Toimin kesällä 1988 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteenkerääjänä Sammatissa. Jo ensimmäisen haastatteluni aikana kävi ilmi, että vuosi 1918 – kapina, kuten aikaa Sammatissa kutsuttiin – herätti joissakin ihmisissä vielä 70 vuotta myöhemmin voimakkaita tuntemuksia. Kiinnostuttuani aiheesta huomasin, että haastateltavien suhtautuminen vaihteli täydellisestä haluttomuudesta keskustella arkaluontoiseksi koetusta aiheesta sen aktiiviseen ja omatoimiseen tutkimiseen. Toisten, lähinnä häviäjiin eli punaisiin samastuneiden, kiinnostus kertoa asiasta pohjautui haluun selvittää totuus ja julkistaa se, kun taas toisten, joilla itsellään ei ollut suoraa kosketusta tapahtumiin, kiinnostus liittyi ajanjakson paikallishistorialliseen arvoon. (Heimo 1996.)
Artikkeli perustuu tekeillä olevaan jatkotutkimukseeni, jossa tarkastelen sammattilaisten muistoja vuodesta 1918 eli sitä, mitä sammattilaiset pitävät ajanjaksosta muistamisen/kertomisen arvoisena. En siis ole tekemässä rekonstruktiota Sammatin vuoden 1918 tapahtumista, vaan olen kiinnostunut siitä, miten Sammatin vuoden 1918 tapahtumia on rekonstruoitu ja muistettu (vrt. Nora 1996a, 1–20). En myöskään käytä muisteluaineistoa pelkästään täydentämään ja elävöittämään tutkimustani, vaan tarkastelen itse muisteluja, niihin sisältyviä kertomuksia ja näiden merkityksiä.
Tutkimukseni perustuu laajaan haastatteluaineistoon, jonka lisäksi käytän erilaisia arkistoaineistoja. (1) Haastateltavia on ollut kaiken kaikkiaan viitisenkymmentä, joista yli puolta on haastateltu useampaan otteeseen. Pääosa haastateltavista kuuluu elämäkertatutkijan J. P. Roosin (1987, 183–184) kutsumaan "sodan ja laman sukupolveen" eli 1900–1920 välisenä aikana syntyneisiin, joiden nuoruutta ovat leimanneet köyhyys, puute, väkivalta ja pelko. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tämän tai minkään muunkaan sukupolven kokemukset olisivat silti yhdenmukaiset (Nora 1996b, 499–531). Vaikka käytännössä suurin osa haastateltavista on ollut melko iäkkäitä, en näe että muisteleminen ja perinteen välittämisen missiotehtävä olisi sidoksissa ihmisen (korkeaan) ikään (vrt. Korkiakangas 1996, 28–32; Saarenheimo 1997, 34–35), vaan pidän sitä ennen kaikkea henkilökohtaisena ominaisuutena. Koska tutkimuskohteenani on yhtä tiettyä ajanjaksoa koskeva muistelu, eikä yleisluonteinen muistelu tai elämäkerrallinen muistelu, on informantin menneisyyttä koskeva kiinnostus määräävin tekijä. Varsinkin "oman historiansa tutkijoiksi" nimittämiäni henkilöitä yhdisti voimakas iästä riippumaton kiinnostus historiaa kohtaan, joka ilmeni aktiivisena ja oma-aloitteisena tiedonlisäämisenä: he kyselivät, haastattelivat, kävivät tapahtumapaikoilla, lukivat, hakivat arkistotietoja jne. (Heimo 1996, 62–76.)
Kaikissa läpikäymissäni aineistoissa ei käsitellä vuotta 1918. Minusta on kuitenkin sekä kiinnostavaa että tarpeellista käydä läpi mahdollisimman laaja-alaisesti Sammattia koskevaa aineistoa, koska olen löytänyt tutkimukseni kannalta tarpeellista tietoa myös varsin yllättävistä yhteyksistä. Olen löytänyt esimerkiksi valaisevia kuvauksia vuosisadan alun yhteiskunnallisista eroista murrehaastatteluista, kuten mieleenpainuvan kuvauksen piikatyttönä olosta: samaan aikaan, kun kertoja 12-vuotiaana pikkupiikana toimitti askareita talon alakerrassa, muita samanikäisiä kävi kansakoulua talon yläkerrassa (TYSKL 1968/1060b). SKS:n vuonna 1976 järjestämän suutareita koskevan kyselyn vastauksien joukosta taas löysin ainoan maininnan siitä, että vuoden 1918 ruokapula oli koskettanut myös joitakin sammattilaisia ankarasti. Sammatin työväenyhdistyksen aktivisteihin kuuluneen suutarin tytär kertoo kirjoituksessaan olleensa isänsä kanssa kerjuulla naapurikunnassa sodan loputtua (SKS Suutarit-kysely 1976). Omissa haastatteluissani ruuankerjääjät olivat aina kotoisin naapurikunnista.
Käytän termiä "muistitieto" tässä yhteydessä eräänlaisena kattoterminä, johon kuuluu sekä suullisessa että kirjallisessa muodossa olevaa muisteluaineistoa, ja joka sisältää elämäkerrallisia tietoja ja erilaisia perinteenlajeja kuten kokemuskertomuksia, juttuja, tarinoita jne. Vaikka yhteisö määrittelee sen, miten ja mitä kussakin yhteisössä pidetään muistamisen arvoisena, on muistaminen pohjimmiltaan aina yksilöllistä. (Portelli 1997, 157–160; Fentress & Wickham 1992, ix–xii; Samuel & Thompson 1990, 2.) Folkloristien kiinnostuksen painottuessa muistitiedon kollektiivisiin piirteisiin, on historiantutkijoiden ja etnologien kiinnostus suuntautunut muistitiedon sisältämiin yksilöllisiin kokemuksiin. Pirjo Korkiakankaan mukaan etnologit pitävät luotettavana sellaista muistitietoa, joka on omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa, mutta josta on olemassa useita eri kertojilta peräisin olevia tiedonantoja. (Korkiakangas 1996, 15; Katajala 1990, 41–45). (2) Yhteistä näille molemmille näkemyksille on, vaikkakin eri syistä, tarve erottaa yksilöllinen tieto kollektiivisesta tiedosta. Molemmissa tapauksissa tiedon pitäisi olla myös kirjallisista yms. vaikutteista vapaata kuten kirkkohistoriallisen perinteen kerääjä Raili Rantasen keruukertomus (SKHJ, 1984) hyvin havainnollistaa:
"Sammatissa elää erittäin voimakkaana Elias Lönnrotin perinne. Kunnassa ollaan hyvin tietoisia omasta historiasta ja perinteistä. Ihmiset ovat myös oppineet yksityiskohtaisia tapahtumia oman kuntansa menneisyydestä. Toisaalta mielenkiinto omaan menneisyyteen näkyy sellaisena, että muistetaan tarkasti asioita. Esimerkiksi lukuspiirien rajat muistetaan hyvin jne. Joskus on jopa vaikea tietää kertooko haastateltava omasta kokemuksestaan, omista vanhemmilta tai muilta kuntalaisilta kuulemastaan tapahtumista vai kertovatko he Sammatin kirjoitettua historiaa. Esimerkiksi (NN ja NN) pitävät molemmat haastattelun aikana käsillä Reino Silvanton Sammatti-kirjaa vuodelta 1930. Lönnrotilainen perinne siis sekä auttaa että haittaa kansanperinteen kerääjää."
Tässä artikkelissa kiinnostukseni kohdistuu pääasiassa sammattilaisten kertomuksissa esiin tuomiin kollektiivisiin käsityksiin vuodesta 1918. Tarkastelen myös minkälaisia (henkilökohtaisia) muistoja ajasta kerrotaan ottamatta kuitenkaan kantaa siihen, mitä näissä muistoissa on omakohtaisesti koettua ja mitä muualta kuultua tai luettua. Suhtaudun sitä paitsi varsin skeptisesti siihen, että näiden kahden erottaminen toisistaan voisi ylipäätään aina olla edes mahdollista. (Kalela 1999; Korkiakangas 1996, 35–41; 50–53; Portelli 1991, 48–53; Fentress &Wickham 1992, xiii.) Ensimmäinen varsinainen Sammatin vuoden 1918 tapahtumia tarkasteleva artikkeli julkaistiin vasta 1990-luvun alkupuolella (Tukkinen 1992). Tätä ennen, lukuun ottamatta joitakin satunnaisia kirjoituksia ja tilastoja, kaikki Sammatin vuotta 1918 koskeva tieto oli välitettävä suullisesti. Vaikka haastateltavien oli hankala vastata suoriin kysymyksiini siitä, koska ja minkälaisissa tilanteissa aiheesta on keskusteltu (3), niin oli selvää, että keskusteltu toki oli: haastateltavat viittasivat milloin sukulaiseen, naapuriin, työtoveriin tai muuhun henkilöön, milloin johonkin paikalliseen asiantuntijaan, jolta asiasta oli kuultu. Muistamista ohjaava historiallinen tietoisuus on, kuten Rantasen keruukertomuksestakin ilmenee, yhdistelmä itse koettua, muilta kuultua, kirjoista ja lehdistä luettua, televisiosta nähtyä ja koulussa opittua. (Ahonen 1998, 15–20; Samuel 1994, 3–48; Popular Memory Group 1982.) Pidän myös itsestäänselvyytenä, että varsinkin omasta menneisyydestään kiinnostuneet ihmiset pyrkivät lisäämään tietämystään kaikin tavoin ja tuovat tämän myös esiin.
Kirjoihin, niin kaunokirjallisuuteen kuin tutkimuskirjallisuuteen, paikallishistorioihin ja muistelmateoksiin, viitattiin haastatteluissa yleisesti, ja satunnaisesti myös lehtiin kuten Työväen Kuvalehteen Itä ja Länsi tai paikalliseen sanomalehteen Länsi-Uusimaahan. Kirjallisuutta käytettiin lähteenä, mutta myös keinona tukea omia käsityksiä sekä muistamisen välineenä. Kaikissa viitatuissa kirjoissa ei edes käsitelty Sammattia, mutta kertojat käyttivät näitä yhtä lailla vahvistamaan kertomaansa kuten kertoja, joka vertasi isäntien mielivaltaisia teloituspäätöksiä Sammatissa Täällä Pohjantähden alla -romaanin vastaaviin (TKU/A/91/236: 4). Toinen tapa oli käyttää kirjoista luettuja tapauksia esimerkkeinä silloin, kun Sammatista ei löytynyt vastaavaa tapausta, kuten kertoja, joka viittasi sen sijaan muistelmateoksesta lukemiinsa punaisten tekemiin kidutustapauksiin (TKU/A/91/240: 7). Julkisen historiankirjoituksen vaikutus näkyi myös sammattilaisten tietoisuudessa asemansa poikkeuksellisuudesta. Kertojat kuvasivat Sammattia vuonna 1918 tummaksi, synkäksi ja pahaksi, ja korostivat kotipaikkakuntansa tapahtumien erityislaatuisuutta: "Et tää oli väkilukuun nähden, tää oli muista pitäjistä. Valkosii tääl ei amputtu kui yksi" (SKSÄ 142: 65.1988) ja "Täällä kai hirveän paljon suhteellisesti punaisia ammuttiin sitten..." (SKSÄ 153: 13.1988).
Useimmat niin positiiviset kuin negatiiviset kokemuksemme, vaikutelmamme ja tuntemuksemme sitoutuvat muistoissamme paikkoihin, ja oma elämähistoriamme kytkeytyy tiiviisti kotiseutumme historiaan. Tapahtumapaikka on tapahtuma-aikaa tärkeämpi, koska olemassaolollaan paikka tuo menneisyyden osaksi tätä päivää. (Glassie 1982, 662–664; Johnstone 1990, 5; Korkiakangas 1996, 281–283.) Paikka on toisaalta muisto, jälki, konkreettinen todiste menneestä, toisaalta paikka toimii muistuttajana menneisyyden tapahtumista. Varsinkin vanhemmille sammattilaisille ympäröivä maisema oli täynnä menneisyyden jälkiä: taistelu-, teloitus- ja hautapaikkoja, piilopaikkoja, esikuntien sijaintipaikkoja yms. Tällaisen paikan mainitseminen jonkin muun aiheen yhteydessä saattoi johtaa aiheen vaihtoon kuten kysyessäni paikallisista kestikievareista, jolloin kertoja vastasi: "Kyl semmonen (siis kestikievari) oli tuol Myllykyläs tuol Ylitalos, siel mis oli se suojeluskunnan esikuntaki sillo, mis punavankeja tutkittii sitte ja sen Ylitalon maalle niit sit ammuttiinki sit aina ensi alkupäätä" (SKSÄ 288: 15.1989).
Osa menneisyyden jäljistä syntyy itsestään, osa perustetaan vartavasten, kuten muistomerkit. Osallistumalla seppeleenlaskutilaisuuksien tapaisiin rituaaleihin ihmiset vahvistavat omia näkemyksiään ja ottavat kantaa rituaalin edustaman asian puolesta. Jos muistomerkkeihin ei liity kertomusta tai rituaalia, ne jäävät vain osaksi maisemaa, ja niihin aletaan suhtautua välinpitämättömästi. (Vrt. Ahonen 1998, 69.) Pierre Nora (1996a, 6–7) jakaakin muistomerkin elämän kahteen vaiheeseen. Rituaaleihin osallistuminen kuuluu ensimmäisen vaiheeseen. Toinen vaihe koskee aikaa, kun rituaaleja ei enää ole ja muistomerkin symbolinen merkitys on muuttunut (historialliseksi) muistoksi edustamastaan asiasta eli muistin paikaksi (lieux de mémoire). Sammatissa hautamuistomerkit ovat siirtyneet jo lähes kokonaan toiseen vaiheeseen. Hautamuistomerkkeihin saatettiin viitata esimerkiksi kerrottaessa Sammatin henkilömenetyksistä: "Kyl ne on siäl on, siäl kives" (TKU/A/91/242: 4) tai tietyistä tapauksista kysyttäessä: "Juu, mut siäl on kumminkin semmonen patsas kirkkomaalla. Sen määkin oon nähny. Se sanottiin, et se on, on semmotten tuomarin, mikä on tapettu, punikit on tappanu, sanottiin tääl päin" (TKU/A/91/242: 9).
Sammatin punaisille uhreille on pystytetty kaksi muistokiveä. Toinen sijaitsee Sammatin hautausmaalla, toinen naapurikunnan puolella Nummella, Tavolan teloituspaikan läheisyydessä. Sammatin hautausmaalla olevaan kiveen on kaiverrettu 31 sammattilaiseksi mielletyn uhrin, siis kaatuneen, teloitetun tai vankileirille menehtyneen, nimet. (4) Tavolassa sijaitsevaan kiveen on kaiverrettu 12 Tavolassa 6.5.1918 teloitetun miehen nimet. Kaikki eivät olleet sammattilaisia, mutta kaikki kuuluivat paikalliseen punakaartiin ja työväenyhdistykseen. Miehet haudattiin ilman hautajaismenoja sillä seurauksella, että omaiset yrittivät öisin kaivaa uhreja ylös, tässä kuitenkaan onnistumatta. (KA Pajunen/Grönruus 1971.) Paikalle pystytettiin virallinen hautamuistomerkki vasta vuonna 1945. Juuri tällaiset ongelmalliseksi koetut vainajat, siunaamattomat ja väkivaltaisesti kuolleet, ovat olleet omiaan synnyttämään uskomustarinoita. (Jauhiainen 1982, 71–73; Peltonen 1996, 223–231.) Työväen Arkistoon 1960-luvulla lähetetyssä muistelmissa kerrotaan, kuinka läheisen talon emäntä vaati paikan siunaamista, koska näki siellä 12 miestä öisin leikkaamassa kauraa (TMT 152: 356 1965). Omat haastateltavani taas muistelivat kuppari Ahoskan kertomuksia hänen poikansa, Tavolassa teloitetun Lauri Ahosen, tervehdyskäynneistä haudan takaa (SKSÄ 80: 17.1988; TKU/A/91/242: 17). Nämä tutkimusaineistoni harvat uskomustarinat sijoittuvat kaikki menneeseen, aikaan ennen hautamuistomerkkiä. Vaikka metsän reunassa sijaitseva paikka on yksinäinen eikä kiveä voi nähdä enää tieltä, muistomerkkiin viitattiin usein. Muistomerkki muistuttaa edelleen Tavolassa teloitettujen miesten kohtaloista (5), mutta myös – mikä on minusta erityisen kiinnostavaa – sellaisista henkilöistä, jotka onnistuivat syystä tai toisesta välttämään kohtalonsa ja joiden nimiä ei tästä syystä koskaan kaiverrettu muistomerkkiin (6).
Viime vuosisadan alussa Sammatti oli muuta Länsi-Uuttamaata homogeenisempi alue, sillä paikkakunnalla ei sijainnut muusta alueesta poiketen kartanoita. Myös haastattelemani paikkakuntalaiset perustelivat vuosisadan alun seesteistä yhteiseloa kartanoiden ja suurten talojen puuttumisella sekä sillä, että isännät ja työläiset tekivät yhdessä töitä. Mutta on selvää, että Sammatissa kuten kaikkialla muuallakin maattomat ja maanomistajat eivät olleet tasa-arvoisia keskenään, luokkaeroja ei vaan enää muisteltu. Pitkistä työajoista, köyhyydestä ja työväenyhdistyksen perustamisen tarpeellisuudesta kyllä mainittiin, mutta konkreettisista epäkohdista vain harvoin. Muista aineistoista näitä esimerkkejä sen sijaan löytyy, kuten aikaisemmin mainitsin.
Venäjän keisarikunta luhistui helmikuussa 1917. Seuraukset näkyivät Suomessa väkivaltaisina levottomuuksia, lakkoina, työttömyytenä ja nälkänä. Elintarvikepula ja vaatimukset kahdeksantunnin työpäivästä johtivat työtaisteluihin, jotka kesällä 1917 jatkuivat maatalouslakkoina. Haastatteluissa vähäiseksi tapahtumaksi kuvatut maatalouslakot olivat itse asiassa Sammatissa hyvinkin laajat. Väkilukuun nähden osallistujia oli eniten Suomessa. Sammatissa mukaan liittyi myös torppareita, joka oli varsin poikkeuksellista. Syksyn aikana Sammattiin perustettiin kuten kaikkialle muuallekin järjestyskaarti. (Rasila 1970, 268, 274–275; Tukkinen 1999, 8–12.)
Vuosi vaihtui, ja Sammattiin kantautui radion sekä sanomalehtien välityksellä tietoja valkokaartin liikehdinnästä Pohjanmaalla ja pääkaupunkiseudulla, kuten käy ilmi Oinoon isännän kalenteriinsa tekemisistä merkinnöistä. (FL 26.1., 29.1.1918.) Tammikuun 28. päivä syttyi sota, ja Sammatin punakaarti aloitti toimintansa helmikuun alussa takavarikoimalla aseita ja elintarvikkeita sekä valvomalla alueella kulkemista. Väkivaltaisuuksia ei sattunut, mutta useiden talojen isännät katsoivat silti parhaakseen piiloutua tai peräti paeta paikkakunnalta. Sammattilaisia lähti myös rintamalle, jossa heitä kaatui kolme, kaikki punaisia.
Huhtikuun loppupuolella valkoiset valtasivat saksalaisten johdolla lopullisesti Sammatin. Samana päivänä 25.4. toimeenpantiin ensimmäiset teloitukset. Virallisten lähteiden mukaan Sammatissa teloitettiin yhteensä 24–26 punaista. Väkilukuun suhteutettuna luku oli kolmanneksi korkein koko Suomessa. (Paavolainen 1967, 166–167.) Viimeisimmän laskelman mukaan Sammatissa kaatui 4, teloitettiin 25 ja vankileireillä menehtyi 5, joiden lisäksi Sammatissa teloitettiin 10 vieraspaikkakuntalaista (Tukkinen 1999). Haastateltavat kuitenkin kertoivat kaiken kaikkiaan yli 40 teloitetusta, sillä he eivät tehneet eroa uhrin syntymä- tai asuinpaikan välillä tai sillä, tapettiinko henkilö Sammatissa vai muualla, kuten tilastoja laativat tekevät. (7)
Kuten kaikki haastatteluaineistoja käyttävät tutkijat ovat huomanneet, ihmiset harvoin kertovat menneisyydestä kronologisessa järjestyksessä, vaan kerronta etenee tapahtumasta toiseen assosioiden sen mukaan, mitä kertoja pitää kertomisen arvoisena. Useimmat haastateltavat aloittivat kertomisen hyvin lyhyellä ja yleisellä kuvauksella tyyliin "Tämä oli paha paikka, monta tapettiin..." , josta siirtyivät suoraan henkilökohtaisiin muistoihin. Koska suurin osa kertojista oli ollut lapsia tapahtuma-aikana, olivat myös muistot lapsen. Näissä hyvin elävän tuntuisissa muisteluksissa ilmenee vieläkin kertojien ihmetys näiden seuratessa outoja tapahtumia: isän piiloon lähtöä, viljan piilottamisesta, vankien kuljetusta jne. Ajan kuluessa, muistelijoiden kasvaessa ja löytäessä vastauksia kysymyksiinsä nämä muistelut saivat uuden funktion: nyt niitä voitiin käyttää aikalaistodistuksena sodasta.
"Mää olin sillon niin pieni, ehkä viisvuotias, mut kyl se painus, oli se niin kauheaa, kauheaa aikaa että se painus lapsen muistiin. Ja mää muistan sellasen tapauksen, oli sanottu ettei pöydällä saa istua. Kun kaik oli pois tuvasta, mää olin kuitenki kiipeny, kiipeny pöydälle ja leikkasin sanomalehdistä jotain nukenpukua mitä mä leikkasin. Yhtäkkiä ovi kiskaistiin auki ja sielt tuli valkokaartilaisia. Jestas, mä meinasin pudota sieltä pöydältä, kato, ku mä pöydäl sentään istusin. Juu ja sit kysyivät multa, et oletkos nähnyt punikkeja. Sanoin, et tästä meni miehiä, mut ne oli teikäläisiä. Mistäs tiedät, kysyivät. Sanoin, et niillä oli valkoset nauhat käsivarsissa. Sen sanoman ne varmasti uskosivat, ku lapsi sanoi. Mut en mää yhtään heittii säikähtänyt, siin oli tuttuiki miähii, mut sitä, ku kotona oli niin kovin sanottu, ettei pöydällä saa istua, tuolit on sitä varten." (Nainen s. 1913, SKSÄ 80: 19.1988.)
"Punakaartin aikana, vanhin veli kävi jo siihen aikaan Lohjan yhteiskoulua, lähtivät isän kans illalla. Tietyst lapsi on utelias ja ajattelin, että mitä ne sinne aittaan meni. Kantoivat tonne riihen jotain. Jo seuraavana päivänä oli viljantarkastus. Lietzen ja mukana oli pari punakaartilaista jostain muualta, ei paikkakuntalaiset kehdanneet. Ja ne olivat vienneet sinne vähän viljaa ja sekoittaneet sen ruumenin kans. Siit ei päässy ikinä selville. Se oli niin pitkällä se määrä, ku siemeniäkin takavarikoitiin. Koska talos oli lapsia ja vierasta väkeä, kaksi miespalvelijaa ja renki, ni niillehä täytyi ruokaa olla. Sitten keväällä se otettiin viskurikoneen kanssa, puhdistettiin. Tällä tavalla, kyl jokainen jollakin tavalla." (Mies s. 1908, SKSÄ 96: 10.1988.)
"Täällä on pitkä se punakaartilaisten hauta. Siellä on paljon haudattuna ja niitä vietiin sitte telotettavaksi tonne tuota tietä pitkin tuonne. Mää muistan sen, kun mummo, tämä mummo ja äiti ja minä niin me katseltiin niitä ketä ne vietiin sinne. Mää en sitä sen enempää tajunnu kuinka vakava tilanne se oli, mutta siitä vaan, ku mummo ja äiti itki, itki meirän äiti ja isä oli kokonaan, et hän, ei hän saanut tultua ollenkaan..." (Nainen s. 1914, SKSÄ 119: 10.1988.)
Sodan virallinen tulkinta oli lähes puoli vuosisataa valkoinen. Tilanne johti siihen, kuten Ulla-Maija Peltonen on väitöskirjassaan Punakapinan muistot (1996) osoittanut, että punaiset loivat selviytyäkseen oman vastakulttuurin, johon sisältyi mm. runsaasti kauhu- ja uskomustarinoita. Oma olettamukseni on, että punaisten saadessa oman totuutensa julkistettua 1960-luvulla, tarve esittää kauhu- ja uskomustarinoita väheni. Tarinat, joiden kertomista jatkettiin, voidaan jakaa kahteen ryhmään: tarinoihin selviytymisestä ja menehtymisestä. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat tarinat kertovat mm. uskomattomista paoista, uhmakkaista naisista puolustamassa omaisiaan, hyvistä isännistä ja emännistä pelastamassa työläisiään. Toiseen ryhmään kuuluvat tarinat kertovat mm. viattomista kärsijöistä, epäonnistuneista pakoyrityksistä, pahoista isännistä ja emännistä, jotka kieltäytyivät auttamasta. Samanlaisia tarinoita on kerrottu ja kerrotaan edelleen ympäri Suomea. (8)
Haastateltavani olivat yksimielisiä siitä, että viimeistään talvisota tasoitti punaisten ja valkoisten välit lopullisesti. Itse pidän tätä käsitystä jonkinasteisena julkisena myyttinä. Varsinkin tiettyjen kertomusten yhteydessä informantit osoittivat merkkejä samaistumisesta punaiselle tai valkoiselle puolelle, sillä niitä oli vaikea esittää asettumatta jommallekummalle puolelle. (9) Sammatissa kolme suosituinta tarinaa olivat Tapetut naiset, Tuomari Nevalaisen kohtalo ja Löökullan emännän murha. Kaikki perustuvat tositapahtumiin, mutta ovat toistettaessa saaneet yhä useampia tarinoille ominaisia piirteitä: juonta on yksinkertaistettu karistamalla turhia elementtejä, kun taas tarinan tulkinnalle keskeisten motiivien määrää on sekä lisätty että niiden asemaa korostettu. Nämä kolme tarinaa paljastavat kiteytyneessä muodossa sammattilaisten kollektiiviset käsitykset vuodesta 1918: viattomien epäoikeudenmukaisen rankaisemisen, syyllisten rankaisematta jäämisen, oikeutetun koston, "meidän" sammattilaisten viattomuuden ja "heidän" ulkopuolisten syyllisyyden.
Tapetut naiset kertoo kolmesta sammattilaisesta naisesta, jotka teloitettiin Inkoon Vestankvarnassa toukuussa 1918. (10) Tutkimusten mukaan tyypillinen punakaartilaisnainen oli kansakoulun käynyt, alle 24-vuotias, naimaton tehdastyöläinen, palvelijatar tai ompelija. Usein naiskaartilaiset vielä leikkasivat tukkansa polkkatukaksi ja pukeutuivat asepukuun, johon kuului housut. (Piironen-Honkanen 1995, 33.) Kuolemaan tuomittuja naisia syytettiin mm. agitaattorina toimimisesta ja vakoilusta. Myös läheisen punaisuus katsottiin raskauttavaksi tekijäksi. (Paavolainen 1967, 200–205.) Näitä vasten tarkasteltuina kertomuksen naishahmot vaikuttavat melko tyypillisiltä: 20-vuotias piika Hilja Heino kantoi asetta ja pukeutui housupukuun, 35-vuotias Tekla Åhl toimi punaisten keittäjänä ja oli punaisten johtokuntaan kuuluneen Juho Åhlin vaimo. Pariskunta kuului myös Sammatin työväenyhdistyksen perustajajäseniin.Vakoilusta syytetty 32-vuotias myyjätär Hilda Björk kuului työväenyhdistykseen, mutta hänen punakaartiin kuulumisesta ei ole varmuutta. Naisten sotaan osallistumista käsittelevät kertomukset ovat olleet yleisiä, ja kuten Ulla-Maija Peltonen (1999) on huomauttanut, naiset kuvattiin näissä usein vastakohtina: hyvinä tai pahoina, äiteinä tai huorina.
Vakoilusta syytetyn Hilja Björkin kohtalo on Tapetut naiset -kertomuksessa keskeinen. Björk oli ehkä helpompi esitellä "viattomana kärsijänä" kuin kaksi muuta, jotka täyttivät tyypillisen punakaartilaisnaisen ehdot Björkiä paremmin. Ensimmäisen esimerkin kertojan näkökulman olen luokitellut valkoiseksi ja jälkimmäisen punaiseksi:
Q: Telotettiinks täälläki Sammatissa?
A: Kyllä, kyllä täällä tota telotettiin. Mutta mulla ei ole sitä niinkuin sanotaan tarkkaa, mutta, mutta nyt oli näin että ni yhren tapauksen tiedän tännen tuli, sillo ku saksalaiset nousi Hankoniemest maihin, ni täällä, hän oli suomalainen mies mutta ei jääkäreitä, hänet, hänet määrättiin vakoileman, että mitä täällä on ja, ja hän oli sit, oliko se Karjan vaiko Pohjan pitäjästä punakaartin esikunnasta muka tota noin passi, minkälaise lapun net sit oli hänelle kirjoittanu ja, hän sai, hänellä oli punanen nauha käsivarres, hän kävi nii, siinä oli sillonen Lohjan osuuskaupan liike ja, siellä oli myyjänä joku noin kakskymmentä kakskymmentäyks-vuotias neiti, hän kans haki sieltä tupakkaa ja siinä yhtä ja toista juteltii ja,hän sitten nii, he oli kahden siellä, nii hän veti valkoisen nauhan saapasvarresta ja sanos että, että hän on täällä, tota nii, vakoilemassa. Hän pääsi ehkä noin kilometrin verran, kun vankittiva häne ja veivät jonku, johonkin sikalättiin, häntä tutkittii, ei ne kohta telottanu häntä ja se olis kohta pitänyt tapahtuu, hän pääsi sieltä sonta-lantaikkunasta ni yöllä karkuun ja parin päivän päästä kun saksalaiset tulivat ni, sillon sillon tämän myyjän päivät oli luettu. (Mies s. 1908, TYSKL 1058b/1968.)
(Kertoo vankileirille joutuneen Juho Åhlin kohtalosta) "...muija (Tekla Åhl) vietiin Inkoos tapettavaks, se häne muijas. Ja samate Björki Hilta, mikä ei olluk kans minkään näköst pahaa ja, ja tos parjatus punakaartis. Se oli myy... Ja se sen välin kulki kirkon, ko sammattilaiset nii jumalattoman kateellisii et ne karehti sitäki, se ku vanha torppari flikka n oli, pääsis sit Sammatin ensimmäiseen osuuskauppaan ni, sitte myymään. Ja sitten kävi sit ja sit sivutöikses se neuloi sitten ni ihmisillem minkä jos kerki. Ja niin se oli vaan et, se oli, se oli semmoses ruottalaisest vakoojast mikä, kävi jo vakoilemas Sammatissa mää, mä otin sen selville ... juur vähä aikaa ennen ko se (Åhl) kuoli ni, ni kävin kysymäs et mikä, mikä siin oli totuus lopultas. Eihän se Pjörki Hilta vainaa, ni eihän se ollum missää, missääm punakaartis eikä muuta kon et se oli vaan ollu työväenyhristykses jäsen ja, ja käyny joskus iltamissa ja. Ni, ne Ooli Jussi sano se oli semmonen asia hän sanos, kun kävi simmos, simmone vakooja ruotsalaine et oli punkaarti nauha ja jututti, ja ja sit se oli sitä Björki Hiltaa ja jututtanu siel josa tierristeykses siel, kun emäntäkoulust tullaan tänne Sammattiin päin ni, ni, ni se oli siin paikkeilla ja sitte, jututtanu nii, ja kehunu et hänel om punanenki nauha ja, sit joku oli nähny ja mennyk kantelemaan työväentalol ja, että ne oli ottanee sen jossain kiinne sitten taas ko, ne oli nähny taas et sil oli valkone nauha niin. Niin se, ihminen oli, se mut jo oli – Ooli Jussikan ei sanonuk kuka – kuka se oli kun oli sanonu et, et Björkin Hiltan kans se jutteli. Et sill oli sillom punane nauha käsivarres. Ja sit viety sit Hilta sinne sitten työväentalol, ja kysytty se et onkos tää sama mies ni, ni hän on, et Hilta oli siinä pahas paikas et ko, ko hän oli nähny sen ja jollei hän olis sanonu, et se on sama mies ni hän ols voinu ittek käyrä kalpaten. Ja, ja sil taval ni, eihän sitä sit, se päästettiim menemää eikä sil miehel mitään tehty, mut sit ko vaa ne valkoset pääs valtaan ni, sillon se, se kosti sen sit et, että se vietiin Inkoosee ja siäl tapettii...Hynelin Hilja (Hilja Heino) semmonen kaksykymmentyksivuotias flikka, mikä oli Ylitalos sitten siäl navettapiikana ni, et se, sekin oli sit joutunu siihem punakaartii sil taval et, et niinkon sairaanhoitaja nimel... (Mies s. 1909, SKSÄ 146: 24.1989.)
Päinvastoin kuin kahdella muulla keskeiskertomuksella, Tapetut naiset -kertomuksella ei ole yhtenäistä juonirakennetta, vaan ainoat motiivit, jotka toistuvat ovat naisten esittely ja se, että heidät teloitettiin Inkoossa eikä Sammatissa. Teloituksen toimeenpanijoita ei määritellä sen tarkemmin, mutta Inkooseen vieminen riittää tekemään sen selväksi, että teloitus tapahtui "siellä" eikä "täällä". Se, että tätä kertomusta ei voi sitoa mihinkään paikkaan Sammatissa voi olla myös syy siihen, miksi se on jäänyt kahta muuta kertomusta epäyhtenäisemmäksi. Naisten teloituksia käytettiin kuvastamaan Sammatin tapahtumien erityisen murheellista luonnetta:"...vaik se oli pieni pitäjä, ni jotai kolmen-neljänkymmenen paikkeil ja naisiaki oli paljon..." (SKSÄ 288: 35.1989) ja "Tääl tapettii paljo. Sammatti on paha pitäjä. Kai maar niit tapettii siin viidenkymmenen paikkeel. Neljä naistaki ne tapo" (SKSÄ 137: 49.1988).
Tuomari Nevalaisen murha kertoo ainoan Sammatissa sodan aikana kuolleen valkoisen kohtalosta. Savonlinnalainen varatuomari Unto Nevalainen oli muuttanut edellisenä syksynä asumaan huvilalleen Honkavuoreen. Sodan sytyttyä Honkavuoreen muutti Nevalaisen lähiomaisten lisäksi vaihteleva määrä piileskeleviä valkoisia. Punaiset vangitsivat Nevalaisen Sammatin kirkonkylällä 12. huhtikuuta. Kaksi päivää myöhemmin punakaarti vetäytyi Sammatista ja Nevalainen vietiin Nummelle. Nevalainen vapautettiin vielä samana päivänä. Murha tapahtui kotimatkalla eikä tekijöitä koskaan saatu varmuudella tunnistettua. (Boström 1927, 500; Tukkinen 1999, 37–45; VRYO 25627.)
Murhan tapahtumapaikkaan, Siitoinmäkeen, on liittynyt C 643 -tyyppinen uskomustarina hevosen valjaisiin tarttuvasta supranormaalista olennosta (Jauhiainen 1999, 101): "Nummel 1918 punaset murhas tuomarin. Eräs ajo siitä ohi hevosella ja sillon joku tarttu pätsiin kiin ja sillai ilmotti murhasta" (SKS Kuujo: 1021/1949). Uskomustarina esitettiin myös SKSÄ:n perinteenkeruun yhteydessä, mutta sitä ei enää liitetty Nevalaisen murhaan (SKSÄ 79: 27.1988).
"Mutta nii, kyllä se kohtalo on. Tääl asus sen talven, hänellä oli oma huvila varatuomari Nevalainen ja hän oli sen komitea sihteeri, joka torpparien lunastuslakia...mutta hän kumminkis asus täällä ja tuli kapina niin ei hän Helsinkiin lähtenyt. Hän tuli jollekin asialle kirkolle ja punaiset vangitsivat hänen siinä ja häntä lähdettiin viemään Nummelle. Ja Nummelle hänet, ja kun hän illalla kaksi miestä oli sit ilmottanut, että hänet vapautetaan, he tulee häntä saattamaan, ja kohta kun sivutie mikä vie Sammattiin, semmonen kapea, huonost hevosella kuljettava tie tuli vastaan, ne hakkas sen pistimillä ja et se eli viäl seuraavana päivänä, kun siin on yks naapuri, semmonen torppa ja torpan lapset oli sanoneet, et äiti, et on niinku ihmisen valitus tuolla. Hän tiesi, mutta ei uskaltanut mennä, ja oli sanonut, et ne linnut, ku laulaa, ettes-te tierä? Tämmöstä oli Nevalaisen kohtalo. Hän oli ihan irti. Ei missään tekemisis, ei missään, että hän oli juur tullut sattumalta." (Mies s. 1908, SKSÄ 96: 17.1988.)
Valkoiselle puolelle asennoituvien kertojien kertomukset olivat sekä pidempiä että yksityiskohtaisempia kuin punaiselle puolelle asennoituvien. Nk. valkoisesta näkökulmasta kertovien versioissa toistuivat seuraavat motiivit: Nevalaisen syyttömyys, murhan väkivaltaisuus, uhrin kärsimys ja se, että valitukseen ei uskallettu reagoida. Nevalainen viattomuutta ja hyvyyttä korostettiin esittelemällä hänet mm. teosofina, hiljaisena, hyvänsävyisenä, raittiusmiehenä, vieraan-varaisena, sodasta pois vetäytyneena ja torpparien lunastuslakia ajaneena komiteansihteerinä. Kukaan kertojista ei maininnut Nevalaisen huvilalla piileskelevistä valkoisista, koska tämä rikkoisi kuvan Nevalaisesta kaikista sotatoimista syrjään vetäytyneenä rauhallisena kansalaisena. (11) Murhaa edeltäneet tapahtumat jäivät melko vähälle huomiolle, pääpainon ollessa Nevalaisen kärsimyksessä. Useimmat valkoiset kertojat mainitsivat pistimen pistot yksityiskohtaisesti sekä sen, että hänet jätettiin kitumaan usean päivän ajaksi. Toistuva motiivi oli myös se, että Nevalaisen vaikerrus kuullaan, mutta häntä ei uskalleta mennä auttamaan. Valkoisille kertojille kertomus oli lisäesimerkki punaisten hirmutöistä: " ...siihen hän menehtyi punakaartilaisten, ihan ihan, sitten vaan punakaartilaisten tappamisen ilosta" (SKSÄ 120: 14.1988).
"...sielt tuli yhteenotto Punasen tolpan tienristeykses sitten ni, se meinas et, et siel on saksalaiset ja, mut ei ne ollee viäl, ne oli vain paikkakunnan mii miehii, valkosii sitte, ku oli Karjalohjalta tullu ja se meni sinnem muka et hän menee haavoi sitomaan. Mitä hän tommone, varatuomari mitää haavoi sitonu oo, mut se oli semmonen veruke et mennä saksalaisii vastaan ja ne nappas sen siel kiinnes sit meinas, et ku kerra siel samas saki on ni, se vietiin kahren ratsuv välis, sit mää näin, mut ei me sillom tietty, ko se meiän ohitte siel Myllykyläs meni ni, että kuka semmonen, mut saatiin sit jälkeen tietää et se oli Honkavuorest, se tuomari Nevalainen. Ja ku Ooli Jussi sano, hän oli työväentalolla istus siinä elintarvikelautakunnas, hän kuuli sit et se oli viety sinne, niin hän soitti sinne, et sielt on vapautettava sielt. Ja se lähti sitä oikotietä sielt Nummelt. Ni vanha Puisto-vainaa sano, et hän pelkäs ja kauhiast siel sitte, et kuinka sitä ny viäl käy, niin sielt oli pari semmosta pyhäjärveläistä ratsumiestä lähteny sit perään ja saanu sen Siitoon ahtees kiini ja tappaneet sen sinne pistimen kans ja mää näin se viel senki, sit ku se tuotii...rattaal se oli ja olkii alla ja lakana päällä... ja Sammattiin haudattiin sitte. Ja siinäkää ei mitään ollu osaa eikä arpaa Sammatin miehil ja sit kostoks ne näim pal tapettii sit." (Mies s. 1909, SKSÄ 146: 34.1988.)
Punaisten kertomukset olivat lyhyempiä. Punaisten versioissa ei myöskään ollut tarkoituksenmukaista esitellä Nevalaisen viattomuutta eikä kärsimystä. Punaiset kertoivat tapauksesta esimerkkinä Sammatin punakaartilaisten kunnollisuudesta: vain yksi valkoinen tapettiin. Samalla korostettiin sitä, että murhaan syyllistyneet punaiset eivät olleet paikallisia punakaartilaisia, vaan muukalaisia. Kertomuksen merkitys oli kuitenkin kaikille kertojille näkökulmasta riippumatta sama eli selittää miksi Sammatissa teloitettiin niin paljon punaisia:
"...tän Nevalaisen raaan murhan takia, nii nii sitä vasten tääl sitten. Kyl tääl oli kaks semmosta isäntää. isäntää kun tota oliva kovi, kovia valkosten pualel, että, että ne pisti vähän, vähän tuulemaan liikaa niin kun siäl sit, kun ruvettii niit punakaarttilaisii tappamaan, niin sanosiva, et saavat, saavat sitten kärsiä." (Mies s. 1908, TKU/A/91/232: 19.)
"...ja täsä oli taas sitten semmonen juttu, et sen tähten tääl niin paljon tapettiin, jotain kahreksantoista, mikä on sanottukin jälkeen, et Sammatti tapatti kapinan aikaan enemän kun kaikki ympäryspitäjät yhteensä niin, mutta se johtus taas tästä: tuol oli Mustlahressa mikä on Karjalohjan puolta jo. Se oli siäl Sammatin rajalla semmonen, mikä sen huvilan nimi ny on oli, niin siäl oli semmone maisteri..." (Mies s. 1904, TKU/A/91/234: 5.)
Löökullan emännän murha kertoo Sammatin suojeluskunnan päällikön, Juho Vannaksen, vaimon Hulda Vannaksen murhasta. Hulda Vannas kuoli harvinaislaatuisessa pommiattentaatissa kotonaan 27.8.1918. Pommi räjähti perheen makuuhuoneessa, mutta samassa huoneessa nukkuneet mies ja kolme lasta säilyivät lähes vahingoittumattomina. Sanomalehdissäkin uutisoidusta tapauksesta toimitettiin virallinen selvitys, mutta ketään epäillyistä ei koskaan saatu tuomittua tapauksesta. (Tukkinen 1999, 121–127; VRYO 25627; Suomen Kuvalehti 39/1918, 43/1918.) Selvittämätön murha jäi vaivaamaan ja synnytti emännän kummittelusta kertovia uskomustarinoita. Nämä esimerkit ovat vuodelta 1949:
"Sammatis eräs emäntä kuoli omituisel taval. He nukkuvat samas sänkys isäntä ja hän. Pommi heitettiin akkunast siään ja emäntä kuoli heti, mut isännäl ei tullu mitään. Myöhemmin heirän pien poikans sanoi, et hän ei voi nährä pyykkikorii, kun äiti ain kulkee lakana pääl, kun simmottis se ittes näytteli. Se isäntä sen oli surmannu, niin ainakin arveltiin." (SKS Kuujo 717/1949.)
"Kapinan aikana heitettiin Löfkullan emännän, serkkuni, ikkunasta pommi. Isäntä ja emäntä nukkuivat vierekkäin. Isäntä säily ehjänä, mut emäntä meni pirstaks. Jälkeenpäin siin talos asu muita ja se emäntä tuli sinne vintist rappusii ales. Sanottiin myöhemmin, et se olis ollu isännän omaa työtä, kun ei isäntä viottunu, vaik samas sänkys oli." SKS Kuujo 785/1949.)
Tästäkään tapauksesta ei enää esitetty uskomustarinoita, mutta se herätti edelleen kiinnostusta. Teon tekijöistä ollaan vieläkin eri mieltä. Haastateltavat olivat tietoisia kilpailevista versioista ja ottivat tämän huomioon perustellessaan omaa näkökantaansa. Punakaartilaisia syyllisenä pitäneet väittivät punaisten itse laittaneen huhun Vannaksen syyllisyydestä liikkeelle, kun taas Vannasta syyllisenä pitäneet väittivät asian olleen juuri päinvastoin. Käsitystä Vannaksen syyllisyydestä ovat omalta osaltaan tukeneet Eeva Joenpellon romaani Vetää kaikista ovista (1974) ja Sylvi-Kyllikki Kilven artikkeli Mietteitä Sammatin hautausmaalla (1972). Vannasta syyllisenä pitäneet esittivät murhan motiiviksi mm. pariskunnan riitaisuuden ja sen, että vaimo oli puolustanut punaisia, kun taas punakaartilaisia syyttävät esittivät motiiviksi koston. Molemmissa tapauksissa perimmäisenä syynä pommiattentaattiin pidettiin itse Vannasta. Tämän taas katsottiin johtuvan Vannaksen erikoisesta luonteenlaadusta ja muukalaisuudesta: "Se oli semmonen paholainen, pahan hengen otus..." (SKSÄ 153: 13.1988) ja "Se kans Vannas oli villiäinen luanteeltaan..." (TKU/A/91/230: 7).
A: ...Se oli se Vannas, Juho Nikolai Vannas, Löökullan talon isäntä, hän oli tualt Porin puolelt Vanhankartanon poikii ja hän oli vähä, vähä erilainen, kun muut sammattilaiset.
Q: Millälailla erilainen?
A: No, hänel oli vähän semmosii erikoisuuksii. Kun siihen aikaa... (Nainen s. 1908, TKU/A/91/243: 4.)
Juho Vannas oli vieraspaikkakuntalainen, Porin Vanhankylän kartanon vanhin poika, joka avioiduttuaan muutti Sammattiin vaimonsa perintötilaa Löfkullaa viljelemään. Vannas meni heti mukaan Sammatin kunnallispolitiikkaan ja toimi mm. Elintarvikelautakunnan ja Maataloustuottajain yhdistyksen puheenjohtajana. Maatalouslakkojen aikana kesällä 1917 Vannas oli valmis puolustamaan rikkureiden työntekoa asein. Syyskuussa 1917 valittiin isäntien keskuudessa kolmihenkinen toimikunta valvomaan järjestystä. Vannas oli yksi valituista. Aseiden puutteen vuoksi varsinaisen suojeluskunnan perustaminen jäi kuitenkin siihen saakka, kunnes valkoiset valtasivat Sammatin huhtikuussa 1918. Punaisten otettua vallan Sammatissa Vannas katsoi parhaaksi pyrkiä pakoon pohjoiseen, mutta jäi kiinni ja joutui kahdeksi kuukaudeksi vankilaan Turkuun. Palattuaan huhtikuussa takaisin Sammattiin Vannas valittiin suojeluskunnan päälliköksi. (Tukkinen 1999.)
Sammatin suojeluskunnan osuus teloituksiin henkilöityy lähes yksinomaan Vannakseen, vaikka johtoon kuului myös kaksi muuta paikallista isäntää. Valtion rikosylioikeudenpöytäkirjoissa Vannas vaati lähes kaikille syytetyille ankaria tuomiota näiden teoista paikkakuntalaisia ja yhteiskuntaa vastaan, kun taas monet vaikutusvaltaisetkin sammattilaiset olivat kirjoittaneet puoltolauseita ja armahduspyyntöjä näiden puolesta. Vannas edusti tyypillistä rangaistuksissa äärimmäisyyksiin mennyttä työväen vainoajaa, jota eivät edes maltillisimmat aateveljet hyväksyneet – ainakaan jälkeenpäin. Näiden elämää seurattiin tarkoin, ja varsinkin punaiset hakivat merkkejä omantunnontuskista, joiksi esim. mielenterveyden järkkyminen katsottiin. (Paavolainen 1966, 404–405.) Muutamia vuosia sodan jälkeen suhtautuminen Vannakseen muuttui. Vuonna 1926 suojeluskunnan lehdessä Sarkatakissa Hulda Vannas esitellään tarmokkaana emäntänä ja Sammatin suojeluskunnan herättäjänä ja J. Vannas mainitaan ainoastaan "hänen miehenään". Sammatin suojeluskunnan 20-vuotis-historiikissa Vannasta ei mainita enää edes esikunnan jäsenenä (Länsi-Uusimaa 3.5.1938). Myöskään vuonna 1930 julkaistu Sammatin historia ei tunne Vannasta. Vannaksen muutto pois Sammatista 20-luvun alkupuolella lienee ollut suuri helpotus paikkakuntalaisille ja edesauttanut hänen syntipukkina esittämistään.
Löökullan emännän murhaa käsittelevä kertomus oli vain yksi lukuisista suojeluskunnan päällikkö Juho Vannasta koskevia kertomuksia. Vannasta esiteltiin lähinnä henkilökaskujen muodossa. Isännän toimia kauhisteltiin, ihmeteltiin ja osalle jopa naureskeltiin. Vannaksen kerrottiin mm. kutsuneen pahamaineisen jämsäläisen teloittajan Johannes Fromin eli Rummin Jussin Sammattiin, availleen tahallaan karjaportteja, ja vaatineen sitten ylimääräisiä korvauksia karjan aiheuttamista vahingoista sekä määränneen ammuttavaksi hänen mailleen eksyneen lammaskatraan, laittaneen väärennetyn kihlailmoituksen lehteen, ilmiantaneen väärillä henkilöpapereilla esiintyneen jääkärin ja yrittäneen maksaa perintäveronsa penninrahoilla. Folkloressa pilkan kärki osoittaa lähes poikkeuksetta alhaalta ylöspäin ja esimerkiksi kaskuissa renki huijaa isäntää tai köyhä rikasta. Pilkalla ja naurulla on pyritty kiistämään herrojen arvo ja samalla helpotettu vallitsevan todellisuuden eriarvoisuuden sietämistä. Suomalaisessa kansanperinteessä herrat on voitu yhdistetään myös piruun, jolla on haluttu selittää heidän kertojasta poikkeava moraalinsa ja se, etteivät nämä kuulu ihmisten eli kertojien maailmaan. Muukalaisuudella on tässä erottelussa tärkeä sija. (Apo 1987, 119–120; Knuuttila 1992, 145–148; Åström 1995, 212–214, 223–225, 232.) Vannaksesta kertovissa anekdooteissa tämä esiintyy itse huijarina tai kaaoksen aiheuttajana. Kertomusten ydin ei olekaan esitellä häntä onnistuneena huijarina, vaan se miten nämä teot lopulta kääntyvät hänen tappiokseen.
Seuraavat sitaatit perustuvat kaikki samaan ylisukupolviseen muistoon (Korkiakangas 1996, 29). Ensimmäisen sitaatin kertoja (A) oli tapahtuman aikana 14-vuotias ja asui naapuri talossa. Hänen kuvauksensa on silminnäkijätodistus tapahtumasta. Minusta on varsin kiinnostavaa, että tästä silminnäkijätodistuksesta huolimatta sekä A:n siskonpoika (kertoja B) että A:n oma poika (kertoja C) uskovat punaisten olleen syyllisiä tekoon.
A: No, sitten se hiljeni, mut ei kaik oikeastaan hiljentynny. Se oli elokuussa ja tai viäl. Mää en muista sitä päivää, mikä päivä se ois ollu, mut arkipäivä se kumminkin oli. Mää ja isä nukuttiin tos huanees ja me kuultiinki molemat. Vaikka mää oli semmonen pojan-kloppi vaa, et nukku kovi, mut kuuli senki, semmosen kovan jyräykse. Ja ei kestäny vissi, jos viis minuuttii, kun ruvettii hakkaamaan oven päälle nii jumalattoman kovi toho noi. Mää menin avaamaa ja sanottii, että on ikkunasta heitetty pommi, toi käsikranaatti. Juu ja isä juaksi sinne sit ja pani vaatte päälles ja juoksi sinne sit ja juu ja isäntä se Vannas, kas sitä Vannasta vihattiin tavattoman kovi sit, kun hän oli päällikkö ja tapatti niit toisii. Juu, nii se oli saanu jonkun sirun tähä näin päähäs, mutta se oli äkkin, kun hän oli kuullu, kun lasit lyätiin rikki ja ne helisi. Se oli äkkiin sitten, ei sunkaan sit ollu nukkunu, nii sänkystä ylös, nii pääsny pois siitä, mutta ei päässy sentään huoneesta pois ja se käsikranaatti oli sit koetettu paiskat sinne sänkyyn ja se oli paiskattukki ja se räjähti siält ja se meni noin, että emännältä meni pää pois.
Q: Kauhee.
A: Ko ajattelee, oli aika kova ilmanpaine ollu, kun kamarin ovetkin oli lentänee nii saranoiltas tonne lattial. Juu ja sitten myöhemmäs vaihees sitten toiset väitti toista ja toiset toista. Se punakaartipuolue se oli se.
Q: Hetkinen, mä vaihdan (kasetin puolta).
A: Nii se rupes väittämään sitä, et se isäntä itte tapo sen emänä.
Q: Ai jaa.
A: Nii, no toiset väitti sitä sitten, että se täytyi olla siält pualta kostoo. Kyl siäl sitten soitti. Nii täsä oli sitten taas täält suojeluskunta häytettii sin. No, mitäs eihän se, eihän, ne oli mennee menojas sit jo, mitä siäl niin se, kuka oli siin. Et kyl mää olen kumminki sitä mieltä, et puolin ja toisin, että ei se isäntä sitä voinu heittää. Kun siin samas huonees oli kaks nuarta lastaki... (Mies s. 1904, TKU/A/91/235: 1.)
B: "Ja joku varmaan on sul kertonu semmosen tapauksen, kun siäl Vannaksel sattus. Hän ilmeisesti riiteli akkansa kanssa. Hän sammattilaisen tytön nai ja minun tietääkseen, mut riitaa siin sit kumminkin oli, semmost miehen ja naisen välist riitaa. Eno (kertoja A) kerto sitten, et hän oli semmonen kahdentoistvuoden ikäinen sillon, että ja hänelt oli äiti kuollu, et hän isän kans niin ku eli, ja mukkus samas huonees, et hän olis heränny sit semmoseen räjähdykseen. Ja tuota isä lähti siit sitten heti naapuriin ja myös hän meni sinne ja Vannas käveli tuvan lattial sitten ympäri ja tais hänel piän naarmu olla päässä olla, emäntä makaa kuolleena kammaris. Se makuuhuonees räjähti pommi ja täst ollaan nyt kahta mielt sitten. Eno on sitä mieltä, et Vannas heitti sen pommin itte. Ja ne makuusijat oli sil taval sitten sano hän, että pommi voi hyvin räjähtää siel niin kun emännän puolla, siin oli niin kun muuri välissä, vahinkoittamatta isäntää. Että pojan silmin tuli simmone tapaus, että tota se älys sen, ehkä isä oli oli vähän sitä sit avittanu, että tota jos se pommi olis ikkunasta heitetty, niin lasinsirpalei olis olis pitäny olla siäl mukuuhuoneen puol, mutta kun ei ollu yhtään, vaan lasit lensi ulos, niin tästä pääteltiin, että se oli Vannaksen omaa työtä. Kyl siit sit kovasti syyllisii haettiin, mutta ei niit koskaan löydetty, mu näist laseista päätteli, et tuota se pommi oli siell sisäl ja akka kuoli niinkun tarkotus oli." (Mies s. 1927, TKU/A/91/236: 19.)
C: Kun hänt (isää, kertoja A) kuuntelee, niin tottakai mää uskon hänt sillon siin vaihees, et se on, mut sit kun mä taas olen toisten kans jutellu ja ne on taas sit jutelleet, et punaset, niin kyl mää olen siin koettanu, et tai sit Vannas itte, niin kyl ne on siihen kans sit kääntyny, et... Niin että, nyt ainakin siis, koska tääl ei ollu niit vihasuuksia ei kukaan oikeastaan sillä tavalla usko, et ne ois käyny sen tekemässä.
Q: Mut oliks täl Vannaksel jotain syytä, et se ois tehny sen vaimollensa sitten?
A: En mää tiärä, kyl ne ny vähä oli semmonen vähän riitanen pari, mut en mää tiärä sitä, et jos on. Et kyl mää sen melkeen, et kyl niit oli käpykaartis viäl sillon elokuussakin. Juu, että se, se ois siält sitä kaut taas tullu.
C: Et hän sais enemä viha sit sinne.
A: Niin, et ne vihas simmottiin, kun hän oli kerra semmotten, et hän tapatti niit niin paljon, niin et ne vihas sen tähte, ni.
C: Kyl siin sinänsä, vaa mää oleta sen justiinsa, että kyl se itte sen sitte on heittäny, kun mitä mää oon käsittäny, samas sänkys ne makas niinku meki maattaa ja tota muijan aivot sireenipuun oksal on, ja äijä ei saa ku piänen kolhun, nii, niin mikä ovi sitten on heittäny, niin et se ois ollu sit jo suuremmas käres kiinni, et jos äijä ois sit just ollu sattumal sit vaikka ulkon kusel tai jossai muual sitten... (Mies C s. 1952 & mies A s. 1904, TKU/A/91/235: 1.)
Olen artikkelissani esitellyt sitä, miten samastakin tapauksesta kertovissa kertomuksissa voidaan tuoda esiin erilaisia, suorastaan vastakkaisia, käsityksiä ja näkökulmia sekä tarkastellut niitä erilaisia tekijöitä, jotka pitävät näitä muistoja yllä. Nämä kertomukset osoittavat, miten hankalaa ja epäoikeudenmukaista on tarkastella muistitietoa pelkästään luotettavuutta painottavan lähdekritiikin valossa (vrt. Passerini 1989, 187; Portelli 1991, 1–26; Kalela 1999, 139–154). Kerronnan kohteena olevilla tapahtumilla kun ei itsessään niinkään ollut merkitystä, kuin sillä mitä näiden tapahtumien avulla voitiin kertoa "meistä" sammattilaisista ja "meidän historiasta". Tapahtumien mytologisointi on keino helpottaa menneisyyden vaikeiden ja kipeiden aiheiden käsittelyä. (E. Peltonen 1997, 93–94.) Sisällissodan vaikutukset ovat olleet niin pitkäaikaisia, että vielä tänä päivänä kertomuksista voi havaita merkkejä asennoitumisesta punaiselle tai valkoiselle puolelle. Valkoisesta näkökulmasta kertovat pyrkivät esim. kaikin tavoin korostamaan valkoisten uhrien viattomuutta. Tästä huolimatta olen kuitenkin sitä mieltä, että kertojien ensisijainen tavoite oli esitellä "meidän" sammattilaisten syyttömyyttä ja "heidän" ulkopuolisten, vieraiden syyllisyyttä. Kertomuksien avulla tehtiin selväksi, että kaikki tapetut olivat enemmän tai vähemmän viattomia, joko väärin perustein tuomittuja tai epäonnen uhreja. Kaikki kolme naista teloitettiin vieraiden toimesta siellä Inkoossa, pääsyyllisenä pidetty paikallisen suojeluskunnan päällikkö ei ollut alunperin Sammatista eivätkä Nevalaisen murhanneet punaiset olleet sammattilaisia. Samanaikaisesti vaietaan muiden paikallisten henkilöiden osallisuudesta. Vuosikymmenten kuluessa vuotta 1918 koskevat kertomukset ovat muotoutunut yhteisesti hyväksytyksi tulkinnaksi helpottamaan "meidän" yhteisen menneisyyden luomista ja ilmaisemaan yhteisöllisyyttä.
1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Äänitearkiston (SKSÄ) perinteenkeruu tuotti 52 (117 h) haastattelua, joista 35:ssä käsiteltiin vuotta 1918. Itse tekemiäni pelkästään vuoteen 1918 keskittyviä haastatteluja on 18 (30 h). Nämä haastattelut on litteroitu ja arkistoitu Turun Yliopiston Uskontotieteen ja Folkloristiikan äänitearkistoon (TKU). Turun Yliopiston Suomen Kielen arkistosta (TYSKL) löysin 27 vuosina 1968–75 tehtyä haastattelua. Näissä vuoden 1918 tapahtumia käsiteltiin seitsemässä haastattelussa. Varsinaisten vuoden 1918 koskevien asiakirjojen – Terrori-tilaston, Valtion Rikos Ylioikeudenaktien (VRYO) yms. lisäksi – käytössäni on mm. Fredrik Lietzénin vuoden 1918 maatalouskalenteri (FL), johon Lietzén on lähes päivittäin tehnyt merkintöjä tapahtumien kulusta, vasemmistolaistoimittaja Jenny Pajusen 1970-luvun alussa tekemät 15 henkilön haastattelun muistiinpanot Kansan Arkistosta (KA), Helsingin Yliopiston kirkkohistorian laitoksen kirkollisen kansanperinteen kysely (SKHJ), jonka yhtenä aihepiirinä on ollut mm. papiston suhtautuminen ja hautaustavat vuonna 1918, sekä eri arkistojen muistitietokokoelmat. Sammattilaiset ovat osallistuneet arkistojen erilaisiin keruupyyntöihin, muutamat hyvinkin ahkerasti, mutta eri arkistojen vuotta 1917–18 koskevien tuhansien vastauksien joukossa ei ole kuin kahden sammattilaisen muistelmat. Käytössäni on myös sanomalehtiä, kaunokirjallisuutta, sekä valkoisen että punaisen puolen lehtiä ja muistojulkaisuja. Työni painotusten takia en ole katsonut tarpeelliseksi perehtyä kaikkiin mahdollisiin alkuperäisdokumentteihin. Tapahtumien kulun osalta tukeudun pitkälti Tauno Tukkisen viime vuoden lopussa kirjoittamaan varsin perusteelliseen historiikkiin Teloittajien edessä. Ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918.
2. Olen huomannut, että varsinkin tämän aiheen yhteydessä "totuuden" selvittämistä pidetään edelleen erityisen keskeisenä tavoiteena. Kuulen jatkuvasti päivittelyjä siitä, mistä löydän luotettavia (eli tarpeeksi vanhoja) haastateltavia ja varoituksia siitä, että en uskoisi kaikkea mitä minulle asiasta kerrotaan. Ja voin vakuuttaa, että useimmat näistä neuvonantajista ovat suorastaan tyrmistyneitä ilmoittaessani, että haastateltavien joukossa ei ole kuin muutama sodan aikuisena kokenut eikä minua itseasiassa kiinnosta onko kerrottu "objektiivisesti" ottaen totta vai ei. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minua kiinnostaisi myös selvittää tiettyjä aukkoja sammattilaisten kertomuksissa kuin myös todistettavasti paikkansa pitämättömiä asioita, mutta sen sijaan että lähden tuomitsemaan kertojan antaman tiedon epäluotettavaksi, minua kiinnostaa miksi näin kerrotaan. Oma lähtökohtani on se, että kaikki muisteltu, riippumatta sen alkuperästä tai muodosta on, kuten italialaiset muistitietotutkijat Alessandro Portelli ja Luisa Passerini ovat asian ilmaisseet "psykologisesti" totta, tutkijan tehtäväksi jää selvittää missä mielessä (Passerini 1989, 187; Portelli 1991, 1–26; ks. myös Kalela 1999, 139–154).
3. Vastaaminen saattoi olla vaikeaa siitä syystä, että päinvastoin kuin haastattelussa, menneisyydestä ei nk. luonnollisissa kerrontatilanteissa juuri koskaan kerrota pelkästään yhteen aiheeseen keskittyen, vaan palasina silloin tällöin aiheen noustessa esiin jonkin muun asian yhteydessä. (Vrt. Grele 1985, 206; Portelli 1991, 53–57; Portelli 1997, 3–5.)
4. Eri paikkakuntien vuoden 1918 muistokivissä esiintyy samojen henkilöiden nimiä. Se, että henkilö on laskettu uhriksi sekä virallisella kotipaikkakun-nallaan että asuinpaikkakunnallaan, jonka työväenyhdistykseen myös kuului, ei välttämättä johdu huolimattomuudesta eikä muustakaan varsinaisesta virheestä, vaan siitä, että sama henkilö on mielletty kuuluvaksi useaan paikkaan. Esim. Sammatissa asunut, mutta Nummella kirjoilla olleen Juho Koskisen nimi on kaiverrettu sekä Sammatin että Nummen punaisten muistomerkkiin, ja karjalohjalaisen, mutta sammattilaisessa talossa piikana työskennelleen ja Inkoon Vestankvarnassa teloitetun Hilja Heinon nimi on kaiverrettu sekä Karjalohjan että Sammatin punaisten muistomerkkiin. Tavallaan Hilja Heinoa muistetaan myös vielä kolmannessakin paikassa, sillä myös Inkoon Vestankvarnaan on teloitetuille pystytetty oma muistopatsas. Ks. myös viite 19.
5. Esimerkkejä Tavolassa teloitettujen miesten kohtaloista: Gunnar Kurjenhovin isän kerrottiin ilmiantaneen oman poikansa säästääkseen itsensä. Oskari Koivua, Kustaa Grönruuta, Emil Svahnia ja Kaarlo Puistoa pidettiin vangittuina Ylitalon navetassa. Eräänä yönä Svahn ja Puisto pakenivat sontaluukun kautta ja selviytyivät hengissä. Kivityömies Grönruus ammuttiin Ylitalon maalla ja räätäli Koivu Tavolassa. Torppari Juho Lindell, Vihtori Iltanen ja Edvard Kilpi yrittivät turhaan piileskellä pahimman ajan yli. Valkoiset yllättivät heidät luolasta, jossa miehet majailivat. Veljekset Iltanen ja Kilpi ammuttiin Ylitalossa ja haavoittunutta Lindelliä hoidettiin viikon verran, kunnes hänetkin vietiin Tavolaan teloitettavaksi.
6. Kuuston talon emäntä pelasti työmiehensä Rannikon Jussin määräämällä hänet metsään keräämään puita siksi aikaa, kun valkoiset hakivat kuolemaantuomittuja. Eino Damm ja Oiva Ketoniemi olivat veljekset. Naapurikunnan suojeluskunnan päällikkö pelasti veljeksistä kolmannen, Emil Tammen kiitokseksi siitä, että tämä oli takavarikointien aikana estänyt hänen omaisuutensa ryöstön. Sammatin suojeluskunnan päällikkö taas säästi joukosta Juho Stenfältin, mutta teloitutti tämän isän, Kustaa Stenfältin. Teloittajat olivat komentaneet teloitettavat peittämään silmänsä. Tällöin Rinteen Jussi oli huutanut: "Ampukaa perkeleet" ja kieltäytynyt peittämästä silmiään, koska uskalsi katsoa kuolemaa silmiin. Teloittajat pitivät miestä niin urheana, että jättivät hänet ampumatta. Eräälle toiselle teloittajat olivat taas tarjonneet vaihtokauppaa: mies säästetään, jos tämä siunaa muut. Mies suostui ja pelasti näin henkensä.
7. Keväällä 1999 Antti O. Arposen ja Marko Tikan Lappeenrannan teloituksia koskevan tutkimuksen, Koston kevät (1999), innoittamana Helsingin Sanomien mielipidesivuilla käytiin keskustelua siitä, mikä on oikea tapa laskea uhrit. (Eerola, Jouni & Eerola, Jari 16.5., 31.5.1999; Tukkinen 26.5.1999; Heimo 29.6.1999, ks. myös Lähteenmäki 1999; Tukkinen 1999, 6–7. ) On tietysti tärkeää, että vuoden 1918 henkilötappiot pyritään selvittämään, mutta oman tutkimukseni kannalta itse uhrit, se keiden kuolemasta kerrotaan, on tärkeämpää kuin tarkkojen lukujen ilmoittaminen. Kuolemantapauksella pitää olla erityistä merkitystä, jotta se muistettaisiin vielä senkin jälkeen, kun siihen ei enää liity henkilökohtaista suhdetta. Ks. myös viite 13.
8. Pauliina Latvalan tarkastelemassa perhehistoriallisessa aineistossa esiintyvät vuotta 1918 koskevat teemat löytyvät kaikki myös sammattilaisten aineistosta, mutta sammattilaiset kertoivat kuolemalta pelastuneiden lisäksi pelastumatta jääneistä. Tämä saattaa johtua siitä, että kirjoittajat ovat mieltäneet Suvun suuri kertomus -keruun tarkoittavan kertomuksia onnistumisesta. (Latvala 1998, 5.)
9. Jako punaisiin ja valkoisiin (tai oikeammin punaiselle/valkoiselle puolelle samastuneisiin) on minun tekemäni. Kertojat pitivät itseään enimmäkseen puolueettomina eikä jako noudata systemaattisesti kertojan yhteiskunnallista taustaa. Esim. suojeluskuntaan kuuluneen miehen poika saattoi kertomuksessaan asettua punaisten puolelle kuten kertoja B kertoessaan Löökullan emännän murhasta.
10. Länsi-Uudenmaan pataljoona teloitti ainakin 65 punaista Inkoon Vestankvarnassa huhti-toukokuun aikana. (Koskinen 1998, 125–127.)
11. Paavolaisen mukaan (1966, 112, 201–202) huhtikuussa punaisten murhaamat henkilöt olivat lähes järjestään nk. rauhallisia kansalaisia, joiden murhaamiselle ei löydy muuta tarkoituksenmukaista syytä kuin kosto. Murhien irrationaalinen luonne synnytti ihmisissä turvattomuutta, tunteen siitä, että kukaan ei ole turvassa.
Ahonen, Sirkka (1998): Historiaton sukupolvi? Historian vastaanotto ja historiallisen identiteetin rakentuminen 1990-luvun nuorison keskuudessa. SHS. Helsinki.
Apo, Satu (1987): Suullisten kertomusten kulttuuriset merkitykset: esimerkkejä suomalais-karjalaisesta kansaperinteestä. – Tommi Hoikkala (toim.), Kieli, kertomus, kulttuuri. Gaudeamus. Helsinki.
Boström, H. J. (1927): Sankarien muisto. Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden kansalaisten elämänkertoja. Suomen sukututkimusseuran julkaisuja V. Kustannusosakeyhtiö Kirja. Helsinki.
Fentress, James & Wickham, Chris (1992): Social Memory. New Perspectives on the Past. Blackwell. Oxford, UK & Cambridge, USA.
Glassie, Henry (1982): Passing the Time. Folkore and History of an Ulster Community. O'Brien Press. Dublin.
Grele, Ronald J. (1985): Envelopes of Sound. The Art of Oral History. Precedent Publishing, Inc. Chicago.
Heimo, Anne (1996): Sammatin vuoden 1918 tapahtumat. Tutkielma kansanomaisen historian muodostumiseen vaikuttavista keinoista. Julkaisematon pro gradu -tutkielma, Turun Yliopisto.
Helsingin Sanomat 16.5., 31.5., 26.5. & 29.6.1999.
Jauhiainen, Marjatta (1982): Uskomustarinat. – Irma-Riitta Järvinen ja Seppo Knuuttila (toim.), Kertomusperinne. Kirjoituksia proosaperinteen lajeista ja tutkimuksesta. SKS. Helsinki.
Jauhiainen, Marjatta (1999): Suomalaiset uskomustarinat. Tyypit ja motiivit. SKS. Helsinki.
Johnstone, Barbara (1990): Stories, Community and Place. Narratives from Middle America. Indiana University Press. Bloomington & Indianapolis.
Kalela, Jorma (1999): The Challenge of Oral History – The need to rethink source criticism. – Anne Ollila (ed.), Historical Perspectives on Memory. SHS. Helsinki.
Katajala, Kimmo (1990): Historiikinkirjoittajan opas. SKS. Helsinki.
Knuuttila, Seppo (1992): Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS. Helsinki.
Korkiakangas, Pirjo (1996): Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen arkisto 42. Suomen Muinaismuistoyhdistys. Helsinki.
Koskinen, Esa (1998): Veljiksi kaikki ihmiset tulkaa. Lohja 1917–1918. Lisiä Lohjan Pitäjänkertomukseen LXVI.
Latvala, Pauliina (1998): Kuinka tutkia perhehistoriallista aineistoa folkloristiikan näkökulmasta? – Elore 1/1998 (
Lähteenmäki, Maria (1999): Uusia lukuja sisällissodan uhreista. – Työväentutkimus.
Länsi-Uusimaa 3.5.1938.
Nora, Pierre (1996a): General Introduction. Between memory and History. – Lawrence D. Kritzman (ed.), Realms of Memory. Rethinking the French Past. Vol. I. Conflicts and Divisions. Columbia University Press. New York & Chichester, West Sussex.
Nora, Pierre (1996b): Generation. – Lawrence D. Kritzman (ed.), Realms of Memory. Rethinking the French Past. Vol. I. Conflicts and Divisions. Columbia University Press. New York & Chichester, West Sussex.
Paavolainen, Jaakko (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 I. Punainen terrori. Tammi. Helsinki.
Paavolainen, Jaakko (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 II. Valkoinen terrori. Tammi. Helsinki.
Passerini, Luisa (1989): Women's Personal Narratives: Myths, Experiences and Emotions. – Personal Narratives Group (eds.), Interpreting Women's Lives. Feminist Theory and Personal Narratives. Indiana University Press. Bloomington & Indianapolis.
Peltonen, Eeva (1997): Muistojen sodat – Muistien sodat. – Katariina Eskola ja Eeva Peltonen (toim.), Aina uusi muisto. Jyväskylän Yliopisto.
Peltonen, Ulla-Maija (1996): Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. SKS. Helsinki.
Peltonen, Ulla-Maija (1999): Civil War Victims and the ways of mourning in Finland in 1918. – (
Piironen-Honkanen, Marja (1995): Punttiperskomppaniat ja kuolemanpataljoonat. Punakaartin aseelliset naiskomppaniat 1918. – Työväentutkimus.
Popular Memory Group (1982): Popular memory: theory, politics, method. – Richard Johnson & als. (eds.), Making Histories. Studies in history – writing and politics. Hutchinson. London etc.
Portelli, Alessandro (1991): The Death of Luigi Trastulli and Other Stories. Form and Meaning in Oral History. State University of New York Press. Albany.
Portelli, Alessandro (1997): The Battle of Valle Giulia. Oral History and the Art of Dialogue. The University of Wisconsin Press. Madison.
Rasila, Viljo (1970): Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Kirjayhtymä. Helsinki.
Roos, J. P. (1987): Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämäkerroista. SKS. Helsinki.
Saarenheimo, Marja (1997): Jos etsit kadonutta aikaa. Vanhuus ja oman elämän muisteleminen. Vastapaino. Tampere.
Sarkatakki 11/1926.
Suomen Kuvalehti 39 & 43/1918.
Samuel, Raphael (1994): Theatres of Memory I. Past and Present in Contemporary Culture. Verso. London & New York.
Samuel, Raphael & Thompson, Paul (1990): The Myths we live by. Routledge. London & New York.
Tukkinen, Tauno (1992): Sammatin ja Karjalohjan tapahtumia 1917–1918. Kruuhu 1991. Kotiseudun vuosikirja 3. Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät – Lohjan Museo.
Tukkinen, Tauno (1999): Teloittajien edessä. Ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918. Tuomo Tukkinen. Karjalohja.
Åström, Anna-Maria (1995): Savon herrasväki kansan silmin. Kuinka käsitellään vierasta, kuinka koetellaan rajoja. – Kimmo Katajala (toim.), Manaajasta maalaisaateliin. Tulkintoja toiseudesta historian, antropologian ja maantieteen välimaastossa. SKS. Helsinki.
Helsingin Yliopiston Kirkkohistorian laitoksen kirkollisen kansanperinteen kysely (SKHJ).
Kansallisarkisto: Valtionrikosylioikeuden aktit (VRYO).
Kansan Arkisto (KA): Jenny Pajusen kokoelmat.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston kokoelmat (SKS).
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkisto: Fredrik Lietzénin kokoelmat (FL).
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Äänitearkiston kokoelmat (SKSÄ).
Turun Yliopiston Folkloristiikan ja Uskontotieteen äänitearkiston kokoelmat (TKU).
Turun Yliopiston Suomen Kielen Laitoksen Arkiston kokoelmat (TYSKL).
Työväen Arkisto (TA): Sosiaalidemokraattisen puoluetoimikunnan keräelmät kansalaissodan aiheuttamista tappioista punaisten puolella (Terroritilasto); Työväen muistitietotoimikunnan kokoelmat (TMT).
Anne Heimo FM
Tutkija
Suomen Akatemian Muistitieto ja historian tulkinnat -projekti
Turun yliopisto
anne.heimo (at) utu.fi