Valtaosa tämän Elore-numeron kirjoittajista on Jyväskylän yliopiston etnologian laitoksesta valmistuneita tai valmistumassa olevia nuoria, lahjakkaita tutkijanalkuja. Yhtenäistä teemaa ei lehdellä eikä tutkielmilla ole, mutta kirjoittajat artikkeleineen edustanevat mainiosti laitoksemme opiskelija- ja aihekirjoa.
Pasi Hannonen teki pro gradu -tutkielmansa folkloristiikkaan (Kamalat hauskat kokemukset: reppumatkailijoiden henkilökohtainen kerronta idiokulttuurisena folklorena, 1998). Hänen väitöskirjansa aihe ei välttämättä tule olemaan sama kuin tämän lehden artikkelin aihe cocacolakommunismista (vaikka voisi minun puolestani hyvin ollakin). Suvi Hännisen etnologian pro gradu (Veren teatteria. Napolilainen kansanusko San Gennaron kultissa, 2000) mahtuisi hyvin paitsi kulttuuriantropologiaan ja uskontotieteeseen myös uskontotieteellispainoitteiseen folkloristiikkaan, ja Henna Mikkolan niinikään etnologian pro gradussa (X-files – paranormaalin sukupolven omakuva. Sukupolveni unta -kirjoituskilpailuun osallistuneiden alle 30-vuotiaiden kirjoittajien tekstien kirjallisuusantropologista tarkastelua, 2000) on myös folkloristeja kiinnostava ote. Hänninen ja Mikkola käsittelevät artikkeleissaan näitä pro gradu -tutkielmiensa aiheita. Pirjo Rautiaisen artikkeli kulttuuriantropologiksi tulemisen ongelmista on esiharjoitusta valmistumassa olevaa gradua varten, jonka otsikko on Antropologin kenttä ja työ - kulttuuriantropologin työn pohdintaa kahden kenttätyökokemuksen perusteella. Kenttätyön ongelmat ovat esillä myös Johanna Latvalan hienossa artikkelissa tutkijan ja 'toisen' kohtaamisesta. Hän teki pro gradu -tutkielmansa kulttuurirelativismista (Kulttuurirelativismi antropologisessa tutkimuksessa. Näkökulmia kulttuurien väliseen ymmärtämiseen) ja se on julkaistu Jyväskylän yliopiston etnologian laitoksen sarjassa Tutkimuksia 28, 1995 (Rakkaista esineistä kulttuurirelativismiin). Johanna valmistelee kulttuuriantropologian väitöskirjaa Kenian urbaanin keskiluokan sukulaisuuskäsityksistä ja -käytänteistä.
Alun perin ajattelimme Sinikka Vakimon kanssa teemanumeroksi nimenomaan kenttätyöongelmia, niiden esittelyä ja purkua, niin kalutulta kuin aihe tuntuu. Johanna Latvalan ja Pirjo Rautiaisen artikkeleissa tämä teema onkin päällimmäisenä, mutta löytyy siitä jälkiä muistakin tässä julkaistuista jyväskyläläisten artikkeleista. Vaikka Pasi Hannonen ja Suvi Hänninen eivät suoraan kenttätöitään problematisoi ja vaikka Henna Mikkolan aineisto on kirjoitettua, kenttä on niissä läsnä. Pasi alkaa olla eri kulttuurien ja maanosien ammattimainen kiertotähti. Suvin kenttätyömetodit ovat olleet poikkeukselliset: haastattelujen sijasta hänen pääaineistonaan ovat havainnot, kenttätyöpäiväkirjat ja muistiinpanot. Syy ei ole ollut kielitaidon (italia) puute, vaan hienovaraisuus, kunnioitus 'toista' kohtaan. Hennan artikkelia lukiessa tuleekin kysyneeksi, mikä on kenttä. Vaikka hän tutkii fiktiivisiä tekstejä, hän on kiinnostunut myös niiden kirjoittajista, oikeista ihmisistä.
Voiko kirjoitettu teksti olla kenttää? Mitä on olla kentällä? Onko arkistotutkimus kenttätutkimusta? Voiko kenttä olla tutkijan päässä? Kentällehän mennään ja kentällä ollaan, haastatellaan ja havainnoidaan, ollaan malinowskeja tai paulaharjuja tai lönnroteja. Kenttä on paikka täynnä ihmisiä, joista pitää irrota jotakin josta tutkija saa itselleen jotakin tiedeyhteisöä varten. Mutta mitä sitten kun kenttä tulee tutkijan luo kirjoituksineen? Lakkaako se olemasta kenttä, muuttuuko se ja miten? Mitä muuta SKS:n lukemattomien kilpakirjoitusten vastaajat ovat kuin kenttää, vaikka se olennainen, henkilökohtainen, kasvokkainen kosketus puuttuu? (Ks. ja vrt. Satu Apo: Naisen väki. Helsinki: SKS. s.173–186.) Mitä jos mukaan otetaan vielä internet kaikkineen?
Lehden arvostelu-osa on oikeastaan se, josta oma tämän numeron toimittajuuteni käynnistyi. Pidin keväällä 2000 kirja-arvosteluseminaarin (Perin perinnäistä), jossa käsiteltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edellisvuotisia (1999) kirjauutuuksia. Osallistujat olivat eri vaiheissa olevia opiskelijoita, useimmat toisen vuoden – ja ilahduttavan moni ilmoitti haluavansa jatkaa folkloristiikan opintoja. Käynnistin seminaarin Ultima Thule -roolipelin testauksella (ks. Ilmari Piela, Ultima Thule: roolipeli muinaisessa Pohjolassa. Helsinki: SKS. 1999). Pelikertoja oli kaksi, ja pelien ohjaajana oli Wille Ruotsalainen, joka on tehnyt toisesta kerrasta hullunhauskan raportin, totta silti joka sana. Lehden kaikkiin osioihin on pujahtanut muitakin kuin jyväskyläläisiä kirjoittajia. Tämähän ei ole heidän vikansa: he käsittelevät ajankohtaisia ja kiinnostavia aiheita kaikki kerrassaan.
Jyväskylän yliopiston etnologian laitoksessa on viime tietojen mukaan (31.5.2000) 26 folkloristiikan pääaineopiskelijaa, kun etnologian (joka sisältää kulttuuriantropologian linjan) pääaineopiskelijoita on yhteensä 150. Folkloristiikan pro gradu -tutkielmia on valmistunut vuoden 1995 jälkeen seitsemisen kappaletta. Luvut eivät päätä huimaa, mutta toisaalta sisäänottokiintiöt olivat folkloristiikassa vielä pari vuotta sitten varsin tiukat: pahimmillaan pääaineopiskelijaksi pääsi vain 3 yrittäjää. Nyt opiskelija voi valita pääaineensa vapaasti, ja aineen asema on vahvistunut selkeämmän työnjaon ansiosta laitoksen professoreiden kesken. Folkloristiikan opinnoista vastaa prof. Päivikki Suojanen. Kaikki tämä nostaa toivottavasti folkloristiikan opiskelijoiden määrää (laatuhan on meillä joka tapauksessa korkea) – vaikka tietenkin he joutuvat pähkäilemään tulevaisuuttaan enemmän kuin museoaloille helposti tiensä löytävät etnologit.
Folkloristiikan viimeaikaisista graduista voisi mainita muutaman esimerkin Pasi Hannosen em. gradun lisäksi. Katriina Vikström, Kun koville ottaa niin koiraskin poikii. Tutkimus sairastamisen kertomuksista elämäkerroissa (1998), Kimmo Lagerblom, Runonlaulaja olohuoneessa (sivul. 1998), Eija-Liisa Kasesniemi, "Olen kirjoittanut sinulle liian monta runoa". Nuorten 1980-luvun runopalstarunojen folkloristista tarkastelua (1999), Vuokko Keto, Vainajan ulosveisuu Perhonjokilaaksossa. Tutkimus tavan historiasta, merkityksestä ja siihen liittyvistä rooleista (2000). Folkloristiikan yhdistetyssä kandidaatti- ja maisteriseminaarissa käsitellään tällä hetkellä mm. etunimien antamista, perhekertomuksia, isoäidin profiilia nykyaikana, TV:n saippuasarjoja, koulukiusaamista ja kiusoittelufolklorea, Afrikka-kuvaa suomalaisessa mediassa sekä laihduttamista nykyperinteen muotona.
Mutta vierailkaa ihmeessä laitoksemme kotisivuilla, www.cc.jyu.fi/tdk/hum/etnologia,joita päivitetään ahkerasti.
Laura Aro, folkloristiikan dosentti
Eloren 1/2001 päätoimittaja
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
aro (at) cc.jyu.fi