ja jopa pelättäväksi? Miksi näin tapahtui? Käytän paavolalaisten ja kivijärveläisten haastattelujen rinnalla kunnallisen kouluhallinnon ja köyhäinhoidon lähteitä. Virallisissa kirjallisissa lähteissä huomioin erityisesti köyhäinhoitolautakunnan pöytäkirjat, kirjeistöt ja tilit, köyhäinhuoltopiirien avustettavien luettelot, luettelot sijoitetuista ja huollettavista, sekä kunnalliskotien tarkastuspöytäkirjat ja hoidettavien luettelot.
Poikkeavasta ja pelätystä maalaislapsuudesta otan seuraavia esimerkkejä:
1. ulkopuolisten kautta poikkeavaksi määritellyt lapset tai lapsiryhmät kunnallisen köyhäinhuollon ja kouluhallinnon lähteissä
2. muistitietoa poikkeavista ja marginaalisista lapsuuksista
3. henkilökohtaisia kokemuksia poikkeavuudesta ja marginaalisuudesta omaelämäkerrallisessa muistelukerronnassa
Kolme köyhäinhuollon arkistojen ja suullisen muistelun välittämää tapausta antaa kasvot poikkeavalle ja marginaaliselle lapsuudelle 1920- ja 30-lukujen suomalaisella maaseudulla. Esimerkit liittyvät köyhäintaloon, vuodesta 1922 virallisesti kunnalliskotiin, jonne joutumista pidettiin yleisesti pelätyimpänä osoituksena poikkeavuudesta.
Vuonna 1922 Paavolan kunnalliskodin potilaspäiväkirjoissa tulee vuoden 81 hoitotapauksessa esille karanneiden ja poislähteneiden suma. Poislähteneitä, joita ei oltu virallisesti uloskirjoitettu, oli yhteensä 23.Heistä on 10 mainittu karanneeksi ja 13 poislähteneeksi; lapsia oli 12. Karkaamisen ja poislähtemisen raja on liukuva ja häilyvä, sillä esimerkiksi kahdesta yhtä aikaa poistuneesta ja poissaolleesta sisaresta vain toinen on merkitty karanneeksi. Lukuunottamatta yhtä 14-vuotiasta poikaa lapset karkasivat vanhempiensa kanssa. Esimerkiksi kun eräästä kolmilapsisesta perheestä oli kuollut poika helmikuussa, äiti ja kaksi tytärtä lähtivät kunnalliskodista maaliskuussa. Äiti ei palannut, mutta tytöt tuotiin takaisin elokuussa ja karkasivat uudestaan lokakuussa. Kaikkiaan vuonna 1922 kunnalliskodissa hoidettiin 25 lasta, joista suurin osa pyrittiin sijoittamaan laitoksen ulkopuolelle. Sijoittaminen ei kuitenkaan aina onnistunut, sillä samoin kuin poistuneita ja karanneita, myös sijoitettuja palasi kunnalliskotiin. Esimerkiksi 9-vuotias poika oli kunnalliskodissa vuoden aikana neljässä eri jaksossa: hänet sijoitettiin helmikuussa, tuotiin takaisin huhtikuussa, kesäajaksi hän meni paimeneksi ja palasi kunnalliskotiin lokakuussa. Lasten koulunkäynnistä tai oppivelvollisuudesta ei potilaspäiväkirjoissa mainita lukuunottamatta sokeaa tyttöä, joka lähetettiin Kuopioon sokeainkouluun. (3)
Kivijärven kunnalliskodin tarkastuksessa kymmenen vuotta myöhemmin 1932 annetaan kunnan köyhäinhoitolautakunnalle vakavia muistutuksia lasten ja sairaiden hoidon laiminlyömisestä sekä lasten sijoittamisesta kunnalliskotiin. Sijoitettujen hoito kehotetaan järjestämään "nykyoloja ja ihmisyyttä vastaavalla tavalla". Lapsia mainitaan olleen neljä, kun kaikkiaan hoidokkaita oli 28:
Kunnalliskoti on siis kaikin puolin niin kaukana tarkoituksenmukaisuudesta, että se mitä nopeimmin on uusittava täydellisesti. Erityistä mielisairaanosastoa ei ole. Kuitenkin hoidetaan 3–4 mielisairasta. Yksi (nainen) oleskelee leivintuvan nurkkaan kyhätyssä pienen pienessä kopissa jossa kalustona on vain hänen sänkynsä. Valoa koppiin ei tule. Saman leivintuvan yhteydessä on toinen koppi, jossa 2 vuodetta ja jossa käyntini aikana oli tylsämielinen poika. Tähän koppiin, joka on niin pieni että siihen juuri nuo kaksi vuodetta sopivat, tulee valo pienestä korkealla sijaitsevasta hyvin tiheään rautalangalla ristikoidusta ikkunasta. (4)
Kivijärveläinen vuonna 1920 syntynyt Elmeri (5) kuvailee kunnalliskodissa asunutta koulutoveriaan seuraavasti:
Km301:072 Oliko kaikilla voileipää ja näitä sitte?
(–––) Tässä yhteyessä lienee syytä yks sellainen asia kertoa, joka tuota ainaki minun kohdalla oli hyvin merkittävä. Tähän liittyy, liittyy niin sanottu koulukiusaaminen, josta tänäpäivänä puhutaan. Mutta siihen liittyy paljon enempi. Siihen liittyy semmonen seikka, että tuota kunnalliskotikun oli tuossa, sieltä kävi koulua yks Lassi-niminen poika. En, en muista hänen sukunimeäänkään. Ja miltä kylältä hän mahtoi olla. En hänen vanhempiaan tuntenu enkä tietäny. Hän oli kehitysvammanen. Siinä mielessä kehitysvammanen, että oli raajarikko, hän ontu toista jalakaansa, oli niin sanottu koukkupolovi ja tuosta nilkasta jäykkä ja hyvin huonosti pääsi sillä jalalla liikkumaan. Hän kuitenki kävi koulua. Ja hänen eväänsä olivat erittäin huonot. (–––)
Km301:08 (–––) Mutta se mikä oli pahinta sitten, josta olen muistanut monta kertaa sitten niin näillä parempiosasten lapsilla oli hyviäkin evväitä, saatton olla jotakin leikettä, kananmunaa ja semmostakin siellä leivässä ja (...) niillä härnäsivät sitä Lassia. Söivät tietysti siitä voileivältä niin paremmat palat ja sitten tuota nuoleksivat voin pois ja heittivät sinne maahan ja sitten jopa hiekkaan polokien, muttaan polokien sen kostean leipäpalan ja sen jäläkeen sitä vietiin sitte Lassille,joka sitten sitä vähän puhistettuaan sitte söi suihinsa. Ja tämän tarinan minä oon kertonu joskus muuallakin. Ei tämä oo tarina, tämä on tosiasia. Niin ja pitäny sitä eräänlaisena alkusysäyksenä, että myöhemmässä elämänvaiheesa oon sitte sosiaalityön alalla toiminut hyvinki aktiivisesti. Nimenomaan kehitysvammasten huollossa. (6)
Lapsuus, erityisesti terve ja suojeltu lapsuus nousi keskeiseksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi vuosisadan vaihteessa modernin kansallisvaltion rakentamisprojektissa. Kysymys kansallisesta lapsuudesta muuttui sisällissodan ja itsenäistymisen jälkeen entistäkin keskeisemmäksi, sillä kasvavat lapset ja nuoret symboloivat kansallista vahvuutta, jatkuvuutta ja itsenäisyyttä. Ennen kaikkea lapset oli kasvatettava kansakunnan hyödyllisiksi ja työtätekeviksi jäseniksi. Modernia lapsuutta määriteltiin aikuisuudesta selkeästi erotettuna kasvuvaiheena. Normaalin lapsuuden tuli rajautua työelämän vaaroista kodin ja koulun piiriin, jolloin voitiin taata lapsiyksilön terve kehitys kunnon naiseksi tai kelpo mieheksi. Samalla kasvattajien ja kansanvalistajien valkoinen Suomi kokosi voimansa punaista vaaraa vastaan, joka uhkasi kommunismin "ryssänhajuna", "ruttona" ja "eläimellisyytenä" sekä sisältä- että ulkoapäin. Uusi kapinallispolven kasvaminen punaisissa tai ylipäätään työläiskodeissa oli ehkäistävä. (7)
Yleisen oppivelvollisuuden astuessa voimaan itsenäistymisen ja kansalaissodan murrosten jälkeen jokaisen suomalaisen lapsen tuli vuodesta 1921 alkaen aloittaa koulunkäynti. Käytännössä yleisen ja yhtäläisen oppivelvollisuuskoulun luomiseen ala-yläkouluineen ja jatkokursseineen meni aikaa, mutta vuoteen 1938 mennessä yli 82 % suomalaislapsista kävi säännöllisesti koulua. Yhä useammat maalaislapset pääsivät osalliseksi pitenevästä peruskoulutuksesta, terveydenhoidosta, vaateavustuksista ja kouluruokailusta, mikä oli tukemassa varsinkin köyhistä perheistä tulevien kasvua ja kehitystä. Oppivelvollisuuskoulu antoi laajenevan väylän paitsi lapsiväestön kasvatukselle myös tehostuvalle valvonnalle, jonka puitteissa lapset jaettiin muun muassa terveisiin ja sairaisiin, köyhiin ja varakkaisiin, poikiin ja tyttöihin. Oppivelvollisuus määritteli ja erotteli toisistaan terveen ja sairaan lapsen. Fyysisen terveyden ja älykkyyden mittaamisesta tuli lapsen kannalta merkittävää oppivelvollisuuden jakaantuessa terveysnormien mukaan. Älykkyydeltään tylsämielisiksi mitatut vapautettiin oppivelvollisuudesta kokonaan ja heikkokykyisiä varten perustettiin – vähitellen – erityisiä apukouluja. Raajarikkoiset, kuurot ja sokeat pyrittiin eristämään omiin kouluihinsa, vaikkakin esimerkiksi Lassin tapaus kertoo käytännön poikenneen tavoitteesta varsinkin maaseudulla. Liian poikkeava ei muutenkaan saanut olla. Koulu antoi julkisen tilan ja väylän myös lastensuojelulliselle tarkkailulle ja toimenpiteille. Esimerkiksi Kivijärvellä ja Paavolassa koulukoteihin sijoittamiset tapahtuivat usein nimenomaan opettajien aloitteesta. (8)
Valtion erityiseksi tehtäväksi nähtiin lapsiväestön fyysisen terveyden suojelu ja kehittäminen. Terveys nähtiin sekä kansantaloudellisena että moraalisena kysymyksenä, jolloin sairauksien hoidon rinnalla painotettiin ennaltaehkäisyä ja seurantaa. Hygienian merkitys kodin ja lasten hoidossa korostui. Kouluhoitajan ja koululääkärin ohjesäännössä vuonna 1927 todettiin, että kouluhoitajan tuli pitää puhtaus- ja terveystarkastuksia. Lisäksi hänellä oli oikeus kotikäynteihin esimerkiksi oppilaan sairauden, poissaolon, epäsiisteyden tai perheenjäsenen keuhkotaudin takia. (9) Ainakin Kivijärvellä ja Paavolassa oppilaiden puhtaustarkastukset kuuluivat opettajan ja nimenomaan naisopettajan toimenkuvaan. Viranomaisvalvonnasta, neuvonnasta ja kontrollista muodostui kaiken kaikkiaan merkittävä osa köyhäinhoitoa. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksessa kodeissakäynti oli annettu vaivaislautakunnan jäsenille, joista jokainen sai tarkastettavakseen oman hoitopiirinsä. Tämä käytäntö jatkui vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa.
Uudessa köyhäinhoitolaissa erityinen huomio kiinnitettiin sekä punaleskien että aviottomien äitien kodinhoidon ja lastenkasvatuksen kontrollointiin. Osansa saivat muutkin köyhäinhoitoon turvautuvat äidit, olivat he sitten leskiä, piikoja, palvelijoita, työläisiä, käsityöläisiä kuten ompelijoita tai varsinaista ammattitaitoa vailla olevia perheenäitejä. Köyhäinavustusta annettiin niin sanottuna kotiavustuksena, jonka saamisen ehdot tuovat erittäin selkeästi esille sen, miksi köyhät perheet halusivat turvautua kunnalliseen apuun vasta äärimmäisessä hädässä. Avustusta sai vain tarpeen mukaan, sitä piti joka kerta anoa erikseen kunnalta ja saaja oli velvollinen korvaamaan sen. Avunsaajan muuttovapautta ja oleskelua voitiin rajoittaa; saatuaan säännöllisesti avustusta menetti myös äänioikeutensa. Lisäksi oli suostuttava köyhäinhuoltolautakunnan ja lastenvalvojan valvontaan ja ohjaukseen, mikä koski niin avustuksen käyttöä kuin kodin puhtautta, lasten soveliasta hoitoa ja kasvatusta. Valvonta vaihteli suuresti paikkakunnittain ja köyhäinhoitopiireittäin, mutta asetti köyhille perheille tuntuvat elämisen rajat. Ellei ehtoja pystynyt tai halunnut täyttää, uhkana oli joko perheen sijoittaminen vielä 1920-luvulla kunnalliskotiin tai perheen hajottaminen niin, että lapset sijoitettiin kunnan toimesta yksityiskoteihin ja vanhemman tuli pyrkiä maksamaan heidän hoitonsa omalla työllään. Muuten uhkana oli työlaitokseen sijoittaminen. (10)
Perhe ja suku tarjosivat ensisijaisen avunlähteen, ja perheenjäsenten huoltamisvastuu toisistaan oli kirjattu myös lakiin. Epävirallisten suvun ja naapureiden tukiverkostojen olemassaolosta ja toimivuudesta kertovat useat haastatelluista. Avusta ei kerrota useinkaan erillisenä omana teemanaan eikä suoraan, vaan se ilmenee perheen sosiaalisista suhteista, keiden kanssa oltiin tekemisissä ja missä yhteyksissä. Köyhäinhuollon lähteissä on muutamia mainintoja oikeusteitsekin haetuista korvauksista aikuisilta lapsilta vanhempien elättämiseksi ja vastaavasti vanhemmilta aikuisten työkyvyttömien lasten tai lastenlasten elättämiseksi, mutta ei kuitenkaan paljon. Eniten on oikeudenkäyntejä aviottomien lasten isien saamisesta elatusvelvolliseksi tai täyttämään elatusvelvollisuutensa, josta miehet mielellään laistivat sosiaaliluokasta ja varallisuudesta riippumatta. Nainen, jolla oli avioliiton ulkopuolisia tai orpoja lapsia, oli monesti pakotettu hakemaan kunnalta apua. Kansalaissota muutti köyhyyden itsessäänkin entistä poliittisemmaksi. (11) Nöyryyttämistä, mikä köyhäinapuun liittyi, lisäsi sosiaalinen häpeä ja jopa elinikäinen leima josta esimerkiksi Kalle Päätalon teoksissa on kuvauksia.
Ruukkilaisen työläisäidin pojan Aarnen elämäkerrassa epävirallisen avun olemassaolo tulee esille erityisesti kahden ihmisen, naapurissa asuvan mummon ja enon kautta. Naapurin mummo oli turvallinen hahmo, joka hoiti Aarnea ja sisaruksia äidin työssä ollessa, opetti lukemaan ja jonka sylistä oli kansalaissodan aikana turvallista katsoa ikkunasta ohi marssivia suojeluskuntalaisia. Eno otti alaikäisen Aarnen metsätyöporukkaansa ja auttoi siten ensimmäisen palkallisen työn saamisessa palkan tullessa pula-aikana enemmän kuin tarpeeseen. (12) Sekä sukulaisverkostoista että avuntarpeesta kertoo myös seuraava työläislesken kirje köyhäinhoitolautakunnalle:
Herra köyhäinhuoltolautakunnan esimies,
Olen pakotettu pyytämään lasteni avustusrahaa edelleenkin, sillä en voi mitenkään niistä saada elätettyä sillä pienellä tulolla jota nykyään saan ainoastaan työaikanakaan. Eikä voi äitinikään enää auttaa, sillä hänellä on täysi syy jo vanhuutensakin nähden. Hän on saanut tähteni tehdä velkaa joka kauppaan mistä vaan suinkin on ollut saatavissa. On tullut muutamassa vuodessa yli 3 tuhannen. Todistukset kyllä saa pankista, Oulun osuuskaupasta ja Metsä-osake-Yhtiöltä veloista.
Sen perusteella olen täysin pakoitettu kääntymään puoleenne. Taikka ellei voida saada sitä 150 mk kuukaudessa lasteni elatusta vastaan, niin olen pakoitettu tulemaan sinne köyhäin-talolle. Kun en ole terveyteni puolesta kovempiin töihin kykenevä. Ainoastaan se työ joka minulla on sahalla, ylösottajan paikka, voin siinä työssä istua sen 6 tuntia.
Ei se avustus joka on tullut toista vuotta ole niin suurta ettei sitä voida antaa, toissa joulukuulta sain ensi kerran 100 mk. (...) Olin pakoitettu ottamaan veljeltäni 200 mk. lainan. Hän kyllä voisi auttaa niillä rahoilla jotka hän maksaa veroissa Paavolan kuntaan. Toivon pikaisesti parannusta asiaan. (13)
Vuoden 1922 köyhäinhuoltolaissa periaatteena oli laitoshuollon välttäminen, eri hoidokkiryhmien sijoittaminen erillisiin laitoksiin ja avohuollon eli kotona tapahtuvan hoidon ensisijaisuus. Nämä periaatteet eivät kuitenkaan maaseudulla toteutuneet varsinkaan 1920-luvulla, eivät myöskään Kivijärvellä ja Paavolassa. Vielä 1920-luvulla ja yksittäistapauksessa myös 1930-luvulla itseään elättämään kykenemätön vanhempi voitiin sijoittaa myös kunnalliskotiin. Kun Kivijärvellä sijoitetut olivat lähinnä yksinäisiä äitejä lapsineen, Paavolassa kunnalliskotiin sijoitettiin 1920-luvulla kokonaisia perheitä. Vaihtoehtojen ja varojen puutteessa poikkeuksia tehtiin siitä huolimatta, että köyhäinhoitolaissa kiellettiin yli kaksivuotiaan lapsen sijoittaminen kunnalliskotiin ja kaikki lapset pyrittiin sijoittamaan yksityiskoteihin. Vastaavasti elatusvelvollisuutensa laiminlyöneet vanhemmat sijoitettiin entistä tarkemmin työlaitokseen suorittamaan pakollista työrangaistusta. Silti molemmilla paikkakunnilla oli 1930-luvun lopulle saakka kunnalliskodeissa yksittäisiä lapsia, joko pikkulapsia äitiensä kanssa tai vammaisia ja sairaita kuten keuhkotautisia lapsia, joista köyhäinhuollon tarkastajat antoivat molemmille kunnalliskodeille toistuvia muistutuksia. (14)
Köyhäinhoitolaki piirtää esiin eräänlaisen profiilin siitä, mitä köyhille ja poikkeaville lapsille ja heidän perheilleen 1920- ja 30-luvun suomalaisella maaseudulla saattoi tai oli määrä tapahtua. Yksittäisistä tapauskerroista ja toimenpiteistä pöytäkirjoissa piirtyy hauraita kamppailun, putoamisen ja toisinaan myös selviämisen profiileita tai peräti biografioita. Varsinkin 30-luvulle oli ominaista lasten ja heidän perheidensä voimistuva sitominen keskitettyyn kansalliseen kulttuuritalouteen oppivelvollisuuskoulun, lastensuojelun, köyhäinhuollon ja terveydenhuollon kautta. Julkisen vallankäytön kanavia olivat lisäksi oikeuslaitos, kirkko ja erilaiset kansalaisjärjestöt, lasten kohdalla erityisesti Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Päätös- ja valvontavallan käyttäjinä oli enimmäkseen samoja virkamiehiä ja talollisia, Paavolassa myös rautateiden ja sahojen johtoa, toimihenkilöitä ja työnjohtoa. Käytännön sosiaalista ja kasvatuksellisesta työtä suorittivat myös keskiluokkaiset naiset, mutta julkisten toimenpiteiden kohteena oli lähinnä lapsia ja alempien yhteiskuntakerrostumien aikuisia.
Mitä on köyhyys, vammaisuus ja muu poikkeavuus, joka näkyvästi erottautuu ja irrottautuu normaalina pidetystä arkisesta elämänpiiristä talossa, kylässä ja koulussa? Niin sanottua poikkeavaa ja erilaista lapsuutta määriteltäessä on erotettava ulkopuolisen määrittelemä toiseus ja henkilökohtainen kokemus erilaisuudesta. Tämä kaksijakoisuus tulee esille virallisten lähteiden ja muistelukerronnan välisessä erossa. Vaikka toiseuden määrittäminen ja erilaisuuden kokemus kietoutuvatkin eri tavoin yhteen, ne muodostavat myös perustavanlaatuisesti kaksi erilaista suhdetta marginaalisuuteen ja ulkopuolisuuteen. Erilaisuus ja erillisyys on kokemus yksilöllisistä ja yhteisöllisistä rajoista, jotka piirtyvät esiin omaelämäkerrallisessa muistelussa. Kysymys on hyvin henkilökohtaisista kokemuksista, joista elämänhistoria on rakentunut. Esimerkiksi kunnansijotiksi tai kasvatuslaitokseen joutuminen merkitsi lapsen julkisten toimenpiteiden kohteeksi lähiympäristössään, lisäksi hän joutui usein eroon sekä perheestä että siihenastisesta lähiyhteisöstä ja -ympäristöstä. Monesti erottelu jatkui jokapäiväisinä kokemuksina sijottitalossa, laitoksessa ja koulussa.
Sijottilapsena näkyvintä ja tuntuvina oli hierarkkinen erottaminen samanikäisistä, erityisesti talon omista lapsista; tässä vertailusuhteessa oma poikkeavuus leikkautui yhä uudelleen esiin samoissa tilanteissa, ruumiillistuen subjektiivisina alempiarvoisuuden, poikkeavuuden, luopumisen ja häpeän kokemuksina. Vastakkaisia tälle olivat ne kokemukset, joissa sijottilapsen saaminen merkitsi lapsettomalle talonväelle puuttuvaa ja kaivattua lasta. Lapseksi ottaminen oli kuitenkin poikkeuksellista. Kivijärveläinen vuonna 1927 syntynyt ja vanhempien avioeron takia kunnansijotuksi joutunut Aune kiteyttää sijottilapsikokemuksen kipeyden metaforaan lusikallisesta täytekakkua:
Kn1301:23: No, miltä se sitten tuntu lapsesta?
No, minä kerron. Sust tuntuu nyt aivan tietysti se, lusikallinen täytekakkua. Osaat sinä kuvitella, mitä siihen sisältyy?
No, ehkä vähän (–––)(15)
Mutta minä varastin.
Aha, joo.
Sen lusikallisen täytekakkua. Kun siellä talossa tehtiin täytekakku ja sitte oli vieraita ja sitä kakkua sai talon tytär, mutta minä en saanu. Ja sitte oli sellanen nurkkakamari – sillonhan ei ollu jääkaappeja – siellä oli nurkassa kirjahylly ja siellä alhaalla lattialla ol sitte tietysti vähän viileämpää. Ja emäntä vei sinne sen täytekakun, se ol alotettu kakku ja siinä ol lusikka. Ja minä aikani niin kurkistelin siitä ovenraosta sinne kaapin alle sitä kakkua. Teki niin mieli.
Joo.
Teki niin mieli sitä täytekakkua. Ja mä kyttäsin. Vihonviimen minä sain tilaisuuen (...)(16), minä lusikalla otin sitä kakkua. Se lusikka oli ihan täynnä.
Joo.
Ja minä pistin suuhuni. Voi että se ol hyvvää!
Varmaan.
Se oli hyvää.
Joo.
Mutta oon muistanu ikäni sen asian. Minä sen varastin ja sille emännälle minä en koskaan tunnustanu, mitä minä tein.
No, ei tarvinnukkaan!
# (17) Mutta oon kyllä kertonu että kuinka se saatto olla hyvää.
Joo, eikä varmaan...
Ja, ja miksi sitä ei mulle annettu myös sitä kakkua.(–––)
K1301:24: Tuliko se sitte siinä elämässä muutenki esille se...
Joo!
... että on huutolainen, että...
Joo, kyllä.(–––) Se sänky – ei se ollu sänky, se ol semmonen makki – makki.
K1301:25: Mikä on makki?
No, mites mää nyt sen ... On kaks pukkia, sitte on näin kaks riukua ja siinä välillä on sitte semmonen säkkikangas. Siinä on sitte likane täkki alla ja (...) Ja täitä!(–––)
Vaan tietysti hirvee ikäv-ikävä ku nuin kertoo siitä, mutta se on kaikki totta. Mikä siinä, minusta se on ihan hyvä, että tuota, se on jotenki hyvä, hyvä niinku nykyaikanaki tietää, että semmosta on ollu, ettei se...Se on, se oli, se oli totta. Mutta sitä on aikaa ollu ja menny ja on elämässä saanu monta lusikallista täytekakkua.
Vuosisadan alkupuolen maalaislapsen poikkeavuus saattoi olla monitahoista, yhteen piirteeseen liittyvää tai usean tekijän yhteisvaikutusta: poliittista ja uskonnollista, etnistä ja kulttuurista, sosiaalista eli köyhyyteen ja aviottomuuteen liittyvää, omaa tai perheenjäsenen sairautta tai vammaisuutta, perheväkivaltaa tai laiminlyöntiä, tai sukupuolikokemukseen liittyvää erilaisuutta. Mitä useampi kerrostuma eroja kertyi yhteen elämään, sitä varmemmin ihminen määrittyi erilaiseksi suhteellisen homogeenisessa maalaisympäristössä. Erilaisuuden kerrostumat saattoivat hiertää ihmiseen kokonaisen haavaston – niin ruumiillisen, psyykkisen, sosiaalisen kuin kulttuurissymbolisenkin.
Kun lapsuusmuistot kerrotaan henkilökohtaisina kokemuksina, oma lapsuus määritellään marginaalisena verrattaessa sitä oman sukupolven normatiiviseen lapsuuteen, tavalliseen lapsuuteen tai lapsuuden ihanteeseen.(18) Tätä elettyä marginaalisuutta tarkastellaan kuitenkin kierteisesti, myöhemmän aikuiskokemuksen ja yhteiskunnallisten normien kautta, jolloin omaan erilaisuuteen otetaan omaelämäkerrallisesti kantaa joko suorasti tai epäsuorasti. Samalla määritellään oman eletyn lapsuuden marginaalisuutta, normatiivista lapsuutta ja lapsuuden ihannetta sekä menneessä että nykyisessä lapsuudessa. Siten elämäkerrallisessa muistelukerronnassa lomittuu yhteen kaksi kokemuksellista tasoa, hierarkkinen marginaaliseksi sijoittaminen ja subjektiivinen kokemus eli marginaaliseksi sijoittuminen. Nämä kaksi tasoa hahmottuvat myös kerronnallisesti: yleisenä normatiivisena tasona ("näin oli yleensä", "näin olisi pitänyt olla" jne.) ja erityisenä henkilökohtaisena tasona ("minä muistan yhden tapauksen", "minun kokemukseni on tämä", "mutta näin ei aina ollut" jne.).
Marginaalisuuden kierteisyydellä elämänhistoriassa tarkoitan sitä kokemuksellista ja omaelämäkerrallista keskisyyttä, joka liittyy oleellisesti lapsuusmuistoihin. Jokaiselle oma elämä määrittyy subjektiivisesta keskiöstä; ellei kysymys ole katastrofista ja välittömästi sen jälkeisestä ajasta, jokaiselle ihmiselle ja varsinkin lapselle oma elämä on tavallista ja normaalia. Marginaalisuus on ominaisuus, joka syntyy muiden katseessa ja muiden määrittelemänä, usein sellaisten, jolla on voimavaroja ja valtaa määritellä itsensä ja toiset hierarkkisessa suhteessa keskenään.(19) Tällöin esimerkiksi köyhyydestä, aviottomuudesta ja vammaisuudesta tuli vuosisadan alkupuolen maalaislapsuudessa ominaisuuksia, joiden puuttumisella tai sisältymisellä omaan elämään lapset määrittelivät itsensä ja suhteet toisiinsa. Samalla he arvioivat oman asemansa heikkoutta tai vallantäyteyttä. Tämä määrittely tapahtui suhteessa ympäröivän aikuismaailman määrittelyihin: ei passiivisena peilikuvana, vaan osittain omalakisesti toimivana määrittelyjen verkostona, joka kuitenkin rakentui samassa sosiaalissymbolisessa avaruudessa kuin aikuismaailmakin.
Poikkeaviksi lapsuuksiksi tietyt elämänhistorialliset asemat määrittyivät ennen kaikkea koulun näyttämöllä. Koulu oli julkinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tila, joka paljasti lasten väliset erot. Oppivelvollisuuskoulu intensiivisti erilaisuuden ja samanlaisuuden yhteenkietoutuvaa kokemusta. Se ilmeni koulussa erilaisina voiman ja vallan mittelöinä, jossa heikommin varustetut oppilaat toimivat usein välikappaleina vahvempien keskinäisessä valtataistelussa ja vallankäytössä: kamppailussa paremmuusjärjestyksistä, suositummuuksista ja yleensäkin sosiaalisten asemista, kulttuurisista habituksista ja niiden määrittelystä. Poikkeavuus ja normaalius synnytettiin siten koulun jokapäiväisissä käytännöissä. Foucault'laisittain voisi puhua mikropolitiikasta, joka muovasi ruumiita ja rakensi subjektiviteetteja. Paavolalainen 1918 syntynyt Esteri, joka oli itse varakkaan talon tytär, muistelee koulukiusaamista ulkopuolisen näkökulmasta:
Pn18n01:15 Siellä oli joitaki semmosia hankalia. Eihän me, osa olimma hirveän kilttejä. Mutta osa oli semmosia, semmosia niin, niinku keskikylältäki oli, oli monta tyttöä ja poikaa, niin nehän teki meille nuoremmille mitä vaan jos opettajan silmä vältty. Ja siellä sitä mentiin.
Pn18n01:15 Se oli ihan niinku simputusta semmosta?
Se oli, se oli kyllä. Ja se kun oli muutamia semmosia niinkun vähän mieleltään semmosia heikkoja, niin kyllä ne isot pojat niitä kiusas, että kyllä ne monta kertaa ne muksi ja löi niitä, että se verilammikko lattialle tuli, nenästä vuosi verta ja se oli jotaki hirviää kyllä se. Vaan ne oli vain ne muutamat. Ja ei, ei kaikki.
P18n01:16 Joo. Minkälaisista kotioloista ne sitten tämmöset, oliko ne mitenkään erityisemmistä oloista?
No hirveän köyhistä, köyhistä ja semmosista, semmosista, että ei, ei ollu toista vanhempaa ei olle, että ne oli niinkun, niinkun yksinäisen äitin lapsia tai sillalai, että semmosesta, että se kotielämä kyllä varmastikki...
P18n01: 17 Vaikutti siihen?
Vaikutti siihen niin.
Heikki, vuonna 1925 syntynyt avioton lapsi ja kunnansijotti, jonka äiti eli samalla kylällä isossa talossa piikana, kertoo miten hänet erotettiin niin sanotuista tavallisista varattomista lapsista koulun julkisen sosiaaliavun kautta opettajan ja oppilaiden toimesta:
P2501:07 Niin, no se on, kun ne oli tullu sitten, sitten joko pieniks tai kulunu loppuun tuota edellisen talven kengät ja ei ollut sitte, kesäthän oltiin avojaloin, niin ei sit kenkiä kulutettu, ja sitten minä tuota ensimmäisiä aikoja kulin tuota koulussakin avojaloin, niinku moni muukin oli siihen aikaan ja sitten tuota tuli kysymykseen, että sille pitäs saada kengät jostai. Ja sitten kummitäti oli antanu sitten sellaiset naistenkengät, joissa oli varret ja pitkästi nauhoja siinä eessä. Ja no, ne oli parina päivänä minulla jalassa ja tuota, no, se oli kamalaa pilkkaa sitten tuota toisten oppilaitten taholta, että sillä on naisten kengät nyt jalassa. (–––)
P2501:13 Saiko koulusta sitte minkään sorttista avustusta?
Koulusta tuota jaettiin kenkiä, mutta tuota kun minä olin, minä olin puoliorpo ja kunta näille – näille jotka minua huolsivat, nii makso seittemänsataa markkaa vuojesa eli sillä sai suunnilleen polkupyörän siihen aikaan. Niin kun avustuksena, niin tuota opettaja sano, ku niitä kenkiä jako, sitten jaettiin varattommimmille, niin jaha, ja Väinölle ne tuleekin sitten toista kautta.
Punaisten ja valkoisten lasten välinen juopa, joka tuli esille erityisesti kansakoulussa, oli paitsi poliittinen ja ideologinen, myös sosiaalistaloudellinen ja kulttuurinen erottelujen kenttä. Punaisten lasten heikompaa asemaa osoitti se, että he olivat sisällissodan voittajapuolen määrittelyvallan eli saman kansallisen diskurssin piirissä kuin valkoisten lapset. Opettajan harjoittama erottelu saattoi henkilöstä riippuen olla suorempaa tai epäsuorempaa. (20) Lasten keskinäinen jaottelu porvariston ja työväen välillä Ruukin ja Sahanseudun kouluissa oli poliittisesti selkeämpää kuin muissa paavolalaisissa kouluissa, joissa se myötäili vanhaa luokka- ja kulttuurirajaa sivistyneistön, talollisten ja rahvaan välillä. Ruukkilaisen poliisin tytär määrittelee lasten selkeän kahtiajaon seuraavasti:
Pn1901:133 Oliko koulussa sitte kahinointia, lahtareitten lasten ja punikkien lasten välillä?
Oltiinhan me, kyllä me oltiin ylypeitä.
Että sitä oli semmonen asenne?
Ooli se. Ei sitä saanu olla niitten kanssa.
Se oli semmonen ihan ero?
Aivan.
Joo. Että sitä ei leikitty sitte?
Ei.
Pn1901:157 Että tansseihin te menitte sitten omia aikojanne?
Voi, mentiin tyttöporukalla, vaan ei huolittu kyllä sekkaan niitä toisia.
Oppivelvollisuudesta vapauttamista käytettiin kansakoulun johtokuntien päätöksellä tapauskohtaisesti sairauden, vammaisuuden, heikkouden, liian pitkän koulumatkan tai muun syyn vuoksi. Oppivelvollisuudesta vapauttaminen vaihteli koulukohtaisesti ja myös samassa koulussa lukuvuodesta toiseen. Toistuvat vapautukset ja katkonainen koulunkäynti leimasivat helposti lapsen asemaa ja suhdetta muihin lapsiin. Vapautuksissa saattoi olla myös poliittisia syitä. Vuonna 1935 Paavolassa Ruukin koulussa vapautettiin 14 poikaa terveydellisistä syistä. (21) Taustalla oli kuitenkin työläispoikien vuosikausia jatkunut kouluhäiriköinti tehdaskylässä, jossa punaisten ja valkoisten välit olivat 1930-luvun poliittisessa kuohunnassa ja pula-aikana uudelleen kärjistyneet. Esimerkiksi työväentalo oli suljettu ja siirretty nuorisoseuran käyttöön. Käytettäessä oppilaita vapautettaessa kriteerinä terveyttä määriteltiinkin samalla poikkeavaa ja normaalia lapsuutta.
Toisena vaihtoehtona oli toistuvasti tottelemattoman ja pahatapaisen lapsen – useimmiten pojan – sijoittaminen erilliseen kasvatuslaitokseen. (22) Köyhäinhoitolautakunta teki esimerkiksi marraskuussa 1923 seuraavanlaisen päätöksen: "Koska alaikäinen hoitolainen Voitto R. ei pysy hoitopaikassaan ja on osoittanut pahanilkiseksi niin päätettiin tiedustaa hänelle paikkaa kasvatuslaitoksessa". (23) Mitä tapahtui lapselle ennen kuin hän joutui kasvatuslaitokseen? Tammikuussa 1935 Paavolan köyhäinhoitolautakunnan tarkastuspöytäkirjassa työtön 38-vuotias palvelija hakee köyhäinhoitoa, jota hänen ilmoitetaan saaneen toistuvasti syyskuusta 1927 alkaen. Hänellä ilmoitetaan olevan 16-vuotias poika Hannes, joka on sijoitettu Muhokselle Pohjolan poikakotiin. Hanneksen elämänkulkua, joka sinne lopulta johti, voi ajoittain seurata kunnan sijoittamien lasten huoltosopimuksista. Hän oli työmiehen ja tämän vaimon poika, joka sijoitettiin ensimmäisen kerran neljävuotiaana. Syitä, miksi lapsi sijoitettiin erilleen vanhemmistaan, voi tulkita annetuista tiedoista: perheen hajoaminen, äidin lähtö muualle työnhakuun ja paikkakunnalle jäävän isän kyvyttömyys huolehtia lapsesta. Sukulaiset huolehtivat Hanneksesta 1922–1924, jonka jälkeen hänet sijoitetaan maaliskuussa 1924 60 markan kuukausikorvauksella (720 mk vuodessa). Vuodeksi 1925 Hannes sijoitettiin uuteen taloon 900 markan vuosikorvauksella; vuodeksi 1926 jälleen uuteen taloon samalla summalla. Tämän jälkeen Hannes ilmestyy esiin pöytäkirjoihin vasta 1935 poikakotiin sijoitettuna. (24)
Hanneksesta maksettuja hoitomaksuja voi verrata yleiseen korvaustasoon. Paavolassa vaihtelivat sekä samasta eri vuosina lapsesta maksetut summat että samanikäisistä lapsista maksetut summat. Noin 10–12-vuotiaaksi, pikkulapsilapsiässä, hoitomaksu vaihteli keksimäärin 1200 – 600/ 400 silloiseen markkaan vuodessa. Lapsen kasvaminen työikäiseksi pienensi yleensä maksettavia summia, jolloin vuosikorvaus saattoi olla 150 markkaakin vuodessa; lapsikohtainen vaihtelu säilyi kuitenkin suurena. Tästä voikin päätellä, että ennen kaikkea lapsen työkyky- ja voima vaikuttivat Paavolassa maksettavan summan suuruuteen: mitä paremmin lapsi pystyi sijottitalossa työntekoon, sitä vähemmän hänestä täytyi maksaa. Työkykyisimmistä 14-vuotiaista ja sitä vanhemmista todetaankin, ettei heistä tarvitse enää maksaa, sillä he ansaitsevat ylläpitonsa työllään.
Sama perusperiaate, lapsen arvon mittaaminen hänen työkyvyllään omavaraistaloudessa, sisältyi myös agraariseen lapsuuskäsitykseen. Kivijärvellä ei ole säilynyt sijoitettavien lasten luetteloita eikä maksusopimuksia, mutta vuoden 1932 köyhäinhoitopiirin tarkastuspöytäkirjassa tulee esille, että toisin kuin Paavolassa Kivijärvellä hoitosumma oli vakiintuneempi, 800–1000 mk. Lisäksi sen todetaan olevan sama sekä lapsista että aikuisista huollettavista. Kun Paavolassa lapset siirtyivät usein vuosittain talosta toiseen ja maksettujen summien vaihdellessa, Kivijärvellä heidän todettiin pysyvän yleensä vuodesta toiseen samassa talossa. Köyhäinhoidossa oli siten paikkakuntakohtakohtaisia eroja siinä, miten lasten sijottaminen viranomaisten taholta ymmärrettiin ja miten sijoittaminen toteutettiin. Paavolassa lapsi nähtiin työvoimaresurssina, työnsä perusteella elannon ja asuinpaikan hankkivana; Kivijärvellä painopiste oli ilmeisemmin patriarkaalisessa lapsen sijoittamisessa vakituisesti tiettyyn kotitalouteen irtolaisuuden vastapainoksi. Tämä paikallinen sosiaalisen työn painopisteen ero ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö lapsen asemassa itse taloissa olisi ollut molemmilla paikkakunnilla huomattaviakin eroja. (25)
Poikkeavien lasten ja heidän perheidensä erottelussa kohtaa kaksi eriaikaista ja eritasoista prosessia 1920- ja 30-lukujen maalaislapsuudessa, sen mikropoliittisissa reiteissä ja politisoituneessa maisemassa:
1. Perinteinen agraarinen patriarkaalinen valtajärjestelmä. Siihen kuului sekä hierarkkinen sosiaalinen erottelu että kollektiivinen yhteisvastuun ajatus, jonka mentaalisena ytimenä oli vallitsevan järjestyksen ylläpitäminen. Tässä agraarisessa, patriarkaalisessa vallankäytössä oli kaksi toistensa kautta toteutuvaa ulottuvuutta: ylemmän huolenpito alemmastaan ja alemman ylemmälle osoittama nöyryys ja kiitollisuus. Molempien tuli tietää paikkansa eri resurssien antamisen ja vastaanottamisen hierakkisessa dialogissa, jonka tasapainoa ei saanut järkyttää. Tämä tasapaino määritteli ja sääteli säätyjen ja luokkien, sukupuolten ja ikäryhmien, palkollisten, sukulaisten ja naapurien välistä suhteiden rihmastoa. Jomman kumman osapuolen velvollisuuksistaan lipeäminen eli häpeämättömyys altisti sekä henkilökohtaisesti että kollektiivisesti koetulle järkkymiselle, huonolle onnelle ja pahalle silmälle. Poikkeavan ihmisen onneton osa olikin mahdollista tulkita moraalisesti oikeutetuksi, seurauksena omien tai vanhempien pahoista teoista tai velvotteiden laiminlyömisestä, yleensäkin yhteisöllisten rajojen ja niitä säätelevän jumalallisen järjestyksen rikkomisesta. Sen johdonmukaisena seurauksena oli rangaistus, joka palautti yhteisöllisen tasapainon. (26)
2. Moderni sosiaalihygieeninen projekti. Se sai erilaisia porvarillis-kansallisia ja sosialistisia variaatioita, kuitenkin niin että porvarillisella maailmankuvalla, arvoilla ja normeilla oli maalaisyhteisössä julkisesti määräävä asema. Tätä kansallista projektia toteutettiin lasten elämässä erityisesti koulun elämänpiirissä. Sosiaalishygieenisessä poikkeavuuden määrittelyssä tuli vuosisadan alussa keskeiseksi puhtaus. Ritualistisen puhtauden sijaan astui arjen mikropoliittinen puhtaus, joka oli samalla fyysistä ja biologista, psyykkistä ja henkistä, sosiaalista ja kulttuurista piirtyen välittömästi ja yksityiskohtaisesti ruumiiseen. Modernissa hygienistisessä ajattelussa puhtaus määriteltiin poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti uudelleen. Lika ei enää todistanut kantajansa kunnollisuudesta ja ahkeruudesta, kunniallisesta vaatimattomuudesta ja siveellisyydestä, vaan likaisuudesta tuli paitsi sairauden, myös köyhyyden merkki. (27) Absoluuttinen puhtauden moraali koski kodin- ja terveydenhoidon lisäksi rodullista, lisääntymiseen liittyvää hygieniaa, joka ilmeni elämäntavallisena puhtautena seksuaalikäyttäytymisessä ja alkoholikulttuurissa. Tavoitteena oli ihmisolemuksen jalostaminen kansalaisuudeksi paitsi yksilöllisenä ahkeruutena ja fyysisenä kuntoisuutena myös elämäntavallisena puhtautena, pidättyvyytenä ja kurinalaisuutena.
Naisten erityiseksi kansalaisvelvollisuudeksi määriteltiin eri yhteiskuntaluokkien kasvattaminen fyysiseen ja siveelliseen puhtauteen sekä tämän moniulotteisen puhtauden ylläpitäminen. Samalla 1920-luvulla ja erityisesti 1930-luvulla "kansakunta ruumiillistui": sosiaali- ja väestöpolitiikkaa perusteltiin elinvoiman ja yhteiskuntaorganismin käsitteillä, jotka perustuivat biologistiseen kansakunnan malliin. Kansalliselle elinvoimalle ja sen vahvistamiselle vastakkaiseksi esitettiin kansakunnan rappio, degeneraatio, jonka pelättiin heikentävän yhteisöllistä perimää ja moraalia ja siten vaarantavan kansallisen olemassaolon. Yksilön määrittyessä osana kollektiivista kokonaisuutta sosiobiologinen normisto tuki yhteiskuntahygieniaa, jolla hierarkkisia kansalaisuuksia rakennettiin. Henkilökohtainen terveys argumentoitiin ruumiillisena ulottuvuutena itsenäisyydelle, omien rajojen hallinnalle ja järjestäytyneen, puhtaan kodin ja kansakunnan vaalimiselle. (28)
Säätyläisten hienostuneisuudesta ja sivistyneistön siisteydestä muokattiin kansanvalistuksella puhtautta, rahvaan ja työväen omaisuutta ja ominaisuutta. Esimerkiksi Paavolan köyhäinhuoltolautakunnan pöytäkirjoissa alkaa 1930-luvun lopulla olla mainintoja sairaanhoitajan ja terveystarkastajan tarkastajan suorittamista kotitarkastuksista. Kesäkuussa 1930 käsiteltiin terveydenhoidon tarkastajan (yhden haastateltavani mahtavaksi emännäksi nimittämän) Anna Taskilan ilmoitusta eräällä tilalla vallitsevista terveydenhuollollisista epäkohdista. Köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtajalle annettiin tehtäväksi käydä paikalla ja tehdä tarpeelliset muistutukset. (29)
Puhtauden sisäistämisessä kansakoululaitoksella puhtaus-, syöpäläis- ja terveystarkastuksineen ja niihin liittyvine häpeänkokemuksineen oli merkittävä sija. Kuvaavaa on, että vuonna 1918 syntynyt pientilallisen tytär Helmi sairastettuaan luutuberkuloosia, josta jäi selkärangan epämuodostumana pysyvät fyysiset jäljet, ei muistele sairauttaan ja sen ruumiillisia merkkejä mieleenpainuvimpana häpeänä kouluajaltaan. Sitä vastoin piirtyy muisto sisukkaasta tytöstä, joka sairaudestaan huolimatta käyvä himputtellee koulun ja kodin väliä. (30) Sen sijaan koulun julkisen puhtaustarkastuksen aiheuttama häpeä tuntui halvaannuttavalta vieläkin, vuosikymmenien päästä, sillä silloin paljastuivat hoitamattomat varpaankynnet. Helmi toteaakin, ettei hän ole koskaan tuon kokemuksen jälkeen unohtanut huolehtia jalkojensa hoidosta. (31)
Likaisuus, haju ja kömpelyys muuttuivat entistä merkitsevimmiksi yhteiskunnallisen aseman ilmaisijoiksi. Siivottomuus herätti maalaisyhteisössä enenevästi paitsi inhoa myös pelkoa. Esimerkiksi Kivijärven kunnalliskodin tarkastuksissa kiinnitetään yhä uudelleen huomiota likaisuuteen ja syöpäläisten runsauteen. Huonosta hygieniasta syytetään epäpätevää johtajatarta, jonka vaihduttua 1929 todetaan laitoksen huoneistoa siistityn "niin ettei syöpäläisiä enää näe ainakaan seinillä". (32) Muistelukerronnan perusteella niin lattialle sylkeminen kuin syöpäläiset muuttuvat yhteisestä kokemuksesta ryhmäkohtaiseksi erotteluksi tai yksityiseksi, köyhyyden ja sairauden leimaamaksi häpeäksi, jolla oli poliittisia ulottuvuuksia. Syöpäläisen merkityksen entisestään laajentuessa ja syventyessä se metaforisoitui "syöpäläisyydeksi", samalla kun syöpäläisten kautta määritelty erilaisuus muuttui pelottavaksi. (33) Syöpäläisistä kertominen onkin yksi yleisimmistä ja kiteytyneimmistä maalaislapsuuden muistelukerronnan teemoista. Syöpäläiset yhdistetään köyhyyteen ja sairauteen joko humoristisina tai kauhutarinoina. Kun humoristisiin tarinoihin liitetään omia tai läheisten kokemuksia, kauhutarinat koskettavat toisia ja vieraita määritellen poikkeavuutta ja erilaisuutta.
Maalaisyhteisössä eristämistä toteutettiin paitsi vammaisten, sairaiden ja isänmaanpettureina pidettyjen punaisten eristämisenä, myös köyhäinapua nauttivien ja siveellisesti kyseenalaisina pidettyjen yksinhuoltajaäitien ja heidän lapsiensa eristämisenä. Huoralla ja äpärällä nimittely olivat voimakkaasti erottelevia määrittelyjä maalaisyhteisössä vaihdellen ja riippuen kuitenkin siitä lähiyhteisöstä, jossa nainen lapsineen eli. Esimerkiksi sahayhteisössä, jossa oli maatalouskyliä runsaammin yksinäisten työläisäitien lapsina kasvaneita, haastatellut eivät mainitse erottelua ja eristämistä puhumattakaan häpäisystä. Institutionaalinen, julkisen vallan harjoittama eristäminen toteutui konkreettisimmillaan kunnalliskotiin sijoittamisena. Köyhäintalo-nimityksen pysyvyys kertoo osaltaan tämän eristämisen syvyydestä ja laajuudesta. 1920- ja 30-luvun kuluessa ja varsinkin vuoden 1936 uuden huoltolain jälkeen eristämisestä tuli myös eriyttävää. Entisen köyhäintalon iältään, sukupuoleltaan, siveellisyydeltään, sairauksiltaan tai varattomuudeltaan sekalainen sakki ohjattiin nyt entistä tarkemmin omiin laitoksiinsa: lastenkoteihin ja sijoituskoteihin, työlaitoksiin, sokeain, kuurojen ja raajarikkoisten kouluihin, kehitysvammaisten laitoksiin, mielisairaaloihin ja keuhkoparantoloihin. Samalla kunnalliskodit alkoivat muuttua nimenomaan vanhainkodeiksi. (34)
Moderni, institutionaalinen poikkeavuuden hallinta merkitsi eristämistä arkisesta elämänympäristöstä. Sen seurauksena oli irrottaminen paitsi talosta, perheestä, ikäisryhmästä ja kylästä, usein myös siirtäminen paikkakunnalta toiselle. Poikkeavuuden institutionaalinen hallinta merkitsi paitsi erilaisten poikkeavuuksien luokittelua ja eriyttämistä toisistaan, myös näiden eriytettyjen poikkeavuuksien alueellisia ja paikallisia tihentymiä. Erilaisista laitoksista tuli eräänlaisia marginaalisuuksien taskuja, jolloin poikkeavuudet olivat paitsi paremmin hoidettavissa ja huollettavissa myös tehokkaammin tarkasteltavissa, määriteltävissä ja säänneltävissä. (35) Arkisesta elämänpiiristä vähitellen irrotettava ja eristettävä poikkeavuus vaikutti sosiaalisten suhteiden muovautumiseen uudelleen itse maalaisyhteisössä. Poikkeavuudesta ja erilaisuudesta tuli entistä paremmin pois pyyhittävää ja siistittävää – ja marginaalisuuden sijasta entistä enemmän todellista ulkopuolisuutta.
Köyhyyden ja vammaisuuden lisäksi kolmas "perinteinen" ulkopuolisuuden laji on etninen marginaalisuus ja ulkopuolisuus. Vuosisadan alkupuolen sosiaalihygieenistä ajattelua terävöitti eugeniikka ja rotuhygienia. (36) Eräissä lapsuusmuisteluissa uhkaavaa perhettä näyttää edustavan romaniperhe. Romanikulttuurissa kiteytyi suomalaisen maalaislapsuuden maisemassa toiseus, joka koettiin ilmeisen usein kielteisenä. Oppivelvollisuuskoulu korosti romanilapsuuden eriytymistä suomalaislapsuudesta ja modernin lapsuuden ideaaleista. Erilaisuudessaan romaniperhe ei hahmotu niinkään vallitsevan perheihanteen vastakohtana, vaan nimenomaan ulkopuolisuutena. (37) Koska tuo ulkopuolisuus koettiin ainakin osittain uhkaavana, se hahmottuu poissasolevan ja läsnäolevan rajalla häilyväksi toiseudeksi, joka eräänlaisena hallitsemattomana "bakterologiana" valtaa suomalaisen kotipihan. Vuosisadan alkupuolella yksityisen ja julkisen elämänpiirin sidos oli romaniperheessä jätetty mahdollisimman pitkälle solmimatta. Valtaväestön silmissä romanien elämäntapaa leimasi ulkopuolisuuden lisäksi määrittelemättömyys. Romaniperhe koettiin maalaisyhteisöissä vieraudessaan uhaksi tunnetulle ja tunnustetulle perhekäsitykselle- ja käytännölle.
Haastatteluissa tulee esille romaniväestön ulkopuolisuutta ja vähemmistöasemaa ilmentävinä piirteinä likaisuutta ja epärehellisyyttä koskevat stereotypiat, heihin liitetyt tapettujen eläinten analogiat käytännöllisinä kompina, huhut keuhkotaudin levittämisestä, koko ryhmän määrittäminen yhden jäsenen perusteella sekä tarkkaan määritellyt rajat kotitalouksien sisä- ja ulkotiloista suhteessa romaniperheisiin. (38) Tapauksessa, jossa valkolais- ja romaniperhe elivät pitkiä aikoja yhdessä vuonna 1920 syntyneen kivijärveläisen Elmerin kodissa, romanien määrittelystä tulee negatiivisille stereotypioille käänteistä. Elmeri korostaa romanien rehtiyttä, romaninaisten siisteyttä ja tuo esille ja valkolais- ja romanilasten samanlaisuuden. (39) Toiseutta ja marginaalisuutta voidaan siten käyttää elementtinä myös yhteisyyden rakentamisessa. Valtaväestöstä poikkeavana suhtautumisena sekä romaneihin, vammaisiin että kunnansijotteihin Elmeri rakentaa toistuvasti näkemystä kodistaan erilaisena verrattuna "tavalliseen" kotiin.
Maalaislapsuuden muistoissa lapsuuden ihanne peilautuu ei-toivottuun ja uhkaavaan lapsuuteen. Miksi poikkeavuus oli torjuttavaa? Jatkuvasti läsnäoleva putoamisen pelko sävytti lasten ja heidän perheidensä elämää maalaisyhteisössä. Maalaisperheen kääntöpuoleksi kuvataan perhe, jonka oman elämänhallinnan murtuminen ilmeni julkisen vallan väliintulona ja köyhänhuollon toimenpiteinä. Perheen toimeentulostrategiat perustuivat pakkoihin ja hetkellisiin ratkaisuihin aiheuttaen elämäntavallista turvattomuutta ja perhetalouden hajoamista. Naimattomien itsellisnaisten, leskien, orpojen, sairaiden vanhempien, vararikkoon joutuneiden tai mieshuoltajan hylkäämien perheiden haavoittuvuus on se vastakohta, jonka varaan kuva onnellisesta lapsuudesta rakennetaan. Perheen hajoaminen oli mahdollista monissa niissäkin köyhissä perheissä, joissa toimeentulon hankkiminen eri tavoilla onnistui. Pelko sävyttää haastattelujen kuvaa onnellisesta lapsuudesta kiteytyen sanonnassa "pysyä talossa". (40)
Kuvaavaa on, miten putoamisen pelko kietoutuu lapsuusmuisteluun ja jäsentää sitä. Esimerkiksi vuonna 1918 syntyneen paavolalaisen Kaisan lapsuutta varjosti kaksi kertaa leskeytyneen äidin kamppailu viisihenkisen perheen elättämiseksi ja pitämiseksi pois kunnankirjoista ja -jauhoista. Kamppailu perheen koossapitämiseksi – ja putoamisen estämiseksi – tematisoituu ravinnon, polttopuiden ja vaatteiden hankkimisen kuvauksina. Kaisa kääntää muistelun yhä uudelleen näihin pääteemoihin syventäen muistelua emotionaalisella ja aistimellisella aineksella. Puutteenalaisuus tihentyy ja metaforisoituu jatkuvassa kylmyydessä, ikään kuin ikitalvessa: Kaisa kuvailee, miten kylmyys tunkee ruumiiseen ja kotiin; jalat jäätyvät kiinni kenkiin, tuvan ikkunat jäätyvät sisältäpäin, kieli tarttuu kiinni kylmään rautaan, polttopuut uhkaavat loppua ja juomavesi täytyy sulattaa jäästä. Kaisan lapsuusmuistelussa ainoat lämpimät kuvaukset liittyvät äidin paistamaan leipään ja opettajan nälkäiselle lapselle antamaan voileipään. Sen sijaan Kaisa muistelee nostalgisesti pääsyään piiaksi vauraaseen maalaistaloon: kesää ja sadonkorjuuta, puutarhan rehevää kasvua, kukkien värejä, jättiläismäisiä kurpitsoita, loppumattomia liharuokia, kuumutta. (41)
Erityisesti Kaisa muistaa lapsuudesta huonot kenkänsä. Kengät muodostavat haastatteluissa keskeisen kerronnallisen teeman, joka koostuu niin kenkien käytöstä ja käyttökelpoisuudesta, niiden puutteesta, valmistuksesta ja saamisesta, laadusta ja kunnosta. Kenkien kautta konkretisoituu ja vertautuu keskenään varallisuuden, niukkuuden, köyhyyden ja puutteen kokemuksia. Maalaislapsuuden muistelukerronnassa kengät symboloivat siten kokonaista sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden järjestelmää ja niiden jäsentämää elämäntapaa, johon kuului ruumiillinen työnteko ja liikkuminen vuodenajan mukaan vaihtelevissa luonnonolosuhteissa. Hyvien kenkien haltija oli onnen kantaja ja vaurauden vartija. Kertomuksiin kengistä vertautuvat kansakoulujen johtokuntien vuosittaiset nimilistat tai luettelot köyhimmistä kunnankenkien saajista.
Suullisessa historiassa, jonka pääasiallisena lähteenä on haastatteluilla kerätty henkilökohtainen muistitieto, on pyritty purkamaan virallisten ja kirjallisten lähteiden puutteita ja vinoumia. Muisteluun perustuva tieto on historiaa, jossa korostuvat yksilöt, heidän kokemuksensa, toimintansa ja se, miten he itse jäsentävät historiaa ja menneisyyttä. Menneisyys kiinnittyy tiettyihin paikkoihin ja maisemiin, joihin sosiaaliset verkostot ja tapahtumat, arjen toistuvuus, juhlan ihanuus ja kriisiajat luovat erilaisia merkityksiä. Kivijärveläisten ja paavolalaisten lapsuusmuistoissa perhe ei ole irrallinen yksikkö, vaan liittyy kiinteästi ympäristöönsä. Kuten vuosisadan alkupuolen kaltimolaista tehtaalaislapsuutta tutkinut Elina Makkonen on todennut, lapsuusmuisteluissa koti, sen muistelu ja historia hahmottuu itse asiassa erilaisina suhteina, reitteinä, kiintopisteinä ja rajoina suhteessa ympäröivään luontoon, kylään ja toiseen merkittävään lapsuuden instituutioon, kansakouluun. Kerronta kodista on kerrontaa kodin ja muiden paikkojen suhteista kuitenkin niin että koti on paikka, josta käsin näitä suhteita ryhdytään rakentamaan. Vaikka koti muodostaa muistelukerronnassa kiintopisteen ja kokoajan, se muodostuu ja saa merkityksensä vain suhteessa muihin paikkoihin ja tiloihin. Esimerkiksi kodin, koulun ja kylän paikat muodostetaan sekä keskinäisellä vertailulla että paikkojen välisinä toiminnallisina reitteinä. (42)
Lapsuuden paikkojen välisiä reittejä rakennetaan ihmissuhteiden, erityisesti perheenjäsenten kautta. Siksi kodistakin on mahdollista kertoa ilman konkreettista fyysistä paikkaa tai tuon paikan menetyksen jälkeen: koti, sen muisto, mielikuva ja ideaali syntyy ennen kaikkea suhteena muihin ihmisiin. Kodin tai kodittomuuden kokemus onkin ennen kaikkea ja pohjimmiltaan yhteisöllistä, sosiaalisissa verkostoissa syntyvää. Tämän historiallisen kokemuksen – kodin tunnun ja kotihistorian – välittämisessä ja hahmottamisessa viralliset toimenpiteiden kirjaamiseen keskittyvät lähteet jäävät auttamatta puutteellisemmiksi kuin merkityksiä rakentavat ja purkavat subjektiiviset muistot. (43) Kuka tietää, että jospa nuo talvella 1922 Paavolan kunnalliskodista karanneet tytöt rohkenivat karata juuri siksi, että heillä oli sekä käsitys, kokemus että unelma kodista ja luottamus sen saavuttamiseen paremmin jossain muualla ja jotenkin muuten?
Elämäkerrallisessa muistelussa korostuu pärjääminen ja selviäminen silloinkin kun oma lapsuus määrittyy esimerkiksi köyhyyden, orpouden, sairauden ja niihin liittyvän julkisen vallankäytön kautta. Niin naiset kuin miehet lunastavat paikkansa myyttisen sisukkaalla ja uurastuksen kyllästämällä hahmolla sekä kansallishistorian galleriassa että yksityisen elämänhistorian perhealbumissa. Elämä poikkeavana lapsena tai poikkeuksellisissa olosuhteissa määritellään sitkeytenä, urheutena, rohkeutena tai ainakin silkkana kestämisenä, joka saa merkityksensä sosiaalisissa suhteissa. Vastoinkäymisiin liitetään valintoja ja ratkaisuja, jota sanelevat kotitalouden, suvun ja perheen tarpeet usein silloinkin, kun itse kotitalous on hajonnut. Oman elämän merkitys ja moraalinen oikeutus ei ilmene normaaliuden ihanteen saavuttamisessa, vaan selviämisenä pakkoraoista joko läheisten kanssa tai heidän vuokseen. (44) Kahdeksanvuotiaana orpoutunut ja kunnansijotiksi joutunut Sulo, joka oli toiseksi nuorin seitsemästä lapsesta, jäsentää menneen lapsuutensa perheenjäsentensä kautta ja myöhemmän yhteisenä perhemuisteluna – eli yhteisen perhehistorian ja -elämäkerran luomisena:
Pm1402:01 Niin, teijän vanhemmat on kuollu sitten?
Joo, (–––) isä on kuollu kolomekytäkaksi tuota nyt niinkun joulukuussa neljänkymmenenkahen vuojen ikäsenä. Ja tuota sitte äiti on kuollu tuota kolomekymmentäkolome elokuussa neljänkymmenenkolomen vuojen vanahana. (–––) Että tuota, että oon jeäny niinku täysorvoks, että tuota...
Pm1402:02 Mihinkä he kuoli sitte?
No isä on kuollu keuhkotautiin ja tuota äiti on kuollu rintasyöpään. Että sitä on, on ollu sillon sitä rintasyöpää, että se ei oo aivan tänä päivänä. (–––) Koska oon minä nuilta vanhemmilta, vanhemmilta sisaruksilta sitte oon niinkun sen sillälailla saanu tietää. (–––)
Pm1402:16 (–––) Se, se niinku sillälailla, että se on ollu karu se lapsuus ja tuota, no eihän sitä sillo ollu ku se tuota vanhin sisar on ollu sillon, se on tuota niin, se on ollu yheksäntoista vuojen ikänen, kun tuota vanhemmat on kuollet. Mutta se on ollu jo niinkun piikomassa ennen nyt sanottiin. Ja tuota sitte on ollu tuota seuraava sisar, niin se ei oo ollu ku neljäntoista vuoje ikänen.
Pm1402:17 Että siinon niinku pitempi väli sitten?
Niin, siinon niinku pitempi väli siinä tuota, niin se, siinä ei oo ollu sillon muuta tehtävisä, kun se on ottanu perheen huollettavakseen ja se on myöny kodin poies ja sijottana meijät lapset kaikki tuota, kaikki muut paitsi se vanhin ei oo ollu kunnassa sijotettavana.
Pm1402:18 Pääsittekö te sammaan talloon, vai oliko kaikki erikseen?
Ei, ei, ei, kaikki oli iha vaa erillään.
Mikrohistorioitsija Natalie Zemon Davis on todennut, että poikkeuksellinen laajentaa käsitystämme mahdollisesta. Mikrohistoriallisesta näkökulmasta on mahdollista selvittää sitä, miten tämä mahdollinen toteutuu sosiaalisissa prosesseissa. (45) Davisin mielestä marginaalisuus ei myöskään ole elämänhistoriallisesti välttämättä negatiivinen piirre, vaan kulttuuristen kerrostumien välinen rajamaa, josta voi kehittyä uudenlaista kasvillisuutta ja yllättäviä risteymiä – ja jossa on mahdollista raivata omaa ja omansalaista elämäntapaa. (46) Haastattelujeni perusteella myös poikkeavaksi määritellystä ja ankeaksi koetusta lapsuudesta voi kertoa konkreettisiin tapahtumiin ja ympäristöön keskittyvänä selontekona tai kokemuksia arvioivana tilityksenä, jossa pyritään löytämään positiivisten ja negatiivisten kokemusten välinen tasapaino tai sopu. Esimerkiksi Sulo myöntää lapsuutensa karuuden, mutta toteaa toisessa yhteydessä entisajan maalaislapsuuden yleensäkin olleen köyhää ja työntäyteistä. Lisäksi hän korostaa itsellään olleen lapsuudessa myös onnea, sillä joutuessaan kahdeksanvuotiaana orvoksi ensimmäiseksi sijoituspaikaksi tuli tuttu tätilä, ahdas mökki, joka on jäänyt mieleen eloisana muistona.
Pärjäämisen retoriikkaan liittyy eräänlainen vastakulttuuri erityisesti koulun ja köyhäinhuollon yhteydessä. Esimerkiksi opettajaan tai kunnallisiin virkamiehiin ja luottamushenkilöihin kohdistuva oveluus, nokkeluus, oman ja perheen etujen ajaminen tai jopa suora vastustus esitetään moraalisesti hyväksyttävänä tai välttämättömänä selviämisstrategiana. Tämä ilmenee koulujen ja köyhäinhuollon lähdemateriaalissa erilaisina vaatimuksina, rikkomuksina, niskoitteluina, kieltäytymisinä ja katoamisina – eli subjektiivisena tahtona, tietona, tunteena ja toimintana. Esimerkiksi tästä käy 1925 syntynyt kivijärveläinen kirvesmiehen lesken poika Artturi, joka 1930-luvun alussa kimpaantui kengättömäksi jäämisestään koulun vaateavustuksia jaettaessa. Hän meni itse, ohi kansakoulun opettajan ja johtokunnan, kunnallislautakunnan puheenjohtajan puheille:
No, minä mänin ja sanon sille, että minun on saatava kengät – että minä en tule kouluun ollenkaan, jos en minä kenkiä saa! (–––) Niin se kirjotti sitte semmosen lapun ja sano, että käy Osuuskaupan pankissa. Ja niin minä kävin kengät hakkeen. (47)
Perheessä ja muussa lähiyhteisössä esiintyneet moraalisesti vastakkaiset, ristiriitaiset ja ambivalentit elementit eivät juurikaan tule esille suullisessa elämäkerrallisessa muistelukerronnassa. Esimerkiksi poikkeamista heteroseksuaalisesta sukupuolinormista, epäonnistumisia, laiskuutta, mielenterveydellisiä ongelmia, laiminlyöntejä, hylkäämisiä, pettämisiä ja väkivaltaa saatetaan tuodaan esille, mutta muiden kokemana, tekemänä tai tekemättäjättämisinä. (48) Nämä rikkomukset koetaan intiimeinä, tunnustuksellisina perhesalaisuuksina ja elämänhistoriallisina tabuina. Mikäli niistä kerrotaan haastattelutilanteessa, niistä on usein kerrottu ja niitä on käsitelty aikaisemmin jossain muussa yhteydessä, jolloin ne ovat jo lakanneet olemasta salaisuuksia tai epäonnistumisia. Ne on jo siirretty ja liitetty osaksi yleisempää selviämisen, pärjäämisen ja kestämisen omaelämäkertaa, jota ne osaltaan jäsentävät ja täsmentävät. Epätoivottu perhekaari hahmottuu paremmin köyhäinhuollon asiakirjojen ja tilastotietojen kautta kuin haastatteluista: niin sanotun sijottina eläneen on haastateltaessa helpompaa ja mielekkäämpää määritellä oma lapsuus selviämisen kuin kurjuuden perspektiivistä. Virallisista lähteistä, kuten koulujen, köyhäinhuollon ja lastensuojelun lähteistä, onkin mahdollista seurata joitakin näistä omaelämäkerrallisesta kerronnasta eliminoiduista kipeistä tai epäsopivista piirteistä. Tällöin julkisten lähteiden ja henkilökohtaisen muistelukerronnan välille syntyy monikerroksista dynamiikkaa, ne ikäänkuin rytmittyvät ja polveilevat toinen toisiinsa, kiistävät toisiaan, asettavat syyn ja seurauksen suhteet ristivalotukseen, ja parhaimmillaan syventävät ja jopa muuttavat ymmärrystä menneestä maalaislapsuudesta ja lapsista.
Vuosisadan alussa syntyneet kivijärveläiset ja paavolalaiset arvioivat ja merkityksellistävät lapsuuttaan rakentaen siitä elämäkerrallisesti ja historiallisesti ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Elämänhistoriallisuus avaa historiantutkimukselle kokemuksellisen ulottuvuuden. Samalla avautuu mahdollisuus pohtia historiallisten lähteiden tuottamista: kenen ehdoilla, kenelle ja miten niitä tuotetaan, käytetään ja tulkitaan.
Mitä tapahtui Ruukin köyhäintalosta talvella 1922 karanneille ja poistuneille lapsille tai Kivijärven kunnalliskodin häkkiin suljetulle pojalle? Edellisistä ei kerrota enää mitään. Luultavaa on, että heidät lähetettiin Hanneksen tavoin kasvatuslaitokseen, tai että parhaimmillaan heidät työkykyisiksi ja -halukkaiksi arvioituna sijoitettiin lähiseudulle vähitenpyytävään taloon. Sen sijaan kivijärveläisestä pojasta lääkäri antaa seuraavan lausunnon: "Tylsämielisellä Heikki E:llä on, erityisopetusta saatuaan mahdollisuudet kehittyä kykeneväksi hyödyllistä työtä tekemään ja siten vastaisuudessa tarvitsemansa hoidon kustannuksia ainakin osittain työllään vähentämään". (49)
Se, mikä kahdessa edellisessä jää arvoitukseksi eli lasten oma kokemus, tulee ilmi sijottipojan Sulon muistelussa. Sulon kertomus sijottitalojen vaihdoista huipentuu merkittävään lapsuusmuistoon, pikkuveljen kohtaamiseen monen vuoden tauon jälkeen. Tämä kohtaaminen kertoo mielestäni jotakin oleellista myös marginaalisuuden problematiikasta historian– ja perinteentutkimuksessa. Sulon muistelun keskiössä ei ole poikkeava lapsuus eikä sen pelottava erilaisuus, vaan lapsuuden merkittävyys ja merkityksellistyminen erilaisissa kohtaamisissa, eri paikkojen ja aikojen yhteenkietoutumisessa. Eletystä lapsuudesta muovautuu muisteltu lapsuus jatkuvassa kotiutumisen ja vieraantumisen, saapumisen ja eroamisen prosessissa:
Pm1402:84 Muistatteko ne tilanteet, kun vaihoitte taloa?
Kyllä ne on jääny mieleen.
Pm1402:85 Ne on niinkun sopineet kunnantalolla tietenki keskenään, että tuota ja millä hinnalla ottaa ja tuollalailla. Mutta muistan hyvästi sen talonvaihon, kun menin sinne (...) kolomanteen # talloon. Vaan no, kyllähän se tietenki jännittää, ku tommonen pojankossi on kaheksan vuojen, niin muuttaa talua.
Pm1402:87 Saattoko sieltä joku sieltä edellisestä talosta, vai?
Se, sillon sillälailla minä menin sinne, että menin meijerimiehen kuorman päällä.(...) Se on jääny mieleen, sen talon rengillä oli meijerivuoro, kun ne ajo sillälailla, että vuoropäivinä, niin se vaihtu. Aina seuraavana päivänä mäntiin seuraavasta talosta, että se kierti sitä.
Pm1402:89 Mitä teillä oli mukana, oliko joku nyytti vai?
No kyllä se tietenki oli ne, mitä niinkun sai ottaa matkaan. Ne ei sillä lailla ollu jääny kyllä mieleen. Semmoset on jääny mieleen, ku semmoset pitkäsuiset villa(–––) kintaat joisa #
Pm1402:90 Niin se meni yli ranteen?
Niin, ne meni tänne ranteeseen (...). Se, sillälailla vielä sitte, ku minä menin siihen kolomanteen paikkaan, niin tuota velipoika tuli naapuritalloon. (...)Eikä ollu nähny sitte, ku kumpikaan ei muista kotona olosta mittään.
Pm1402:91 Joo joo niin, että te siinä sitten...?
Sitte niinku taas kohattiin, veljet toisesa.
1. Suullinen historia on suomenkielinen vastine englanninkieliselle käsitteelle oral history, joka tarkoittaa sekä historiantutkimuksellista suuntausta, tutkimusmenetelmää että lähdemuotoa. Oral history on käännetty myös historialliseksi muistitiedoksi sekä (tutkimussuunnasta puhuttaessa) muistitietohistoriaksi tai muistitietotutkimukseksi. Muistitieto on yleisnimitys menneisyyttä koskevalla muistinvaraiselle tiedolla, joka voi olla kirjallista ja suullista elämäkerrallista tietoa tai folklorea. Nimitykset suullinen ja puhuttu historia korostavat tutkimuksen haastatteluluonnetta sekä kuulijan ja kertojan välistä dialogisuutta. Suullinen historia perustuu usein ohjattuihin, temaatisesti rakennettuihin (puolistrukturoituihin) haastatteluihin; se voi toteutua myös syvähaastatteluna. Suullinen historia on henkilökohtaista kerrontaa, joka keskittyy kertojan omakohtaisiin muistoihin.
Kerronnallisen ja performatiivisen analyysin sijasta painopiste on menneisyyttä koskevassa elämänhistoriallisessa ja historiallisessa tiedossa. Ks. Graae & Hietala 1994; Kalela 1986, Virtanen 1982, 171–179; Kaivola-Bregenhøj 1996, 102–106.
2. Haastattelut Kivijärvellä ja Paavolassa on tehty kahdessa jaksossa vuosina 1990–1991 ja 1995–1996, yhdistettyinä haastattelu- ja arkistomatkoina. Haastatelluista naisia on 32 ja miehiä 35. Haastatelluista on 1910-luvulla syntyneitä 38 ja 1920-luvulla syntyneitä 23. Siten tutkimuksessa painottuu 1910-luvulla syntyneiden näkökulma 1920-luvulla syntyneiden ollessa toinen merkittävä muistelijaryhmä. Haastattelumateriaali koostuu yhteensä 169 muistelukerrasta eli varsinaisesta nauhoitetusta teemahaastattelusta, muistiinpanoina tehdyistä teemahaastatteluista tai nauhahaastattelun täydennyksistä, puhelinhaastatteluista ja omaelämäkerrallisista kirjeistä. Paavolassa tehtyjä nauhoitettuja teemahaastatteluja on 56 ja Kivijärvellä tehtyjä 42; Kivijärveltä on myös kolme varsinaista teemahaastattelua kirjoitettuina muistiinpanoina.
3. Paavolan kunnanarkisto (PKA), Paavolan kunnalliskodin potilaspöytäkirjat 1922.
4. KKA, Köyhäinhoidon tarkastuspöytäkirja 13.6. 1932.
5. Haastateltujen ja asiakirjoissa mainittujen nimet on muutettu lukuunottamatta julkisessa luottamustoimessa tai virassa olleita henkilöitä. Esimerkeiksi valituista haastattelulitteroinneista on tarvittaessa jätetty pois toistoja, epäselvyyksiä, sekä viittauksia muihin kuin käsiteltäviin teemoihin.
6. Haastattelulitteroinnin koodi muodostuu seuraavasti: K (= Kivijärvi) m3 (= haastateltavan sukupuolikoodi ja numeroitu henkilökoodi) 01(= haastattelukerran koodi):07 (dialogiyksikön koodi; dialogiyksikkö koostuu haastattelijan kysymyksestä/lisäkysymyksestä ja haastateltavan vastauksesta/vastauksista tai haastateltavan puheenvuorosta ja haastattelijan sitä koskevista kommenteista.)
7. Pulma 1987, 123–126; Rahikainen 1996, 322–342; Vasara 1997, 141–153; Alapuro 1994, 210–213.
8. Kaarninen 1995, 33–37; Ahonen 1997, 3–19; Harjula 1996, 95–96; vrt. Kivirauma 1987.
9. Kaarninen 1995, 31–33; Koululääkärin ja kouluhoitajattaren opas 1935.
10. Urponen 1994, 179–184; Satka 1994, 275–281; ks. myös PKA, Köyhäinhoito- ja huoltolautakunnan pöytäkirjoja 1918–1939, Piirimiehen köyhäinavustusluettelot 1922–1933, Piirimiehen asiakasluettelot 1927–1935, KKA, Kivijärven pitäjän holhouslautakunnan pöytäkirjat 1920–1939, Köyhäinhoidon tarkastuspöytäkirja 1918–1939, Köyhäinhoitolautakunnan kassakirja 1926–1930.
11. Paavolan kunnanarkisto (PKA), Köyhäinhoito- ja huoltolautakunnan pöytäkirjoja 1918–1939, Kivijärven kunnanarkisto (KKA), Kivijärven pitäjän holhouslautakunnan pöytäkirjat 1920–193, Luettelo aviottomien lasten isistä jotka eivät ole maksaneet tuomittua eläkettä 1926; ks. Pulma 1987, 165–168; Pohjola-Vilkuna 1995, 39–52.
12. Pm1501–Pm1502.
13. PKA, Kirje Paavolan köyhäinhuoltolautakunnan puheenjohtajalle 20.2. 1930.
14. PKA, Paavolan kunnalliskodin potilaspöytäkirjat 1918–1939, Köyhäinhoito- ja huoltolautakunnan pöytäkirjoja 1918–1939, Köyhäinhuoltolautakunnan piirimiesten avustusluettelot 1927–1935, KKA, Köyhäinhoidon tarkastuspöytäkirjat 1918–1939, Köyhäinhoitolautakunnan kassakirja 1926–1930; Pulma 1987, s. 162–164; Satka 1994, s.272–275.
15. (–––)= haastattelupuheenvuoroa on lyhennetty.
16. (...) = epäselvää puhetta
17. # = naurua
18. Ks. Liliequist 1991, 131–137, 195–218.
19. Vrt. Markkola 1996, 13–16; Nygård 1998, 12–19.
20. Peltonen 1996, 231–237; ks. myös Leminen 1996, 182–186.
21. RKA, Ruukin kansakoulun johtokunnan pöytäkirja 20.5.1935.
22. Ks. Pulma 1987, 183–186; Ojakangas 1998, 300–302.
23. PKA, Köyhäinhoitolautakunnan pöytäkirja 2.11.1923.
24. PKA, Köyhäinhoitolautakunnan huoltosopimukset huollettavista alaikäisistä lapsista 28.12.1922, 3.12.1924, 28.12.1925, Köyhäinhuollon tarkastuspöytäkirja 6.1. 1935.
25. PKA, Köyhäinhoito- ja huoltolautakunnan tarkastuskertomuksia ja pöytäkirjoja 1918–1939, Alaikäisten huoltosopimuksia 1926, 1931–1939, KKA, Köyhäinhoidon tarkastuspöytäkirjat 1918–1939, erit. 15.8. 1932, 24.4.1935, Saapuneet tarkastuskertomukset alaikäisistä ja aikuisista sijoitetuista 1935–1939.
26. Ks. esim. Nygård 1998; Waris 1999; Arola-Stark 1998; Heikkinen 1988.
27. Ks. esim. Apo 1995, 166–169; Saarikangas 1998, 198–220; ks. myös PKA, Paavolan kunnan terveydentarkastajain johtosääntö 1929, Terveyslautakunnan pöytäkirjat 1928–1939, KKA, Köyhäinhoidon tarkastuspöytäkirjat 1918–1939.
28. Sulkunen 1989, 40–41; Uimonen 1999, 185–186; Mattila 1999, 27–41.
29. PKA, Terveyslautakunnan pöytäkirja 22.2. 1930.
30. Pn501:23.
31. Pn501:77–Pn501:81.
32. KKA, Köyhäinhoidon tarkastuspöytäkirja 25.6.1929.
33. Ks. esim. Peltonen 1996, 231–237; Saarikangas 1998, 205–207; Karemaa 1998; Tuomaala 1998.
34. Ks. Urponen 1994, 180–184; Satka 1994, 276–280; Pohjola-Vilkuna 1995, 52–61; Kokko 1996, 97–100.
35. Ks. esim. Satka 1994; Harjula 1996; Pulma 1987.
36. Hietala 1985.
37. Nygård 1998, 103–114; Pulkkinen 1999, 135–136.
38. Haastattelut Kivijärvellä ja Paavolassa 1995–1996; ks. Knuuttila 1992, 241–246.
39. Ks. esim. Km302:05–Km302:16.
40. Ks. Satu Apon määritelmää omasta kodista myyttisenä mielikuvana ja avainsymbolina suomalaisessa agraarisessa maailmankuvassa 1800-luvulta alkaen. Apo 1995, 222–223.
41. Pn801–Pn805.
42. Makkonen 1997, 11–16, 35–36.
43. Anni Vilkko on esitellyt käsitteet kodin tuntu ja kotihistoria. Vilkko 1998, 29–30.
44. Suomalaista työn eetosta ja työn kautta määrittyvää identiteettiä, joka koskee sekä miehiä että naisia, on tarkasteltu erityisesti elämäkerrallisessa tutkimuksessa, ks. esim. Roos, J.P. (1987): Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämäkerroista; Roos, J.P. ja Peltonen, Eeva (toim.) (1994): Miehen elämää. Miehen elämää etsimässä. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki; Piela, Ulla (toim.)(1992): Satasärmäinen nainen. Elämäkertoja. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki; Kortteinen, Matti (1992): Kunnian kenttä: suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Hanki ja jää. Helsinki; Raitis, Riikka & Haavio-Mannila, Elina (toim.) (1993): Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. WSOY. Juva. Ks. myös J.P. Roosin määritelmää talonpoikaisesta `elämän pakkorakosesta´ maalais- ja kaupunkilaisproleteriaatin elämäntavan tyyppinä. – Roos, J.P. (1988): Elämäntavasta elämäkertaan – Elämäntapaa etsimässä 2 .Tutkijaliitto. Helsinki, 212–214.
45. Davis 1996, 13.
46. Davis 1997, 210–211.
47. Km1101:33.
48. Satu Apo on määritellyt em. käyttäytymisen paikallistetuksi paheeksi, suojaavaksi projektioksi, jossa omia arveluttavia toiveita ja pelkoja sijoitetaan Toiseen. – Apo 1995, 194–195.
49. KKA, Köyhäinhoidon tarkastuspöytäkirja 15.8.1932.
Ahonen, Sirkka (1997): Mittausmaniaa 1920-luvulla: kasvatustieteen paradigmamuutoksen tarkastelua. – Didacta Varia 2:2 1997.
Alapuro, Risto (1994): Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933. Hanki ja jää. Helsinki.
Apo, Satu (1995): Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää. Helsinki.
Arola-Stark, Laura (1998): Magic, Body and Social Order. The Construction of Gender Through Women's Private Rituals in Traditional Finland. Finnish Literature Society. Helsinki.
Davis, Natalie Zemon (1996): Sosiaalihistorian haasteet. – Marjatta Rahikainen (toim.), Matkoja moderniin. Lähikuvia suomalaisten elämästä. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Davis, Natalie Zemon (1997): Women on the Margins. Three Seventeenth-Century Lives. Harvard University Press. Cambridge (Mass.).
Graae, Kristiina & Hietala, Marjatta (1994): Suullista historiaa. Veteraanikansanedustajat haastateltavina. Eduskunnan kirjasto. Helsinki.
Harjula, Minna (1996): Vaillinnaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Heikkinen, Antero (1988): Kirveskansan elämää. Ihmiskohtaloita Kuhmon erämaissa 1800-luvun alussa. WSOY. Juva.
Hietala, Marjatta (1985): Rotuhygienia. – Aira Kemiläinen et al. (toim.), Mongoleja vai germaaneja? – rotuteorioiden suomalaiset. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Kaarninen, Mervi (1995): Nykyajan tytöt. Koulutus, luokka ja sukupuoli 1920- ja 30-luvun Suomessa. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Kaivola-Bregenhøj, Annikki (1996): Narrative and Narrating. Variation in Juho Oksanen's Storytelling. Suomalainen tiedeakatemia. Helsinki.
Kalela, Jorma (1986): Näkökulmia tulevaisuuteen. Paperiliiton historia 1944–1986. Paperiliitto. Helsinki.
Karemaa, Outi (1998): Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917–1923. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Kivirauma, Joel (1987): Poikkeavuus ja kansanopetus ennen oppivelvollisuutta: tutkimus heikkolahjaisiin ja pahatapaisiin oppilaisiin kohdistettujen toimenpiteiden muotoutumiseen vaikuttaneista tekijöistä erityisesti Turun ja Tampereen kansakouluissa. Turun yliopiston kasvatustieteiden laitos. Turku.
Knuuttila, Seppo (1992): Kansanhuumorin mieli: kaskut maailmankuvan aineksena. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Kokko, Katriina (1996): Yksin lapsen kanssa. Aviottomia äitejä 1900-luvun alun Helsingissä. – Marjatta Rahikainen (toim.), Matkoja moderniin. Lähikuvia suomalaisten elämästä. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Koululääkärin ja kouluhoitajattaren opas. Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisuja n.o XXV 1935.
Leminen, Pia (1996): Kohtaamisia ja väistöjä. Rajankäyntiä 1930-luvun tehdasyhdyskunnassa. – Marjatta Rahikainen (toim.), Matkoja moderniin. Lähikuvia suomalaisten elämästä. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Liliequist, Marianne (1991): Nybyggarbarn. Barnuppfostran bland nybyggare i Frostvikens, Vilhelmina och Tärna sockna 1850-1920.Umeå universitet. Umeå.
Makkonen, Elina (1997): Tehtaalaislapsuus Kaltimossa – muistoja pahvitehtaalta. Eno-seura. Eno.
Markkola, Pirjo (1996): Marginaali historian keskipisteessä. – Jarmo Peltola ja Pirjo Markkola (toim.), Kuokkavieraiden pidot. Historian marginaalista marginaalihistoriaan. Vastapaino. Tampere.
Mattila, Markku (1999): Kansamme parhaaksi. Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Helsinki.v
Nygård, Toivo (1998): Erilaisten historiaa. Marginaaliryhmät Suomessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Atena. Jyväskylä.
Ojakangas, Mika (1998): Mentaalihygienia ja lapsuus. Lasten sopeutuminen onnellisuuden ja hyvinvoinnin ehtona 1920- 1940-lukujen Suomessa. – Timo Joutsivuo ja Heikki Mikkeli (toim.), Terveyden lähteillä: länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoria. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Peltonen, Ulla-Maija (1996): Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Pohjola-Vilkuna, Kirsi (1995): Eros kylässä. Maaseudun luvaton seksuaalisuus vuosisadan vaihteessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Pulkkinen, Tuija (1999): Kielen ja mielen ykseys. 1800-luvun suomalaisen nationalismin erityispiirteistä ja perinnöstä poliittisessa ajattelussa. – Tuomas Lehtonen (toim.), Suomi: outo, pohjoinen maa? PS -kustannus. Jyväskylä.
Pulma, Panu (1987): Kerjuuluvasta perhekuntoutukseen. – Panu Pulma ja Oiva Turpeinen (toim.), Suomen lastensuojelun historia. Lastensuojelun keskusliitto. Helsinki.
Rahikainen, Marjatta (1996): Arbete eller skola? Om mindreårigas arbete i Finland inder mellankrigstiden. – Historisk Tidskrift för Finland 3/1996.
Saarikangas, Kirsi (1998): Suomalaisen kodin likaiset paikat. Hygienia ja modernin asunnon muotoutuminen. – Tiede ja Edistys 3/1998.
Satka, Mirja (1994): Sosiaalinen työ peräänkatsojamiehestä hoivayrittäjäksi. – Jouko Jaakkola, Panu Pulma, Mirja Satka ja Kyösti Urponen, Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Sosiaaliturvan keskusliitto. Helsinki.
Sulkunen, Irma (1989): Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmoiden erkaantuminen. Hanki ja jää. Helsinki.
Tuomaala, Saara (1998): Poista vetelyys ja basillit – vahvista itsenäistä kansakuntaa! Koululaisen kuva 1920- ja 30-luvun terveysoppaissa. – Tarja Tolonen (toim.), Suomalainen koulu ja kulttuuri. Vastapaino. Tampere.
Uimonen, Minna (1999): Hermostumisen aikakausi. Neuroosit 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisessa lääketieteessä. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Urponen, Kyösti (1994): Huoltoyhteiskunnasta hyvinvointivaltioon. – Jouko Jaakkola, Panu Pulma, Mirja Satka ja Kyösti Urponen, Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Sosiaaliturvan keskusliitto. Helsinki.
Waris, Elina (1999): Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhetalous ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. Suomen historiallinen seura. Helsinki.
Vasara, Erkki (1997): Valkoisen Suomen urheilevat soturit. Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina 1918–1939. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1997.
Vilkko, Anni (1998): Kodiksi kutsuttu paikka. – Matti Hyvärinen, Eeva Peltonen ja Matti Hyvärinen (toim.), Liikkuvat erot. Sukupuoli elämäkertatutkimuksessa. Vastapaino. Tampere.
Virtanen, Leea (1982): Henkilökohtainen kerronta. – Irma-Riitta Järvinen ja Seppo Knuuttila (toim.), Kertomusperinne. Kirjoituksia proosaperinteen lajeista ja tutkimuksesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Kivijärven kunnanarkisto (KKA):
Kivijärven pitäjän holhouslautakunnan pöytäkirjat 1920–1939
Luettelo aviottomien lasten isistä jotka eivät ole maksaneet tuomittua eläkettä 1926
Köyhäinhoidon tarkastuspöytäkirjat 1918–1939
Köyhäinhoitolautakunnan kassakirja 1926–1930
Saapuneet tarkastuskertomukset alaikäisistä ja aikuisista sijoitetuista 1935–1939
Paavolan kunnanarkisto (PKA):
Köyhäinhoito- ja huoltolautakunnan pöytäkirjat 1918–1939
Köyhäinhuoltolautakunnan piirimiehen asiakasluettelot 1927–1935
Köyhäinhoitolautakunnan huoltosopimuksia huollettavista alaikäisistä lapsista 1922–1939
Köyhäinhuoltolautakunnan piirimiehen köyhäinavustusluettelot 1922–1933
Köyhäinhoitolautakunnan kassakirja 1926–1930
Paavolan kunnalliskodin potilaspöytäkirjat 1918–1939
Ruukin kansakoulun johtokunnan pöytäkirjat
Terveyslautakunnan pöytäkirjat 1928–1939
Haastattelut Kivijärvellä ja Paavolassa 1990–1991, 1995–1996. Saara Tuomaala.
FL Saara Tuomaala
Kristiina-instituutti
PL 59 (Unioninkatu 38 E)
00014 Helsingin yliopisto
p. 09 - 191 23 296
saara.tuomaala (at) helsinki.fi