Kirjallisuusantropologian mukaan kirjoittajan luoma fiktiomaailma perustuu reaalimaailman merkkijärjestelmiin; kirjallisuutta tutkimalla voidaan tutkia sen tuottanutta kulttuuria, vaikka kirjallisuus ei koskaan suoraa heijasta kulttuuria (Poyatos 1988, 10; Winner 1988, 51; Iser 1993, 1-2)(1) Perusajatus ei ole uusi: esimerkiksi satuja tutkineet folkloristit huomasivat varhain, ettei niiden maailma ollut irrallaan reaalimaailmasta, vaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen viittaavat aihelmat kuuluivat satujen sisältöaineksiin fantasia-aihelmien rinnalla (Wesselski 1931/1974, 104; Apo 1986, 17, 179-182). Tunnetuimpia kertomusten ja taustakulttuurin vertailuun keskittyviä tutkimuksia ovat Claude Lévi-Straussin myyttianalyysit. Kertomusten ja niiden käyttäjien todellisuuden välisen suhteen olemassaoloa on perustelu yksinkertaisesti myös sillä, että mikäli kertomukset olisivat täysin erillään arkitodellisuudesta, ne olisivat käyttäjilleen vaikeasti tulkittavia ja vailla mielenkiintoa (Apo 1986, 179-180). On huomattava, että vaikka kirjallisuusantropologia 1970 ja 1980 -luvun taitteessa perustamisvaiheessaan pohjautuikin kirjallisuusinstituution piirissä tuotettuun kirjallisuuteen, se ei enää ole näin rajautunut. Muidenkin kuin ammattikirjailijoiden tekstejä, niin omaelämäkerrallisia kuin fiktiivisiäkin, pidetään tutkimisen arvoisina. Suomessa kirjallisuusantropologiseksi määrittyvää (ja sellaiseksi määriteltyä) tutkimusta on tehty erittäin vähän, vaikka Pekka Haatanen (1968, Helstin 2000, 28 mukaan) huomautti kaunokirjallisuuden vertautuvan muistelmiin ja reportaaseihin yhteiskuntahistoriallisen tutkimuksen lähdeaineistona.
Kulttuuriantropologian pro gradu -työssäni (2000) tarkastelin kirjallisuusantropologisesta näkökulmasta Yleisradion ja Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimusyksikön vuonna 1997 järjestämään Sukupolveni unta -kirjoituskilpailuun osallistuneiden alle 30-vuotiaiden kirjoittajien tekstejä. Yhteensä näitä tekstejä oli 905 kappaletta, ja niiden muoto vaihteli kirjoituskutsussa toivotusta synopsiksesta novelleihin, elämäkertoihin ja kokonaisiin elokuvakäsikirjoituksiin. Valitsin niistä tutkimukseeni 281 tekstin harkinnanvaraisen näytteen. Kaiken kaikkiaan kirjoituskilpailuun osallistui yli 4000 kirjoittajaa. Tekstien muodon lisäksi myös niiden pituus vaihteli, keskimääräisen pituuden ollessa neljä sivua. Tekstejä yhdistävät toisiinsa niiden kertomusmuotoisuus sekä suomalaisen kirjallisen perinteen realistinen ote.
Kirjoituksissa pohdittiin erityisen paljon kirjoituskilpailun nimessäkin mainittua sukupolvea. Niinpä olikin mielekästä, että tutkimukseni rakentui sukupolvitematiikan tarkastelulle. Teoreettinen viitekehys perustui Karl Mannheimin käsitykseen sukupolvesta biologista ikäpolvea moniulotteisempana sosiaalisena kategoriana, jonka mukaan pelkkä samaan aikaan syntyminen ei vielä tarkoita sukupolven muodostumista. Aineiston pohjalta voitiin rakentaa kuva sukupolvesta tutkimalla (1) sukupolveen liittyviä, usein saatekirjeissä esiintyneitä, pohdintoja, (2) kirjoitusten henkilöhahmoja ja (3) teemoja.
Tarkoituksenani oli siis kirjoittaa kertomusten pohjalta eräänlaista etnografiaa, kuvata nuorta sukupolvea siitä kirjoitettujen, sen itsensä kirjoittamien kertomusten kautta. Etnografialla tarkoitan tässä Geertzin (1973, 6-30) määrittelemää thick descriptionia, jossa tutkija aineistonsa pohjalta kuvaa mahdollisimman yksityiskohtaisesti tarkastelemaansa ilmiötä, tässä tutkimuksessa siis sukupolvea ja siihen liitettyjä käsityksiä. Nämä artikuloituvat eri tavoin eri teksteissä, mutta perustuvat tiettyyn kulttuuriseen käsitykseen sukupolvesta jatkuvana kollektiivisena sosiaalisena kategoriana. Näin ollen kirjoittajien pohdinnat ja kuvaukset eivät ole vain triviaaleja, yksityisiä mainintoja, vaan ne muodostavat koodiston, jota on mahdollista purkaa kulttuurintutkimuksen näkökulmasta: kuinka sukupolvesta puhutaan, millaisia adjektiiveja siihen liitetään pohdinnoissa, millaisia ovat sukupolven edustajiksi kuvatut henkilöhahmot ja minkälaisia sukupolvelle tyypilliseksi kuvatut kertomukset? Tutkimuksen metodologisina lähtökohtina olivat narratologia ja sisällönerittely, ja siinä sovellettiin kirjallisuustieteellistä käsitteistöä sekä taustoittavaan määrälliseen analyysiin että yksittäisten kiteyttävien kertomusten analysointiin.
Tässä artikkelissa kiinnitän huomiota vain aineiston henkilöhahmoihin ja erityisesti kysymykseen aineiston sankarihahmoista. Nostan esille kolme aineistoa erityisen hyvin kuvaavaa, keskenään erilaista kertomusta ja luen näitä identiteettikertomusperspektiivistä tarkoituksenani antaa viitettä siitä, kuinka tämänkaltaista heterogeenista aineistoa voi esimerkiksi käyttää antropologisessa tutkimuksessa.
Kertomusten henkilöhahmo voidaan määritellä esimerkiksi antropomorfisia piirteitä omaavaksi ja antropomorfisia toimintoja suorittavaksi kirjalliseksi toimijaksi. Kirjalliset hahmot rakentuvat sekä kuvauksissa (suora karakterisaatio), toiminnoissa että suhteessa muihin henkilöhahmoihin. Yleisesti henkilöhahmo voidaan määritellä tyypiksi ja persoonaksi, joista jälkimmäinen saattaa rakentua vaikkapa laajassa omaelämäkerrallisessa teoksessa. Tyyppi taas edustaa usein pikemmin kokonaista ihmisryhmittymää kuin yksilöä. Esimerkiksi Teppo Sintosen (1999, 72-73) tutkimissa Kanadan suomalaisten kertomuksissa tyypit viittaavat etnisen yhteisön kollektiiviin. Sukupolveni unta -aineistossa tällainen kollektiivi on 1970-1980 -luvuilla syntyneen ikäluokan ryhmä. Sukupolviyhteisö ei ole sen jäsenille samassa mittakaavassa todellinen kuin etninen tai paikallisyhteisö. Kuitenkin se, että sukupolvea kirjoituksissa pohdittiin ja nuoria kirjoittajia osallistui kirjoituskilpailuun huomattavan paljon, (n. neljäsosa kaikista kirjoittajista oli alle 30-vuotiaita), kertoo käsitteen paikasta kokemuksen jäsentäjänä: joillekin kirjoittajille kuuluminen sukupolveen merkitsi lohtua, tietoa siitä, ettei ole ainoa, joka on joutunut kuvatut tapahtumat kokemaan; toisille sukupolvi näyttäytyi itsekkäiden individualistien joukkona, johon ei itse tietoisesti halunnut samastua.
Kirjallisiin henkilöhahmoihin voi suhtautua karkeasti kahdella tavalla: realistisen tai semioottisen käsityksen mukaan (Sintonen 1999, 72-73). Kun tekstiä luetaan identiteettikertomuksena tai muusta kuin kirjallisuustieteen lähtökohdista, on henkilöhahmoihin suhtauduttava realistisen käsityksen mukaisesti - ei niin, että henkilöhahmoja yksioikoisesti pidettäisiin tosina, vaan taustalla on ajatus niiden kiinnittymisestä eletyn elämän kokemuksiin. Henkilöhahmon rakentamisella voi olla identiteettityön funktio. Henkilöhahmo voidaan esimerkiksi kirjoittaa ideaalityypiksi tai karikatyyriksi, joka toimii kertomuksen kautta abstrahoitavien arvojen välittäjänä; siihen voidaan liittää ominaisuuksia, jotka itseltä puuttuvat tai joihin pyritään, tai hahmo voi käydä kertomuksessa läpi kehitysvaiheita, joita kirjoittaja itse ei ole kokenut.
Tuntui helpommalta kiteyttää omat ajatukseni sukupolveni ongelmista, niiden syistä, haaveista ja toiveista henkilöhahmon kertomina. Henkilöhahmo ei ole todellinen, se ei siis ole kertomus itsestäni. Henkilöhahmossa on toki jotain samaa kuin minussa, ainahan tarina kertoo jotain myös kirjoittajastaan, mutta suurin osa on fiktiota. (M371.)(2)
Sukupolveni unta -aineiston kirjoittajat keskittyivät kuvaamaan lähinnä henkilöhahmojen luonteenpiirteitä. Yleensä hahmoista mainittiin sukupuoli, ikä, ammatti ja usein myös siviilisääty.
Kerronta tiivistyy yhden päähenkilön, noin 25-vuotiaan Sylvian ympärille. Sylvia on yliopistossa valmistuvassa oleva filosofian maisteri, joka on syvästi pettynyt akateemisen maailman paskanjauhantaan. (N845.)
Heli-Ruusu Kiviranta on arka, sulkeutunut ja ahdistunut tyttö, joka suunnattomasti kaipaa rakkautta ja läheisyyttä. Sulkeutuneisuus ja elämänkokemuksen puute muovaavat Helistä naiivin ja ihanteellisen. (N351.)
Keskeisin henkilöhahmo kuului ainoastaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta samaan ikäryhmään kirjoittajan itsensä kanssa, mikä viittaa Shlomith Rimmon-Kenanin (1991, 54-56) ajatukseen henkilöhahmojen ilmentämistä sosiaalisista jäsennyksistä: kertomuksissa kuvataan 1970-1980 -luvuilla syntyneiden ikäpolvea, sen sosiaalista asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa lähimenneisyydessä ja kirjoitusajankohtana. Useat henkilöhahmot siis lähenevät edellä esitettyä tyypin käsitettä, johon viittaa jo kirjoittajien eksplisiittinen kuvauskin tyypillisestä tai tavanomaisesta tytöstä, pojasta tai sukupolven edustajasta.
Ensimmäisenä havaintonani aineistoa läpi lukiessani oli, ettei kertomuksista nouse esiin mitään yhtenäistä tai yleistä sankarityyppiä, nuorison idolia, jonka ympärille kertomukset punoutuisivat tai jotka esitettäisiin ihanteellisina roolimalleina. Kertomuksia, joissa esiintyi selkeä sankarihahmo, oli harkinnanvaraisessa näytteessä ainoastaan yhdeksän kappaletta. Toisaalta sankaruus on käsite, jota ei sovi ohittaa huomiotta.
Jari Ehrnrooth (luento Jyväskylän yliopistossa 4.5.2000) määrittelee sankarin henkilöksi, joka pääsee mahdollisimman lähelle tavoittamatonta päämäärää. Tämä tavoittamaton päämäärä on länsimaiseen kulttuuriin sisäänrakennettu ja eri aikoina eri muodoissa sen käsikirjoituksessa esiintynyt tavoite, jota ei voi saavuttaa mutta joka antaa mielen elämälle. Kristinuskossa tämä tavoittamaton on uskonnollinen täydellisyys; poliittisissa ideologioissa tavoittamaton on ulkoistettu ihanneyhteiskuntaa hahmotteleviksi poliittisiksi ohjelmiksi. Sankaruus on Ehrnroothin mukaan jaettavissa myyttiseen, traagiseen ja positiiviseen.
Myyttisiä sankareita ja sankaruuden esiintyvyyttä eri kulttuureissa on tutkinut Joseph Campbell (1990/1949) Sankarin tuhannet kasvot -teoksessa. Hän esittää mm. usein siteeratun ajatuksensa mytologisen sankarin läpikäymän seikkailun nivoutumisesta siirtymäriittiteorian ero - initiaatio - paluu -vaiheiden kanssa (ns. monomyytin ydin) ja problematisoi sankarin hahmoa esimerkiksi tätä luonnehtivien syntymään liittyvien anomalioiden kautta. Campbellin tutkimuksen kantavana ideana on myyttisen sankaruuden kuuluminen mytologiseen kuvastoon, kulttuuriperimään, joka esiintyy esimerkiksi unissamme ja on tulkittavissa psykoanalyysin avulla. Nykysankaruutta leimaa Ehrnroothin mukaan positiivisen sankaruuden idea: sankarien kannattama aate - joka yhä useammin on markkinatalouden sanelema - yhdistyy nimenomaan sankareiden omaan elämään. Sankarit ovat yksilöllistyneet.
Sukupolveni unta -aineiston selvästi sankaritarinoiksi luokittelemieni kertomusten sankarit eivät ole myyttisiä hahmoja, eikä heihin sisälly traagisellekaan sankarille ominaisiksi mainittuja huonon kohtalon välttämisen ja kuoleman teemoja. Heissä on piirteitä positiivisesta sankarista siinä, mitä tulee individualismiin ja sankaruuden nivoutumiseen henkilön omaan elämään. Sankarikertomuksista puolessa sankaruus yhdistyy nykyaikaisiin teemoihin, kuten tietokone-eksperttiyteen, EU-toimintaan ja rasismin vastustamiseen; useimpien tavoittelemat asiat ulottuvat yksilön menestyksen ulkopuolelle. Huomattavaa kuitenkin on, että sankarikertomukset eivät ole aineistossa yleisiä. Miksi? Pikemmin kuin sankaruus, leimaa henkilöhahmoja tavanomaisuus, tyypillisyys, toiminnan keskittyminen arkielämän ympäristöön ja tasapainon saavuttaminen pikemmin oman itsen ja sosiaalisen lähiympäristön kuin laajan yhteiskunnallisen arvostuksen kautta. Tämän voi tulkita viittaavan jälleen henkilökohtaisen kirjoittamisen tärkeään rooliin identiteettiä rakentavana toimintana. Vaikka tekstit on tuotettu filmatisointia ajatellen, nuoret haluaisivat nähdä televisiosta mieluummin omaa arkipäiväänsä kuin toiminnallisia tai yhteiskunnan radikaalista muutoksesta kertovia kertomuksia.
Fiktiivinen kertomus Jessestä, parikymppisestä nuorukaisesta, jäi mieleeni jo aineiston ensimmäisellä läpilukukerralla, ei ehkä vähiten siksi, että se oli tarinana hyvä ja tuntui kuvaavan sitä maisemaa, jollaista monet kirjoittajista synopsiksissaan halusivat hahmotella. Luen Jessen kertomusta henkilöhahmoperspektiivistä ja kysyn, voiko sitä pitää ja millä perusteella identiteettikertomuksena. Identiteetillä ei viitata tässä loppuun saatettuun käsitykseen itsestä, eheään minäkuvaan, vaan Stuart Hallin (1999, 39, 247-248, 250) muotoilemaan representaatioiden sisällä muodostuviin identifikaatioihin, jotka ovat prosessuaalisia käytäntöjä. Identiteetit ja identifikaatiot muodostuvat yhtälailla erottautumisen (subjektiuden synty) ja liittymisen (yhteisöön liittyminen) kautta ja nämä prosessit voivat olla rinnakkaisia tai limittäisiä.
Kertomuksen päähenkilö Jesse on minäkertoja, jonka kautta tapahtumat fokalisoituvat. Jessen hahmo on kompleksinen, kehittyvä ja sisältä päin rakennettu. Hän on kertomuksen persoona ja pikemmin moniulotteinen kuin yksiulotteinen hahmo tai tyyppi. Jessen sukunimeä ei mainita; etunimen voisi tulkita viittaavan lastenlauluista tuttuun lännensankariin ja kertojan halunneen ehkä viitata tällä henkilöhahmon sankarirooliin, joka kuitenkin poikkeaa tavanomaisesta. Jessen ulkonäöstä, kuten kertomuksen muidenkaan henkilöhahmojen ulkonäöstä, ei mainita mitään. Kertomuksen aika on noin yksi vuosi, keväästä uuteen vuoteen. Alussa kerronta on yksityiskohtaisempaa, mutta loppua kohti yhä suurpiirteisempää, tapahtumia tiivistetään kuukausittain.
Kertomus alkaa kohtauksella, jossa 18-vuotias Jesse on lähdössä ajelemaan autolla päästäkseen pois kodin rauhattomasta ilmapiiristä. Käy selville, että luonnonkauniissa lähiössä asuvan Jessen äiti on kääntynyt jehovantodistajaksi ja isä lisännyt alkoholin käyttöään, ja kumpikin tapahtuma on lisännyt vanhempien välisiä riitoja. Äiti ei hyväksy Jessen harrastuksia, joihin kuuluvat mm. itämainen filosofia ja aikido, silti luottamus vanhempien ja Jessen välillä on säilynyt ja välejä kuvaillaan etäisen lämpimiksi. Autossa vallitsee "suloinen hiljaisuus", eikä ajomatkan päämäärällä ole niin väliä.
Vilkaisin auton kojelaudan kelloa 23.47. Olin ajanut muutaman kerran tämän pikkukaupungin torin ympäri ja katsoin parhaaksi suunnata takaisin kotiin. Olisi huomenna sentään herättävä kouluun ammattikouluun. Tämä olisi viimeinen vuoteni siinä laitoksessa jonka jälkeen olisinkin valmis puuseppä. En suuremmin ollut ylpeä ammattinimikkeestäni mutta parempi sekin, kun ei mitään. Olin tehnyt valinnan peruskoulun jälkeisestä koulutuksesta sillä hetkellä, kun yhteishakulomakkeet oli eteen jaettu joten eipä sopinut suuria odottaakaan. Oikeastaan en paljonkaan ajatellut elämää eteenpäin ammattikoulun jälkeen. En edes osannut, vaikka olisin yrittänyt. Tulevaisuus oli minulle yhtä suurta harmaata massaa, josta mikään ei pilkistänyt esiin. Minä olin ikuinen odottaja joka koko ajan odotti, että jotain tapahtuisi. Jotain josta voisi tarrata kiinni ja mennä mukana, mutta mitään sellaista ei tähän asti ollut tapahtunut.
Jessen kuvaillaan olevan siis paitsi yksinäinen pohdiskelija myös hieman kunnianhimoton. Hän ei vielä tiedä, mitä elämältään haluaisi ja liikkuu toistaiseksi muiden mukana perjantaibileissä vaikka sanookin, että "en pahemmin pitänyt kaupungilla vetelehtimisestä ja muutoin kuin joskus viikonloppuisin ja siihenkin aloin pikkuhiljaa kyllästyä". Jessen kaksi parasta kaveria ovat rikkaan perheen vesa Masa ja sielunmaisemaltaan lähempänä Jesseä oleva Jani. Filosofoinnin lisäksi hän harrastaa kitaransoittoa ja käy kävelemässä läheisessä metsässä. Kokonaisuutena Jessestä kertomuksen alussa piirtyvä henkilökuva viittaa kollektiivisten identiteettikehikoiden vastustamiseen ja yksilöllistymispyrkimykseen - uskonnollisen äidin ja kaupungilla maleksivien kavereiden vastakohtana Jesse harrastaa yksilölajeja (aikido, filosofia) ja ottaa etäisyyttä arkiympäristöönsä autoretkillä ja metsäkävelyillä. Jesse siis tekee tietoisesti sisältä päin lähtevää identiteettityötä löytääkseen jotain elämässään keskeistä ja päästäkseen mukaan tapahtumiin, joita "ei tähän asti ollut tapahtunut". Tapahtumattomuuden kuvauksen voi tulkita viittaavan nuoruudelle asetettuihin odotuksiin: nuoruuden pitäisi olla kiihkeimmän tapahtumisen aikaa, ei vain jatkuvaa odottelua. Näin käykin. Kertomuksessa käänteen tekeväksi, arjen harmauden ja lopulta koko tulevaisuuden suunnan muuttavaksi, tapahtumaksi muodostuu tutustuminen teknomaailmaan.
Ja kieltämättä asia oli alkanut kiinnostaa, kun Jani oli kertonut varsin kiehtovia juttuja siitä millaisia elämyksiä ravet kuulemma parhaillaan voivat olla. Rakkaus, onnellisuus, tanssin vapauttava voima ja yhteenkuuluvuuden tunne olivat tulleet esille useamman kerran illan mittaan Janin selittäessä teknon filosofiaa. Väliin se oli kuulostanut lähes uskonnolliselta aivopesulta, väliin taas hyvin sekavalta, melkeinpä huumeiselta hourailulta.
Tästä tapahtumasta lähtien Jessen ajatukset keskittyvät lähinnä tanssiin. Käy selville, että hän ei ole koskaan tuntenut harrastusta omakseen ja diskossakin seuraa vain vierestä muiden tanssia. Myös aikidoharjoituksissa kehotetaan toimimaan niin, että liikesarjoista "tulee tanssia". Kun varsinainen teknoilta koittaa, Jesse kokeilee ensimmäistä kertaa huumeita. Kokeilu on pettymys, mutta ravet mieluisa yllätys. Aluksi Jesse tuntee itsensä ulkopuoliseksi huomatessaan pukeutumisensa puolesta poikkeavansa huomattavasti muista "bileilijöistä", mutta tanssiessaan hän tuntee vihdoinkin kuuluvansa johonkin.
Koko paikka tuntui jo nyt hyvin epätodelliselta. - - Musiikki voimistui ja valoisuus himmeni mitä alemmas tulimme. Kun portaat lopulta päättyivät, eteemme avautui suuri betonilattiainen tila jossa leijui tiheää savua. Savun seassa näkyi tanssivia hahmoja joita eriväriset valot välillä toivat paremmin esille. Strobo hakkasi jatkuvasti katkoen välillä kaiken liikkeen sarjaksi pysäytyskuvia. - - Koko maailma tuntui muuttuneen silmänräpäyksessä kaoottiseksi, värikkääksi harhaksi. - - Aloin liikutella käsiäni hitaasti sinne tänne ja se näytti ympärilläni sykkivän valomeren keskellä todella hienolta. Vähitellen aloin keinua puolelta toiselle ja liikutella jalkojani. Musiikki takoi kiivaana ja hypnoottisena ja pian huomasin todella tanssivani. Suljin silmäni, unohdin ympäröivän maailman ja keskityin nauttimaan olotilastani. - - Tämä oli minulle kokemuksena jotain todella ainutlaatuista jotain, jota olin aina kaivannut, mutta en ollut tiennyt olevan olemassakaan. Tanssilattialla tunsi todella olevansa yhtä muiden paikallaolijoiden kanssa ja voimakkaita positiivisia tunteita kumpusi esiin tuon tuostakin. Musiikki pakotti liikkumaan ja kun kerran oli päässyt kiinni siihen oli vaikea pysähtyä. Sitä tunsi irtoavansa lattiasta, leijuvansa ilmassa tai vajoavansa oman mielensä syvyyksiin, turvalliseen pimeyteen.
Tanssista tulee Jessen uusi harrastus, jonka kautta hän saa uusia ystäviä, ensimmäisen pidempiaikaisen tyttöystävänsäkin. Hän alkaa kuluttaa enemmän aikaa uusien ystäviensä kanssa poissa kotoa, ja perhe jää taka-alalle, mikä aiheuttaa tiheneviä riitoja. Jesse alkaa vähitellen irrottautua lapsuusperheestään ja kapinoida vanhempiaan vastaan.
En ehtinyt nauttia kesälomasta montaakaan päivää, kun isä ilmoitti hankkineensa minulle kesätyöpaikan. Pääsisin kuukaudeksi leikkaamaan kaupungin nurmikoita. En ollut lainkaan innostunut ajatuksesta ja asiasta syntyi melkoinen riita. Isä ja äiti olivat vankasti sitä mieltä, että kesälomaa ei kertakaikkiaan voisi käyttää pelkästään vetelehtimiseen ja koittivat saada minua vakuuttuneeksi siitä, että työtä on ihmisen tehtävä jos mielii syödä ja elää. Oli hämmästyttävää, että vanhempani kerrankin olivat niin tiukasti yhtä mieltä jostakin. Tuon riidan päätteeksi haistatin paskat noille kahdelle ja poistuin kotoa ovet paukkuen.
Mitä lähemmäs armeija tuli ja mitä enemmän sitä mietti sitä pelottavammalta ja vastenmielisemmältä paikalta se tuntui. Olin oikeastaan harkinnut vakavasti siviilipalvelukseen menemistä, mutta kun kutsuntatilaisuudessa kaikki hakivat armeijaan ei minulla ollut rohkeutta poiketa joukosta. En oikeastaan koskaan ole osannut olla oma itseni siinä määrin kuin haluaisin. Olen aina tahtomattani myötäillyt minua itsevarmempien ihmisten tahtoa ja tuntenut oloni aina hieman ulkopuoliseksi missä tahansa porukassa.
Teknokulttuuriin tutustuessaan Jesse tutustuu ensimmäistä kertaa huumeisiin ja alkaa käyttää pilveä. Pian hän kuitenkin huomaa, että todellisen nautinnon saaminen vaatii paljon muutakin kuin sitä. Jesse päättää irrottautua pilvestä ja uskaltautuu sanomaan siitä tyttöystävälleenkin, joka haluaa siirtyä vahvempiin aineisiin, ja aiheuttaa näin välirikon.
Perjantaihin mennessä olin ollut viikon polttamatta pilveä ja yksin kirjoja lukiessani ja pohdiskellessani olin alkanut nähdä ravet hieman uudessa valossa. Minusta tuntui ettei monikaan ravekansasta todella nauttinut itse tanssimisesta vaan enemmänkin huumeiden aiheuttamista tunnetiloista. Oikeastaan en nähnyt siinä mitään pahaa, mutta minulle itselleni se ei enää riittänyt. Jos halusin todella päästä hurmokseen tanssin avulla täytyi sen pystyä tapahtumaan myöskin selvinpäin. Olin huomannut olevani raveissa tavattoman onnellinen, mutta se onnellisuus häipyi usein liian nopeasti. Minut valtasi taas kerran suunnaton kaipaus löytää jotain todellista ja pysyvää.
Lopussa on kaksi kuvausta, joissa Jesse löytää tanssin nautinnollisuuden ilman huumeita, ainoastaan liikkeestä. Tanssissa lähestytään ekstaattista tilaa, ja Jesse näkee hallusinaation, jossa karhu tanssii yhdessä hänen kanssaan. Lopussa elämä palautuu lähelle alkutapahtumien tilaa, keskusteluyhteys vanhempien kanssa palautuu, Jesse ottaa vastaan työpaikan, jonka isä on hänelle hankkinut ja seurustelu tyttöystävänkin kanssa alkaa uudelleen.
Metsä oli luminen ja hyvin rauhoittava kävellessäni hitaasti eteenpäin tupakkaa poltellen. Minulla oli todella ikävä Sannaa. Hetken mielijohteesta heittäydyin selälleni maahan ja aloin katsella taivasta. Pilvet kulkivat hitaasti eteenpäin ja pienenpieniä lumihiutaleita leijaili verkkaisesti maata kohti. Tunsin vajoavani maan sisään. Aikani maattuani nousin seisomaan ja aloin hypähdellä lämpimikseni. Sitten mieleeni tuli ajatus alkaa tanssimaan. Etsin maasta muutaman jäätyneen oksan ja aloin hakata niitä rytmikkäästi yhteen. Tanssahtelin ympyränmuotoista kuviota ja pian tunne kaappasi minut valtaansa. Aloin hitaasti päästellä suustani sekalaisia ääniä ja pian joikasin ja murahtelin melko kuuluvasti. Suunnaton ilo valtasi mieleni ja jokaisella askeleella tunsin vajoavani syvemmälle transsiin.
Kokonaisuudessaan Jessen kertomus on nuoren miehen kehityskertomus, jossa henkilöhahmo etsii itselleen omaa tilaa, identiteettiä ja löytää sen. Tämä prosessi on luettavissa kertomuksesta niin tarinan kuin kerronnankin tasolla. Keskeinen asema on lapsuusperheestä irrottautumisella. Alussa lapsuusperhe, vanhemmat, mainitaan useammin ja positiivisissa tai neutraaleissa yhteyksissä (yhteiset matkat, keskustelut). Tarinan edetessä he esiintyvät kertomuksessa yhä harvemmin, ja Jesse nousee ensimmäistä kertaa vanhempiaan vastaan kieltäytyessään ottamasta vastaan tarjotun kesätyöpaikan. Perhe ei kuitenkaan ole täysin merkityksetön, sillä kertomuksen loppupuolella vanhempien kerrottua eroaikeistaan Jesse tuntee, että "nyt koko maailma oli todellakin luhistumassa".
Vertaisryhmän, ystäväporukan, merkitys sen sijaan kasvaa kertomuksen edetessä. Jesse ryhtyy viettämään enemmän aikaansa heidän kanssaan, ja kertomuksessa kuvataan enemmän heidän kuin vanhempien kanssa käytyjä keskusteluja. Kertomuksen alussa Jessen kuvataan tuntevan itsensä hieman ulkopuoliseksi viikkobileissä ja kaupungilla, samoin diskoissa, eikä hän ole löytänyt ystävää, jonka kanssa keskustella kirjallisuusharrastuksestaan. Raveissa tanssimisesta kuitenkin tulee Jesselle tärkeä harrastus ja kiinnike yksilöllisen identiteetin rakentamisessa, sillä sieltä hän vihdoin löytää kaipaamansa kuulumisen, yhteisöllisyyden, tunteen. Teknon avaama maailma kirkkaine valoineen ja rytmeineen on uusi ja salaperäinen, täysin arjesta poikkeava ja vanhemmilta kielletty. Jo kuvausta ensimmäiselle bilepaikalle saapumisesta voi pitää tätä eriytymistä symboloivana tapahtumana: siinä kerrotaan, kuinka Jesse kaverinsa kanssa laskeutuu syvälle maan alle, bunkkeriin, jossa ravet pidetään. Paikka on fyysisestikin arkielämän ulkopuolella ja leimallisesti nimenomaan nuorten kohtauspaikka.
Teknon yhteisöllistä luonnetta on pohdittu myös tutkijoiden keskuudessa, ja teknoa kulttuurina ja ilmiönä on tutkittu koko sen kymmenvuotisen elinkauden ajan (Salmi 1996, 179-203). Teknon on huomattu siirtyneen nopeassa tahdissa marginaali-ilmiöstä populaarikulttuurin keskiöön ja alkaneen hajautua sisäisesti eri tyyleihin, jotka pitävät sisällään kokonaisvaltaisen musiikki- ja muun tyylikirjon. Bruce Eisnerin (sit. Salmi 1996, 180) mukaan raveissa on kysymys siirtymäriitistä, jossa nuorille yritetään teknologian keinoin luoda uudenlainen yhteisöllisyys ja henkisyys. Tässä kertomuksessa teknokulttuuri itsessään ei kuitenkaan ole pääosassa, vaan se toimii henkilöhahmolle eräänlaisena vapaana tilana, omatahtoisemman subjektiuden kasvualustana. Raveissa käynnin siirtymäriittiluonne ei tule Jessen kertomuksessa esille ainakaan siinä merkityksessä kuin Eisner sen kuvaa: ravet itsessään eivät muodosta liminaalitilaa, kahden erilaisen olotilan tai vaiheen välissä olevaa tilaa, jotka johtaisivat musiikin kautta yhteisöllisyyden syntyyn. Sen sijaan itse teknon luoma yhteisöllisyyden tunne toimii oman identiteetin kehittämisessä. Teknon tarjoama yhteisöllisyys lähenee osin Baumanin (1996, 187-188) kuvitteellisen yhteisön, uusheimon, ideaa. Nämä uudenlaiset yhteisöt ovat paikallisia ja hauraita, eikä niitä sido yhteen muu kuin jäsenten halu kuulua niihin. Toisaalta ne erottuvat uusheimoista siinä, mitä ryhmän ahdaskatseisuuteen tulee: voidaan olettaa, että teknoyhteisö ei ole "turvallisuuteen liittyvissä asioissa neuroottinen" eikä "ympäröivän maailman vihamielisyyden suhteen vainoharhainen". Jessen yhteisöllisen identiteetin hakeminen siis ei ole kaipuuta perinteiseen yhteisöön, kuten kiinteämpiin perhesiteisiin, eikä päähenkilö kaipaa sen paremmin kuuluvuuden tunnetta nuorisoryhmiinkään. Koulu toimii eräänlaisena kiinnittymisen välineenä, muttei riittävänä antamaan sisältöä koko identiteetin käsitteelle. Se mitä Jesse hakee, on pelkkää tunnetta kuulumisesta johonkin, kuulumista, joka ei edellytä sitoutumista mihinkään, ja artikuloimattoman 'toisen' vastustamista. Toiseudeksi määrittyy juuri perinteisen yhteisöllisyyden idea.
Kertomuksen loppupuolella Jesse päättää olla menemättä armeijaan. Hän tietää tästä aiheutuvan riitoja isän kanssa mutta tiedostaa itsekin jo kykenevänsä itsenäisiin päätöksiin. Edellä siteerattu mukautuvaisuuden tiedostaminen on muuttunut oman tilan tiedostamisen diskurssiksi. Jessestä on rakentunut itsenäinen toimija, ja lopussa on useita kohtauksia, joissa Jesse esittää mielipiteensä suoraan jollekin toiselle henkilölle eikä pohdi niitä metsässä kävellessään tai yksinäisillä automatkoilla, kuten alussa.
Minä taas toin esille oman visioni totuuden etsinnästä. Siitä, että piti kokeilla kaikkea ja säilyttää se minkä kokee omakseen ja hyljätä muu. Minä halusin etsiä joka paikasta ja kokeilla kaikkea kunnes pystyisin todella sanomaan jotain omakseni ja viihtymään jossain. - - Jotenkin minusta tuntui, että en pystynyt sanomaan mitään tulevaisuudesta ennenkuin olin saanut nykyisyyden sellaiseksi kuin halusin.
Kirjoitushetkellä 27-vuotiaan Marian (nimimerkki) kertomus (N2611) luokittuu roosilaisittain (Roos 1987, 75) kuvaukseksi tyypillisestä ansaelämästä, jossa yksi tai useammat odottamattomat tapahtumat muuttavat elämänkulun pysyvästi, eikä kirjoittaja näe siitä juuri ulospääsyä; elämän sekä sisäinen että ulkoinen hallinta on heikko. Seitsensivuinen kertomus jakaantuu kolmeen pääosaan: lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta, lukioajasta ja yhdestä lukion jälkeisestä vuodesta kertovaan jaksoon sekä jaksoon, joka kertoo nykyajasta kahdeksan vuotta ylioppilaskirjoitusten jälkeen.
Täytyy myöntää, ettei mun elämäni alku vaikuttanut mitenkään hirveen lupaavalta. Synnyin vuonna 1970 täällä Etelä-Pohjanmaalla. Kun iskä näki mut ekan kerran se ymmärsi heti kuolla. Äiti puolestaan meni sydänvian takia sairaalaan ja oli sieltä palattuaan työkyvytön. Näiden tapausten johdosta paikkakunnan kaikki kiltit täti-ihmiset kokoontuivat meille ja syöttivät viattomalle lapselle kahviin kastettua pullamössöä. Se vuokrakämppäkin oli tosi ankea, ja ne kuteet joita jouduin ekat elinvuoteni käyttämään oli karseita: kananpojankeltaisia pullovereja ja lepattavalahkeisia trikoohousuja. Fyi sattan.
Yllä siteeratussa aloituskappaleessa määritellään kertomuksen puitteet ja tuodaan esille itseironinen tyyli, jolle kirjoittaja on uskollinen kertomuksen käännekohtaan saakka: isä on kuollut säikähdyksestä; naapurin tätien paapomisella viitataan aloitekyvyttömäksi leimattuun pullamössösukupolveen. Koko ympäristö on ankea; sosiaalisesta ympäristöstä mainitaan vanhempien lisäksi vain nämä täti-ihmiset ja fyysisestä ympäristöstä ankea vuokrakämppä; vertaisryhmiä ei kertomuksen ensimmäisessä osiossa esiinny.
Varhaisnuoruudesta kertovaa osiota leimaa päähenkilön esittäminen uhmakkaana koviksena, joka kuuntelee oikeita bändejä ja on päättänyt muuttaa isona "ainakin Hesaan, mieluiten Lontooseen". Äiti on mennyt uusiin naimisiin ja eletään nousukautta, kuluttamisella ei tunnu olevan rajoja lainkaan. Äidistä ja isäpuolesta kerrotaan, mutta heille ei anneta omaa ääntä, he ovat lähinnä toimijoita ja rahantienaajia. Yläasteaikana käydään kielikouluissa ja hummataan. Lukiosta päästyään Maria on edelleen huoleton - vaikkei yliopistoon ensimmäisellä kerralla pääsisikään, onhan tuota aikaa. Seuraavat katkelmat osoittavat hyvin, kuinka Marian kertomuksessa puhuu minäkertoja välillä kirjoittamishetkellä, välillä taas menneisyyden Maria, joka miettii vaihtoehtoja.
Heinäkuussa pyörähdin oikeustieteellisen pääsykokeissa. Koska olin myöhästynyt Taideteollisen korkeakoulun suhteen, ajattelin, että voisi olla hienoa päästä yhdeksi vuodeksi oikikseen. En ottanut siitä mitään paineita. Pisteet jäivät lopulta harmittavan lähelle varasijoja. Nainen, jolta tuloksia tiedustelin, kehotti hakemaan uudelleen, mutta tokkopa viitsin... No, olihan tämä mukavaa. Asuin hotelli Ilveksessä, ja lähetin tutuille kortteja allekirjoituksella "kapitalistisin terveisin Maria". Ehkä liitynkin kokoomukseen?
Kertomuksen käännekohdaksi muodostuvat lama ja kauan vaivanneen sairauden puhkeaminen pahemmaksi. Asunto on sama, mihin hieman hämillään muutama vuosi sitten kaupungissa asumisesta innostuneena muutettiin, itsenäisestä asumisesta ei olekaan tullut mitään eikä haluttua opiskelupaikkaa ole liiennyt. Sen sijaan päähenkilö on joutunut valitsemaan alan, jonne sattui pääsemään. Haaveiltu yksin asuminenkaan ei ole onnistunut sairauden vuoksi. Lauseet muuttuvat negatiivisiksi ja kirjoittamishetken Maria ei enää etsi vaihtoehtoja tai kysele itseltään elämänsä suuntaa.
Juuri tällä hetkellä elän lievässä paniikkimielialassa. Opintotuki loppuu vuoden kuluttua, yritän tässä parsia kokoon jonkinlaista tutkintoa. Sivuaineissa toki löytyy, mutta ne kaikki ovat pahasti keskeneräisiä. - - Minulla ei ole loistavia arvosanoja, ei työkokemusta, ei tärkeitä ihmissuhteita jotka auttaisivat uralla, ei enää oikein nuoruuttakaan. En ole opiskellut (tai edes ylipäätään käynyt) ulkomailla, en harrasta mitään. Vihaan terveitä ihmisiä, jotka tuntuvat ruikuttavan aivan käsittämättömistä asioista. Kokoomuksesta on tullut täysi paska, en usko Jumalaan, en isänmaahan, kotiin sentään vielä. Kulutan aikaani katselemalla teeveestä Miami Vicen uusintoja, tai etsimällä internetistä lääketieteellisiä faktoja (joita oikeastaan lääkärien kuuluisi etsiä).
Useimmat (ex-)ystäväni ovat valmistuneet ja päätyneet naimisiin. He ovat nyt osa sitä harmaata keskiluokkaa, jota kerran inhosimme. Heille ei siis ole käynyt yhtä huonosti kuin minulle, joka ilmeisen ansiokkaasti tällä hetkellä edustan alaluokkaa. Mutta ei minuakaan ole vielä nujerrettu. viime viikolla nivel vihdoin kuvattiin, ja välilevyssä näyttäisi olevan jotain mätää. Jokin hermo on mahdollisesti puristuksissa. Leukanivelen vaivojen arvellaan lisäksi altistavan lihasjännitykselle. Että sillä lailla.
Marian kertomus on myös identiteettikertomus, mutta käänteisessä mielessä kuin Jessen. Se on kertomus anonyymistymisestä, identiteetin menettämisestä. R.S. Cranen (Princen 1987, 72-73 mukaan) juonitypologiamallin mukaan kertomus perustuu rappeutumisen esittämisen varaan. Päähenkilön minuuden kuvataan rakentuvan ensimmäisissä kahdessa osassa kuluttamiselle, ja kun siihen ei enää ole ollut mahdollisuuksia, hän on pudonnut tyhjän päälle. Lisäksi pahentuneen sairauden vuoksi on mennyt mahdollisuus opiskella ja on ollut pakko hylätä ajatus yksinasumisesta ja itsenäisemmästä elämästä. Minäkertoja tuntee kuulumattomuutta niin uskonnollisiin kuin poliittisiinkin yhteisöihin ja kokee muutenkin olevansa kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolella ("sosiaalinen elämäni oli muuttunut miinusmerkkiseksi"), hän on kanssaihmisilleen anonyymi. Toisaalta Maria on pysynyt uskollisena nuoruutensa sitoutumattomuuden ideologialle; ainakaan hänestä ei ole tullut osa sitä keskiluokkaa, jota hän nykyisten keskiluokkaisten ystäviensä kanssa aiemmin halveksi, ja sen vuoksi Maria sijoittuu lähemmäs jotain "aidompaa" kuin kertomuksessa mykiksi jäävät entiset ystävät.
Minäkertojan henkilöhahmo on kahdessa ensimmäisessä kertomuksen osiossa lähinnä karikatyyri, tyyppi, joka edustaa lama-ajan juppihuuman edustajaa. Tämä kuluttajatyypin hahmo syntyy lähinnä oman toiminnan raportoinnin kautta. Kertomuksen edetessä kuva henkilöhahmosta muuttuu tyypistä persoonaksi, mikä näkyy mm. siinä, että sisäisen elämän kuvaaminen on erilaista eri jaksoissa. Viimeisessä, kirjoitushetkeen sijoittuvassa jaksossa Maria tuo ensimmäisen kerran esille arvojaan ja purkaa kirjoittamisen kautta ahdistustaan. Kertomusten muut henkilöt, äiti, isäpuoli ja ystävät, ovat lähinnä sivurooleissa lääkäreitä lukuun ottamatta, joiden minäkertoja tuntee kohdelleen häntä väärin. Lopussa minäkertojan ääni muuttuu lähinnä hätähuudoksi sisäislukijalle. Peli tuntuu jo lähes menetetyltä, mutta silti on pientä toivoa, että 1980-luku, unelmien aika, vielä palaisi.
Marian kertomuksessa tulee esille kaksi laajempaa kirjoituksia leimaavaa piirrettä: lama sukupolven kokemusta rakenteistavana tekijänä, tapahtumana, jolla on ollut joko välillisiä tai välittömiä vaikutuksia omaan elämään, sekä myöhäismoderniin liitetty yksiselitteisyyden puute, vapauden ja mahdollisuuksien aika. Tässä esimerkiksi Thomas Ziehen (1991) kuvaama vapaus ja avoimuus näyttäytyy kuitenkin lähinnä traditionaalien turvaverkkojen puutteena tai merkityksettömyydellistämisenä. Kirjoittajaminällä ei ole sukulaisten, ystävien tai muunlaista yhteisöä, vaan hän tuntee olevansa yksin taistellessaan erikoista sairauttaan vastaan. Myös työnsaannin epävarmuus ja ammatti-identiteetin kehittymättömyys leimaavat henkilöhahmoa. Tämän, ei lajissaan ainoan, kertomuksen perusteella voisi väittää, että esimerkiksi Leena Suurpään (1996, 51-73) piirtämä kuva implisiittisesti ihaillusta keskeneräisyydestä itsensä kehittämisen mahdollistajana on yksiulotteinen. "Kevyt sitoutuminen" yhteisöön voi jossakin tapauksissa merkitä kuvatunkaltaista täydellistä ei-valittua sitoutumattomuutta mihinkään.
Kertomus Minnasta (N801) ja hänen yhteiskunnallisen aktiivisuutensa heräämisestä koskee ympäristöteemansa puolesta monia, mutta on kertomuksena harvinainen. Siinä käsitellään kirjoitushetkellä nuoren naisen, kertomuksen alussa teinitytön, heräämistä tietoiseksi globaaleista ongelmista ja matkaa kohti asiaintilan muuttamista. Henkilöhahmona Minna on kuvattu kompleksiseksi, kehittyväksi, ja henkilön muutosta on kuvattu pääosin sisäisen elämän kehittymisen kautta. Jo tarinan alusta henkilöhahmo on pikemminkin persoona kuin tyyppi.
Sen piti olla iisiä. Jokainen vain kasvaisi, menisi kouluun, saisi sellaisen työpaikan, josta piti, ovelle kolkuttaisi ihana puoliso haikarat mukanaan ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti suuren eläkkeen turvin. Piste. Menimme kaikki kouluun. Iisiä siitä ei tullut.
Nelisivuinen teksti alkaa kertomuksella ikäpolven yhtenäiseksi kuvitellun narraation pirstoutumisesta, synkällä kuvauksella peruskoulu- ja lukioaikaisen ystäväporukan hajoamisesta. Yksi on tehnyt itsemurhan, toisen perheen isä paljastuu tuurijuopoksi, ja lama on muuttanut kertojaminän perheen epäsosiaaliseksi (vrt. Maria edellä). Näiden tapahtumien aikaan kertojaminä alkaa huomata kasvaneensa "turvallisuuden ja talouskasvun illuusion pumpulissa", muttei tiedä, mitä voisi asialle tehdä.
Uutiset olivat täynnä asiaa siitä miten luonto on niin huonossa kunnossa, että se suorastaan mätänee kohta käsiimme. En varmaan koskaan ole ollut niin peloissani. Oliko minulla enää tulevaisuutta? Polttaako UV maan, keitymmekö ihan omatoimisesti, näkevätkö lapsemme enää vehreitä metsiä, valtaavatko humanoidit planeettamme? Minne voisin paeta tai edes suojautua? En koskaan kertonut Nooralle käyneeni juttelemassa kouluterveydenhoitajan kanssa ongelmistani. Hoitsu hymähteli ja antoi mielenterveystoimiston puhelinnumeron. En aikonut nostaakaan luuria, enhän minä hullu ollut. Enkä naiivi. Naistenlehdet silottelivat polttavaa hätääni kujerrellen, että minulla onkin myöhäinen murrosikä, ja että tuskani johtuu nuorten ikiaikaisesta tarpeesta parantaa maailmaa. Normaaleista huolenaiheista annat ja reginat listasivat vain meikki- ja vaakaongelmia. Miten helppoa kosmetologien kerman vastata! En voinut sulattaa sitä kaikkea sontaa jota tuutista tuli ja liityin Animaliaan, Human Rights Watchiin ja pariin muuhunkin järjestöön. Olen kuullut, että hyökkäys on paras puolustus ja valmistautuminenkin siitä jo puolet. Siis valmistauduin.
Toisin kuin muiden kertomusten yhteiskunnallisissa heräämisissä, ei tässä seuraa kertomusta toiminnan hiljaisesta jättämisestä ja siirtymisestä arkielämän politiikkaan, pieniin tekoihin. Minna haluaa näyttää asenteensa ajelemalla pitkät hiuksensa ja alkamalla ottaa aktiivisesti osaa järjestöjen toimintaan ja kirjeenvaihtoon samoin ajattelevien kanssa. Suora toiminta epäkohtien poistamiseksi tuntuu kuitenkin vieraalta ja sen kautta saavutettavat päämäärät vain lyhytaikaisilta. Minna päättää jalostaa idealisminsa omistamalla elämänsä taisteluun paremman maailman puolesta ja menestyksekkäästi pyrkii opiskelemaan kehitysmaantiedettä.
Jostakin viisauden kirjasta sain sitten herätteen mennessäni viimeiselle lukioluokalle. Saatoin vaikuttaa, jos minusta tulisi yhteiskunnallisesti hyväksyttävä, pätevä, jos minulle kiistämättömästi myönnettäisiin valtuudet vaikuttaa. Minun tulisi opiskella, kahmia auktoriteettia, jotta sanani painaisi ja jotta saisin ääneni ja mielipiteeni kuuluville.
Tänään olen opinnoissani yli puolivälin. Rakastan sitä mitä opiskelen. Maltan tuskin odottaa että pääsen auttamaan. Ketä tahansa missä vain pusikossa, kunhan saan aikaan jotakin millä on merkitystä. Elämäni tarkoitus on lieventää (ellei kokonaan poistaa) saastumista, hiilidioksidipäästöjä, eroosiota, nälänhätää, korruptiota, rasismia... - - Ajatus luovuttamisesta nyt on minulle vieras. Vapaa-aikoinani kiertelen kouluilla luennoimassa ekotoiminnasta.
Minnan henkilöhahmossa yhdistyy joitakin piirteitä, joiden on sanottu (esim. Suurpää 1996, 64-66) olevan leimallisia 1990-luvun nuorille: radikalismia toimintatapana vierastetaan; sen sijaan tiedostamisella, tiedolla ja kouluttautumisella nähdään olevan suurempi merkitys todellisessa vaikuttamisessa. Vaikuttaminen alkaa omista elämäntapavalinnoista (tässä Minnan ryhtyminen vegaaniksi ja muutoksen osoittaminen ulkonäön muuttamisella). Ja lopultakin pyrkimys suurempiin muutoksiin on pikemmin yksilön (minäkertojan) kuin ryhmän toiminnassa. Niinpä aluksi kerrotaan liittymisestä järjestöihin ja toimimisesta niissä, mutta kertomuksen loppuosassa järjestötyö on jäänyt taka-alalle ja kouluissakin Minna kiertää luennoimassa yksin. Tämä huomio tukee Helena Helven (1996, 90) ajatusta siitä, että suurten kertomusten tilalle on 1980-luvun puolivälin jälkeen tullut individualistinen suhtautuminen omaan mielenrauhaan ja pienimuotoisiin projekteihin. Muissa kertomuksissa toiminta jää useammin kuitenkin oman ekologisemman elämäntavan noudattamiseen ("kierrättäjät") ja ympäristöasioiden seuraamiseen. Minnan kertomus on koko aineistossa harvinainen.
Minnan kertomus on siis kertomus yhteiskunnallisen identiteetin heräämisestä ja sen muodostumisesta elämän merkityksellistäjäksi ja keskeiseksi voimaksi. Perhesuhteet, äiti ja isä, mainitaan kertomuksessa ainoastaan kerran ja parisuhdekin, josta lopussa lyhyesti kerrotaan, perustuu yhteiselle yhteiskunnalliselle päämäärälle. Saatekirjeessä tai henkilöhahmon kertomuksen kautta rakentuvassa identiteetissä ihmissuhteet eivät ole keskeisellä sijalla.
Palaan vielä hetkeksi edellä esittämiini pohdintoihin sankaruudesta. En määritellyt Jessen, Marian ja Minnan kertomuksia sankarikertomuksiksi, mutta voidaan kuitenkin keskustella siitä, millä perusteella tämä olisi ollut oikeutettua. Jos sankarin näyttämöksi edellytetään laajempaa sosiaalista hyväksyntää, ei kukaan kukaan kolmesta päähenkilöstämme ole sankari. Jos sen sijaan keskitytään tarkastelemaan sankaruutta "tavoittamattoman päämäärän lähentymisenä", ovat kaikki päähenkilömme sankareita. Tavoittamaton päämäärä, jota kertomuksissa lähestytään, on utopia aitoudesta vastakohtana vieraantuneelle, latteaksi koetulle elämäntavalle, jota Jessen kertomuksessa elävät vanhemmat, Marian kertomuksessa entiset, nykyiset keskiluokkaistuneet ystävät ja jota Minnan kertomuksessa tyrkyttävät naistenlehdet. Näiden sankareiden vastustamat asiat ovat vaikeammin tunnistettavissa kuin myyttisten sankareiden lohikäärmeet tai poliittisten puolueiden kannattajien ajatukset, ja työ, jossa vastustaminen toteutuu, on piiloisempaa ja ennen kaikkea individualistista. Päähenkilöissä on piirteitä positiivisesta sankarista, mutta he eivät saa voimaansa markkinatalouden kannattamisesta. Ehrnroothin positiivinen sankari viittaa siis ehkä paremminkin median luomaan kuvaan nykyaikaisesta sankaruudesta ja myös populaarikulttuurin tuottamaan sankarimuottiin. Sen sijaan tuo tavoiteltu ja lopulta iäisesti tavoiteltavaksi jäävä sankaruus saa tärkeimmän sisältönsä identiteettityöstä, matkasta minuuteen.
Henkilöhahmokeskeisten kertomusten päähenkilöitä voi pitää sankareina, jotka eivät täytä perinteisille sankareille asetettuja vaatimuksia. Kertomusten sankaruus on poikkeuksellista, uudenlaista sankaruutta, jossa tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi koetaan aitouden etsiminen ja usko eräänlaiseen taustalla häilyvään aitouden ideologiaan. Tätä tavoitetta kohti pyritään työstämällä omaa identiteettiä ja minuutta, etsimällä itseydestä jotain sellaista, jota ympäröivästä yhteiskunnasta on ehkä vaikea hahmottaa.
1. Iser ehdottaa tiukan reaalifiktio dikotomian hylkäämistä kokonaan, sillä hänen mukaansa minkä tahansa fiktiivisenkään tekstin elementit eivät muodosta itsenäistä kokonaisuutta yksin [end or an entity into themselves].
2. Aineistoviittauksissa M- ja N-kirjaimet ilmaisevat kirjoittajan sukupuolta, numero on järjestysnumero koko kirjoituskilpailuaineistossa.
Apo, Satu 1986, Ihmesadun rakenne. Juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Bauman, Zygmunt 1996, Postmodernin lumo. Tampere: Vastapaino.
Campbell, Joseph 1990/1949, Sankarin tuhannet kasvot. Helsinki: Otava.
Ehrnrooth, Jari 2000, Julkaisematon luento Sankaruuden salat -seminaarissa Jyväskylän yliopistossa 4.5.2000.
Fornäs, Johan 1998, Kulttuuriteoria. Tampere: Vastapaino.
Geertz, Clifford 1973, The Interpretation of Cultures. New York: Basic Books.
Hall, Stuart 1999, Identiteetti. Tampere: Vastapaino.
Helsti, Hilkka 2000, Kotisynnytysten aikaan. Etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Helve, Helena 1999, Riskiyhteiskunta luo kameleonttinuoria. Helsingin Sanomat 13.1.1999.
Mikkola, Henna 2000, X-files: paranormaalin sukupolven omakuva. Sukupolveni unta kirjoituskilpailuun osallistuneiden alle 30-vuotiaiden kirjoittajien tekstien kulttuuriantropologista tarkastelua. Julkaisematon kulttuuriantropologian pro gradu tutkielma Jyväskylän yliopiston etnologian laitoksella.
Poyatos, Fernando 1988, Literary Anthropology. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company.
Prince, Gerald 1987, A Dictionary of Narratology. Lincoln: University of Nebraska Press.
Rimmon-Kenan, Shlomith 1991, Kertomuksen poetiikka. Tietolipas 123. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Roos, J.P. 1987, Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämäkerroista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sintonen, Teppo 1999, Etninen identiteetti ja narratiivisuus. Kanadan suomalaiset miehet elämänsä kertojina. Jyväskylä: SoPhi.
Suurpää, Leena 1996, Yksilöllistä sosiaalisuutta vai sosiaalista yksilöllisyyttä? Nuorten yhteiskunnallisten identiteettien poluilla. Suurpää, Leena & Aaltojärvi Pia (toim.): Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Ziehe, Thomas 1991, Uusi nuoriso. Epätavanomaisen oppimisen puolustus. Jyväskylä: Gummerus.
Henna Mikkola, HuK
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
hkmikkol (at) st.jyu.fi