If you have done, or are planning to do, fieldwork, you are already engaged in what is potentially an artistic as well as a scientific endeavour. You need a capacity for careful observing and reporting, but you need as well to trust your instincts, value you experience, and have a clear sense both of what you do and what you do not know. (Harry F. Wolcott, 1995, 32.)
Olen ollut koko kulttuuriantropologian opintojeni ajan kiinnostunut amerikkalaisesta alkuperäisväestöstä. Päätin tehdä myös opinnäytetyöni niinkin "loppuun tutkitusta" aiheesta kuin Pohjois-Amerikan intiaanikansoista. Toisaalta olin aina halunnut perehtyä lasten ja nuorten tutkimukseen. Koin nuorten ikäryhmän läheiseksi ja kiinnostavaksi tutkimuskohteeksi, sillä olin työskennellyt paljon lasten ja nuorten parissa ollessani sijaisopettajana ala- ja yläasteilla ja lukioissa. Lisäksi mielestäni lapsia ja nuoria oli kuunneltu melkoisen vähän antropologisessa tutkimuksessa.
Kandidaattiseminaariohjaajan avustuksella päätin lopulta keskittyä intiaaninuoren identiteetin kartoittamisen. Löysin Internetistä yhteystietoja reservaattien kouluista, joihin otin kirjeitse ja sähköpostitse yhteyttä ja pyysin koululaisia kirjoittamaan aineita otsikolla How do I maintain my Native American identity in Anglo-American world. Lisäksi panin aineistopyyntöilmoituksen Native heritage ja Native culture -internet-keskusteluryhmiin. Ilmoituksessa pyysin nuoria kirjoittamaan samasta aiheesta kuin koululaisiakin. Vastaukseksi sain 22 esseetä, joiden pohjalta kirjoitin vuonna 1996 kandidaattityöni Intiaaninuoren etninen ja bikulturaalinen identiteetti – Pohjoisamerikkalaisen intiaani-identiteetin tarkastelua 22 kirjoituksen pohjalta. Olin niin innostunut aiheestani, että halusin ehdottomasti jatkaa saman aiheen parissa. Minusta kuitenkin tuntui, ettei pelkkä kirjallinen aineisto enää riittänyt minulle, vaan halusin kentälle.
Olen ollut KVT:n, Kansainvälisen vapaaehtoistyö -järjestön, jäsen keväästä 1994. Järjestön kautta pystyy hakemaan palkattomia työpaikkoja ympäri maailman. Tavallisesti työ tapahtuu jonkin teemaleirin merkeissä, esimerkiksi lasten kesäleiriohjaajana. Kesällä 1994 olin ohjaajana lasten leirillä Irlannissa, Dublinin vähävaraisessa Ringsendin kaupunginosassa. Kokemus oli erittäin positiivinen. Palkitsevimpana koin Irlannissa sen, että kymmenhenkinen kansainvälinen työleiriryhmä hyväksyttiin heti mukaan paikallisten elämään: ringsendiläiset ottivat meidät harrastuksiinsa, koteihinsa, pubeihinsa. Irlannin kokemuksen perusteella arvelin työleirin olevan minulle sopivin keino päästä näkemään intiaanireservaatin elämää. Ulkopuolisen, vieraan työntekijän rooli oli mielestäni sopiva tapa lähestyä tuota maailmaa, josta olin luonut vahvan ennakkokäsityksen. Keväällä 1996 hain KVT:n kautta neljään eri intiaanireservaattiin töihin, ensisijaisesti menominee-intiaanireservaattiin varhaisnuorten kesäkoulun avustajaopettajaksi (assistant teacher).
Mietin pitkään hakemusta kirjoittaessani, kuinka tarkkaan kertoisin omasta kulttuuriantropologian opintotaustastani. Ajattelin, että olisi eettisesti oikein, että en menisi reservaattiin opiskelijana, joka keräisi materiaalia omiin opinnäytetöihinsä, vaan menisin todellakin työntekijäksi kesäleirille. Mainitsin kuitenkin hakemuksessani opinnoistani ja kiinnostuksestani alkuperäiskansojen kulttuureihin. Olin innostunut, kun sain tiedon toukokuun alussa, että minut oli hyväksytty juuri menominee-reservaatin kesäkouluun.
En laatinut etukäteen tutkimussuunnitelmaa, koska halusin noudattaa eettistä pelisääntöä leiri-ideaa kohtaan: en suunnitellut tekeväni järjestelmällistä kenttätyötä. Päätin kuitenkin pitää tarkkaa päiväkirjaa koko matkan ajan näkemästäni ja kokemastani. Otin mukaan myös nauhurin mahdollisten haastattelujen varalta. Ensisijaisena tavoitteenani oli luoda kontakteja ja ylipäänsä päästä näkemään reservaatin elämää. Olin jo etukäteen varma, että kuukauden leiri antaisi siihen erinomaiset mahdollisuudet; tiesinhän, että työskentelisin ja asuisin koko ajan reservaatin alueella paikallisessa perheessä. Odotukset olivat siis korkealla.
Saavuin Wisconsinin Green Bayhin tiistaina 11.6.1996. Minua oli vastassa Loretta Jones, 50-vuotias menominee-nainen, College of Menominee Nationin apulaisrehtori ja kesäkoulun johtaja. Sain tietää, että kesäkoulun ulkomaalaiset työntekijät majoittuisivat hänen luokseen ja että minä olin ensimmäinen, joka oli tullut paikalle.
Menominee-reservaatti sijaitsi noin tunnin ajomatkan päästä Green Baystä. Olin väsynyt pitkästä matkasta, mutta se ei estänyt minua innostumasta reservaattiin saapumisesta. Tunnin aikana olin mielestäni nähnyt tyypillistä amerikkalaista maalaismaisemaa: tasaisia peltoja kilometrikaupalla toisensa perään. Heti saavuttuamme reservaattiin maisema muuttui täysin. Olimme keskellä kaunista metsäaluetta. Välillä näkyviin tuli pieniä asutuskeskuksia. Vertasin näkemääni mielikuviini siitä, miltä yleensä reservaatissa näyttäisi; ei siis juuri tässä reservaatissa vaan yleensä reservaateissa. Ympäristö näytti paremmin hoidetulta kuin olin odottanut. Osa taloista oli kuitenkin paljon huonommassa kunnossa kuin reservaatin ulkopuolella olleet maalaistalot. Pikasilmäyksellä ihmiset eivät juuri eronneet reservaatin ulkopuolisesta väestöstä, vaikka kaikki olivatkin tummahipiäisiä ja mustatukkaisia; ainoatakaan "valkolaista" en nähnyt. Mitään tarkempaa kokonaista ensivaikutelmaa en kuitenkaan luonut. Olin melko yllättynyt, kun saavuimme Lorettan kotiin. Hän asui yksin suuressa, komeassa puutalossa keskeisellä paikalla Neopitissä, reservaatin keskustassa. Kesäkoulun aikana hänen luonaan asui myös Matthew Jones eli Matt, Lorettan sisarenpoika, joka työskenteli leirillä perinnetietouden opettajana. Arvelin, että Matt saattaisi olla avain menominee-kulttuuriin tutustumiselle. Ensimmäisen reservaattipäivän kontaktit jäivätkin tähän, ja vetäydyin lepäämään talon yläkertaan minulle varattuun huoneeseen.
Seuraavana päivänä menin Lorettan kanssa opistolle ja tapasin collegen henkilökuntaa. Iltapäivällä paikallinen avustajaopettaja, Hank Simms, haki loput vapaaehtoistyöntekijät majapaikkaamme, saksalaisen Silken, norjalaisen Kirstinin ja pennsylvenialaisen Jenniferin. Illalla työleiriyhteisömme oli siis koossa.
Kolmantena päivänä kesäkoulu alkoi ja tapasimme leirin lapset. Ajattelin naiivisti, että olin aiemmin tavannut tutkimuskohteitani vain "paperilla" ja nyt saisin viettää kuukauden keskellä tutkimuskohdetta. Aivan aluksi ohjelmassa oli työntekijöiden ja lasten esittäytyminen toisilleen ja kesäkouluohjelman läpikäynti. Lopuksi menominee-yhteisön vanhin, Clifford Penn, siunasi kesäleirin:
Kenttäpäiväkirja 13.6: Steve puhui pitkään. Harmitti, etten tajunnut kaikkea. Mutta oppilaat olivat hiirenhiljaa. Matt itki, sellainen iso järkäle. Silloin Steve taisi puhua huumeista. Tuskin kaikki edes tunsivat Steveä, mutta elder täällä on elder ja Steve aina toistikin "listen to your elders". Siunaukseen kuului myös sage, cedar, sweetgras !!! savu, menomineekielinen rukous ja savun levittäminen kotkan sulalla. Muistan kuinka tarkkailin varsinkin lasten reaktioita siunaukseen. Osa käyttäytyi siten, että näki heidän aiemminkin osallistuneen vastaavankaltaiseen siunaukseen. He painoivat päänsä, sulkivat silmänsä ja viittoivat käsillään savua päällensä.
Kuvittelin toiveikkaasti, että nuorten elämään kuului tällaisia seremonioita usein ja että pääsisin havainnoimaan heidän reaktioitaan enemmänkin ja ehkä haastattelemaan heitä. Olin siis varma, että lopulta saisin myös materiaalia, jota voisin hyödyntää menominee-nuoren identiteettiä tarkastelevassa opinnäytetyössäni.
Seuraavana päivänä oli vapaaehtoistyöntekijöiden koulutustilaisuus, jossa meille selvitettiin kesäkoulun taustaa ja tavoitteita, työtehtäviämme sekä reservaatin historiaa. Leirille osallistuisi viisikymmentäyksi 11–14 -vuotiasta lasta. Leirin päätavoite oli osoittaa lapsille, minkälaisia mahdollisuuksia metsäteollisuuden, uuden teknologian ja tietoliikenteen yhdistämisellä olisi menominee-yhteisön tulevaisuudelle. Käytännössä tavoitteet yritettiin toteuttaa antamalla opetusta metsän ekosysteemistä, so. puu-, eliö- ja eläinlajeista ja tietotekniikasta. Ympäristötietoutta opettivat Sarah Kelly sekä Charlie Hill. Loretta johti kesäkoulua mutta opetti koulussa myös tietotekniikkaa. Opetussuunnitelmassa oli myös hiukan menominee-kulttuuritietouden opetusta. Matt kertoisi menominee-historiasta, ja äidinkielen opettaja Tessa Elliot tutustuttaisi nuoria menominee-kertomusperinteeseen. Olin tietenkin innoissani Mattin ja Tessan tarjoamasta opetuksesta ja odotin toiveikkaana osallistumista näille oppitunneille.
Minun tehtäväni oli olla jatkuvasti oman ryhmäni viidentoista nuoren kanssa. Kiertäisin heidän kanssaan oppitunnilta toiselle, avustaisin heitä tehtävissä ja valvoisin heidän toimiaan välitunneilla. Loretta korosti, että leirillä oli tärkeitä ja kauaskantoisia tavoitteita. Hän selitti, että reservaatin johto oli jo useita vuosia panostanut nuorten koulutukseen, osoituksena siitä oli 1993 perustettu College of Menominee Nation. Leirin järjestäminen oli yksi tämän aktivointikampanjan pitkäaikaisista tavoitteista. Koulun perimmäinen tarkoitus oli antaa lapsille toivonkipinä siitä, että reservaatissa oli toimeentulomahdollisuuksia nimenomaan metsä- ja puuteollisuuden parissa. Konkreettisena osoituksena oli se, että lapset saivat palkkaa osallistumisestaan leirille 500 dollaria. Loretta painotti, että suuri osa reservaatin väestä muutti pois työn perässä. Palkka saisi ehkä ennen pitkää varhaisnuoret suhtautumaan positiivisemmin reservaatin elinkeinojen mahdollisuuksiin.
Kesäkoulun rutiinit alkoivat virallisesti seuraavana maanantaina 18.6. Päivät muotoutuivat hyvin samanlaisiksi. Heräsimme kuudelta aamulla, ja puoli kahdeksalta olimme opistolla, kun lapset alkoivat tulla kouluun. Puoli yhdeksältä alkoi opetus. Opetusohjelma vaihteli päivittäin. Koulu jatkui kolmeen saakka. Sen jälkeen opettajat ja me apuopettajat kävimme läpi päivän tapahtumat ja suunnittelimme seuraavan päivän ohjelman. Työpäivä päättyi viiden kuuden tienoilla illalla.
Jo ensimmäisen viikon aikana meille avustajaopettajille oli selvää, että lapset eivät olleet tyytyväisiä leirin sisältöön. Käsiteltävät asiat olivat vaikeita, ja vaativia tunteja oli keskikesän helteessä peräkkäin ja välitunteja oli liian vähän. Me vapaaehtoisopettajat olimme eniten yhteydessä nuoriin, vietimmehän koko leiriajan kukin oman ryhmämme 15 nuoren kanssa ja solmimme heihin myös läheisemmät suhteet kuin varsinaiset opettajat. Kuulin pian oman ryhmäni lapsilta, miten tylsää ja hyödytöntä opetus oli.
Läheisimmäksi 15 lapsen ryhmästäni minulle tuli Cathy Reynolds, 12-vuotias tyttö. Hän vaikutti aluksi ujolta ja hiukan syrjäänvetäytyvältä, ja siksi hakeuduin usein hänen seuraansa ensimmäisen viikon aikana. Muut lapset tunsivat hyvin toisensa, mutta Cathy asui hiukan kauempana kuin muut ryhmäläiset. Hän kertoi minulle aina ensimmäisenä oppilaiden suhtautumisesta kesäleirin ohjelmaan, opettajiin ja toisiinsa. Jo ensimmäisellä viikolla Cathy valittikin: This is so boring, everyone thinks this is so boring. Muutkin vakuuttivat, että ainoat mielenkiintoiset tunnit olivat iltapäivän askartelutunnit ja retket luontoon. Heitä eivät kiinnostaneet luennot metsän ekologiasta tai tietokoneista. Ymmärsin heitä, sillä olin ollut kuuntelemassa heidän kanssaan kaikki tunnit. Minunkin mielestäni kysymys oli luennoista eikä vuorovaikutteisista oppitunneista. Kun otti vielä huomioon, että koulun lukuvuosi oli loppunut vasta viikko ennen kesäkoulun alkua, oli oikeastaan ilmiselvää, että murrosikäisten koulunkäyntimotivaatio oli alhainen. Kerroimme lasten mielipiteistä opettajille sekä leirin johdolle. Kritisoimme myös sitä, että opetuksen abstraktiotaso oli liian korkea, mikä saattoi osin johtua siitä, että opettajat olivat collegen opettajia, siis aikuisten kanssa työskenteleviä pedagogeja. Meitä neljää vapaaehtoistyöntekijää ei kuitenkaan kuunneltu. Myös henkilökemioissa alkoi esiintyä hankaluuksia. Erityisesti Kirstinillä ja Mattilla alkoi olla jatkuvaa erimielisyyttä lähinnä opetuksesta. Huonot välit heijastuivat pian koulumaailman ulkopuolelle.
Toisella viikolla koulun organisaatio alkoi mureta. Sarah jättäytyi yllättäen pois opettajan tehtävistä, viikkoa myöhemmin myös Charlie. Kahden opettajan opetustehtävät siirtyivät näin meille vapaaehtoisille, ja uusi järjestely toi siis lisätöitä ja -vastuuta meille. Tästä alkoi meidän neljän vapaaehtoisen työntekijän hiljainen kapinamme. Tajusimme, että meidän oli mahdotonta muuttaa enää jäykkää opetussuunnitelmaa, mutta liittouduimme entistä enemmän lasten kanssa. Toisin sanoen, aloimme pitää omia oppituntejamme hyvin vapaamuotoisesti. Esimerkiksi yhden metsän ekologia -oppitunnin pidin kertomalla Suomen metsistä ja vertailin sitä reservaatin metsään (puustoa, eläimistöä jne). Lopulta päädyimme keskustelemaan Suomen hallitusmuodosta ja suomalaisista nimistä kuten "Ahtisaari".
Lapset olivat jo aiemmin udelleet sekä minun yksityisasioistani että kyselleet kotimaastani. Eniten heitä nauratti suomen kieli; suurinta hupia heidän mielestään oli se, kun käänsin heidän ehdottamiaan lauseita suomeksi. Kaikki kuulosti heistä kerrassaan naurettavalta. He puolestaan kertoilivat vapaasti omasta elämästään: koulusta, kotioloista, seurustelusta. Oli yllättävää miten tiivis ja intiimikin tunnelma viidentoista nuoren joukkoon syntyi. Vähitellen totesin, että nämä reservaatin nuoret painiskelivat samanlaisten ongelmien ja ilojen kanssa kuin vaikkapa suomalaiset nuoret. Taustana tälle huomiolle oli kokemukseni sijaisopettajan työstä peruskouluissa ja lukioissa. Romanttinen käsitys kaikkeen läpitunkevasta intiaani-identiteetistä mureni näiden keskustelujen myötä. Menominee-identiteetti tai menomineenius ei näyttänyt olevan julkisen pohdiskelun aihe ainakaan kesäleirillä. Kärjistin havaintoni jopa niin pitkälle, että kirjoitin kenttäpäiväkirjaanikin: Samat asiat näyttävät kiinnostavan niin menominee- kuin suomalaisteinejäkin: välitunnilla tietokoneluokassa pojat surffaavat heti kun silmä välttää Pamela Anderssonin www-sivulle eivätkä suinkaan loggaudu Native heLorettage-keskusteluryhmään. Tyttöjen kanssa olen lähinnä puhunut "kuka tykkää kenestäkin pojasta"-keskusteluja ja kuullut "katso uusia Reebokejani"-kommentteja. Juttelin todennäköisesti vastaavia asioita itse tyttökavereitteni kanssa ollessani 12-vuotias. Emme kertaakaan pohdiskelleet esimerkiksi siitä, millainen elinympäristö nuorelle reservaatti oli. Minusta kysymys alkoi vaikuttaa epäolennaiselta kaikkien keskustelujemme myötä. Toisaalta minua vaivasi uskalluksen puute: en tiennyt toimisinko leirin ideaa kohtaan väärin, jos ottaisin menominee-identiteteettiteemoja esille. Arkinen opetustyö lasten parissa oli myös niin vaativaa, että "antropologi" minussa luovutti. Olin muovautunut sellaiseksi, millaisen vapaaehtoistyöntekijän odotettiinkin olevan; olin nuorisotyöntekijänä reservaatissa. Samoilla metodeilla olisin voinut työskennellä Suomessa pikkukylässä, taajamassa tai kaupungissa. Olin lopulta enemmän kiinnostunut yksilöiden elämäntilanteista kuin siitä, millaiseksi intiaaninuorten etninen identiteetti muotoutuu reservaattiympäristössä. Tiedostin myös pian sen, että reservaatissa nuoret elivät valtaväestönä. En halunnut enää esittää kysymyksiä "millaista on menominee-nuoren elämä valtaväestön puserruksissa", niin kuin kandidaattityöni aineistonpyyntökirjeen otsikko oli kehottanut nuoria kirjoittamaan; itse asiassa kandidaattityöni kysymyksenasettelukin alkoi tuntua naurettavalta. Lapset eivät itse kertaakaan maininneet olevansa vähemmistöä tai analysoineet vähemmistöasemaansa esimerkiksi reservaatin ulkopuolisessa Shawanon kaupungissa, jossa osa lapsista kävi koulua. Intiaani-identiteetin korostamisesta ja esilletuomisesta puolestaan opettajat ja muu vanhempi väki sen sijaan pitivät huolen.
Ensimmäisen viikon aikana Mattin perinnetunnilla olin erittäin vaikuttunut lasten käyttäytymisestä hänen läsnä ollessaan. Tavallisesti oppitunnit sujuivat reippaassa metelissä, ja opettajat saivat usein ojentaa kovaäänisimpiä nuoria. Sen sijaan vilkkaatkin lapset olivat Mattin tunnilla aivan hiljaa. Olin aluksi täysin varma, että tämä johtui siitä, että oppilaat kunnioittivat niin paljon Mattia. Steve oli kesäkoulun tervetuliaistilaisuudessa esitellyt Mattin oppilaanaan; Mattista tulisi jonain päivänä vielä merkittävä "elder", joka hallitsisi vanhat menominee-traditiot. Olin kandidaattityössäni todennut, että intiaaninuorten kirjoittaessa omasta natiivi-identiteetistään vanhempien ('elder') kunnioittaminen tuli vahvasti esille. Tulkitsin siis automaattisesti Mattin oppituntien hiljaisuuden kunnioitukseksi häntä kohtaan. En ollut kysynyt Cathyn mielipidettä asiasta, vaan hän totesi minulle erään Mattin tunnin jälkeen: Did you notice how quiet everybody are at his lessons? Everybody's scared of Matt. He gives such irrational punishments. Everybody hates him. Olin ymmälläni: eikö tämäkään tulkintani ollut pitänyt paikkaansa? Oliko hiljaisuudessa todellakin kyse siitä, että Matt oli jättänyt toisen ryhmän nuoria jälki-istuntoon metelöimisestä ja että nuoret sen vuoksi käyttäytyivät hillitysti? Eikö syynä ollutkaan valtava kunnioitus tätä intiaanimiestä kohtaan, joka saattaisi jonain päivänä olla merkittävässä asemassa menominee-tradition hallitsijana?
Kerran Matt vaati, että jokainen lapsi kirjoittaisi runon reservaatista. Lapsia runon kirjoittamien ei näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Koska kukaan ei lopulta tehnyt asian eteen mitään, Matt kiivastui ja kirjoitti itse runon taululle: Wolf River Prayer: Great Spirit, Please protect our Wolf River. Future generations need your help so they can have clean water. Help us protect our environment. We ask you to give us wisdom and understanding. Help our leaders and elders live a happy, healthy life, and make good decisions for the future. Thank you Great Spirit for helping our people, and all my relations. Kirjoitettuaan runon Wolf Riveristä (menominee-traditiossa pyhä joki) Matt esitteli sen Lorettalle ja muille opettajille lasten tekemänä. Muut olivat tietysti ihastuneita "lasten" yhteisesti laatimaan runoon. Lapset olivat yhtä hämmentyneitä tilanteesta kuin minäkin.
Olin reservaattiin saavuttuani tietysti innoissani siitä, että olin suorastaan keskellä tutkimuskohdettani. Olin päivisin intiaaninuorten parissa, ja iltaisin minulla olisi aikaa tutustua reservaattiin. Iltaharrastukset paljastuivat pian hyvin rajallisiksi. Meille selvisi, että olisi sopimatonta, jos me vapaaehtoistyöntekijät liikkuisimme yksiksemme tai keskenämme reservaatin alueella. Ensimmäinen viittaus tähän oli se, kun ensimmäisenä päivänä ilmoitin, että tavallisesti käyn kotioloissa yksin joka päivä lenkillä. Loretta soitti heti paikalla ystävättärelleen, jota pyysi kävelykaverikseni. Hän kertoi, ettei olisi sopivaa, jos liikkuisin yksin Neopitissä.
Toisena iltana reservaatissa halusimme Kristinen ja Silken kanssa käydä kävellen tutustumassa Neopitin keskustaan ja ajattelimme, että voisimme keskenämme liikkua alueella vapaasti. Loretta soitti sisarentyttärensä peräämme seuraksi ja oppaaksemme. Oli totta kai antoisampaa tutustua ympäristöön paikallisen seurassa, mutta samalla me kolme eurooppalaista tulkitsimme tilanteen niin, ettei olisi hyvä jos keskenämme liikkuisimme reservaatissa. Olimme niin hämmentyneitä tilanteesta, että emme edes osanneet kysyä, miksi emme saaneet kulkea reservaatissa keskenämme: pelkäsimme loukkaavamme.
Saimme myöhemmin kuulla vieraillessamme paikallisessa terveyskeskuksessa ulkopaikkakuntalaiselta lääkäriltä, että sairaalan kaikki valkoiset työntekijät oli uhattu irtisanoa. Samaa olimme saaneet aiemmin kuulla collegesta sen mikrotukihenkilöltä, Jim Williamsilta. Jim kertoi myös, että menominee-heimopäälliköksi ja 'tribal councilin' jäseniksi oli valittu edellisinä vuosina henkilöitä, joiden politiikan mukaan kaikki ei-intiaanit olisi korvattava menominee-työntekijöillä (läheisen oneida-heimon työntekijät hyväksyttiin) ja että asuntoja ei enää haluttu myytävän valkoiselle väestölle Näiden valkoisilta kuulemiemme kommenttien mukaan reservaatin johdossa vallitsi siis voimakas valkoisten vastainen mieliala. Hank puolestaan kertoi, että meidän vapaaehtoistenkin töihin tulo oli käsitelty "tribal councilissa".
Itse en kokenut reservaatissa minkäänlaista vihamielistä kohtelua. Leirin lapset suhtautuivat meihin eurooppalaisiin työntekijöihin mutkattomasti ja avoimesti. Aikuisia kohtasimme ainoastaan kesäkoulussa tai jonkun menomineen seurassa vapaa-aikana, jolloin meidät aina esiteltiin ja kerrottiin syy oleskeluumme reservaatissa. Meihin suhtauduttiin aina positiivisesti ja uteliaasti; en kokenut minkäänlaista epäystävällisyyttä missään tilanteessa. Jim arveli tämän johtuvan siitä, että todella olimme "ulkopuolisia", eurooppalaisina saimme valkoisuutemme anteeksi. Jim ei kuitenkaan kertonut, oliko hän itse joutunut rasististen huomautusten kohteeksi reservaatissa. Kuukauden oleskelun perusteella on mahdotonta arvioida mikä oli totta ja mikä väritettyä tietoa.
Kuulimme jatkuvasti ristiriitaisia kommentteja reservaatin yleisestä ilmapiiristä. Loretta ja Matt kuvasivat reservaatin meille onnelana, jossa kaikki tunsivat toisensa ja pitivät yhtä. Toisessa ääripäässä olivat ne kommentit, joita kuulimme valkoisilta työntekijöiltä. He kertoivat varsinkin nuorten huonosta tilanteesta. Heidän mukaansa reservaatissa oli muutamia jengejä, jotka ottivat jatkuvasti verisestikin yhteen. Hurjin oli tarina, että edellisessä tappelussa eräältä jengiläiseltä oli revitty päänahka irti "villin lännen tyyliin". Kuukauden oleskelun aikana oli lopulta mahdoton arvioida, kenen versio oli lähinnä totuutta: vallitsiko reservaatissa nuorisokaaos vai oliko se rauhan tyyssija. Tässä suhteessa paikallisten ja reservaatin ulkopuolella asuvien valkoisten kertomat asiat poikkesivat paljon toisistaan. Tämä hämmensi kovasti.
Olin tyytyväinen siihen, että pääsimme tutustumaan moniin reservaatin kohteisiin paikallisten seurassa. Matt oli mielissään kiinnostuksestani reservaattiin ja kyselinkin paljon juuri häneltä. Kävimme Lorettan tai Mattin johdolla 'sweat lodge'ssa, pow-wow -juhlapaikalla, menominee-hautausmaalla, menominee-muistomerkeillä, reservaatin katolisen kirkon jumalanpalveluksessa. Oloni näissä tilanteissa oli kuitenkin kuin turistilla, ei antropologian opiskelijalla. Tulkitsin tämän johtuvan siitä, että olin todellakin ensisijaisesti vapaaehtoistyöntekijänä reservaatissa, en opinnäytetyön tekijänä. Missään vaiheessa en korostanut opintotaustaani; esimerkiksi Loretta ja Matt kyllä tiesivät, että olin halunnut nimenomaan töihin reservaattiin ja päästä näkemään sikäläistä elämää. Toinen syy turistimaiseen oloon oli seura: Kirstin ja Silke olivat tietysti aina mukana.
Kirstin ja Silke eivät pitäneet reservaatissa asumisesta. Heidän mielestään olimme reservaatissa kuin vankeja; emme saaneet tehdä mitään tai mennä minnekään ilman lupaa, ilman paikallista seuraa. Kirstinillä ja Silkellä ei ollut ennen reservaattiin tuloaan kokemuksia intiaanikulttuureista, eivätkä he olleet siitä kiinnostuneita samalla tavalla, opiskelumielessä, kuin minä. He molemmat olivat hakeutuneet työleirille aivan eri syistä kuin minä. Kumpikin opiskeli opettajaksi kotimaassaan, ja he saivat kesäkoulun opettajakokemuksestaan työharjoittelupisteitä. Minulla oli huono omatunto. Olin Kirstinin ja Silken lailla väsynyt työhön, mutta en tunnustanut edes itselleni, että aloin olla yhtä lailla kyllästynyt reservaatissa olemiseen kuin hekin.
Tarvittiin kuitenkin kaksi eri tapausta ennen kuin lopulta teimme yhteisen ratkaisun viihtyvyytemme hyväksi. Ensimmäinen sattui vain viikko reservaattiin saapumisesta. Vietimme tiistai-iltaa 18.6. Lorettan talossa Lorettan siskojen ja veljien perheiden, ystävien ja naapurien kanssa. Kirstin alkoi keskustella Rogerin, Lorettan raskaana olevan Nancy-sisaren aviomiehen, kanssa. Minä puuhastelin vieressä lapsien seurassa. Kiinnitin tarkemmin huomiota Kirstinin ja Charlien keskusteluun, kun huomasin, että mies kertoi peyote-rituaalista. Olin Suomessa juuri lukenut David F. Aberlen teoksen The peyote religion among the Navaho. Olin yllättynyt, kun huomasin miten avoimesti mies kertoi joka viikonloppu reservaatissa järjestettävästä peyote-seremoniasta. Kirstin oli vilpittömän utelias kuullessaan ensimmäistä kertaa peyotesta. Minä taas olin yllättynyt siitä, että menominee-tuttavani puhuivat peyote-seremoniasta niin suoraan; sen ympärillä ei leijunutkaan salamyhkäisyyden tunnelmaa, niin kuin olin olettanut. Lopulta tilanne päättyi siihen, että Roger kutsui meidät kaikki seuraamaan lauantai-iltana peyote-seremoniaa, joka järjestettäisiin Rogerin ja Nancyn kotona. Kirstin reippaaseen tyyliinsä innostui kutsusta ja minäkin sain soperrettua kiitokseni. Ainoa merkintäni päiväkirjaan siltä päivältä olikin: Saimme kutsun peyote-seremoniaan. Uskomatonta.
Olimme vielä perjantaina varmoja siitä, että lauantainen kutsu oli voimassa, kunnes Jennifer kertoi meille järkyttyneenä illalla, että Nancy oli heittänyt miehensä ulos yhteisestä kodista. Syynä oli mustasukkaisuus Kirstiniä kohtaan. Nancy oli suutuspäissään jopa sanonut: I'll kill her. Hän oli syyttänyt siskoaan Lorettaa siitä, että tämä oli ottanut "ne ulkomaalaiset" asumaan kotiinsa, ja saimme siis koko joukkio huonon leiman. Samalla kutsu seremoniaan oli siis peruttu. Kirstin oli tietenkin järkyttynyt Nancyn reaktiosta, sillä illanvietto oli ollut ainoa tilaisuus missä hän oli koskaan tavannutkaan Rogeria. Silloinkin he olivat jatkuvasti olleet lasten, minun ja Lorettan seurassa, eivätkä he olleet keskustelleet juuri muusta kuin seremoniasta. Loretta yritti lievittää Kirstinin huolta kertomalla Nancyn ylireagoivan usein hetkellisen mustasukkaisesti ollessaan raskaana (kyseessä oli viides raskaus). Kirstinin paha mieli ei ainakaan lieventynyt, kun seuraavana päivänä Matt sanoi Kirstenille: Friday has cursed you. Kirstinillä ja Mattilla oli ollut jatkuvasti erimielisyyksiä koulussa opetuksesta, ja vihamielisyyttä oli nyt siis ilmi vapaa-aikanakin. Kirstin alkoi saman tien pitää koko menominee-yhteisöä taikauskoisena ja sisäänlämpiävänä. Minua harmitti tietysti menetetty tilaisuus. Tiesin, että kutsu peyote-seremoniaan olisi ollut ainutlaatuinen mahdollisuus päästä näkemään sellaista, mitä olin kuvitellut voivani lähestyä vain kirjallisuuden kautta.
Seuraavalla viikolla Lorettan alkoholisoitunut veli oli karannut katkaisuhoidosta ja tunkeutunut koulupäivän aikana Lorettan taloon ja oleskellut huoneissamme luvatta. Lorettan naapurit ilmoittivat veljen olevan talossa. Ennen tätä tapausta Loretta ei koskaan poissa ollessaan ollut lukinnut talonsa ovia ja olimme olleet hiukan huolissamme omaisuudestamme. Lorettan mukaan paikan sisäinen kontrolli oli kova ja pidettäisiin loukkauksena, jos Loretta nähtäisiin lukitsemassa oviaan. Veljen tunkeutuminen luvatta taloon ja katoaminen oli kuitenkin ongelma myös Lorettalle. Sen jälkeen hän aina lukitsi talonsa. Kirstin alkoi tuntea olonsa turvattomaksi; hän sanoi, että häntä ahdistivat naurettavat, mustasukkaiset, kirouksia langettavat naiset tai rahaa etsiskelevät, päihdeongelmaiset miehet.
Sähköposti ystävälle keskiviikkona 26.6.1996. Täällä on helvetti päällä. On oikeastaan ollut jo maanantaista asti. 1) Emäntämme sisko on heittänyt päällemme "tappouhkauksen". Sen varmistaakseen kyseinen nainen langetti muutaman intiaanikirouksen päällemme, 2) Täällä on vähän väliä tornado-varoituksia, 3) Kämpässämme on isoisän henki. Niin ainakin väittää emäntämme sukulaiset, 4) Emäntämme narkkarialkoholistiveli murtautui kämppäämme.
Täällä on vieläkin sikahauskaa tyttöjen kanssa, mutta "työ" alkaa jo tökkimään. Kersat on mahtavia, mutta opettajat alkaa korpeemaan, samoin 12 h työpäivät (opettajat siirtää meille yhä enemmän omia töitään). Osa intiaanijutuista on mielenkiintoisia, mutta joskus nekin alkaa mennä sietokyvyn yläpuolelle. Suunniteltiin jo akkojen kanssa, että karataan täältä. Se vasta ois hauskaa, ihan tosi. Me ollaan ihan onnessaan, että me päästään viikonlopuksi pois kämpästämme ja koko reservaatista Madisoniin. Me ei voitu mennä sinne p-kulttiin, koska meillä on se uhkaus päällä.
Minäkin aloin kyllästyä kaikkeen. Olin väsynyt työstä, joka loppua myöten kävi yhä raskaammaksi, kun vastuu ja tehtävien määrä lisääntyi. Kirstinin ja Silken lailla kaipasin myös ulkoelämää, vapautta liikkua ja nähdä muitakin kuin samoja kasvoja. Jokailtaiset videoillat Lorettan luona neljän seinän sisällä eivät enää riittäneet, kun tuntui että läheinen reservaatin ulkopuolella sijainnut Shawanon pikkukaupunkikin sykki nuorta elämää verrattuna Neopitiin.
Kirstin, Silke ja minä muodostimme kiinteän kolmikon. Aloimme jo toisella viikolla vitsailla kaikesta kokemastamme. Viljelimme rankkaakin huumoria "tappouhkauksista", "kirouksista" ja "isoisän hengestä", mutta olomme kävi päivä päivältä epämukavammaksi juuri näiden tapausten takia. Illat tavallisesti vietimme keskustelemalla seuraavan päivän kouluohjelmasta, niistä lapsista jotka olivat tulleet läheisiksi tai näistä reservaatin hämmentävistä kokemuksista. Suorastaan "terapoimme" tosiamme. Eniten meitä kaikkia hämmensi se, ettei kukaan kertonut, miten meidän toivottiin käyttäytyvän, kukaan ei kertonut teimmekö virheitä. Kirstin ja Silke ymmärsivät, että minä olin toisella tavalla kiinnostunut reservaatin tapahtumista. He ymmärsivät myös, että juuri siitä syystä vietin Mattin kanssa aikaa, vaikka he eivät pitäneetkään tästä. He tajusivat, että nimenomaan Matt oli hyvä kertomaan menominee-kulttuurista. Mutta yksittäisistä tapauksista sepitin yhtä paljon vitsejä kuin kaksikkokin. Nancya aloimme keskenämme kutsua "murder'iksi", Lorettan veljeä "drunken indian'iksi", Mattia "ex-drunken indian'iksi". Huomasin yhä useammin yhtyväni hulvattomaan nauruun, ilman pienintäkään kunnioitusta tai "poliittista korrektiutta". Aina kun jotain outoa tapahtui, esimerkiksi kun televisiolla oli tapana vaihtaa itsekseen yhtäkkiä kanavaa, naureskelimme että "isoisän henki liikkuu taas".
1.7.1996 Kirstin kirjoitti aamupäivän luennon aikana muistiinpanopaperiini: Let's escape 13.45 with Jim!
Minä, Kirstin ja Silke olimme päättäneet lähteä reservaatista edellisen viikonlopun aikana. Olimme viettäneet hauskan viikonlopun Madisonissa, ja sen aikana päätimme, että yrittäisimme tehdä viimeisestä yhteisestä viikostamme erilaisen. Olimme tutustuneet Jim Williamsiin jo kesäkoulun ensimmäisellä viikolla. Hän oli collegen tietokonevastaava ja opetti collegessa atk-taitoja ja tietoliikennettä. Olimme alun perin kääntyneet Jimin puoleen, koska hän pystyi luomaan meille sähköpostiyhteydet kotimaihimme. Samalla tutustuimme paremmin häneen, ja vietimme lopulta paljonkin aikaa yhdessä. Minä, Kirstin ja Silke olimme vierailleet Jimin perheessä toisella leiriviikolla, ja olimme viihtyneet loistavasti hänen vaimonsa Margaretin ja heidän 14 ja 16 -vuotiaiden tyttäriensä kanssa. Itse asiassa emme aluksi edes tienneet oliko Jim menominee, koska tämä oli tummaihoinen ja mustatukkainen. Tiesimme vain, että Jim asui reservaatin ulkopuolella Shawanon kaupungissa. Kun vierailimme Williamseilla, emme voineet olla kertomatta siitä, miten huonosti viihdyimme Neopitissä, miten eristyneeksi tunsimme itsemme. Margaretin mielestä meidän oli aika nähdä muutakin elämää. Hänestä olisi sääli, jos olisimme vain neljän seinän sisällä, kun oli muitakin mahdollisuuksia vapaa-ajan viettoon. Hän kutsui meidät asumaan Williamseille. Mietimme ehdotusta ja lopulta teimme Madisonin viikonloppuna päätöksen lähteä reservaatista Shawanoon asumaan leirin loppuajaksi. Käytännössäkin se oli helppo järjestää. Jim kävi päivittäin töissä collegessa, joten pääsimme joka päivä koululle normaalisti, samoin päivän päätyttyä pääsimme taas Williamseille.
Ainoa ongelma oli, kuinka kertoa muutoksesta Lorettalle, joka kuitenkin oli tehnyt kaikkensa, jotta viihtyisimme hänen luonaan. Koska emme halunneet loukata Lorettaa, päätimme verhota muuton selittämällä, että antaisimme Lorettalle kolmen viikon jälkeen rauhan omassa kodissaan. Siten hän saisi viikon hengähdystauon ennen kuin seuraava neljän hengen vapaaehtoistyöporukka saapuisi hänen luokseen. Majoituimme siis Williamseille, enkä palannut Neopitiin kuin muutamaksi minuutiksi hakemaan loput tavarani. Muuton jälkeen tunsin, että pystyin taas hengittämään. Otimme viimeisen viikon vapaudesta kaiken irti. Teimme iltaisin pitkiä kävely- ja autoretkiä ympäristöön, tutustuimme Williamsin motoristiystäviin, kävimme rannalla, illallisilla, elokuvissa, juhlimassa.
Samalla kun nautin Kristinin ja Silken kanssa vapaudesta ja turistielämästä amerikkalaisessa pikkukaupungissa, podin äärimmäisen huonoa omaatuntoa. Olinko tosiaan niin huono aloitteleva antropologi, että luovuin niin helposti reservaatissa asumisesta? Olinko laiska tutkija ja halusin vain viihdettä ja helppoa elämää? Halusinko todellakin olla osapäiväinen antropologi? Koinko riittäväksi sen, että olin päivät tutkimuskohteeni, intiaaninuorten, parissa, mutta illaksi halusin kaikesta tutkittavasta eroon? Olisiko antropologina oleminen minulle päivätyötä, aivan kuin jokin muu kello yhdeksästä viiteen -toimi? Enkö koskaan haluaisi olla koko ajan kentällä, vaan haluaisin päivittäin tutkittavista totaalisesti eroon, tutumpaan ja hallittavampaan maailmaan?
Leiri päättyi perjantaina 5.7.1996. Kesäkoulu jatkui seuraavalla viikolla lasten ja muiden opettajien osalta, ja uusi vapaaehtoistyöryhmä saapui viikonloppuna. Kun viimeinen työpäivä koitti, olin helpottunut. Olin väsynyt, vaikka olinkin vilpittömästi nauttinut lasten kanssa työskentelemisestä. Lapset järjestivät meille jäähyväisjuhlan. Saimme kukin kasapäin kortteja, joissa he kiittivät meitä leiriajasta. Koin itseni kuitenkin tunteettomaksi, kun läheisimmät "lapseni", Sean ja Cathy, tulivat halaten hyvästelemään. Päällimmäinen tunteeni oli vain suunnaton helpotus, "ohi on".
Ensimmäistä kertaa kohtasin kenttätyöongelmia reservaatissa. En pitänyt kokemustani epäonnistumisena, mutta kenttämatkasta tuli aivan erilainen mitä olin olettanut. Olin yllättynyt väsymisestäni. Koko ajan tutkimuskohteen keskellä oleminen oli aivan toisenlaista, mihin olin varustautunut. Kunnon antropologinahan minun olisi pitänyt olla aina tarkkaavaisena ja aistit valppaana, kyselemässä ja kirjoittamassa asioita muistiin. Lopulta näin ei tapahtunutkaan; viimeiseltä viikolta en merkinnyt ainuttakaan päiväkirjamerkintää, en edes itsenäisyyspäivän pow-wowsta. Olin edelleen kiinnostunut menominee-kulttuurista, mutta en jaksanut enää työpäivän jälkeen keskittyä toiseen "työhön", opinnäytetyön materiaalin kartuttamiseen; en jaksanut kirjoittaa. Martti Grönfors toteaa, että on mahdollista omaksua jokin rinnakkainen rooli tutkimuksen ajaksi (Grönfors 1982, 70). Minulla tämä toinen, avustajaopettajan rooli, oli suorastaan välttämätön reservaatissa olemiselleni. Menominee-nuoret tiesivät, että olin kiinnostunut intiaanikulttuureista, mutta en kertonut leiriläisille, että olin kirjoittanut tutkielman intiaaninuorten identiteetistä tai että suunnittelin sellaista. Minulla oli tästä huono omatunto, mutta perustelin itselleni, että olin tullut lähinnä vain luomaan kontakteja ja seuraamaan vapaamuotoisesti reservaatin elämää. Valehtelin itselleni: minulla olisi ollut hyviä havainnointimahdollisuuksia ja lukuisia potentiaalisia haastateltavia ympärilläni. Matt ja muut menominee-tuttavani kertoivat minulle mielellään elämästään reservaatissa, menominee-perinteistä ja suhteistaan muihin yhteisöihin. En usko, että minulta olisi evätty mahdollisuutta järjestelmälliseen kenttätyöhön. Saamattomuuteni tutkimusmateriaalin kartuttamiseen johtui lähinnä uskalluksen puutteesta tarttua toimeen - ja väsymyksestä.
Kentän ja kenttätyön laajuus oli ensikertalaiselle hallitsematon kokonaisuus. En osannut valita mitä olisin kentällä tarkkaillut ja havainnoinut järjestelmällisesti, mikä olisi ollut tutkimuksellisesti tärkeää, mikä ei. Uskon että reservaatissa viettämäni verraten lyhyt aika selittää osaltaan lähes kaoottista mielikuvaani kentän epämääräisyydestä.
Toinen selitykseni sekavaan mielikuvaani kenttätyön mahdollisuuksista reservaatissa ja väsymykseeni on ollut se, että kohtasin ensimmäistä kertaa kulttuurisen "toisen" hyvin konkreettisesti. "Kenttä" ympäröi niin vahvasti ensikertalaisen reservaatissa, ettei minulla ollut ammattitaitoa hahmottaa siitä tutkittavaa kokonaisuutta. Tällä tavoin olen jälkikäteen tulkinnut oman kenttäväsymykseni. "Toisen" jatkuva kohtaaminen, ja itse asiassa "toisen" ympäröimänä oleminen oli raskasta. Koska en saanut lyhyessä ajassa selkeää kuvaa tutkimuskohteestani tai tutkimusmahdollisuuksistani, koin parhaaksi ratkaisuksi lähtemisen, luovuttamisen.
Ensimmäinen varsinainen kenttätyökokemukseni oli itse asiassa ollut reservaattimatkaa edeltäneellä viikolla. Olin mukana Jyväskylän yliopiston etnologian laitoksen järjestämässä kenttätutkimusprojektissa Luhangan Judinsalossa. Sen aikana tein ensimmäiset haastatteluni. En pitänyt siellä kenttäpäiväkirjaa, mutta muistan miten hätäisesti tein ensimmäiset haastatteluni. En käyttänyt nauhuria ja yritin tehdä muistiinpanot käsin. Haastattelutekniikasta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä. Teeman olin sentään määritellyt hatarasti. Judinsalon kenttätutkimusprojekti jatkui kesällä 1997. Silloin nauhoitin haastatteluni ja olin otteissani jo varmempi. Kuten Pekka Junkala (1999) toteaa artikkelissaan Kenttätyö etnologian profiilina, Judinsalon kenttätyökokemus saattoi olla opiskelijoille osin kenttätyöinitiaatiokokemus. Minulle se oli nimenomaan sitä. Kenttätyöintiaatiokokemuksen olisi vain pitänyt olla paljon syvällisempi, jotta oikea "initioituminen" Judinsalossa olisi toteutunut. Judinsalon kenttätyöläinen oli ujo opiskelija, joka jopa toivoi, että joku muu olisi luonut kontaktin haastateltaviin ja olisi itse vain esittänyt kysymykset paperilta. Näin jälkikäteen huomaan, että olin myös reservaattikokemuksen aikana ujo lähestymään tutkittavia ja arka menemään tapahtumien keskelle, arka havainnoimaan. Ristiriitaista on se, etten lainkaan aristellut nuoria kesäkoulun avustajaopettajan roolissa. Käytin opettajan roolissani kokemuksiani opettajantyöstä ja "normaaleja" ihmissuhdetaitoja. Suhteeni menominee-nuoriin muodostuivat välittömiksi, jopa kaverillisiksi.
Olin luonut opintojeni perusteella ideaalikuvan kenttätyöntekijästä. Se työntekijä oli antropologisessa norsunluutornissa, saavuttamattomissa. Minulla oli liian suuret tavoitteet, vaikka tavoitteita ei pitänyt ollakaan. Jälkiviisaana voin todeta, että aikaisempi kokemus kenttätöistä olisi auttanut, mutta yhdyn monen muun mielipiteeseen siitä, että antropologin roolissa riittävät aluksi tavalliset kanssakäymisen taidot: kyky empatiaan, toisen kuuntelemiseen, tarkkaavaisuuteen. Rohkeus ja ammattitaito kasvavat, kun vihdoin uskaltaa alkaa harjoittaa järjestelmällistä havainnointia ja tehdä tutkimushaastatteluja. Harjoitus ei silti välttämättä tee mestaria.
Grönfors, Martti 1982, Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. Juva: WSOY.
Junkala, Pekka 1999, Kenttätyö etnologian profiilina. – Lönnqvist, Bo & Kiuru, Elina & Uusitalo, Eeva (toim.): Kulttuurin muuttuvat kasvot: johdatusta etnologiatieteisiin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Wolcott, Harry F. 1995, The Art of Fieldwork. London. Sage.
Pirjo Rautiainen, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
rapiha (at) cc.jyu.fi