Viime vuosisata oli sisällissotien, keskitysleirien, rotuerottelun, etnisten puhdistusten ja muiden ihmisoikeusloukkauksien aikaa, noin 190 miljoonaa ihmistä kuoli julmalla tavalla. Suomessa vuoden 1918 sisällissodan uhrina kuoli arviolta 35 000 henkeä, mikä oli poikkeuksellisen suuri määrä verrattuna muiden läntisten maiden sisällissotiin. Vaikeinta epäilemättä oli se, että niin moni kuoli terrorin ja kostotoimien vuoksi. Sota ja sen traumaattiset kokemukset aiheuttivat ristiriitoja ja katkeroittivat mieliä. Täytyi kulua lähes puoli vuosisataa tapahtumista ennen kuin niitä voitiin virallisessa julkisuudessa käsitellä hävinneiden näkökulmasta. Asenteiden murrokseen 1960-luvun kynnyksellä vaikutti ratkaisevasti julkisuudessa käyty keskustelu sisällissodasta. Erityisen tärkeää oli se, että samaan aikaan muistitietoa keräävät arkistot aloittivat muistelmien ja folkloren keruun, jonka ansiosta tuhannet suomalaiset kirjoittivat kymmeniätuhansia sivuja sisällissodan kokemuksistaan. Nämä muistitietokeruut toivat esiin julkisuudessa kokonaan unohdettuja ja vaiettuja kokemuksia (Peltonen 1996).
Vuoden 1918 sota on Suomen lähihistorian tutkituinta aluetta. Tästä huolimatta monia asioita on vielä tutkimatta, esimerkiksi sodan ja sen seurausten mentaalisia vaikutuksia ei ole juurikaan tarkasteltu. Sisällissodan julkinen käsittely on edelleenkin käynnissä, eikä sodan nimestä vieläkään olla täysin yksimielisiä. Vuonna 1998 & kahdeksankymmentä vuotta sodan jälkeen & käynnistyi Valtioneuvoston asettama "Sotasurmat Suomessa 1914 & 1922" -tutkimushanke, jonka keskeisenä tavoitteena on selvittää mm. ketkä sotasurmia tekivät ja ketkä joutuivat uhreiksi sekä uhrien kuolinsyyt ja määrät. Aiheen arkaluonteisuutta vielä tänä päivänä osoittaa se, ettei hankkeen nimenä ole "Sisällissodan uhrit Suomessa 1918".
Olen tutkinut 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla kerrottua vuoden 1918 sotaa koskevaa muistitietoa. Muistitiedolla tarkoitan kaikenlaisia muistinvaraisia aineistoja, mm. muistelmia ja omaelämäkertoja. Lisäksi käytän lähteinä aikalaiskeskustelua sanomalehdissä, kaunokirjallisuutta, yksityisarkistoissa olevia surunvalitteluja, kirjeitä ja valokuvia sekä 14 & 16 -vuotiaiden koululaisten vuonna 1919 tekemiä "muistipiirustuksia" sisällissodasta. Näiden lisäksi Sotasurmat -projekti tuottaa koko ajan uutta aineistoa käyttööni. Tähän mennessä jo noin 1150 ihmistä on ottanut yhteyttä projektiin. Omassa tutkimuksessani keskityn erityisesti sisällissodan uhreihin ja suremisen tapoihin. Toisin sanoen tarkastelen millaisia suremisen tapoja ilmenee toisaalta virallisessa kansallisessa perinteessä, toisaalta yksilöiden, esimerkiksi perheiden piirissä sekä valkoisella että punaisella puolella.
Perinteentutkimuksessa ei juurikaan ole pohdittu, miten luotettavasti kertojat kuvaavat tai voivat kuvata tapahtunutta, ts. mitä tapahtui todella -kysymystä. Tämän sijasta on tarkasteltu sitä, mitä uskotaan ja muistetaan tapahtuneeksi sekä sitä, miten muistitieto kytkeytyy yhteisölliseen elämään ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin sekä siihen kulttuuritraditioon, jossa sitä kerrotaan ja miten se muokkautuu aikojen kuluessa. Yksilölliset tulkinnat käyvät jatkuvaa dialogia muiden, ennen kaikkea ns. virallisten tulkintojen, kanssa. Muistitiedossa onkin tärkeää se, että se tuo esiin kertojan merkittävänä pitämiä asioita, sellaisia yksityiskohtia ja kertojan omia tulkintoja, joita emme löydä muista lähteistä (Peltonen 1996, 41). Historiantutkijoista Jorma Kalela on arvostellut perinteisen lähdekritiikin soveltamista muistitietoaineistoihin. Kalelan mukaan jo sana "kritiikki" sisältää erottelun toden ja epätoden informaation välillä. Jyrkkä dikotomia tarkan ja epätarkan välillä on instrumentaalinen ja harhaanjohtava, sillä kaikissa lähteissä on tendenssi. Kalela painottaa, että lähteiden arvioinnissa keskeisempää on ottaa huomioon niiden sisältämä informaatio kuin niiden totuudellisuus. (Kalela 1999, 142 & 144.)
Sisällissodan muistoja vaalittiin Suomessa kahtiajakautuneesti ja eriytyneesti ainakin 1960-luvulle asti. Hävinneen puolen mieliä katkeroittivat ensiksikin se, ettei virallinen julkisuus myöntänyt tehtyjä vääryyksiä, rikoksia ja väkivaltaa, vaan peitteli ja salasi ne. Toiseksi virallinen julkisuus liioitteli ja vääristeli hävinneen puolen rikoksia ja väkivallantekoja, eikä koskaan oikaissut virheellisiä tietoja. Kolmanneksi keskeiset viranomaiset kuten papit, tuomarit ja opettajat toimivat puolueellisesti voittajapuolen hyväksi sodan jälkeen. Neljänneksi virallisessa julkisuudessa ei esitetty sellaista akateemisen tutkimuksen taholta tehtyä tulkintaa, joka olisi tyydyttänyt hävinnyttä osapuolta. Viidenneksi hävinneen puolen oikeutta omaan perinteeseen, esimerkiksi vainajien muiston vaalimiseen, ei myönnetty virallisessa julkisuudessa. Edellä luetellut tekijät muodostivat ja pitivät pitkään yllä muistojen rintamia. Julkisuus ei yksin vaikuta ihmisten käsityksiin esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta tai vääryydestä, hyvyydestä tai vahingollisuudesta. Myös epäviralliset yhteiset käsitykset ovat tärkeitä. Näitä välitetään usein yksityisesti perhe- ja ystäväpiirissä.
Keskeiseksi heti sisällissodan jälkeen nousi kysymys unohtamisesta ja muistamisesta. Kuka sai muistaa, mitä ja miten sai muistaa ja kenen piti unohtaa, mitä ja miten piti unohtaa? Voittanut puoli yritti toisaalta pakkokeinoin saada kansalaiset unohtamaan "ikävät asiat" korostamalla, että niiden muistaminen vain repii haavoja auki. Toisaalta se kuitenkin halusi ylläpitää sisällissodan muistoa varoittavana esimerkkinä. Hävinnyt puoli taas korosti muistamisen välttämättömyyttä, koska tahallista vääryyttä ei voi unohtaa, ja vain muistaminen parantaisi haavat. Poliittinen kädenvääntö siitä, mitä pitäisi muistaa ja mitä pitäisi unohtaa on jatkunut tähän päivään asti. Sen sijaan kysymystä, miksi pitäisi unohtaa tai muistaa ei juurikaan ole pohdittu.
Muistitiedon kertojat ottivat kantaa tähän kysymykseen toistuvasti. Hävinneeseen puoleen samastuvat kertojat korostivat muistamisen tärkeyttä totuuden tähden. Heille vääryyksien julkistaminen oli tärkeää. Vuonna 1906 syntynyt nainen kirjoitti 1960-luvulle asiasta näin: "Kiitos tämän keruun järjestämisestä. Nyt sopii kirjoittaa vuodesta 1918 oikea historia, kun kaikki tiedot ja muistot ovat kasassa" (SKS 1918 & 35: 183) ja vuonna 1910 syntynyt mies seuraavasti: "Toivonkin, että vihdoin kirjoitettaisiin tältäkin osalta tosiasiat, vasta sen jälkeen voivat haavat arpeutua" (SKS 1918 & 3: 81).
Voittaneisiin samastuvat kertojat puolestaan perustelevat unohtamista sillä, ettei muistaminen hyödytä ketään, se vain lisää kärsimystä. Tätä mieltä oli esimerkiksi vuonna 1894 syntynyt mies, joka kirjoitti:
"Lopuksi eräs tavallaan sivuasia, viime syksynä eräs filosofian lisensiaatti Paavolainen kirjoitti näistä asioista väitöskirjan, mikä meidän vanhojen mielestä oli väärin, koska nimenomaan jo marsalkka Mannerheimin eläessä sovittiin, että nämä asiat unohdetaan molemmin puolin, tämä unohtaminen pitäisi myöskin pitää, ainakin kunnes me kaikki paljon kärsineet ja mukana olleet olemme poissa..." (SKS 1918 & 42: 228.)
Kirjoituksessaan kertoja viittaa Jaakko Paavolaisen syksyllä 1966 ilmestyneeseen väitöskirjaan Punainen terrori sekä ilmeisesti myös seuraavana vuonna julkaistuun Valkoinen terrori -tutkimukseen. Kommentti tuo esiin 1960-luvun kulttuurisen kontekstin ja kertojan reaktion tutkimusta vastaan. Samalla se viittaa myös 1930-luvun kulttuuriseen kontekstiin. Sisällissodan ylipäällikkö Mannerheim totesi vuoden 1918 sodan muistojuhlassa vuonna 1933, että enää ei pidä kysyä, missä kukin oli ollut vuonna 1918. Myös Anne Heimon 1980 & 90 -lukujen vaihteessa haastattelemista sammattilaisista kertojista voittajiin samastuvat halusivat unohtaa, häviäjiin samastuvat taas muistaa (Heimo, 1996). Asetelma on edelleenkin voimassa vanhemman ikäpolven piirissä. Vuonna 1911 syntynyt nainen kirjoitti kirjeessään vuonna 1998 Sotasurmat -projektille näin:
"Sanovat vain, että kannattaako ruveta penkomaan niin vanhaa asiaa. Minä olen toista mieltä, sehän on historian kannaltakin esiin tuotava, ei vääryyttä niin vaan salata. Eräs vanhus aikoinaan sanoi "kaunista se on paskakin, kun sen paperilla peittää". Minä olen totuuden kannalla kaikessa. Olen saanut kantaa isän muistoa kuin taakkaa elämäni ajan. Isä oli minulle kaikki kaikessa. Olin seitsemän vuotias ja muistan kaiken kuin eilisen päivän. Sitä varten minua on täällä maan päällä pidetty, että todistaisin totuuden puolesta." ( Sotasurmat-projekti 1998.)
Kertoja viittaa vanhaan selvittämättömään asiaan ja kertoo olevansa isänsä kuolemaa koskevan vääryyden todistaja. Hän vakuuttaa, että hän tietää totuuden isänsä kuolemasta. Walter Benjamin on korostanut, että sillä, mitä kertoja muistaa ja mitä me kuulemme on tärkeä yhteys. Kertomuksella on merkitystä niin kauan kuin se kohtaa kuulijan tietoisuuden. (Benjamin 1986, 13.) Kuolemaan liittyvä tunnelataus saattaa vaimentua ajan myötä, mutta se ei merkitse sitä, etteikö kuolemalla sisällissodassa olisi mitään merkitystä.
Ennen kuin siirryn esimerkkeihin siitä, millaisia muistin ja unohtamisen rintamia sisällissota aiheutti, kerron lyhyesti soveltamistani metodologisista käsitteistä. Sisällissotaan liittyvän perinteen tarkastelussa sosiaalisen muistin käsite on mielestäni keskeinen. Muisti on heterogeenista ja monikerroksista. Se ilmenee ensinnäkin vanhan ja uuden jatkuvana vuoropuheluna. Toiseksi muistissa näkyy sosiaalisten hierarkioiden olemassaolo. Kyse on eri sukupuolia, eri luokkia, eri uskontokuntia tai etnisiä ryhmiä edustavien ihmisten kollektiivisesta mielenlaadusta ja maailmankuvasta. Kysymys muistamisen politiikasta tai unohtamisen politiikasta on tärkeä, koska muistamisessa olennaista on kyky ja halu unohtaa ja muistaa, valita ja hylätä kokemusten tulvasta kertomisen arvoiset asiat. Vuoden 1918 sodan kohdalla on oleellista tarkastella sitä, miten "häpeällisen" menneen kanssa tultiin toimeen. (Peltonen 1996, 23 & 31; Peltonen 1999, 115 & 137; Portelli 1991, 19 & 26.) Pierre Noran lanseeraamilla "realms of memory" & tai "sites of memory" -käsitteillä, jotka voisi suomentaa "muistin paikat" ja "muistin miljööt" -termeillä, tarkoitetaan muun muassa esineellisiä tai ei-esineellisiä symboleja, jotka inhimillisen työstämisen kautta tulevat jonkin yhteisön historiallisen muistin osaksi. Kiinnostuksen kohteena eivät ole itse tapahtumat, vaan miten niitä on rekonstruoitu ja muistettu. (Nora 1996, XVI, 14.)
Sisällissodan uhrien muistamisen ja unohtamisen problematiikkaan liittyvät olennaisesti käsitteet trauma ja tabu (ks. esim. LaCapra 1997, 84 & 105; Braembussche 1998, 97 & 112). Holocaust-tutkimuksissa on esitetty, että traumalla voi olla teoreettiinen linkki yksilön ja ryhmän tai laajemmin valtion ja maailman välillä. Tämä voi olla tärkeä avain myös historian ja kulttuurin tutkimukselle ymmärtää subjektiivisia ulottuvuuksia yksilön ja instituutioiden elämässä (Roth 1998, 153 & 155, 165 & 170). Trauma-käsitettä ja sen työstämisen käyttökelpoisuutta yhteisön tai kansakunnan mielentilaa koskevana ilmiönä ei Suomessa vuoden 1918 sisällissotatutkimuksessa ole juurikaan pohdittu, vaikka ne esiintyvätkin yleisesti akateemisissa kirjoituksissa ja puheissa (Kleber & Figley & Gersons 1995; Rüsen & Straub 1998).
Muistamiseen ja unohtamiseen liittyy läheisesti kysymys sallitun ja kielletyn suhteesta. Sopimattomasta asiasta vaietaan. Vaikeneminen tai pyrkimys unohtaa voidaan selittää ristiriitaisten tunteiden ja järjen sovitteluksi. Vaikeneminen saattaa yksinkertaistaa ja helpottaa arkielämän sujumista, vaikenemalla asia voidaan sulkea pois päiväjärjestyksestä. Vaiteliaisuus voi johtua myös siitä, että kertojan henkilökohtaisissa suhteissa tai poliittisissa mielipiteissä on tapahtunut muutoksia. Muistaminen on aina sidoksissa konfliktiin ja vuoropuheluun poliittisten ja kulttuuristen arvojen välillä (Peltonen 1996, 29). Vuonna 1901 syntynyt nainen esimerkiksi kirjoitti 1960-luvun keruun yhteydessä: "En milloinkaan voinut omille sukulaisilleni kertoa, että mieheni on ollut "punikki", että on ihana asia näin paperille olla rehellinen ja puhua sydämen kyllyydestä vanhoja elettyjä asioita ja tapahtumia." (SKS 1918 & 12: 303 & 304.)
Tabu on sosiaalinen järjestelmä, kognitiivinen raja, jota ei saa ylittää puhumalla siitä (Anttonen 1996, 78). Vaikka jokin asia on tabu, se ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei tätä asiaa olisi olemassa elävässä elämässä. Traumaattiset tapahtumat sinänsä eivät ole tabu, vaan niiden aiheuttama tunne syyllisyydestä ja vastuullisuudesta. Vuoden 1918 tapahtumat aiheuttivat ristiriidan kansallisen eheyden rakentamispyrkimyksille. Historiallinen tabu onkin sidoksissa historialliseen tietoisuuteen, ideologiaan (Braembussche 1998, 97 & 112). Suomessa vuoden 1918 historiallisia tabuja ovat olleet teloitetut punaiset (etenkin punaiset naiset) ja heidän hautansa, teloittajat ja heidän kohtalonsa sekä vastuuseen liittyvät kysymykset.
Kuolema sisällissodassa on yksityinen ja julkinen. Hävinneen puolen keinoja selviytyä vuoden 1918 sodan aiheuttamasta henkisestä kaaoksesta oli kuolemaan ja vainajiin liittyvä muistelukerronta sekä aktiivinen toiminta esimerkiksi järjestöissä. Kertojat, jotka muistelivat ja kirjoittivat 1960- ja 1980-luvuilla kokemuksistaan olivat asianosaisia. Heillä oli vahva rooli sosiaalisen muistin säilyttäjinä ja ylläpitäjinä. Kertominen kuolemista oli välitön reaktio käsitellä mieltä järkyttäneitä kokemuksia, mutta se oli myös muuta. Nämä ihmiset tekivät omaa muistelutyötään eivät pelkästään luodakseen tulkintaa sodasta, vaan kamppaillakseen surunsa kanssa, täyttääkseen hiljaisuuden, jonka läheisen ihmisen menettäminen aiheutti ja uhratakseen jotakin poliittisista syistä kuolleille (Winter 1997, 223 & 226).
Kuolemanprosessi voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: fyysiseen kuolemaan, ruumiin hävittämiseen ja sosiaaliseen kuolemaan. Yhteisön jokaisen jäsenen kuolema sisältää nämä eri vaiheet, vaikka kuolemaan ei liitettäisikään rituaaleja. (Nenola-Kallio 1985, 183.) Olen erityisen kiinnostunut siitä, mitä kuolema sisällissodassa sosiaalisesti merkitsee. Vuoden 1918 taistelujen aikana tammikuun lopusta huhtikuuhun sekä punaiset että valkoiset hautasivat vainajansa asianmukaisin hautajaisrituaalein. Miten nämä hautajaismenot sitten erosivat toisistaan? Monet ovat kirjoittaneet hautajaisista. Monet hävinneisiin samastuvat kertoivat esimerkiksi Tampereen Pyynikillä, Viipurin Papulassa tai Helsingin Mäntymäellä vietetyistä juhlallisista hautajaisista. Seuraava esimerkki, jonka kertoja on vuonna 1905 syntynyt mies, tuo esiin mielenkiintoisen aspektin:
"Kun Kotkassa punakapinan aikana haudattiin kaatuneita punakaartilaisia, tapahtui niistä ainakin muutama juhlavasti. En tässä yhteydessä puhu hautajaisten kokonaisuudesta vaan eräästä niiden yksityiskohdasta. Katuja pitkin verkkaasti etenevän ruumissaattueen etunenässä kulki soittokunta, joka soitti ytimiin käypää surumarssia & kaunista & valittavaa ja todella surua ilmaisevaa musiikkia, Chopinin surumarssia. Soittokuntaa johti arvokkaasti astellen, muistaakseni siviilipukuun pukeutunut, tunnettu kotkalainen kapellimestari Taskinen. Kun myöhemmin, valkoisten saatua Kotkan haltuunsa & ja sitäkin myöhemmin & suojeluskuntien aikana, haudattiin valkoisia sankarivainajia ja heitä saatettiin lepoon ja rauhaan. & kaikui jälleen pitkin katuja valittava, ytimiin käypä surumarssi. Tämä sävelmä oli Chopinin surumarssi & ja soittokuntaa johti & valkoisten asuun pukeutuneena & kapellimestari Taskinen. Molemmilla hautajaisilla oli yhteistä Kuolema, saattue, kadut, sävelmä & ja kapellimestari Taskinen. En tiedä miksi silloin poikana se jäi mieleeni." (SKS 1918 & 16 :20.)
Kuoleman julkiseksi tekeminen on osa kuolemiseen liittyvää rituaalista toimintaa. Kuolemasta ilmoittaminen yhteisölle, jota kuolema koskettaa aloittaa suremisrituaalit. Sekä punaisten että valkoisten hautajaisissa hautakummulle laskettiin kukkia ja seppeleitä. Yhteistä olivat myös liput. Tämä käy ilmi muistitiedon lisäksi valokuvista. Kun valkoisia vainajia saatettiin Suomen tai Suojeluskunnan lipun saattelemana, punaisia vainajia oli saattamassa ammattikuntien ja työväenyhdistysten punaiset liput. Punaisten hautajaisissa papin tilalla puhumassa oli työväenjärjestön edustaja ja virren sijasta joko laulettiin tai soitettiin työväenlaulu. Esimerkissä molempien osapuolten hautajaissaattueissa soitettiin Chopinin surumarssia, mikä näyttää olleen hyvin yleinen tapa. Muistelmista on paljastunut myös sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että punaiset maalasivat ainakin joillakin paikkakunnilla vainajien arkut punaisiksi. Punaisella värillä on vahva symbolinen lataus. Työväen punaisen lipun symboliikkaan on liittynyt toisaalta valta, voima ja vapaus, toisaalta huomion herättäminen, varoitus ja mobilisointi. Vuonna 1900 syntynyt nainen muisteli:
"[P]yhäisin kulki Papulan katua pitkin Hevosajopelejä, joissa jokaisessa oli yksi kirstu punaiseksi maalattuna. Torvisoittokunta kulki edellä soittaen surumarssia. Vielä nytkin kun kuulen tuota marssia soitettavan ja suljen silmäni, niin näen punaisia kirstuja jonossa. Tuo saattojono oli joskus pitkä, joskus oli kolmekymmentäkin vainajaa." (SKS 1918 & 2: 290 & 91; Myös TMT CXXVII 127.)
Sodan jälkiselvittelyssä tilanne muuttui hävinneiden osalta radikaalisti, koska voittanut puoli ei sallinut hävinneiden järjestää hautajaisrituaaleja. Aikaisemmassa tilanteessa kuolemalle annettiin sille kuuluva tunne-merkitys. Uudessa tilanteessa kuolema sai poliittisen merkityksen ja siitä tuli vallankäytön väline.
Muistelmista löytyy kuvauksia reaktioista traumatisoiviin tapahtumiin sodan kaoottisissa jälkiselvittelyissä. Vuonna 1900 syntynyt nainen kirjoitti näin:
"Uuno Nokelaisen kotiin tuli kirje, jonka hän oli viimeisenä päivänä kirjoittanut vaimolleen, että nyt minulla on kädessäni sen värinen lappu, että se on tapettavien merkki, ja kirjoitti... mene nopeasti koululle opettaja Vauhkosen luo ja pyydä häntä soittamaan isäntä Krannilalle ja kaupan Hallenbergille että minut armahdettaisiin. Vaimo meni ja opettaja soitti molemmille. Vaimo meni kotiin aivan hysteerisenä, viehkuroi lattialla ja huusi vain että älkää ampuko, se on syytön, tätä vaan toisti. Vaimon isä tarjosi vettä huutavalle ja sanoi, että juo tästä ja koeta rauhoittua, mutta ei se auttanut. Hänellä oli kahdeksan kuukauden ikäinen tytär, joka oli isänsä silmäterä. Kun seuraava aamu tuli, niin opettaja tuli sanomaan, että kauppias Hallenberg soitti ja kertoi ettei ehtinyt väliin kun ne olivat jo edellisenä aamuna teloitettu." (TMT CCXII 162.)
Esimerkistä käy selvästi ilmi järkytys, jonka epävarmuus ja pelko läheisen menettämisestä aiheuttivat. Se ilmentää myös ahdistusta siitä, että joku voidaan tappaa pelkästään mielipiteen takia. Eräs kertoja kuvasi sodan järkyttävyyttä sanomalla, ettei normaalitilanteessa voi tajuta, kuinka paljon yhdessä ihmisessä on verta. Hyvin monet kertojat viittaavatkin muistelmissaan valtaviin verilammikoihin teloituspaikoilla. Mielivaltaisista kuolemista on lukemattomia kertomuksia. Sodan jälkeistä sekasortoa kuvataan muistelmissa monin tavoin. Niissä kerrotaan, kuinka naiset kiersivät vankileiriltä toiselle etsimässä omaisiaan tai kuinka ruumisläjistä yritettiin tunnistaa perheen jäseniä, sukulaisia ja tuttavia esimerkiksi vaatetuksen perusteella tilanteissa, joissa kasvoja ei enää pysty tunnistamaan. Pelkkä vaatekappaleen löytyminen saattoi todistaa kuolemasta. Vuonna 1904 syntynyt nainen kirjoitti: "Metsästä äiti löysi isän lakin, jonka tunsi, joka todisti asian ja äiti toi lakin kotia. Tunsimme sen ja siinä oli läpi, josta tuli luun siruja. Isän lakki äidin sylissä lapset olimme ympärillä ja itkettiin hurjasti." (TMT CCXII 162).
Muistelmissa kerrotaan toistuvasti, miten itku ja virrenveisuu tunkeutuivat kaikkialle. Muistitiedon mukaan virsi "Valittaa täytyy totta ja surra suuresti" kaikui ympäri Suomen metsiä Tampereen Kalevankankaalta Kuusankosken Töörin kankaalle saakka. Omaisille on tärkeää nähdä paikka, jossa läheinen kuoli tai josta hänet löydettiin, koska se antaa kiinnekohdan alkavalle surutyölle. Sisällissodan oloissa paikan löytäminen oli kuitenkin usein mahdotonta.
Toukokuun lopusta lähtien hävinneen puolen yritykset järjestää hautajaisrituaaleja tulkittiin rikoksen ylistämiseksi. Tarve järjestää hautajaisia oli mittava, sillä sodan jälkiselvittelyissä ja vankileireillä kuoli arviolta yli 20 000 punaista. Eriarvoisuus kuoleman edessä pelkistyikin sankarivainajien muistotilaisuuksissa. Voittajat pitivät muistomerkkien pystyttämistä omille sankareilleen yksinoikeutenaan. Kymmenen vuotta sodan jälkeen vuonna 1928 julkaistu valokuva-kirja Suomen sankaripatsaita 1918 sisältää 324 valokuvaa muistomerkeistä. Samana vuonna hävinneen puolen "virallisia" muistomerkkejä oli tämänhetkisen tietoni mukaan neljä: Hämeenkyrössä, Suomussalmella, Mikkelissä ja Riihimäellä. Mikkelin Otavasta kotoisin olleiden järven jäällä teloitettujen muistomerkin on arveltu pystytetyn jo vuonna 1918, Suomussalmelle ja Hämeenkyröön vuonna 1919 (Ennen ja jälkeen 1918, 1972). On kiinnostavaa pohtia, miksi juuri näillä paikkakunnilla oli salliva kanta punaisten surulle? Hautarauhan häiritsemisestä ja hävinneen puolen pystyttämien hautakivien hävittämisestä on runsaasti muistitietoa. Tällaista tapahtui esimerkiksi vuonna 1922 Varkaudessa sekä vuonna 1923 Hämeenlinnassa ja Turussa. Selvityksen mukaan hautoja oli seurakuntien varsinaisten hautausmaiden ulkopuolella vielä vuonna 1959 ainakin 60 paikkakunnalla (Selin 1988). Voittajapuolen yksinoikeus pystyttää muistomerkkejä aiheuttikin hankauksia ainakin 1960-luvulle asti, jolloin poliittinen tilanne liberalisoitui.
Muisti on osa maisemaa, ja sodasta on vieläkin runsaasti näkyviä merkkejä ympäri Suomea hautausmailla ja metsissä (vrt. esim. Nora 1996; Balassa 1966, 237; Lehtipuro 1972, 39). Muistitiedon ja valokuvien mukaan myös puihin ja luonnonkiviin tehtiin ristinmerkkejä tai kaiverrettiin vuosiluku 1918. Tapa viittaa kuolleen karsikko -traditioon, jossa karsittu tai merkitty puu tai kiviin ja seiniin tehdyt merkit osoittivat ruumiinkuljetusreitin tai kuolinpaikan (Pentikäinen 1990, 44 & 61).
Kuolema sisällissodassa on monitasoinen yksilöllinen ja yhteisöllinen tragedia. Olen aikaisemmin osoittanut, että muistitiedon kerronta on toiminut hävinneen osapuolen perinteessä sosiaalisena muistina, ja että se on varmasti myös lieventänyt traumaattisia kokemuksia (Peltonen 1996). Hävinneen puolen oli kehiteltävä psyykkisesti vaikeassa tilanteessa oma tapansa surra ja muistaa vainajiaan. Sen he tekivät kehittelemällä vanhan uskomustradition pohjalta oman perinteen, joka sai uudessa tilanteessa uuden merkityksen. Hävinneen puolen uskomustarinoissa "kohtalon laki" rankaisi vääryyksien toimeenpanijoita, koska oikeuslaitos, ts. laki ei sitä tehnyt. Tarinoissa esimerkiksi teloittaja tai pappi teki itsemurhan tai menetti järkensä. Kertomukset heijastivat myös voittajapuolen todellisia ristiriitoja, joita mielivaltainen toiminta aiheuttaa ihmisen psyykelle. Kertomuksissa korostuva itku ja virrenveisuu & joka on tyypillinen naisten surun ilmaisu & & & oli voimakas keino protestoida vallassa olevia suremis- ja muistamiskieltoja vastaan (vrt. Mukta 1999, 25 & 47; Peltonen 2000). Itkusta ja virrenveisuusta lähtevä ääni oli lisäksi kuuluva ja näkyvä tapa tuoda julki tahallinen vääryys, se että joku voidaan tappaa mielipiteen vuoksi. Kaikkein pahinta oli se, että sureminen kiellettiin ja muistaminen yritettiin pakkokeinoin tukahduttaa.
Anttonen, Veikko (1996): Ihmisen ja maan rajat. Pyhä kulttuurisena kategoriana. SKS. Helsinki.
Balassa, Ivan (1966): Die Sagen eines Dorfes. Acta Ethnographica XV.
Benjamin, Walter (1986): Silmä väkijoukossa. Huomioita eräistä motiiveista Baudelairen tuotannossa. Odessa. Helsinki.
van den Braembussche, Antoon (1998): The Silenced Past. On the nature of historical taboos. & Wojcieha Wrzoska (ed.), Swiat historii. Instytut Historii UAM. Poznam.
Ennen ja jälkeen 1918 (1972): Vuoden 1918 Kansalaissodan Muistomerkkiyhdistys r.y. Pori.
Heimo, Anne (1996): Vuoden 1918 tapahtumat Sammatissa. Tutkielma kansanomaisen historian muodostumiseen vaikuttavista keinoista. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Turun Yliopisto.
Kalela, Jorma (1999): The Challenge of Oral History & The Need to Rethink Source Criticism. & Anne Ollila (ed.), Historical Perspectives on Memory. SHS. Helsinki.
Kleber, Rolf J. & Figley, Charles R. & Gersons, Berthold, P.R. (eds.) (1995): Beyond Trauma. Cultural and Societal Dynamics. Plenum Press. New York and London.
LaCapra, Dominick (1997): Revisiting the Historians' Debate. Mourning and Genocide. History & Memory.
Lehtipuro, Outi (1972): Hauhon Hyömäki perinneyhteisönä. Kylätutkimusryhmän julkaisuja 11. Turun Yliopisto. Turku.
Lindberg, Kaarlo (toim.) (1928): Suomen sankaripatsaita 1918.
Mukta, Parita (1999): The 'Civilizing Mission': The Regulation and Control of Mourning in Colonial India. & Feminist Review no 63.
Nenola-Kallio, Aili (1985): Kuolema, yksilö ja yhteisö. Kuolemanrituaalien alustavaa tarkastelua. & Etiäinen 1. Folkloristiikkaa ja uskontotiedettä. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Turun yliopisto.
Nora, Pierre (1996): Between Memory and History. & Realms of Memory I. The Construction of the French Past. Columbia University Press. New York & Chichester, West Sussex.
Peltonen, Ulla-Maija (1996): Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. SKS: Helsinki.
Peltonen, Ulla-Maija (1999): The Return of the Narrator. & Anne Ollila (ed.), Historical Perspectives on Memory. SHS. Helsinki.
Peltonen, Ulla-Maija (2000): Sisällissota ja naiset. Sosiaalinen muisti ja kerronta. & Maria Vasenkari & al.(eds.), Telling, Remembering, Interpreting, Guessing. Festschrift. Kultaneito & Scripta Aboensia I. Studies in Folkloristics. Kansantietouden tutkijain Seura. Joensuu.
Pentikäinen, Juha (1990): Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. SKS. Helsinki.
Portelli, Alessandro (1991): The Death of Luigi Trastulli and Other Stories. Form and Meaning in Oral History. State University of New York Press. Albany.
Roth, Michael S. (1998): Trauma, Repräsentation und historisches Bewusstsein. & Die dunkle Spur der Vergangenheit. Psychoanalytische Zugänge zum Gesichtsbewusstsein. Erinnerung, Geschichte, Identität 2. Suhrkamp. Frankfurt am Main.
Rüsen, Jörn & Straub, Jürgen (hrsg.) (1998): Die dunkle Spur der Vergangenheit. Psychoanalytische Zugänge zum Gesichtsbewusstsein. Erinnerung, Geschichte, Identität 2. Suhrkamp. Frankfurt am Main.
Selin, Rauno (1988): Vuonna 1918 surmansa saaneiden punakaartilaisten haudat seurakuntien varsinaisten hautausmaiden ulkopuolella ja valtiovallan hautojen kunnostamiseen myöntämät avustukset vuoteen 1959 asti. Selvitys 27.7.1988 Valtionarkisto, Tutkimusosasto. Kansallisarkisto.
Winter, Jay (1997, I painos 1995): Sites of Memory, Sites of Mourning. The Great War in European Cultural History. Cambridge University Press. Cambridge.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto (SKS).
Työväen Arkisto (TA): Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmat (TMT).
Ulla-Maija Peltonen FT, tutkija
Suomen Akatemian Muistitieto ja historian tulkinnat -projekti
Helsingin yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka
ulla-maija.peltonen (at) helsinki.fi