Maailma muuttuu yhä kiihtyvällä vauhdilla, ja muuttuminen lisää muistelua siitä, miten asiat ovat ennen olleet. Oman maanosamme sisällä muutos viimeisten 10–15 vuoden aikana on ollut kaikkein nopeinta entisten sosialististen maiden alueella. Euroopan itäinen ja keskinen osa ovat tässä ajassa kokeneet useita sotia, 1980-luvun lopun järjestelmänmuutosten aallon, useiden valtioiden (Tshekkoslovakia, Jugoslavia, Neuvostoliitto) hajoamisen ja perustavaa laatua olevia sosiaalisia ja poliittisia muutoksia maiden sisäisesti. Samalla ihmisten maailmankuva ja käsitykset lähiympäristöstä ovat muuttuneet valtavasti: matkustaminen on vapautunut ja poliittis-taloudellis-maantieteellinen lähiympäristö ei enää näytä siltä kuin se ennen näytti. Esimerkiksi siinä missä Puolalla vielä kymmenen vuotta sitten oli kolme naapurimaata (Saksan demokraattinen tasavalta, Tshekkoslovakia, Neuvostoliitto), on niitä nyt seitsemän (yhdistynyt Saksa, Tshekki, Slovakia, Ukraina, Valko-Venäjä, Liettua, Venäjä) eikä yksikään ole sama kuin ennen.
Muutosta on kuvattu viimeisen kymmenen vuoden aikana lukemattomissa valtiotieteellisissä, sosiologisissa ja kauppatieteellisissä tutkimuksissa, mutta itse ihmisten havainnoiman muutoksen tutkiminen on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tätä vajetta yritän paikata oman artikkelini avulla. Artikkelissani lähestyn unkarilaisopiskelijoiden parissa tekemieni haastattelujen(1) kautta muutoksen problematiikkaa ihmisten lähiympäristössä. Artikkelini alussa esittelen sosiaalisen muistin käsitettä Anna Collardin tutkimuksen perusteella, minkä jälkeen puutun arkiuskomuksiin, mielipiteisiin ja stereotypioihin Leea Virtasen analyysin pohjalta. Seuraavassa luvussa esittelen Unnkarin unkarilaisten opiskelijoiden käsityksiä sosialistisesta ajasta, järjestelmänmuutoksesta sekä nykyisestä Unkarista. Artikkelini pääinformantteina on kuitenkin kaksi sosialistisessa Jugoslaviassa syntynyttä ja kasvanutta unkarilaista, joista toinen on Jugoslavian hajottua Slovenian, toinen tynkä-Jugoslavian kansalainen. Näiden kahden informantin käsityksiä entisestä ja nykyisestä Jugoslaviasta vertaan sekä toisiinsa että virallisen Unkarin kuvaan maiden (unkarilaisvähemmistöjen) tilanteesta. Ulkounkarilaisuuden ja vähemmistötutkimuksen ongelmakenttään tutkimukseni liittyy sikälikin, että sen avulla voidaan osoittaa, kuinka rajan kahdella puolella asuvien saman kansallisuuden edustajien sosiaalista muistia ja historiakäsityksiä värittää poliittinen kehitys. Näin mitään yhteistä unkarilaista muistia voi tuskin väittää olevan olemassa. Lopussa analysoin vielä niitä seikkoja, jotka ovat johtaneet sekä informanttien kesken että heidän ja virallisen Unkarin tilannekuvan välillä radikaaleihin näkemyseroihin asioista.
Sosiaalisen muistin (social memory) käsitteeseen olen törmännyt Anna Collardin tutkimuksessa muistelusta pienessä kreikkalaiskylässä. Tutkimuksellaan Collard pyrki selvittämään, mitä eri historiallisia ajanjaksoja kylässä muistellaan ja millaisia arvomerkityksiä eri aikakausille kylässä annetaan. Collardin mukaan kylän asukkaat kuvailevat sekä aikoja, jotka he ovat itse eläneet, että ei-itse eletyssä historiassa olevia ajanjaksoja (esimerkiksi ottomaanien aika). Jälkimmäisistä pystytään myös antamaan omakohtaisilta vaikuttavia värikkäitä kuvauksia. Tutkimuksen perusteella samoja ajanjaksoja kuvataan monesti hyvin stereotyyppisesti ja niistä annettu kuva on varsin homogeeninen informantista riippumatta. (Collard 1989.) Itse sosiaalisen muistin käsitteen on Collard määrittänyt seuraavasti:
I have used the term social memory to cut across other types of memory but also to mark it off as a particular type of discourse. It is, for example, individual and 'privatized'; that is, biography, but biography in a context that masquerades as historical fact. It is also collective memory in that it is shared by a group of people who share a history and over which there is some consensus. It is popular in that it does not necessarily accord with dominant, public, or official historical representations but is nevertheless in relationship with, and influenced by these. Nor has it a chronology; there are omissions, and different time scales are juxtaposed. – – It is social because it derives from a social milieu – – from the social effects of history itself. (Collard 1989, 90.)
Collardin määritelmässä on näin ero "virallisen" ja "epävirallisen" historian välillä: sosiaalinen muisti edustaa nimenomaisesti tavallisten ihmisten historiakäsityksiä. Tavalliset ihmiset pyrkivät usein kuvaamaan historiallisia muutoksia kertomalla muutoksista omassa elämässään eivätkä heidän käsityksensä aina käy yksiin kulloisenkin legitimoidun historiankirjoituksen kanssa. Konsensuksen avulla taas pyritään luomaan yksiääninen "totuus" menneisyydestä. Muualla on myös huomautettu, että yksityisen ja kansallisen historian erottaa toisistaan se, että edellisessä korostuvat usein jälkimmäisen kannalta merkityksettömiltä tuntuvat tapahtumat (Chapman McDonald Tonkin 1989, 7). Toisaalta olen hieman eri mieltä Collardin kanssa sosiaalisen muistin kollektiivisuudesta: mielestäni jo pienenkin ryhmän sisällä käsitykset eri historiallisista aikakausista saattavat vaihdella radikaalisti henkilöistä, heidän elämänhistorioistaan ja poliittisista olosuhteista käsin. Samaan ovat viitanneet omassa kirjoituksessaan Malcolm Chapman, Maryon McDonald ja Elizabeth Tonkinkin (1989, 5), jotka korostavat sitä, kuinka menneisyyttä luodaan nykyisyydessä siten, että menneisyyden tapahtumia kohdellaan valikoiden ja tämän kohtelun kautta vaihtoehtoisia historiankäsityksiä pyritään torjumaan. Kuten artikkelini loppupuolella havaitaan, poikkeavien historiankäsitysten torjuminen koskee sekä käsitteellistä enemmistöä että vähemmistöä. Paradoksaalisesti katson aiheelliseksi lukea myös nykyisyyden käsittelyn osaksi sosiaalista muistia: aikaperspektiiviä lukuun ottamattahan nykyisyyden evaluaatio ei poikkea menneisyyden käsittelystä.
Sosiaalinen muisti on kuitenkin syytä käsittää muunakin kuin ainoastaan pienten ihmisten suurina kertomuksina, jäsenneltyinä, analyyttisinä, kronologisina ja laveina kuvauksina menneistä ajoista. Omien kokemusteni perusteella tavallisten ihmisten esittämät käsitykset menneestä, nykyisestä ja tulevasta ovat pikemminkin lyhyitä, tokaisunomaisia ja yleistäviä. Tyypillistä on esittää asiat universaaleina tyyliin "ennen kaikki oli paremmin", "viimeiset kymmenen vuotta kaikki on mennyt huonoon suuntaan", "nyt ihmiset eivät enää ole rehellisiä kuten ennen". Näissä tokaisuissa yksityisistä mielipiteistä tehdään yleisiä historia siis ensin "yksityistetään" ja sen jälkeen "kansallistetaan" uudelleen. Informantit eivät yleensä ilmoita kertovansa ainoastaan omia mielipiteitään vaan puhuvat ikään kuin suuremmalla suulla. Esimerkiksi tutkimani Romanian Banatin alueen saksalais- ja unkarilaisvähemmistön parissa käsitykset eri historiallisista aikakausista olivat stereotyyppisiä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vanhemmat informantit näkivät "entisen ajan" (= kaikki ennen toista maailmansotaa) puhtaana, loogisena ja onnellisena; sodanjälkisiä vuosia kuvattiin pakkotyön ja kollektivisoinnin kautta; sosialismin ensimmäiset vuodet saivat paremman leiman kuin Ceausescun viimeiset vuodet, jolloin "kaupoissa ei ollut mitään". Sosialismin jälkeistä aikaa taas kuvataan tyypillisesti köyhyyden, etnisten suhteiden muutoksen ja demokratiaodotuksissa pettymisten kautta. Aikakausikuvailun suuri linja onkin se, miten kehitys kulkee pitkällä tähtäimellä aina huonoon suuntaan: jos vaikkapa 1990-luku on tuonut Romaniaan sananvapauden ja lämmityksen, nämä asiat kalpenevat huonojen eläkkeiden ja työttömyyden johdosta. Ihmisten koulutuksella tuntuu kuitenkin olevan näkemyksiin se vaikutus, että koulutetut ihmiset pystyvät näkemään asiat objektiivisemmin. Kuvaukset eri ajanjaksoista vaihtelevat niin vähän, että voi väittää informanttien käsittäneen elämänsä eri ajanjaksot valtaosaltaan samalla tavalla. (Hannonen 2000.)
Virallisen historiankirjoituksen käsityksistä Romanian-informanttieni sosiaalinen muisti poikkeaa joissain kohdin. Esimerkiksi virallisessa romanialaisessa historiankirjoituksessa tuskin tullaan muistamaan 1990-lukua Banatin alueen romanialaistamisen ja saksalaisasutuksen häviämisen kautta yhtä negatiivisesti kuin asukkaiden sosiaalisessa muistissa. Toisaalta on vaikea kuvitella universaalin historiankirjoituksen antavan esimerkiksi maailmansotien välisestä aikakaudesta yhtä positiivista, lapsuuden kesien värittämää kuvaa kuin informanttien. Tyypillistä romanialaisille muistoille onkin se, että lähes tulkoon kaikki informantit esittävät mielipiteensä eri ajanjaksoista varmoina totuuksina: ajat olivat joko "hyviä" tai "huonoja". Omia käsityksiä tuetaan sitten valaisevilla esimerkeillä; 1930-luku oli hyvää aikaa, koska "kaikki kansallisuusryhmät tulivat silloin hyvin toimeen keskenään", 1990-luku on huonoa aikaa, koska "eläke on sen ja sen verran, ja se taas ei riitä mihinkään". (Hannonen 2000.)
Tokaisunomaiset yleistykset historian ja nykyhetken kuvauksessa ovat tyypillisiä varsinkin epätavallisissa kulttuurikontakteissa. Kun tutkija tekee työtään vieraan kulttuurin parissa, informantit eivät oletakaan hänen hallitsevan heidän kulttuuriaan sen jäsenten tavoin ja näin yleistykset tavanomaistuvat. Yleistykset ovat kuitenkin äärimmäisen strukturoituja. Esimerkiksi Romaniassa olen havainnut, kuinka sama informantti pystyy esimerkiksi kuvatessaan saksalaisten maastamuuton syitä esittämään kahtena peräkkäisenä vuonna strukturoidun kertomuksen asiasta valaisten sitä molemmilla kerroilla samalla sitaatinomaisella kontekstimuistolla. Näin asiat ovat rakentuneet informanttien ajattelussa jo ennen niiden aktuaalistumista haastattelun aikana.
Voiko tavallisten ihmisten sosiaalista muistia sitten pitää luotettavana tietolähteenä? Tai toisin päin, voisiko informanttien valtaosa olla väärässä? Osa sosiaalisen muistin laajaa kenttää poikkeaa genreltään hyvinkin paljon polveilevista, kronikaattia laajemmista historiankäsittelyistä. Hyvin suuri joukko ihmisten muisteluista eri aikakausista, eletyistä ja elämättömistä, tulee hyvin lähelle Leea Virtasen suomen kieleen tuomaa arkiuskomus-termiä. Virtasen (1994, 16–17) siteeraamat yhdysvaltalaiset Dickson ja Goulden ovat määritelleet arkiuskomuksen "laajalle levinneeksi uskomukseksi tai sovinnaiseksi viisaudeksi, joka on osin, pääosin tai aivan kokonaan väärä". Tämän määritelmän mukaan arkiuskomukset tulisivat siis hyvin lähelle huhuja, vaikka perinteisinä tietoina ne eivät aina olisikaan virheellisiä. Arkiuskomusten lajeja voivat olla esimerkiksi sananparret, joita sosiaalisen muistin apuvälineinä ei juurikaan esiinny.
Kaksi muuta Virtasen puimaa genreä onkin paljon keskeisempiä oman tutkimusaiheeni kannalta: yleiset mielipiteet ja stereotypiat. Virtasen analyysissä yleinen mielipide on usein käytetty termi, mutta vaikeasti määriteltävissä – – Sen väitetään muotoutuvan ennen muuta ihmisten välisissä keskusteluissa. Ihmiset luottavat hyvin pitkälle siihen, mitä kuulevat päivittäin muilta ihmisiltä, ja tällaista informaatiota pidetään riittävänä elämän ongelmien ratkaisemiseksi. Tätä kautta yleiset mielipiteet ovat kristallisoituneita kollektiivisen ongelmanratkaisun apuvälineitä ja yleisten asenteiden julkisia muotoja. (Virtanen 1994, 30–31.) Kuten jäljempänä huomataan, omassa tutkimuksessani informanttien kerronta on paljon lähempänä yleisten mielipiteiden esilletuontia kuin arkiuskomuksia. Itse vierastankin arkiuskomuksiin liitettävää epäilyä mielipiteiden totuudellisuudesta. Romanialaisesimerkkeihin viitaten, jos ihmisille 1930-luku edustaa onnellista aikaa, suhteellista hyvinvointia ja ongelmattomia etnisiä suhteita, tutkijan tehtävä ei ole vasta-argumenttien esittäminen. Suhteessa muuhun Eurooppaanhan Romanian elintaso on laskenut sosialismin vuoksi, toisaalta hyviä etnisiä suhteita tuskin voidaan objektiivisesti mitata. Itse en haluaisi mennä tuomitsemaan informanttien vankkoja kantoja vanhusten nostalgiseksi horinaksi tai harhaluuloiksi.
Ihmisten sosiaalisen muistin poliittis-yhteiskunnallisiin oloihin kiinnittyvät tokaisunomaiset väitteet ovat myös hyvin stereotyyppisiä. Niissä kuvaillaan asioita kärjistellen ja luokitellen, eivätkä kärjistäjät tarvitse suurta todistusaineistoa mielipiteidensä tueksi (vrt. Virtanen 1994, 37). Vaikka folkloristisessa tutkimuksessa stereotyyppisiä käsityksiä onkin käsitelty lähinnä erilaisiin ihmisryhmiin liittyvinä kärjistyksinä, ei saa unohtaa, että samanlaisia kärjistyksiä esitetään myös yleisistä olosuhteista. Näiden tulkinta taas saattaa värittyä hyvinkin paljon aina informantista riippuen. Tätäkin kautta pidä arkiuskomus-sanaan liittyvää uskomuksellista aspektia problemaattisena. Kysehän on mielipiteistä, jotka eivät välttämättä ole harhaluuloja, niin "omituisia" kuin ne joskus ovatkin.
Ihmisen sosiaalisen muistin osista nimenomaisesti poliittis-yhteiskunnallisia kiteytyksiä voidaan pitää eräänä kaikkein tyypillisimpänä sen osalajeista. Käsityksiä asioiden yleisestä tilasta ja niiden kehityksestä löytyy takuulla jokaiselta ihmiseltä.
Haastattelujeni loppupuolella käsittelin informanttien kanssa vapaamuotoisesti ja melko strukturoimattomasti heidän käsityksiään ja muistojaan sosialismista, järjestelmänmuutoksesta sekä Unkarin kehityksestä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tutkimuksella ei pyritty etsimään suuria muutoskertomuksia vaan nimenomaisesti kiteytyneitä mielipiteitä eri aikakausista. Koska informantit ovat syntyneet vuosien 1973 ja 1978 välisenä aikana, heillä kaikilla on myös omakohtaisia muistoja sosialismista. Seuraava analyysini ei tietenkään pyri olemaan analyysi unkarilaisesta sosialismista ja sen jälkeisestä ajasta pikemminkin haluan kiinnittää huomiota siihen, millaisia aspekteja eri ajanjaksoista kiteytetään ja siirretään erilaisesta kulttuuritaustasta tulevalle tutkijalle.(3)
Kiteytykset ovat myös aina vertauksia. Vaikkei vertailu olekaan aina suoraa, niillä pyritään tuomaan esille eroa joko entiseen tai tulevaan. Niin esimerkiksi entisaikojen "turvallisuuden" kuvaus pitää ymmärtää väitteenä nykyaikojen "turvattomuudesta".
Kiteytyksiä käsiteltäessä sosiaalinen muistelu pitää jakaa ensinnäkin kolmeen ajanjaksoon (sosialismi aina vuoteen 1989, järjestelmänvaihdos vuosikymmenen vaihteen molemmin puolin sekä sitä seurannut "nykyisyys"). Seuraavassa vaiheessa kiteytyksiä on analysoitava aikakausien sisäisesti neljän akselin, poliittisen tapakulttuurin, yhteiskunnallisten olojen, esinesymboliikan ja tapahtumien, kautta. Seuraavassa esitetyt kiteytykset eri aikakausista nousevat esille aineistosta.
Koska kaikki kahdeksan informanttia ovat olleet koulussa sosialismin aikaan, useita asioita muistetaan koulunkäynnin kautta. Tiedot ovat peräisin joko omista muistoista tai ovat esimerkiksi vanhempien kertomia. Aikakauden yhteiskunnallisia oloja kuvataan yleensä hyvin samantyyppisesti:
Silloin oli turvallista ja rauhallista, ei ollut suurta työttömyyttä kuten nyt Ihmiset eivät pelänneet tulevaisuutta. (Nainen, s. 1976.)
Elämä oli ennen ehkä oikeudenmukaisempaa, vaikken haluakaan järjestelmää takaisin, se olisi tyhmää – – . Oltiin tasa-arvoisempia. Tavallisilla ihmisillä oli mahdollisuus lomailla Balatonilla. (Mies, s. 1978.)
Koululuokissa ei kilpailtu siitä, kenellä on uusimmat Adidas-kengät, koska kellään ei ollut Adidaksia. (N1975.)
Harvemmissa vastauksissa muistellaan konkreettista vapauden puutetta, joka tietenkään ei ole ollut hirveän aktuaalinen kysymys koululaisille. Poliittisen tapakulttuurin kuvaus on kiteytyksissä varsin marginaalisesti esillä: pioneeritoimintaa tai vastaavia aletaan yleensä kuvata vasta myöhemmistä ajanjaksoista kerrottaessa. Esinesymboliikka liittyy kiinteästi tiettyihin länsimaisiksi katsottuihin stereotyyppisiin tavaroihin>:
Kaupoissa oli vähemmän tavaraa. – – Oli iso juttu saada tölkkijuomaa tai banaaneja. (N1976.)
Appelsiineja sai ainoastaan joulun aikaan. – – Kotikaupungissani kävi länsituristeja, nähtiin läntisiä asuntoautoja ja tölkkiolutta. (M1978.)
Kun muistellaan (keskenämme) elämää ennen, puhutaan aina, miten iso juhla oli saada banaaneja. (N1976.)
Sosialismin aikaan liitetyt tapahtumat rakentuvat tiettyjen seremonioiden ja maailmanpoliittisen kehityksen ympärille. Poliittisesta kehityksestä useat informantit muistelevat outojen sanojen (glasnost, perestroika) saapumisen keskusteluun. Eräs informantti muistelee varhaista kiinnostustaan maailmanpolitiikkaan seuraavasti: Muistan, että kysyin isältäni, mikä on kylmä sota, ja isä vastasi, että Gorbatshov on hyvä ihminen ja Reagan on paha ja haluaa sotaa. (M1978.) Koko sosialismia eniten kiteyttäväksi tapahtumalliseksi muistoksi muodostuu selkeästi ja itselleni odottamattomasti Neuvostoliiton johtajan Brezhnevin kuolema 1980-luvun alkupuolella. Kysyttäessä muistoja konkreettisista tapahtumista useat informantit toivat esille Brezhnevin kuoleman ja hautajaiset. Seuraavat kuvaukset ovat tyypillisiä:
Meillä oli silloin kaksi tv-kanavaa, molemmat näyttivät sitä suorana lähetyksenä, lähetys kesti monta tuntia Ja, ulkoisesti kukaan ei riemuinnut, mutta kaikki iloitsivat kumminkin. Minäkin, vaikka olin vasta lapsi. – – Koko päivä näytettiin, miten Brezhnev oli matkustanut Mongoliaan ja Kiinaan ja (N1975.)
Hautajaisia näytettiin tv:ssä, mutta minä nauroin, kun en edes tiennyt, kuka Brezhnev oli. (M1975.)
Olin pikkulapsi, ja koulussa oli välitunti, kun kuulin siitä. Ilmassa oli jotain sellaista, että diktatuurin henkilöllistymä on kuollut. Itse en tuntenut niin, mutta tunsin, että aikuiset ajattelivat niin. (M1973.)
Olin silloin ala-asteella. Oltiin koulun pihalla, milloinhan se oli, ehkä huhtikuussa. Talonmies nosti mustan lipun salkoon, siltä, Miklós-sedältä, kysyttiin, kuka Brezhnev oli. (N1976.)
Kiteytyksissä sosialismin ajasta kilpailevat näin keskenään kuvaukset turvallisuudesta, tiettyjen tavaroiden puutteesta ja sosialismin seremonioista. Ensimmäistä näistä peilataan nykyiseen turvattomuuteen, toista nykyiseen tavarapaljouteen ja kolmannesta, seniilin neuvostojohtajan kuolemasta ja mahtipontisista paraateista, on tullut osa menneisyyttä: sosialismi kiteytyy näin turvallisen harmaaksi seremoniallisuudeksi.
Järjestelmänmuutoksen kuvauksissa tavaroiden tuleminen kauppoihin tai matkustusvapauden syntyminen eivät ole ainakaan haastattelumateriaalissa esillä. Lyhyeen, ehkä vuoden parin, ajanjaksoon ei liitetä myöskään turvallisuuden tai turvattomuuden tunteita. Näiden sijaan ajanjakso nähdään kahden akselin kautta: tapahtumien ja poliittisen tapakulttuurin.
Siinä, missä Brezhnevin hautajaisista on tullut sosialismin symboliikkaa, järjestelmänmuutosta Unkarissa symbolisoi kaksi tapahtumaa: vuoden 1956 kansannousun aikaisen johtajan Imre Nagyin uudelleenhautaaminen kesällä 1989 sekä 23.10.1989, kansannousun 33-vuotispäivänä tapahtunut Unkarin julistaminen jälleen tasavallaksi. (Ks. molemmista myös Nyyssönen 1997.) Varsinkin jälkimmäistä muistellaan esimerkiksi katsellun koulussa yhdessä tv:stä tai tullen muistetuksi minuutin hiljaisuudella, vaikka harvalla oli todellista kuvaa siitä, mitä oli tapahtumassa. Edellinen taas muistetaan esimerkiksi pitkänä ja mahtipontisena, televisioituna tilaisuutena. Monet muistavat myös muita tapahtumia: kansannousun kukistumisen jälkeen johtajaksi nousseen János Kádárin kuoleman, vaakunan vaihtamisen koulun seinässä sekä kevään 1990 vapaiden vaalien kampanjan: Alkoi näkyä MDF:n julisteita se oli outoa.(4) (N1976.) Jotkut muistavat myös venäläisten sotilaiden poistumisen sekä eräs informantti tullimiehenä työskennelleen isänsä kuvaukset Unkarin ja Itävallan rajan avaamisesta DDR:n kansalaisten vapaaseen maastapoistumiseen. Unkarin ulkopuolelta hyvin monilla on yksityiskohtaisia kuvauksia Romanian loppuvuoden 1989 tapahtumista.
Toinen sosiaalisen muistin keskiö on poliittinen tapakulttuuri, joka tietysti ilmeni lähinnä kouluissa:
Muutokset alkoivat hiljalleen, 1989 ei enää ollut pakollista marssia kaduilla vappuna. Venäjän opiskelusta tuli vapaaehtoista. Koulun keskusradiosta kuulutettiin, että syksystä alkaen ei olisi pakollista opiskella venäjää. – – Koulussa ei ollut pakko käyttää univormua. Ei pitänyt olla samanlaista pukua kuin Évalla tai Zsuzsalla! Koulusta tuli värikäs! Oltiin kuin aikuisia! (N1975.)
Kuten aikakauden nimestä järjestelmänmuutos voi päätelläkin, kiteytykset ankkuroituvat muutoksen tapahtumiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Ajankohtaan ei liitetä arvotuksia tai evaluaatiota kuten sitä edeltävään ja sitä seuraaviin aikakausiin.
Unkarilaisopiskelijoiden "nykyisyys" alkaa tässä kontekstissa järjestelmänmuutoksen dramaattisimpien tapahtumien päätyttyä, noin kymmenen vuotta ennen haastatteluhetkeä. Joko aikakausi ei ole vielä ehtinyt kiteytyä muistoiksi, sitä ei tarvitse selittää erikseen demokratiassa syntyneelle haastattelijalle tai koska aikakautta eletään parhaillaan, sen evaluaatioon ja vertailuun ei ole kovin suurta tarvetta joka tapauksessa ajasta löytyy vähemmän konkreettisia kiteytymiä kuin sosialismin ajasta. Poliittisesta tapakulttuurista tai tapahtumista ei ole kuin yhden informantin hajanainen muisto ensimmäisen vapaasti valitun pääministerin József Antallin hautajaisista ellei lukuun oteta sosialismin loppumisen seurannaisvaikutuksia kuten esimerkiksi Jugoslavian sotia.
Nykyisyyttä peilataankin sosialismin aikaa vasten yhteiskunnallisten olojen ja esinesymboliikan akselien kautta. Molempia verrataan nimenomaisesti "entiseen" esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
Nykyisin joittenkin koululaisten vaatteet saattavat maksaa enemmän kuin mitä opettaja saa palkkaa. (N1975.)
Ei ole enää johtajia, jotka määräävät, mitä pitää tehdä. – – Ei ole jotain johtavaa Neuvostoliittoa, jonka pillin mukaan tanssitaan. (M1975.)
Lehdistö on vapaata, vaikka hallitus yrittääkin nyt vähän rajoittaa sitä. On vapaus matkustaa ulkomaille, mielipiteenvapaus, mutta myös työttömyyttä. Viimeiseen kymmeneen vuoteen asiat ovat menneet parempaan suuntaan, viimeiseen vuoteen on tosin tullut takapakkia (Nykyiseen hallitukseen antagonistisesti suhtautuva M1973.)
Arkielämässä muuttui se, että banaaneja alkoi saada helpommin (naurua). (N1976.)
Vaikea sanoa, milloin on eletty parhaiten. Meidän perheessämme elettiin ennen paremmin, joillakuilla taas menee paremmin nyt. Vapautta on enemmän, mutta kaikki eivät osaa elää sen kanssa. (N1978.)
Näin "nykyisyyden" sosiaalinen muisti on pääasiassa yleistäviä mielipiteitä, yhteiskunnallisen tilanteen kiteytynyttä evaluaatiota, joka on informanttien erilaisista poliittisista mielipiteistä riippumatta varsin universaalia.
Kaikkien kolmen ajanjakson evaluaatiot ja kiteytykset ovat yksilöllisiä yleisiä mielipiteitä, joiden avulla tehdään sekä haetaan vahvistusta omille käsityksille että pyritään yhteiseen ongelmanratkaisuun. Ulkomaalaisen haastattelijan kanssa keskustelu tarjoaa lisäksi mahdollisuuden tuoda esille omia mielipiteitä asioista, joihin haastattelija ei oman taustansa vuoksi voi olla yhtä perehtynyt kuin samat muutokset itse läpikäyneet maanmiehet.
Suomalais-länsieurooppalaisesta näkökulmasta entinen sosialistinen blokki varsinkin sen entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet nähdään edelleen valitettavan monissa yhteyksissä homogeenisena massana kulttuuri- ja yhteiskunnallisiin eroihin huomiota kiinnittämättä. Erojen esille tuomiseksi onkin tärkeää verrata Unkarin unkarilaisten kokemuksia sosialismista ja viimeisestä kymmenestä vuodesta ulkounkarilaisiin.(5) Erot ovat huomattavat eivätkä ne johdu ainoastaan informanttien persoonallisuuksista. Ensin käyn kuitenkin hieman läpi ulkounkarilaisuuden ongelmakenttää ja historiaa.
Vuonna 1920 Pariisin lähellä Trianonissa solmittuun rauhaan saakka, joka jakoi Itävalta-Unkarin osiin, valtakunnan unkarilainen puolisko oli monietninen kokonaisuus, jossa unkarilaisten osuus väestöstä oli noin puolet. Loput jakautuivat usean eri kansallisuusryhmän kesken, joista tärkeimpiä olivat romanialaiset, saksalaiset, serbit ja slovakit. Tätä vastoin käytännössä kaikki unkarilaiset asuivat maan rajojen sisäpuolella. Trianonin rauhan seurauksena syntyivät mm. Tshekkoslovakia, myöhempi Jugoslavia, sekä Romanian alue laajeni romanialaisenemmistöisellä Transilvanialla, jonne kuitenkin jäi merkittävä unkarilais- ja saksalaisvähemmistö. Monet unkarilaiset näkevät ajat ennen Trianonin rauhaa maan historian kultakautena; sen sijaan vähemmistökansallisuudet suhtautuvat ajan unkarilaistamispolitiikkaan paljon kriittisemmin. Trianonin seurauksena syntyneen "tynkä-Unkarin" (kuten maassa tilanne haluttiin nähdä) rajojen ulkopuolella jäi noin kolme miljoonaa etnistä unkarilaista samalla kun Unkarin valtion haltuun jäi ainoastaan noin kolmasosa maan entisestä alasta. Alueen etnisen tilkkutäkkiluonteen huomioon ottaen täysin etnisiä rajoja noudattavien rajalinjojen piirtäminen olisi ollut mahdotonta niin, että kaikki osapuolet olisivat olleet tyytyväisiä, mutta silti Trianonin rauhaa on pidetty epäonnistuneena yrityksenä ratkaista alueen ongelmat. (Fejõs 1998, 5–7; Fejõsin artikkeli on ylipäätään erinomainen esitys aiheesta.)
Sotien välisellä ajalla Trianonista tuli unkarilaiselle julkisuudelle kirosana, jonka epäoikeudenmukaisuutta tuotiin julki jokaisessa mahdollisessa kontekstissa. Tämän ns. Trianon-syndrooman ansiosta rajakysymys nousikin maan ulkopolitiikan keskiöön toisessa maailmansodassa osa entisistä alueista palaisikin väliaikaisesti maan haltuun. Esimerkiksi maan kouluopetuksessa käytettiin edelleen vanhoja "historiallisen Unkarin" karttoja (Fejõs 1998, 12). Epäoikeudenmukaisuutta tuotiin myös julki painetun propagandan avulla: suomalaistenkin kirjastojen varastoista saattaa edelleen löytää M. J. Dálnokin kirjan Pirstottu Unkari (Dálnoki 1938), jossa esitellään kaikki tärkeimmät unkarilaisten vaatimukset ja koetut epäoikeudenmukaisuudet turhaa objektiivisuutta välttäen.
Toisen maailmansodan jälkeen, Unkarin rajojen palautuessa nyt uudelleen vuoden 1920 muotoihin ja maan siirryttyä sosialismiin, ongelmista jouduttiin vaikenemaan virallisesti. Trianon-fraseologia samastettiin maan sotien välisen ajan revisionistiseen politiikkaan ja sosialismin katsottiin automaattisesti ratkaisseen vähemmistökysymykset. Kanssakäyminen ulkounkarilaisten kanssa vaikeutui myös huomattavasti. Vaikeneminen hiivutti ulkounkarilaiset myös ihmisten tietoisuudesta: on tietoja esimerkiksi vuonna 1981 tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan unkarilaisista ainoastaan joka neljäs tiesi maan rajojen ulkopuolella asuvan merkittäviä määriä unkarilaisia. (Fejõs 1998, 17–18, 21.)
Sosialismin loppuminen ja rajamuutokset naapuristossa ovat vapauttaneet keskustelun. Ainakin ulkopuolisen näkökulmasta ulkounkarilaisuuden problematiikka on tänä päivänä eräs merkittävä osa unkarilaista julkista keskustelua. Tilannetta puidaan medioissa, informaalisissa keskusteluissa, poliittisilla foorumeilla, EU:iin liittymistä pohditaan ulkounkarilaisten vaikeutuvan matkustamisen kannalta jne. Etnologiatieteissä ulkounkarilaisia tutkitaan sekä Unkarissa että naapurimaissa runsaasti niin että asialle on omistettu useita aikakausikirjojakin. Ulkomaalaisia tutkijoita asia ei puolestaan ole juurikaan kiinnostanut.
1990-luvun alkupuolen virallisten väestönlaskutietojen mukaan unkarilaisia asuu maan rajojen ulkopuolella naapurimaiden alueilla virallisesti 2,7 miljoonaa. Todellinen luku lienee jonkin verran suurempi. Näin unkarilaiset ovat Euroopan suurin vähemmistö entisen Neuvostoliiton seuraajavaltioiden venäläisten ja italialaisten ja turkkilaisten siirtotyöläisten jälkeen. Suurin unkarilaisvähemmistö elää Romaniassa (todennäköisesti noin kaksi miljoonaa). Entisen Jugoslavian seuraajavaltioiden unkarilaisten määräksi arvioitiin vuonna 1995 280.000 Serbiaan/tynkä-Jugoslaviaan kuuluvassa Vojvodinassa, 15.000 Kroatiassa ja 7.000 Slovenian Muravidékin alueella. (Kocsis 1999, 10–11.) Historiallisen Unkarin peruja on sekin ilmiö, että naapurimaiden unkarilaiset ja muut vähemmistöt yhä edelleen kiinnittyvät pikemminkin asuinseutuunsa kuin koko asuinmaahansa. Enemmistön keskuudessa tilanne on päinvastainen. (Hódi 1999.)
Vuoden 1920 rajanvedossa myöhemmän Jugoslavian alueelle jääneet unkarilaiset muodostavat ainoalaatuisen ongelmakentän. Ensinnäkin maan osien erilaisen kehityksen johdosta elintasoerot esimerkiksi Slovenian ja Vojvodinan unkarilaisten kesken ovat valtavat, toisaalta viimeisten vuosien poliittinen kehitys ainakin Slobodan Milocevicin kukistumiseen saakka ovat marginalisoineet Vojvodinan unkarilaiset kansainvälisesti osaksi paaria-Serbiaa (vrt. Saarikoski 1999, 12–13). Siinä missä entistä Jugoslaviaa pidettiin aikoinaan sosialistisena mallimaana mm. vapaamman talouden, ulkomaanmatkailun ja Neuvostoliiton hegemoniapyrkimysten vastustamisen vuoksi, sotien seurauksena esimerkiksi Unkari on ajanut Serbian ja Kroatian ohi muutosten jälkeen taloudellisesti. Taloudellisesti vahvalla Slovenialla taas ei ole Euroopassa samanlaista prestiisiä kuin Puolalla, Tshekillä tai Unkarilla maa lisäksi sotketaan yleisesti Slovakiaan. Maan hajoamisen ja nimenvaihdosten takia moni vanhempi alueen asukas on pian samassa tilanteessa kuin Zoltán Fejõsin Karpatoruteniassa asuva unkarilaisinformantti, joka oli kokenut elämänsä aikana viisi kansalaisuudenvaihdosta (Itävalta-Unkari, Tshekkoslovakia, Unkari, Neuvostoliitto, Ukraina) siitä huolimatta että oli asunut ikänsä samalla paikkakunnalla (Fejõs 1995, 82).
Virallisen Unkarin puolelta ulkounkarilaisten asioita hoidetaan useissa eri ministeriöissä ja muissa keskushallinnon yksiköissä, joista tärkein on Budapestissä toimiva Ulkounkarilaisten virasto (Határon Túli Magyarok Hivatala, HTMH, sananmukaisesti suomennettuna Rajan toisella puolella olevien unkarilaisten virasto). Viraston alueeseen kuuluvat entisten sosialististen naapurimaiden (Ukraina, Slovakia, Romania, Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan seuraajavaltiot Jugoslavia, Kroatia ja Slovenia) lisäksi Itävalta sekä muualla maailmassa asuvat unkarilaiset. HTMH julkaisee vuosittain raportit entisten sosialististen naapurimaiden unkarilaisten asemasta. Raportit sisältävät tiivistetyn katsauksen kunkin alueen unkarilaisasutuksen historiaan, poliittiseen kehitykseen, opetukseen, kulttuurielämään sekä demografisiin tendensseihin. Raportteja onkin pidettävä virallisen Unkarin valtion kantoina kunkin ulkounkarilaisryhmän tilanteeseen.
Uusimmissa internetissä julkaistuissa raporteissa, jotka ovat vuodelta 1999, Vojvodinan ja Slovenian unkarilaisista annetaan tietoa eri suhteissa. Lukumäärältään monikymmenkertaisen Vojvodinan unkarilaisvähemmistön tilan arviointiin käytetään tulostettua tilaa 28 A4-arkin verran, Slovenian unkarilaisista löytyy sanottavaa alle puolet tästä. Vojvodina-raporttia (6) luonnehtii Jugoslavian ihmisoikeus- ja taloustilannetta seuraten selkeä negatiivisuus. Maan unkarilaisten tilanne nähdään hyvin ongelmallisena niin koulutuksen, taloudellisten resurssien kuin assimilaationkin suhteen. Erityiseksi ongelmaksi nähdään Jugoslavian hajoamisen seurauksena alkanut muuttoaalto Unkariin. Raportissa annetaan myös lisäksi yksityiskohtauksia kuvauksia esimerkiksi unkarilaisen papin kohtelusta Jugoslavian pommitusten aikana, kuvataan koulujen muuttumista unkarinkielisistä kaksikielisiksi jne. (Jelentés a vajdasági 1999.) Slovenia-raportti on äänensävyltään ja painotuksiltaan huomattavasti positiivisempi. Maan unkarilaisten ongelmiksi nähdään lähinnä assimilaatio, jota aiheuttaa muun muassa seka-avioliittojen yleistyminen, sekä Muravidékin perifeerinen asema Slovenian sisällä. Kritiikkiä saa osakseen myös kaksikielisen opetuksen taso. Vojvodina-raporttiin verrattuna äänensävy on kuitenkin selkeästi myönteinen, mihin suurelta osaltaan vaikuttavat konkreettiset seikat ja teot: yleisen käsityksen mukaan Slovenian unkarilaisiin ei ole kohdistettu samanlaista assimiloivaa valtiollista politiikkaa kuin Jugoslavian unkarilaisiin eikä taloudellinen tila ei ole yhtä kehno. Itse asiassa Sloveniaa pidetäänkin yleensä entisen sosialistiblokin maista taloudellisesti menestyneimpänä (vrt. myös Kivikoski 1999, 63). Raportin mukaan myös Slovenian hallitus on ottanut askelia unkarilaisten aseman parantamiseksi muun muassa radio- ja TV-ohjelma-aikaa lisäämällä. (Jelentés a szlovéniai 1999.)
Joku raporttien äänensävyissä kielii kuitenkin muustakin kuin maiden vähemmistöpolitiikan tasapuolisesta arvioinnista. Ainakin ulkopuolisen silmiin niistä paistaa läpi yritys esittää kaikki Jugoslavian unkarilaisiin liittyvä mahdollisimman negatiivisessa valossa ja toisaalta, vaikka Slovenia-raportissa kritisoidaankin monia asioita, kohtelu ei aina ole tasapuolista. Historiallisessa osuudessa esimerkiksi tapahtumia aina vuoteen 1991 käsitellään paljon laajemmin Vojvodina-raportissa ikään kuin nyky-Jugoslavia olisi vastuussa sosialistisen Jugoslavian teoista kansainvälisestihän ns. kolmatta Jugoslaviaa (Jugoslavian liittotasavalta, "tynkä-Jugoslavia") ei ole pidetty ns. toisen Jugoslavian (Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta) jatkajana, mistä kielii vaikkapa se, että nykyinen Jugoslavia sai takaisin YK-jäsenyytensä vasta uusimman vallanvaihdon jälkeen erityisestä anomuksesta aivan kuten muutkin toisen Jugoslavian perilliset.
Koska Unkarin ja Slovenian hallitusten välinen yhteistyö on ollut paljon mutkattomampaa ja suhteet muutenkin ongelmattomammat kuin Unkarin ja Jugoslavian välillä, maiden establishmenteihin kuuluvia unkarilaisiakin kohdellaan virallisen Unkarin näkökulmasta eri tavalla. Slovenia-raportissa ylistetään sitä, että itsenäinen Slovenia nimitti ensimmäiseksi Budapestin-suurlähettilääkseen maan unkarilaisvähemmistön edustajan, kun taas Jugoslavian vähemmistöasioiden ministeriön unkarilaisia virkamiehiä nimitetään Vojvodina-raportissa "hallitukselle uskollisiksi". Sävyero on aika huomattava. Sama asenteellisuus näkyy myös opetusjärjestelmien arvioinnissa: fakta, että Sloveniassa kaikki opetus on ollut kaksikielistä niin, että luokasta riippuen opetuksesta 50–70% annetaan sloveniaksi, jää raportissa melko vähälle huomiolle. Sen sijaan kaksikielisten luokkien lisääntymiseen ja kokonaan unkarinkielisten koulujen oppilasmäärän vähenemiseen kiinnitetään Vojvodinassa paljon huomiota. Asenteiden kannalta on tässä yhteydessä samantekevää se, ettei muutaman tuhannen henkilön vähemmistölle tietenkään voida taata samanlaajuista omakielistä koulutusta kuin muutamalle sadalle tuhannelle.
Virallisen Unkarin asenteellisuus näkyy myös itse demografisen kehityksen arvioinnissa. Huomio, että Slovenian unkarilaisten määrä on vuodesta 1910 (viimeinen Itävalta-Unkarin väestönlaskenta) tippunut alle puoleen, saa osakseen paljon neutraalimpaa arvostelua kuin se, että Vojvodinan unkarilaisten lukumäärä on laskenut "vain" hieman yli viidenneksellä. Suhteessa koko väestöön Slovenian unkarilaisten määrän väheneminen on ollut vielä drastisempi. Raporttien kielenkäytöstä antavat hyvän esimerkin seuraavat lainaukset unkarilaisten lukumäärän vähenemisestä:
1980-luvun puolivälissä tehty yhteinen unkarilais-slovenialainen tutkimus osoitti epäedullista taloudellis-infrastruktuurillista tilannetta, vahvistuvaa muuttoliikettä ja seka-avioliitoissa esiintulevaa assimilaatiota ilmenevän rajan molemmin puolin ja eri kohdassa, varsinaisten väestönlaskutietojen jälkeen Muravidékin unkarilaisten lukumäärä on kuluneiden 80 vuoden aikana laskenut melkein puoleen (Jelentés a szlovéniai 1999, käännökset Pasi Hannonen). Vojvodinan unkarilaisten demografisesti todellisesti paremmasta tilanteesta käytetään esimerkiksi seuraavaa kuvausta: Unkarilaisen väestön vähenemisen syyt: poikkeuksellisen alhaiset syntyvyysluvut, jatkuva ja väkivaltainen assimilaatio, massamuutto pois, katastrofaalinen väestön vanheneminen, ennenkuulumaton itsemurha-aalto, alkoholismi, epideminen kriisi, avioerojen ja aborttien korkea määrä, seka-avioliittojen ohella ns. jugoslaavi-väestönlaskukategoria (7). Trianonista lähtien taukoamatta jatkuneet asuttamiset, väestönlaskun manipulaatiot ja näiden kanssa yhtäaikaisesti keinotekoisesti hiivutettu unkarilainen instituutiojärjestelmä ovat aiheuttaneet unkarilaisten suhteellisen osuuden merkittävän laskun suhteessa serbeihin. (Jelentés a vajdasági 1999, käännös Pasi Hannonen.)
Ulkopuolisen näkökulmasta erilaisella kielenkäytöllä pyritään lähinnä kahteen eri seikkaan sen tosiasian ohella, että Jugoslavian ihmis- ja vähemmistöoikeudellinen tilanne faktisestikin on paljon heikommissa kantimissa kuin Slovenian. Ensinnäkin, Milosevicin hallinto pyritään tuomitsemaan tilastotietojen ja historiankirjoituksen avulla. Slovenian ja Unkarin käytännössä ongelmattomien suhteiden vaikutuksesta Slovenian hallintoa ei tuomita samoilla perusteilla kuin Jugoslavian hallintoa. Toiseksi, vaikka tämä näkökunta ei saisikaan tukea unkarilaisilta, mielestäni kyse on myös rivien välissä ilmenevästä Balkan-myytin käytöstä politiikan välikappaleena. Siinä missä sloveenit ja entisen Jugoslavian sisältä myös kroaatit pyrkivät erottautumaan Balkanista ja idästä ja liittymään (uudelleen?) keskieurooppalaisuuteen ja länteen, Unkarissa pyritään myös vetämään rajaa idän ja Balkanin suuntaan.(8) Pyrkimällä esittämään kaikki balkanilaiseen Serbiaan/nyky-Jugoslaviaan liittyvä kaoottisena, vähemmistöoikeuksien vastaisena, assimiloivana ja toivottomana luodaan samalla yhteisyyttä näistä ominaisuuksista kuvitteellisesti vapaan Slovenian suuntaan, jonka kanssa Unkarilla on yhteinen katolinen enemmistöuskonto ja yhteisempi kulttuuritausta. (Vrt. Kivikoski 1999.)
Informanteista Andrea (9) oli haastatteluhetkellä 21-vuotias toisen vuoden opiskelija Szegedin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Hän on syntynyt vuonna 1979 keskikokoisessa vahvasti unkarilaisenemmistöisessä kaupungissa silloisen Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan sisällä, Serbiaan kuuluvalla Vojvodinan autonomisella alueella. Koulunsa hän on käynyt unkarin kielellä aina ylioppilastutkintoon saakka. Entisen Jugoslavian monimuotoisuudelle tyypillisesti Andrean taustakaan ei ole varsinaisesti täysin vojvodinanunkarilainen: hänen isänsä on alun perin kotoisin nykyisen Kroatian puolelta ja oli tämän vuoksi Jugoslavian hajoamisesta lähtien aivan viime vuosiin saakka Kroatian kansalainen samoin kuin Andrean isovelikin. Sukutaustaltaan informantti on kuitenkin unkarilainen. Hänen vanhempansa edustavat vojvodinalaista keskiluokkaa. Andrean rakkain harrastus on laulaminen, ja hän onkin saavuttanut mainetta alalla. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän kävi ensin vuoden Kansainvälistä valmistavaa laitosta (Nemzetközi Elõkészítõ Intézet) Budapestissä.(10) Szegedissä Andrea on opiskellut ja asunut vuodesta 1998 lähtien.
Zoli oli haastatteluhetkellä 36-vuotias, vuonna 1964 Slovenian unkarilaisalueella Muravidékissä syntynyt ensimmäisen vuoden miesopiskelija. Ennen yliopisto-opiskelun aloittamista Zoli oli ehtinyt mm. käydä Jugoslavian armeijan Belgradissa, sloveniankielisen käsiteollisuuskoulun Mariborissa sekä toimia vuosia kulttuurisihteerinä eräässä paikallisessa unkarilaisessa kulttuurikeskuksessa. Zoli oli harrastanut omaa tieteenalaansa "amatööritasolla" jo vuosia ennen yliopisto-opiskelunsa aloittamista. Szegediin hän tuli "vanhoilla päivillään opiskelemaan" (informantin oma ilmaisu) tutustuttuaan sikäläisiin opiskelijoihin yhteisen projektin kautta. Koulunsa Zoli on käynyt pääosin sloveniaksi. Hänenkin taustansa on unkarilainen. Sloveniassa informantti on asunut 15-vuotiaasta saakka keskikokoisessa niukasti slovenialaisenemmistöisessä kaupungissa.
Zolin ja Andrean käsitykset Jugoslaviasta poikkeavat toisistaan selvästi samalla tavalla kuin molempien käsitykset maiden unkarilaisten asemasta poikkeavat virallisen Unkarin käsityksistä. Tiivistäen voidaan sanoa, että Zoli näkee Slovenian unkarilaisten tilanteen huomattavasti negatiivisemmassa sävyssä kuin virallinen Unkari; että Andrea ei näe Jugoslavian unkarilaisten asemaa yhtä huonona kuin virallinen Unkari; ja että Zolin suhtautuminen sosialistiseen Jugoslaviaan on hyvin kielteinen. Tässä hän poikkeaa sekä Andrean pääosin hyvin positiivisesta vanhan Jugoslavian kuvasta että informaalisissa keskusteluissa muiden Unkarin unkarilaisten kesken esiintulleesta kuvasta Jugoslaviasta. Muisteluissa Jugoslavia edusti maata, johon mentiin ostamaan tavaroita, joita Unkarista ei saanut ja joka oli avoimempi kuin muu sosialistinen maailma. Neljäntenä vastakkainasetteluna voidaan lisäksi nähdä Andrean Slovenia-kuva: parissakin eri kohdassa haastattelua hän ottaa itse puheeksi Slovenian tilanteen, joka hänen käsityksessään on huomattavasti positiivisempi kuin Zolin mukaan. Näkemyserojen syihin puutun seuraavassa luvussa; erojen perusteella kuitenkin tulee selväksi, että täysin objektiivisen kuvan saaminen historiasta on mahdotonta. Tämä siitä huolimatta, että sekä virallinen Unkari että molemmat informantit esittävät mielipiteensä yleisenä käsityksenä asioista.
Tarkastelen seuraavassa Zolin ja Andrean käsityksiä Jugoslaviasta saman kaavan mukaan kuin Unkarin unkarilaisten käsityksiä vastaavista ajanjaksoista omissa elämissään.
Zoli näkee jugoslavialaisen sosialismin hyvin kriittisessä sävyssä. Jugoslavian hajoamisen aikoihin hän oli 27-vuotias ja joutunut jo siihen mennessä useisiin eri konflikteihin maan hallinnon kanssa. Itse hän kertoo konflikteista esimerkiksi seuraavasti:
(Mitä muistat Titosta ja hänen kuolemastaan?)
Olin 15- tai 16 -vuotias, kun hän kuoli. Lasten aivot pestiin koulussa, aivan yksiselitteisesti. Tito hän oli ihmeidentekijä, lapset olivat hänen parhaita palvelijoitaan. – – Isäni kautta kuitenkin tajusin, mistä on oikeasti kyse. Juttelin paljon hänen kanssaan. Isäni oli kommunisti. Hän oli viidessä kylässä julkinen notaari, ja ihmiset tulivat urkkimaan häneltä tietoja toisista ihmisistä, koska hän tunsi kaikki. Isäni kommunismin takia tajusin, että kaikki ei ole kohdallaan. – – Riitelin aiheesta isäni kanssa koulussa ollessani.
(Titon kuoleman yksityiskohdat:)
Olin silloin ensimmäistä vuotta lukiossa. Se oli suurta soopaa. En tiedä oikein, mitä ajattelin ja kommunismi ja kaikki. – – Meillä oli oppiaine, jonka nimi oli marxismi tai jotain sinnepäin. Saimme kerran tehtävän, josta saimme arvosanankin, että kaikista Jugoslavian lehdistä piti etsiä mahdollisimman monta juttua eri väreissä ja aakkosilla Titon kuolemasta. Ja siis, siitä tuli valtava sirkus. – – Tito hyväksyttiin lapsuudessamme, myöhemmin tajusimme, mistä on kyse. Muravidékin unkarilaiset eivät ole kaikki vieläkään samaa mieltä asioista kanssani. He eivät uskalla ajatella.
Lukiota käydessään Zolin hankaluudet olivat alkaneet toden teolla. Hän oli kirjoittanut koulun WC:n seinälle punaiset hallitsevat, kansa kärsii ja joutunut sen vuoksi lähes erotetuksi koulustaan. Zoli kuvasi haastattelun aikana tapahtumia hyvin yksityiskohtaisesti, samoin kuin ongelmiaan suorittaessaan varusmiespalvelusta Belgradissa. Se oli kamalaa, todella kamalaa. Esimerkiksi kerran minulta otettiin ase pois kuukaudeksi ja lähetettiin keittiöön. Myös päästyään armeijasta ja jatkettuaan opintoja Zolilla oli ongelmia sosialistisen hallinnon kanssa. Zolin lapsuus- ja nuoruusmuistoissa korostuvat näin sosialistiset seremoniat, tapakulttuuri sekä yleiset yhteiskunnalliset olot, joita hän kuvaa kielteisesti. Ongelmia hän näkee myös Jugoslavian ja Unkarin väleissä:
Ennen ei voinut käydä Unkarissa. – – 1970-luvulle saakka oli rajoitettu, montako kertaa sai mennä rajan yli, millaiset paperit piti olla ja vaikka mitä. Rajalla oli sotilaita. Vuoden 1920 jälkeen slaavilaiset maat yrittivät estää matkustamista. Toisen maailmansodan jälkeen tuli rautaesirippu, ja Tito riitautui Neuvostoliiton kanssa. Näin Jugoslavian ja Unkarinkin välille tuli ongelmia. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa tilanne parantui niin, että Jugoslavian passilla pääsi matkustamaan Unkariin rajoituksetta, mutta Unkarin passilla ei päässyt, koska kuuluminen Venäjän blokkiin esti sen. Rajalla oli sotilaita ja konepistooleja. Suhteet olivat katastrofaaliset.
Jugoslavian oletettuun talousihmeeseen Zolin suhtautuminen on myös hyvin kyyninen:
Banaanit ja Coca-Colakin ovat suhteellisia juttuja. Jugoslaviaankin banaanit ja Levi's ja muut tulivat vasta 80-luvulla, sitä ennen sielläkään ei ollut niitä! Me kävimme ostoksilla Grazissa ja muualla Itävallassa. Ostettiin suklaata, appelsiineja, banaaneja ja lahjatavaroita. – – Ero oli siinä, että Jugoslaviaan banaanit saapuivat vähän aikaisemmin, kun olimme lähempänä merta (naurua). Omassa kotikaupungissanikin unkarilaiset halveksivat Unkarin unkarilaisia.
Andrean kuvaukset vastaavista asioista ovat huomattavasti positiivisempia kuin Zolin. Oman koulunkäyntinsä hän näkee ongelmattomana (ongelmia syntyi ainoastaan siinä vaiheessa, kun hän kirjoitti ylioppilaaksi: opiskelua olisi joutunut jatkamaan Vojvodinassa serbiaksi tai lähtemään Unkariin, jonne hän ulkounkarilaisena sai hyvän stipendin). Yhteiskunnallisia oloja kuvatessaan Andrea nostalgisoi entistä elämää, jota hän peilaa haastatteluhetken taloudellista ja poliittista eristyneisyyttä vasten:
Muistan aika vähän ajasta ennen sotia, en silloin oikein tiedostanut, miten hyvin meillä ovat asiat. Muistan, kuinka kävimme Szegedissä ostoksilla, oli halpaa, muistan senkin. (11) Minulla ei ole kovin konkreettisia muistoja, mutta olen kuullut jälkikäteen, ettei Unkarissa ja Romaniassa ollut mitään, mikä oli meillä normaalia, esimerkiksi tavaraa. Ja se, että meillä ei ollut koulussa ideologisia tilaisuuksia ja kunnianosoituksia ja Joo, meilläkin oltiin pioneereja, mutta hällä väliä, se oli vain kivaa! Käytiin leireillä. Meille ei pakotettu ideologiaa. Minulla oli ihan normaali rauhallinen lapsuus. – – Mielestäni me olimme hyvä maa. Ei tarvinnut huolehtia tulevaisuudesta, matkustelimme merenrannalle ja Ja hyvinvointi oli jakautunut tasaisesti ja oli jotain, mikä piti kaikkea koossa. Mielestäni ei ollut kyse pelkästään propagandasta. – – Tito – – oli diktaattori, mutta aika pehmeä sellaiseksi. Hän antoi maalle hyvinvointia. Kerron yhden esimerkin: Coca-Cola, joka on suuri länsimainen-amerikkalainen mikä se nyt onkaan. Meillä se oli luonnollinen, jokapäiväinen asia. Missä muussa itäeurooppalaisessa maassa se oli arkipäivää sosialismin aikana? Tai passi. Me matkustimme, minne halusimme. Emme tarvinneet viisumeja. – – Muissa sosialistisissa maissa ei ollut näin. Ja entäs Romania, josta ei päässyt matkustamaan minnekään? Mielestäni Tito ajoi hyvää politiikkaa. Hänen ympärillään oli henkilökultti, luokassa oli hänen kuvansa, mutta ei hän ollut jumala. – – Minulla oli kaunis lapsuus, kiitos siitä hänellekin. Ellei häntä olisi ollut, maa ei olisi ollut sellainen. (12)
Niin kuin esimerkeistä nähdään, Andrean kuva poliittisesta kasvatuksesta, hyvinvoinnista, Titosta ja kaikesta muustakin poikkeaa radikaalisti Zolin näkemyksistä. Molemmat Jugoslavia-kuvat esitetään kuitenkin yksilöllis-yleisenä objektiivisena totuutena. Koska kummassakaan kuvassa tuskin on asiavirheitä, kyse onkin radikaaleista näkemyseroista. Molempien kuva sosialismista poikkeaa myös selvästi Unkarin unkarilaisten sosialismin muistoista. Siinä missä Unkarin unkarilaisille sosialismi näyttäytyy turvallisen harmaana, Zolille ja Andrealle kuva on erilainen. Toinen näkee sosialismin ankeana diktatuurina, jonka kanssa hän on jatkuvasti ajautunut konfliktiin, toisen sosialismikuva on lähes kritiikittömän positiivinen. Ideologisten erimielisyyksien takia Jugoslavian unkarilaisten lapsuudenmuistot eivät myöskään kiinnity Neuvostoliiton tapahtumiin kuten emämaan vastaavilla ikäluokilla. Zoli muistelee Jugoslavian oletettua tavarapaljoutta Unkariin verrattuna kriittisesti, Andrean muistoissa taas Jugoslavia on ollut täynnä tavaraa, joiden puutetta Unkarissa unkarilaisopiskelijat muistelevat.
Kokemukset vuosikymmenen vaihteen tapahtumista poikkeavat molemmilla informanteilla jälleen kerran jyrkästi Unkarin unkarilaisten kokemuksista. Sosiaaliseen muistiin ei sisälly kuvauksia vallanvaihdon konkreettisista seremonioista, hitaasta muutoksesta tai sosialistisen tapakulttuurin
lakkaamisesta kouluissa. Kerrontaa sävyttävät muistot Jugoslavian sodasta. Zoli liittää omiin muistoihinsa hyvin strukturoidulta vaikuttavan kertomuksen omasta osallistumisestaan Slovenian taisteluihin. Taistelujen alkaessa Zoli oli ollut Ljubljanassa, jossa oli eräänä kauniina päivänä yhtäkkiä vuoteessa makaillessaan kuullut, kuinka helikopteri tai lentokone ammutaan alas. Tapahtumien alettua hän yritti matkustaa kotiinsa, mutta matkustaminen oli kriisin takia hankalaa. Kertomuksessaan Zoli muistele matkantekonsa vaiheita ja päättää kerronnan strukturoidulta vaikuttavalla kun pääsin kotiin, sota oli jo loppunut loppuhuomautuksella. Zolille järjestelmänmuutos kesti kymmenen päivää, Slovenian kriisin ajan hänen jälkiarvionsa ovat toki detaljoituja, mutta niitä analysoin seuraavassa luvussa.
Andrean kuvaukset Jugoslavian hajoamisesta ovat ajallisesti pidemmälle ulottuvia. Kuvailut alkavat kriisin syiden pohdinnalla:
Jugoslavia oli keinotekoinen luomus, kuusi tasavaltaa ja kaksi autonomista aluetta, joita piti koossa yksi ihminen, Tito ihan niin kuin Aleksanteri Suuren valtakunta, joka pysyi koossa niin kauan kuin hän itse eli. – – Kun Tito kuoli, kaikki halusivat johtavaksi kansakunnaksi. Se taas ei voinut toteutua.
Ennen Jugoslavian sotaa Andrea muistelee vielä nähneensä televisiosta Romanian vallankumouksen ja Ceausescujen teloittamisen (yhteinen muisto Unkarin unkarilaisten kanssa) ja muistelleensa, miten kaikki olivat olleet tapahtumasta iloissaan. Vuosia jatkuneen sodan, joka ei suoranaisesti ulottunut hänen asuinseudulleen, Andrea kytkee kahteen ankkuriin: isän kotiseutuun Kroatiassa ja miesten joutumiseen asepalvelukseen. Andrea muistelee, kuinka ei ole viimeisiin vuosiin voinut vierailla isovanhempiensa luona, koska heidän kotikylänsä kuuluu nyt eri valtiolle, jonka kanssa tynkä-Jugoslavia on ollut sodasta lähtien kireissä väleissä. (13) Toinen muisto liittyy uhkaan, että perheen miehet joutuisivat sotaan:
Muistan, kuinka nuoria miehiä vietiin pois, sekä unkarilaisia että serbialaisia reserviläisiä. Isälläni oli vaatteet koko ajan valmiina, jos hänet tultaisiin hakemaan pois keskellä yötä. Mutta häntä ei viety, eikä veljeänikään.
Andrean järjestelmänmuutoskokemukset ovat sekä alultaan että lopultaan hämäriä: siinä missä Zolin kokemus mahtuu yhteen kiinteään kertomusyksikköön ja Unkarin unkarilaisten ankkuroituvat tiettyihin tapahtumiin ja muutoksiin, Andrealta puuttuvat selkeät ankkurit ehkä nimenomaan siksi, että vielä haastatteluvaiheessa Jugoslaviassa ei ollut tapahtunut "oikeaa" järjestelmänmuutosta muiden Itä-Euroopan maiden tyyliin.
Kesästä 1991 lähtien samassa valtiossa syntyneet Zoli ja Andrea ovat asuneet eri maissa, jotka ovat kehittyneet erosta lähtien kovin eri suuntiin. Tälläkin kertaa heidän kiteytyksensä poikkeavat radikaalisti toisistaan sekä Unkarin unkarilaisten kokemuksista. Zoli toteaa ainoastaan olleensa edelleenkin Slovenian itsenäistymisensä kannalla ja kannattaneensa itsenäistymistä jo aikoinaankin samaten kuin muitakin "mahdottomien" valtioiden jakoja, joista hän ottaa esimerkeiksi Venäjän, Kiinan ja Romanian. Viimeisistä kymmenestä vuodesta kerrottaessa Zolin näkökulma alkaa yhä enemmän painottua maan unkarilaisten hänen mielestään huonon tilanteen kuvaamiseen. Varsinainen Slovenian kehitys tai demokratian ajan konkreettiset yhteiskunnalliset olot, tapahtumat tai kulttuurimuutokset eivät saa häneltä paljoa huomiota. Andrea sen sijaan pohtii pitkään Jugoslavian kehitystä 1990-luvun alusta lähtien – ja nimenomaisesti erittäin negatiivisessa valossa:
Perheessämme odotetaan hiljaa, että Belgradissa tultaisiin järkiin tai ihme tapahtuisi ja Milosevic luopuisi vapaaehtoisesti vallasta. Kaikki vain toivovat, koska ollaan liian kaukana Belgradista eikä voida tehdä mitään. – – Unkarilaiset eivät voi tehdä mitään, koska meitä on niin vähän. Muut vaiennetaan kuin koirat. Tehtaissa maksetaan, että mennään osoittamaan mieltä hallituksen puolesta, ja siitä saadaan kuukauden palkka. Kun eläkeläiset järjestivät mielenosoituksen, koska he eivät olleet saaneet eläkkeitään kolmeen kuukauteen, seuraavana päivänä eläkkeet maksettiin. Korruptiota on joka puolella. – – Nyt uskon, että muutos tulee ja syksyllä pidetään vaalit. Jotain täytyy tapahtua!
Zolin "vaikeneminen" Slovenian yleisestä tilanteesta ja Andrean kuvaus Jugoslavian taloustilanteesta ja demokratiavajeesta vastaavat pitkälti virallisen Unkarin näkemyksiä asioista. Ristiriitoja syntyykin vasta siinä vaiheessa, kun informanttien käsityksiä omien maidensa unkarilaisten asemasta aletaan verrata virallisen Unkarin käsityksiin ja toisiinsa tai Andrean ja Zolin Slovenia-kuvaa toisiinsa.
Andrea, joka arvioi Vojvodinan unkarilaisten lukumääräksi noin 250.000, ei näe tilanteessa suuria ongelmia suhteessa enemmistöväestöön, serbeihin:
Tilanne ei ole yhtään huonompi tai parempi kuin koko Jugoslavian kansalla, niin kuin jo sanoin: nyt on niin, että kaikki, olkoot sitten serbejä tai albaaneja tai unkarilaisia, kaikki, jotka elävät Jugoslaviassa, odottavat, että tapahtuisi jotain! Näin ei voi elää! Unkarilaisten tilanne ei ole yhtään huonompi tai parempi.
Entisen Jugoslavian kehittyneintä osaa, Sloveniaa, Andrea kuvaa seuraavasti:
Entisistä sosialistimaista ainoastaan Slovenia on nyt länttä. Slovenia oli Jugoslavian tasavalloista kehittynein. Jostain Makedoniasta se erosi kuin taivas maasta. Slovenialaiset erosivat ensimmäisinä Jugoslaviasta. He tarvitsivat siihen vain lyhyen ajan. Muutamassa vuodessa he ovat muuttunet täysin länsieurooppalaiseksi maaksi. Slovenia on täysin korrekti länsieurooppalainen maa.
Zoli puolestaan käsittelee Slovenian unkarilaisten tilannetta hyvin kriittisesti. Suuri osa hänen haastatteluaan kertoo yksityiskohtaisesti valtion tietoisesta politiikasta asuttaa alueelle ei-unkarilaisia ja tätä kautta muuttaa väestösuhteita. Opetuksen ongelmista – virallisen Unkarin tapaan – hän kritisoi unkarinkielisen opetuksen määrää ja laatua ja esittää konkreettisia parannusehdotuksia Slovenian unkarilaisten asemaan. Näihin kuuluvat muun muassa Unkarin kansalaisuuden ulottaminen ulkounkarilaisiin, enemmän huomiota unkarilaisilta poliitikoilta vähemmistöunkarilaisten ongelmiin sekä Muravidékin unkarilaisten kansallistunteen nostattaminen. Siinä missä Andrea tulevaisuudensuunnitelmista kysyttäessä suunnittelee kansainvälistä uraa eikä välttämättä paluuta kotiseudulleen opintojen jälkeen, Zoli on jo usean vuoden ajan kiertänyt ahkerasti unkarilaisalueita Unkarissa ja naapurimaissa ja pitää ehdottoman tärkeänä paluutaan kotiseudulleen yliopiston jälkeen. Andrea näkee Jugoslavian unkarilaisten ehkä suurimmaksi uhaksi maan taloudellisen tilanteen, Zoli Slovenian unkarilaisten suureksi uhaksi assimilaation, jonka seurauksena hänen laskelmiensa mukaan viidenkymmenen vuoden päästä Muravidékin alueella asuisi enää tuhat unkarilaista.
Informanttien suhtautuminen Unkariin ja unkarilaisuuteen vaihtelee myös muutamissa muissa kysymyksissä, vaikka molemmille unkarilaisena oleminen onkin tärkeä osa elämää. Informaalisissa keskusteluissa muutamien muiden ulkounkarilaisten kanssa olen omaksi yllätyksekseni huomannut, kuinka kaikesta julkisuudesta huolimatta Unkarissa on edelleen ihmisiä, joille maan rajojen ulkopuolella asuvat unkarilaiset ovat tuntematon asia. Andrean kokemukset vastaavat mahdollisen enemmistön tuntemuksia:
Szegedissä minua kohdellaan ikään kuin jugoslaavia. – – Olen täällä ihmeellinen tai sitten en ollenkaan. Riippuu ihmisestä. Jos joku on matkustanut ulkomailla, hän yleensä tietää, kuinka asiat ovat, mutta on sellaisiakin Szegedin ulkopuolisessa Unkarissa, jotka eivät ole edes kuulleet Vojvodinasta. – – Mutta minua kohdellaan aina kuin jugoslaavia Szegedissä. Se on melko negatiivista. Kohdellaan alentavasti: "no, jugo", vaikka minä olen täällä laillisesti, opiskelen ja teen töitä laillisesti. Muualla, jos menen laulukilpailuihin, kuulee, että joo, kiva, sinulla on kaunis ääni, mutta kilpailuissa sijoitetaan mieluummin joku Unkarin unkarilainen edelleni. – – Toinen puoli on sitten se, että ulkounkarilaisia ihaillaan ja ihmetellään! 'Ai että sielläkin on tuommoisia ihmisiä!' Joskus suhtaudutaan normaalistikin, mutta se on kaikkein harvinaisinta
Zoli on myös kohdannut väärinkäsityksiä, tuleehan hän ulkounkarilaisuuden kannalta hyvin marginaaliselta alueelta, mutta hänen mielestään kyse on lähinnä tietämättömyydestä.
Ulkounkarilaisten kanssa keskustellessani tapanani on ollut usein tehdä typerä jalkapallo-ottelukysymys: jos Unkari ja sinun kotimaasi pelaisivat jalkapalloa, kummalla puolella olisit? Vastaukset kysymykseen kertovat paljon Zolin ja Andrean Unkari-suhteesta. Siinä missä Andrea ilmoittaa, ettei ole kiinnostunut urheilusta mutta olisi ehkä Jugoslavian puolella, koska Jugoslavia on jalkapallossa parempi, Zoli ilmoittaa olevansa yksiselitteisesti Unkarin puolella. Jatkokysymykseen siitä, kuinka hän suhtautuu eri tavalla ajatteleviin, Zoli vastaa: Valitettavasti on olemassa janitshaarejakin. He ovat kaikkein vaarallisimpia. Meilläkin on sellaisia, ei tarvitse hakea esimerkkejä muualta.(14)
Kuinka sitten voi olla mahdollista, että pitkälle samasta yhteiskunnasta ja tapahtumista kerrotaan toisistaan niin poikkeavilla tavoilla kuin edellä olleista esimerkeistä käy ilmi? Mikä on tällaisissa tapauksissa sosiaalisen muistin luotettavuus ja käytettävyys folkloristisena tiedonhankintamenetelmänä? Kuten edellä on jo todettu, virallisen Unkarinkaan antamaa kuvaa tapahtumista ei voida pitää objektiivisena, mutta tässä yhteydessä haluan kiinnittää vielä huomiota Andrean ja Zolin yhteiskunnallisten kiteytysten erilaisuuteen.
Eroja kahden informantin välille voi hakea kolmesta eri lähteestä. Ensinnäkin, informanteilla on ikäeroa 15 vuotta. Monet Andrean sosialistiseen Jugoslaviaan assosioimat asiat ovat Zolin puhunnassa asioita, jotka eivät olleet automaattisia hänen ollessaan samanikäinen kuin Andrea 1980-luvulla. Toiseksi, viimeisten kymmenen vuoden kehitys on ajanut Andrean kotiseudun taloudelliseen kriisiin, jota vasten kaikki vanha tuntuu paremmalta. Kyse ei tosin ole pelkästä tunteesta vaan myös taloudellisista faktoista. Kolmanneksi, informanttien suhtautumisissa unkarilaisuuteen ja omaan vähemmistöasemaansa unkarilaisina naapurimaan kansalaisina on huomattavia poikkeamia. Zolin voimakas sitoutuminen unkarilaisuuden ajamiseen saa hänet käsittelemään Jugoslaviaa ja Sloveniaa nimenomaisesti unkarilaisuuden kautta kun taas Andrean kansainvälisempi asennoituminen näkyy esimerkiksi hänen suhtautumisessaan oman kansanryhmänsä tilanteeseen. Sama tausta auttaa ymmärtämään sitä, että kysyttäessä Unkarin unkarilaisten ja Slovenian/Vojvodinan unkarilaisten eroista Andrea löysi eroja enemmän kuin Zoli. Zoli näkee unkarilaiset enemmän yhtenäisenä kansakuntana kuin Andrea.
Erilaisten sosiaalista muistia konstruoivien yhteiskunnallisten kiteytymien sijaan edessämme on siis kehikko, jonka monet osat kieltävät toistensa käsitykset asioista. Objektiivisen totuuden löytäminen menneisyydestä on näin hyvin hankalaa siitäkin riippumatta, että asiallisia virheitä tuskin kenenkään osapuolen puhunnasta löytää. Samalla tavalla on mahdotonta ajatella, että jokin erilaisten käsitysten markkinoija olisi enemmän tai vähemmän väärässä tai oikeassa kuin toiset osapuolet.
Ulkounkarilaisuuden ja Itä-Euroopan muutosten tutkimisen kannalta on tärkeää huomata, etteivät ihmisten muistot ja muutoskokemukset suinkaan ole universaaleja, vaan niihin vaikuttavat nykyhetken poliittiset, sosiaaliset ja moraaliset kontekstit, joiden kautta menneisyyttä tulkitaan (vrt. Chapman McDonald Tonkin 1989, 5). Jopa saman kansallisuusryhmän, unkarilaisten, sisällä poliittinen historia on aiheuttanut huomattavasti toisistaan eriäviä tulkintoja historiasta: Zoli ja Andreahan ovat molemmat kotoisin läheltä Unkarin ja oman kotimaansa rajaa.
Vielä tämänkin päivän informanteissa, kymmenen vuoden demokraattisen kehityksen jälkeen, vaikuttavat myös sosialismin aikaiset ajatusrakennelmat. Toisaalla on Péter Niedermüller erinomaisesti viitannut sosialismin aikaisiin mikro- ja makromaailmoihin. Ensimmäisellä näistä tarkoitetaan sitä, mitä koetaan omassa lähiympäristössä, jälkimmäinen puolestaan edustaa hallitsevaa näkökulmaa asioista. (Niedermüller 1990, 119.) Tässä kontekstissa Zolin ja Andrean Jugoslavia-kuvat ovat molemmat omalta osaltaan molempia maailmoja. Zolin kuva sosialistisesta maailmasta edusti sosialismin aikana mikromaailmaa, koska hänen jatkuvien konfliktiensa viranomaisten ja järjestelmän kanssa ei voida katsoa edustavan ideaalista sosialismia. Sosialismin lakattua Zoli on uudessa konfliktissa: suuri osa Muravidékin unkarilaisista ei hänen mukaansa edelleenkään ajattele menneestä samalla tavalla kuin hän ja Unkarin virallinen kanta on myös jossain määrin erilainen kuin hänen oma kokemuksellinen mikromaailmansa.
Andrean tilanne on hieman erilainen: hänen kuvansa sosialistisesta Jugoslaviasta vastaa menneen makromaailman ajatuksia kun taas tämän päivän näkökulmasta hänen menneisyyden konstruointinsa liikkuu jossain virallisen ja epävirallisen näkemyksen välimaastossa. Samankaltainen on myös Andrean nykytilanteeseen ankkuroituva käsitteellistäminen: hän liukuu osittain mikromaailman puolelle, koska ei edusta monista asioista yhtä pessimististä kantaa kuin virallinen Unkari. Lisäksi sekä Zoli että Andrea ovat paradoksaalisesti mikromaailmallisessa suhteessa oman maansa viralliseen julkisuuteen: Zolin kannat poikkeavat virallisen Slovenian kannoista samalla tavalla kuin Andrean kannat miloeviæilaisen Jugoslavian propagandasta. Vallanvaihdos lokakuussa puolestaan on haastattelun jälkeen legitimoinut Andrean viimekeväiset kiteytykset tämän hetken makromaailman menneisyyskuvaa vastaavaksi.
Kyse on pitkälti jatkuvasta historian uudelleen kertomisesta, jota omassa tutkimuksessani harrastavat historian elävästi kokeneet ns. tavalliset ihmiset. Tämä on osa prosessia, jota Peter Niedermüller on analysoinut ansiokkaasti pari vuotta sitten kirjoittamassaan artikkelissa. Entiset sosialistiset maat elävät edelleenkin aikakautta, jolloin aiemmat tabut nousevat historialliseen keskiöön ja tapahtuu eräänlainen historiallisuuden desentralisaatio. Prosessin kuluessa sosialismin aikana stigmatisoitujen ja kärsineiden historia legitimoituu entisestä tabusta virallisen historiakäsityksen osaksi. (Niedermüller 1998, 173–174.) Postsosialistista menneisyyskäsitystäkään ei kuitenkaan voi pitää ainoana oikeana totuutena olleesta, mistä todistavat puolestaan Andrean ja Unkarin unkarilaisten informanttien sosiaalisen muistin osaset.
1. Haastattelut tehtiin ollessani kevätlukukaudella 2000 stipendiaattina Szegedin yliopistossa. Haastatteluihin liitettiin myös kartta- ja esseetehtävä, joista on valmistumassa erillinen artikkeli. Informantteja oli kaikkiaan kymmenen kappaletta, ja unkarinkielisten haastattelujen keskipituus oli lähes kaksi tuntia. Kaikki haastateltavat opiskelivat haastatteluajankohtana Szegedin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa eri oppiaineita.
2. "Banaanilausahdus" on erään informantin kommentti aloittaessani hänen kanssaan keskustelun elämästä "ennen" ja "nyt".
3. Kaikki artikkelissani esiintyvät sitaatit eivät suinkaan ole sanasta sanaan litterointeja, vaan osaa on tiivistetty ja referoitu pääasioita kuitenkaan muuttamatta.
4. MDF = Magyar Demokrata Fórum = Unkarin demokraattinen foorumi, ensimmäiset vapaat vaalit voittanut oikeistolainen puolue.
5. Molemmat ilmaisut ovat hieman kömpelöitä käännöksiä suomeksi vaikeasti muokkautuvasta unkarilaisesta terminologiasta. "Unkarin unkarilaista" vastaa unkarin kielessä ilmaisi "magyarországi (magyar)" pelkästään ensimmäistä sanaa käyttämällä saadaan aikaan ilmaus, joka vastaa suomenruotsalaisessa käytössä olevaa "finländarea". Oman artikkelini yhteydessä "magyarországi" tarkoittaa kuitenkin pikemminkin "Unkarissa asuvaa unkarilaista". Ulkounkarilaisista yleisimmin käytetty ilmaisu on "határon túli magyar", sananmukaisesti "rajan toisella puolella oleva unkarilainen".
6. Sinällään on mielenkiintoista, että kirjoitettaessa Jugoslavian unkarilaisista raportti otsikoidaan ainoastaan unkarilaisten valtavan enemmistön asuma-alueen, Vojvodinan, mukaan. Slovenia-raportissa sen sijaan puhutaan koko maasta eikä ainoastaan Muravidékin alueesta. Tosiasiassa kuitenkin molemmissa maissa sekä Vojvodinan että Muravidékin ulkopuolella asuu niin vähän unkarilaisia, ettei heillä ole käytännön merkitystä. Muravidékin ulkopuolisessa Sloveniassa asuu ehkä hieman vajaa tuhat unkarilaista, Vojvodinan.
7 . Kategorialla tarkoitetaan sosialistisen Jugoslavian viimeisimmissä väestönlaskennoissa ihmisille annettua mahdollisuutta luokitella itsensä "jugoslaaveiksi" sen sijaan, että olisivat olleet esimerkiksi serbejä, albaaneja, unkarilaisia tai makedonialaisia. Mahdollisuutta ovat käyttäneet hyväkseen esimerkiksi seka-avioliitoista syntyneet lapset, joille itsensä mahduttaminen ahtaaseen yhteen kategoriaan on tuottanut vaikeuksia. Samalla kategorian luominen on tietysti tähdännyt yhtenäisen "Jugoslavian kansan" synnyttämiseen.
8. Aiheesta on tulossa lähiaikoina kirjoittamani erillinen artikkeli, joten en puutu asiaan tässä yhteydessä sen tarkemmin.
9. Molemmista haastateltavista käytetään artikkelissa heidän itsensä valitsemaa peitenimeä
10. Kyseessä on laitos, jonka alkuperäisenä tarkoituksena oli valmistaa Unkariin tulevia ulkomaalaisia opiskelijoita yliopisto-opintoihin intensiivisen kieli- ja kulttuurikoulutuksen avulla. Kun sosialismin loputtua naapurimaiden unkarilaisia on alkanut opiskella runsain mitoin Unkarin yliopistoissa, laitos on alkanut valmistaa myös heitä opintoihin. Esimerkiksi Andrea sai omassa tapauksessaan stipendin laitokseen vuodeksi, jonka avulla hän pystyi kirjallisuutta ja historiaa opiskelemalla valmistautumaan oman alansa pääsykokeeseen Szegedissä.
11. Itäeurooppalaisesta (ostos)matkailusta, siihen liittyvästä byrokratiasta ja matkustelun kautta muodostuneesta kuvasta esimerkiksi jugoslavialaisista ja unkarilaisista on kirjoittanut erinomaisen artikkelin Leszek Dziegel (1996).
12. Tito-kuvaa kannattaa verrata esimerkiksi suomalaisnuorten Kekkos-kuvaan ja sen revisioon, josta on kirjoittanut Sirkka Ahonen (1998, 111–118).
13. Vrt. Péter Láglerin artikkeli (Lágler 1997) erään kroatianunkarilaisen kylän sotakokemuksista.
14. Sanalla tarkoitetaan alun perin esimerkiksi Jokamiehen sivistyssanaston (1948) mukaan entisessä Turkin valtakunnassa vanhemmiltaan riistetyistä kristittyjen lapsista muodostettua sotaväen valiojoukkoa. Sanalla on tänä päivänä toinenkin merkitys, kuten huomataan kokeilemalla internetin Google-hakua janicsár-sanalla. Hakutulosten joukossa on useita kirjoituksia, joissa sanaa käytetään poliittisista vastustajista, vieraille valtioille uskollisista ulkounkarilaisista jne. lähinnä maanpetturin synonyymina.
Ahonen, Sirkka 1998, Historiaton sukupolvi? Historian vastaanotto ja historiallisen identiteetin rakentuminen 1990-luvun nuorison keskuudessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Chapman, Malcolm, McDonald, Maryon & Tonkin, Elizabeth 1989, Introduction – History and Social Anthropology. – History and Ethnicity. Eds. Elizabeth Tonkin, Maryon McDonald & Malcolm Chapman. London: Routledge.
Collard, Anna 1989, Investigating 'Social Memory' in a Greek Context. – History and Ethnicity. Eds. Elizabeth Tonkin, Maryon McDonald & Malcolm Chapman. London: Routledge.
Dálnoki, M. J. 1938, Pirstottu Unkari. Helsinki: Otava.
Dziegel, Leszek 1996, Poland's Closest Neighbours. Official Communist Stereotypes and Popular Myths. – Studia Ethnologica Croatica 7–8/1995–1996, 205–221.
Fejõs, Zoltán 1995, Ethnicity through Regaining Collective Memory. – Encountering Ethnicities: Ethnological Aspects on Ethnicity, Identity and Migration. Ed. Teppo Korhonen. Helsinki: SKS.
Fejõs, Zoltán 1998, The Hungarian Diaspora and Issues of Magyar National Identity Before 1989. – Ethnographica et Folkloristica Carpathica 9–10 – Mûveltség és hagyomány.
Hódi, Sándor 1999, Regional Research. Report on a Comparative Investigation. – Minorities Research: A Collection of Articles by Hungarian Scholars. Ed. Gyõzõ Cholnoky. Budapest: Lucidus.
Jokamiehen sivistyssanasto 1948, toim. Hagfors, Edwin ja Manninen, Antero. Porvoo: WSOY.
Kivikoski, Mikko 1999, Keski-Eurooppa, ei Balkan! Sloveenien ja kroaattien Keski-Eurooppa-identifioitumisen poliittiset ulottuvuudet 1980- ja 90-luvuilla. – Balkan 2000. Näkökulmia ja taustoja Kaakkois-Euroopan nykytilanteelle. Toim. Vesa Saarikoski. Turun yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 17.
Kocsis, Károly 1999, Findings about the Demographic-Ethnic Geography of Hungarian National Minorities in the Carpathian Basin. – Minorities Research: A Collection of Articles by Hungarian Scholars. Ed. Gyõzõ Cholnoky. Budapest: Lucidus.
Lágler, Péter 1997, Kórógy - egy kelet-szlavóniai magyar falu és lakói a délszláv háborúban. –Regio 2/1997, 121–162.
Niedermüller, Péter 1992, The Search for Identity. Central Europe between Tradition and Modernity. – Tradition and Modernisation. Plenary Papers read at the 4th International Congress of the Société Internationale d'Ethnologie et de Folklore. Ed. Reimund Kvideland. Turku: NIF.
Niedermüller, Peter 1998, History, Past, and the Post-Socialist Nation. – Ethnologia Europaea 28, 169–182.
Nyyssönen, Heino 1997, Vuoden 1956 kansannousun merkitys unkarilaisessa muistopolitiikassa. And Never Shall They Meet? European Space and Thought Between East and West. Ed. Vesa Saarikoski. Department of Political History, University of Turku, Publications 6.
Saarikoski, Vesa 1999, Balkan Euroopan alku ja loppu? – Balkan 2000. Näkökulmia ja taustoja Kaakkois-Euroopan nykytilanteelle. Toim. Vesa Saarikoski. Turun yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 17.
Virtanen, Leea 1994, Arjen uskomukset. Helsinki: WSOY.
Haastattelut 1–10, Szegedissä kevätlukukaudella 2000 tehdyt opiskelijoiden haastattelut. M = mies, N = nainen, luku = syntymävuosi.
Hannonen, Pasi 2000, The Broken Chains. German and Hungarian Conceptions of History and Ethnic Relations in Romanian Banat. Julkaisematon käsikirjoitus.
Jelentés a szlovéniai magyarság helyzetérõl 1999. (http://www.htmh.hu/jelentesek/szlovenia.htm, 13.11.2000.)
Jelentés a vajdasági magyarság helyzetérõl 1999.
(http://www.htmh.hu/jelentesek/vajdasag.htm, 13.11.2000.)
Pasi Hannonen, FM
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
papeha (at) tukki.jyu.fi