Vanhan Kalevalan loitsujaksojen tekstualisointi

Elias Lönnrot oli ensimmäisiä kalevalaisen runouden tekstualisoijia Suomessa. Hän perusti työnsä aiempaan julkaisutraditioon, mutta vapautti itse itsensä tekstualisoinnin anonyymisuudesta ja asettui runokokonaisuuksien auktoriteetiksi – runonlaulajaksi runonlaulajien joukkoon. Kirjallisen toimitustyön ja sen edellyttämien työskentelymenetelmien rinnalla Lönnrotilla oli selkeä pyrkimys eläytyä kansanrunojen maailmaan; mitä kaikkea tämä piti sisällään on kalevalatutkimuksen seuraavana haasteena. Uudet kysymyksenasettelut tulevat täydentämään aiemman säetutkimuksen (Niemi 1898 sekä Kaukonen 1939, 1945 ja 1979) luomaa kuvaa Lönnrotin työskentelyn perusteista. Aiempi säetutkimus keskittyy vain Lönnrotin kokoonpanojen lähdeaineistojen selvittelyyn. Se ei huomioi toimitustyön prosessuaalista luonnetta kuten sitä, mitä vaihtoehtoja Lönnrotilla oli kussakin toimitusvaiheen valintatilanteessa punnittavanaan ja miksi hän päätyi valinnassaan kulloiseenkin vaihtoehtoon. Lönnrotin työskentelymenetelmä näkyy selkeämpänä itse toimituksellisissa valintatilanteissa kuin valinnan tuloksissa. (ks. Kuusi 1984, 55–57.)

Lönnrotin työpöydällä tekstualisointitapahtuma todentuu monen tekijän heijasteena. Kuva joka avautuu runojakson kokoonpanon yksityiskohtaisen analyysin valossa Lönnrotin "runonlaulajuudesta" ja tekstualisointistrategioista on sangen monimuotoinen. Keskityn artikkelissa Lönnrotin asemaan tutkimustradition jatkumolla; millaisen position hän itselleen määritteli nojaamalla aikaisempaan traditioon ja toisaalta luomalla tekstualisointiperinnön pohjalta uusia suuntia. Pyrkimykseni onkin tarkentaa kuvaa Lönnrotin tekstualisointistrategioista. Kiinnitän huomiota Lönnrotin työskentelyn taustalla olevaan tutkimusperinteeseen kartoittaen Lönnrotin aikalaisten ja edeltäjien suhtautumista kansanrunouteen silloisessa tieteellisessä ja poliittis-yhteiskunnallisessa kontekstissa. Pyrin tarkentamaan kuvaa Lönnrotista mytologina, oman aikansa tieteen edustajana. Lönnrot liitti itsensä tekstualisoijana alan suomalaiseen traditioon. Lönnrotin kansanrunojen julkaisutyön perustalta löytyvät hänen oman aikansa kansallisten tieteiden lähestymistavat; porthanilainen tutkimusperintö, Kristfrid Gananderin ja Eric Lencqvistin mytologiset tutkimukset, Reinhold von Beckerin historialliset tulkintamallit ja Z. Topelius vanhemman edeltävä työ kansanrunojen yhdistelyn ja järjestelyn saralla ohjasivat Lönnrotin tutkimus- ja julkaisutyötä. Lönnrotin suhtautuminen Vanhan Kalevalan asemaan mytologisena teoksena näkyy selvästi teoksen esipuheessa samalla kun hän tiivistää teoksensa keskeisimmät päämäärät.

Jos Suomen Mythologialla olisi näistä runoista mitään apua, joka juuri ei taia ilmankana olla, niin on yksi toivoni täytetty, vaan vielä olisi toisiakin: toivoisin näistä jotain selvitystä esivanhempain vanhasta elämästä, Suomen kielelle ja runo-opille jotai hyötyä saavan. (Elias Lönnrot. Valitut teokset 5, 179.)

Tekstualisoinnissa on kyse muustakin kuin vain suullisen perinteen tuottamisesta kirjalliseen hahmoon. Tekstualisointi on aina samalla perinteen rekontekstualisointia (ks. Bauman & Briggs 1990, 74–76), jolloin prosessiin heijastuu myös ympäröivä konteksti. Perusteellisessa tekstin olemuksen arvioimisessa ja tekstualisointiprosessiin vaikuttavien tekijöiden analyysissä tulee ottaa huomioon sekä dokumentoijan että esittäjän noudattamat toimintastrategiat ja ideologiset taustatekijät (Briggs 1993, 388–389, 420 ks. myös Honko 1998, 156–165). Perinteen rekontekstualisoinnissa tapahtuu merkittäviä muutoksia, varsinkin tekstualisoinnissa, jolloin perinteisen esityksen konteksti vaihtuu tekstuaaliseksi kontekstiksi ja esityksen suullisuus puetaan kirjalliseen hahmoon. Traditio referenssinä on se matriisi, johon esitys kiinnittyy, se ohjaa sekä perinteisen ilmaisun strukturointia että sen tulkintaa. Ongelmaksi muodostuu se, että tekstualisoinnissa tradition kokonaiskenttä mahdollistavana referenssinä puuttuu ja esitystilanne mahdollistavana tapahtumana ei enää ohjaa perinteen tulkintaa ja vastaanottoa (käsitteet ks. Foley 1995, 60–61). Lönnrotin runonlaulajuus toteutuu eeposkontekstissa (ks. Tarkka 1996, 61–65). Eepos muodostuu näin tradition matriisia vastaavaksi referenssikehykseksi. Väinö Kaukosen (1945 ja 1979) tulkinta Kalevalasta muinaisten suomalaisten menneisyydestä kertovana runoteoksena osuu sikäli oikeaan kuvatessaan eeposta perinteen representaation kehyksenä.

Juha Pentikäinen (1989, 12) on painottanut Kalevalan syntyprosessin taustalla kahdesta suunnasta kumpuavia virikkeitä; eepos oli samalla sekä Lönnrotin tutkimustulos suomalaisesta mytologiasta että kansallisromanttinen tilaustyö. Pentikäisen mukaan Kalevala oli Lönnrotille mytologinen teos kahdella tavalla, sekä kansanrunojen hahmossa julkaistun mytologisen aineiston kokoelma, että toisaalta kokoonpanijansa synteesi, tutkimustulos (Pentikäinen 1989, 18–19). Lauri Honko on esittänyt ajatuksen, että Lönnrot olisi sisäistänyt kalevalaisen perinteen niin, että hän olisi kyennyt tuottamaan runotekstejä runonlaulajien tavoin (ks. Honko 1999, ix ja 2000, 32). Mielenkiintoiseksi kysymykseksi Kalevalan tekstualisoinnin kannalta nouseekin se, kummassa roolissa Lönnrot otti runoilijan vapauksia, mytologin vai tekstualisoijan.

Tutkimustraditio tekstualisointistrategioiden kehittelyn ponnahduslautana

Kansanrunouden tutkimuksella ja keruulla oli ollut jo pitkät perinteet ennenkuin Johann Gottfried von Herderin kirjoitusten innoittamina Turun romantikot saattoivat alulle sen kansallisen prosessin, jonka eräänä päätepisteenä syntyi suomalainen kansalliseepos. Ilman tätä perustyötä ja sen luomaa traditiota Herderin opit tuskin olisivat sysänneet eteenpäin kansanrunouteen nojaavaa kansallista projektia. Jo 1700-luvun alusta voidaan kansallismielisesti suuntautuneen historiallisen ja kirjallisten harrastusten johdosta puhua fennofiilisen liikeen synnystä, sillä pieni ryhmä suomalaista sivistyneistöä oli alkanut kehitellä ajatusta suomalaisista omana emämaastaan irrallisena kansana. Ideologisena perustana on eräänlainen paikallisen ja maantieteellisen isänmaallisuuden tunne, joka syntyi kunnioituksesta Suomen kulttuuriperintöä ja suomen kieltä kohtaan. (Wilson 1985, 8–11.)

Kansallisen identiteetin ja kansallisen tieteen peruskiviä laskettiin valistuksen hengessä koko 1700-luvun ajan. Kansanrunoudentutkimukselle valistuksen aatteilla oli kahtalainen merkitys. Toisaalta luonnontieteellistyminen, mm. Carl von Linnen vaikutus näkyi kansanrunouden tutkimuksessa ja keruutoiminnassa. Linnen mukaan kansanrunoudesta tulisi kerätä niissä olevat havainnot luonnonilmiöistä. Valistushengen hyödynajan ajattelun mukaan tieteen ja käytännön kannalta tärkeää oli pyrkiä tallentamaan kansan kokemuksellinen tietämys. Mutta toisaalta samalla selvittämällä kansan tapoja ja uskomuksia pyrittiin hävittää kansan parissa vallitsevat harhakäsitykset ja taikausko, tuottavuuden lisäämiseksi ja hallinnon tehostamiseksi (Wilson 1985, 12). Valistuksen henki syrjäytti kansanrunouden tutkimuksessa 1600-luvulla vahvana vallinneen kirkollisen oikeaoppisuuden kontrollin humanistisen ajattelutavan eduksi (Sarajas 1956, 312–317). Kansanrunoudentutkimuksen tieteellistymiselle tällä oli suuri merkitys; keruutoiminta vilkastui ja samalla se vapautui kirkollisesta holhouksesta. Nämä molemmat seikat ovat merkittäviä Lönnrotin ja hänen aikalaistensa harjoittaman mytologian tutkimuksen sekä varsinaisen eepoksen syntyprosessin edellytyksinä. Kirkollisen auktoriteettiaseman syrjäänvetäytyminen tieteellisen murroksen tieltä loi pohjan "maallisen kirjallisuuden", eepoksen, edellyttämän vastaanoton synnylle.

Valistusaatteet alkoivat hiljalleen väistyä varhaisromantiikan ensimmäisten vaikutteiden tieltä 1770-luvulta eteenpäin. Romantiikan mukaan kehitys ei suinkaan ollut ylhäältä alaspäin annettavaa sivistystä ja kehityksen suunta ei automaattisesti edennyt menneisyydestä parempaan tulevaisuuteen, vaan sen sijaan nähtiin, että kansalla oli luovana potentiaalina merkittävä rooli, ja sen kantama menneisyyden viisaus tuli laajan ihailun piiriin. Herderin näkemykset korostivat sitä, että parhain runous kasvoi yksinkertaisten ja maanläheisten kansanihmisten parissa. Uudet poeettiset ihanteet ja taidekäsitykset nostivat kansanrunouden arvoa. (Wilson 1973, 825–827.) Henrik Gabriel Porthanin tieteellinen työ sijoittuu näiden kahden, valistuksen ja romantiikan ajatussuuntien murrosvaiheeseen. Porthan näki kansanrunouden arvon tilanteessa, jossa sivistyneistö oli pitkälle ruotsalaistunut ja suomen kieli sekä kirjallisuus olivat syrjäytyneet onnettomaan tilaan. Oleelliseksi Porthanin uralla nousee niiden tienviittojen asettaminen, joiden perusteella tulevat tutkijapolvet saattoivat luoda puitteet vakavalle kansanrunouden keruutoiminnalle ja julkaisutyölle. Sarajaksen (1956, 317–319) mukaan 1770-luvulta eteenpäin suomalaisessa kansanrunouden tutkimuksessa vallitsi kaksi päälinjaa; toisaalla esteettinen tutkimuspainotus ja toisaalla kansatieteellis-historiallinen suuntautuneisuus.

Esteettisen kansanrunouden arvostuksen lisäksi Lönnrot liitti itsensä myös mytologian tutkimustraditioon: Suomen Mythologia kyllä jo tätä ennen on tullut ilman Lencqvistiltä, Ganaderilta ja Porthanilta joksiki tutkituksi, vaan epäilemättä on se vieläki suurten virhetten alanen, monessa paikassa erehtyväinen (Vanhan Kalevalan esipuhe, Valitut teokset 5, 179). Lönnrotin lähtökohtana oli Gananderin työn jatkaminen. 1800-luvun kansanrunoustyön ja suomalaisen mytologian kehittely jatkui 1700-luvun perusteosten pohjalta. Keskeisin tuon ajan suomalaisen kansanuskon ja kansanrunouden tutkimus oli vuonna 1785 käsikirjoituksena valmistunut, mutta vasta vuonna 1789 julkaistu Mythologia Fennica. (Hautala 1954, 79–82.) Tämä oli pitkään suomalaisen mytologian ainoa hakuteos ja käsikirja, jossa oli paljon näytteitä kertovista runoista ja loitsuista. Mythologia Fennica on rakenteeltaan tietosanakirjamainen. Se on aakkosjärjestyksessä esitetty eri lähteistä poimittujen mytologisten ja tekijän itsensä mytologisina pitämien nimien ja käsitteiden luettelo. Hänen tutkimustapansa oli saman luokitteluun rakentuvan mallin mukainen, joka oli valistuksen ajan suuren luonnontutkijan Carl von Linnen kasviopillisen työn perusta. Ganander rakensi suomalaisesta mytologiasta ulkonaisten tunnuspiirteiden pohjalta luokkia, ryhmiä sekä alaryhmiä sisältävän systeemin. Teoksen tarkoituksena oli selvittää kansanrunojen maailmankuvaa, jotta itse runot tulisivat selvemmin ymmärrettäviksi. (Hautala 1954, 79–82.) Reinhold von Becker suunnitteli uuden, täydennetyn laitoksen toimittamista Gananderin Mytologia Fennicasta, mutta hanke ei toteutunut. Oppi-isän pyrintöjä seurasi hänen oppilaansa, Elias Lönnrot. Jo toimittaessaan ensimmäisiä kansanrunojulkaisujaan Lönnrot suunnitteli Mytologia Fennican täydentämistä.(1)

Ranskassa alkujaan virinneen ensyklopedistisen tieteellisen työskentelyn malli näkyy Gananderin saavutuksissa etenkin leksikografina ja suomalaisen mytologian tutkimuksen saralla. Valistuksen ajan usko tieteen ja tieteellisen työn vapauttavaan voimaan synnytti Encyclopedie-tietosanakirjan. Ensyklopedistit pyrkivät esittämään kaikki aikansa tieteen tulokset yleistajuisemmassa muodossa. Mythologia Fennicassa on kaksi ensyklopedisteille tyypillistä piirrettä. Ensiksikin teoksen rakenne ja sisältö ovat uuden tieteellisen ilmaisutavan mukaan järjestetty aakkosjärjestykseen, toiseksi Ganander pyrkii rationaalisin selityksin kumoamaan vanhoja harhakäsityksiä ja ennakkoluuloja. (Gustafsson 1995, 207.) Suhteessaan kansanuskoon Ganander edusti valistuksen ajan katsantokantaa. Hän piti kansanuskon parissa tavattavia maagisia ilmiöitä mielikuvituksen tuotteina tai allegorisina ilmaisuina eikä hän sulkenut pois mahdollisuutta, että ne olisivat vain silmänkääntötemppuja. Mutta Lönnrotin kannalta merkittävänä lähtökohtana tuli olemaan se, että Ganaderin julkaisun sivuilla ensimmäistä kertaa ilmestyy kalevalaisen runouden maailma kokonaan mahdollisessa

Ganander oli hahmottanut teoksessaan henkilöhahmojen piirteitä ja runoissa kuvattujen tapahtumien keskinäisiä suhteita. Ja kuten Lönnrotkin huomasi, Ganander olisi päätynyt eepoksen kokoonpanoon, mikäli hänellä olisi ollut siihen riittävän edustavat ja laajat runovarat. Ganader siis pyrki käsittelemään koko runokorpusta yhdestä kulttuurisesta todellisuudesta piirrettynä karttana, ja tämä tarjosi Lönnrotille lähtökohdan hahmottaa eeppisen kerronnan laajuutta ja sen pohjalta syntyi ajatus "kadonneen" eepoksen maailman rekonstruoimisesta. Merkittävä virike, joka Lönnrotille Mytologia Fennican sivuilla oli paljastunut, oli ensyklopedistien tapa esittää tietoa kokonaisesityksenä. Aakkosjärjestyksessä etenevästä esityksestä on toki pitkä matka ajatukseen esittää runoaiheittain ja perinnelajeittain järjestynyt perinneaines runomuotoisena kertomuksena. Mutta kun asiaa lähestytään Lönnrotin säefragmenteistä kokoamien runojaksojen näkökulmasta, niin Lönnrotin valintojen taustalla näyttäisi piilevän ensyklopedisiin pyrintöihin viittaavia piirteitä. Varsinaiseksi lähtökohdaksi eepoksen toimittamisessa tuli idea kokonaisesityksestä, jossa kaikki keskeiset säeainekset saivat kattavan käsittelyn. Mitä tämä tarkoitti loitsujaksojen tekstualisointistrategioiden kohdalla? Palaan tähän kysymykseen aineistoesimerkin kera myöhemmin tässä artikkelissa.

Porthanin kautta Lönnrotille siirtyi suomalaisen valistuksen perintö; pyrkimys suomalaisia ja heidän kulttuuriaan koskevan tiedon levittämiseen. Kansanvalistuksellisen otteen ja tieteellisen perinnön osalta Lönnrotia ja hänen toimiensa laatua voidaan pitää ennemminkin valistuksen lapsena kuin romantiikan tuotteena. Romantiikka väistämättä vaikutti Kalevalan syntyyn. Turun romantikot herättelivät itsensä siihen nykyisyyteen, jossa suomen kieli oli kohotettava kulttuurikieleksi ja suomenkielisen kirjallisuuden tarve identiteetin rakennusaineena nousi polttavaksi kysymykseksi. Herderin ja Schellingin ajatuksia seuraten Turun romantikot tyytyivät pohtimaan kansallisen identiteetin rakennusprojektin teoreettisia lähtökohtia samalla kun he intomielisesti havahtuivat jatkamaan jo lähes unohduksiin painunutta Porthanin keruuprojektin perintöä. Romantiikka tarjosi kansanrunoharrastuksessa innoituksen ja pontimen, mutta toiminnan lähtökohtana ja ohjaavana tekijänä oli porthanilainen perintö. Siis porthanilaisen perinnön pohjalta Lönnrot rakensi tekstualisointistrategioiden praktisen mallin, ja romantiikan painotus ohjasi Lönnrotin ideologista suuntautumista kansan ominaislaadun, tapojen ja käsitysten kuvauksessa eeposkokonaisuudessa. Lönnrot yhdisti julkaisutoiminnassaan sekä Porthanilta periytyvän esteettisen suuntautuneisuuden että Gananderilta periytyvän mytologis-historiallista tutkimusta painottavan tutkimusotteen. Lönnrot suuntautui kansanrunolähteisiin pyrkimyksenään jalostaa niistä kansallista kirjallisuutta. Lönnrot toivoikin kansanrunoista olevan hyötyä suomen kielelle. Omaksuiko Lönnrot valistuksen hengen mukaisen järkiperäisyyden ja hyödyn projektin osaksi tekstualisointistrategioitaan? Romantiikan roolia eepoksen aatehistoriallisena kontekstina on tutkittu perinpohjaisesti, mutta Lönnrotin suhde valistuksen ajatteluun vaatii vielä tarkennusta mm. Kalevalan osalta.

Eeposajatuksesta ja sen kulttuurihistoriallisten perusedellytysten perustalta on vielä pitkä matka eepoksen konkreettiseen toteutukseen (2). Tällä matkalla Lönnrot joutui etenemään yksin, mutta tämä tapahtui vuoropuhelussa kertyneen runokorpuksen kanssa. Hän ei joistakin esittämistään toiveista huolimatta saanut kollegiaalista tukea siinä valintojen sumassa, jonka eteen hän kokoonpanotyössään joutui. Loppujen lopuksi hänellä ei ollut tiennäyttäjänä kuin porthanilainen julkaisuperintö ja suomalaisen mytologian aiempi tutkimustraditio. Näiden ponnahduslautojen vaikutusta yritän seuraavaksi tarkemmin kuvata.

Lönnrotin käsitykset loitsurunoudesta ja parannusriitistä

Loitsurunouden tekstualisoinnin osalta on huomioitava, että Lönnrotin pyrkimyksenä oli sijoittaa loitsut todellisuuden mukaisiin yhteyksiinsä niin, että ne vastasivat hänen näkemyksiään muinaisesta maailmankuvasta (Kaukonen 1979, 175). Merkittävimmät loitsujaksot Vanhassa Kalevalassa ovat Vipusessa käynti -jaksossa (VK 10. runo), jaksossa jossa Väinämöinen parantaa Pohjolan emännän lähettämät panentataudit (VK 25. runo) sekä raudan manaus ja verensulkusanat Väinämöisen polvenhaavan parantamisjaksossa (VK 4. runo) ja lisäksi metsästysloitsuja sisältävässä Hiiden hirven hiihdännässä (VK 7. runo). Lönnrot on pyrkinyt asettamaan jokaiseen loitsujaksoon säkeitä toisinnoista ja runoaiheista, jotka liittyivät samaan teemaan. Vanhan Kalevalan loitsujaksojen ja varsinkin Vipusessa käynti -runon (VK 10. runo) loitsujakson tekstualisointiin vaikuttivat Lönnrotin tutkimukset kansanlääkinnän saralla, joista merkittävin on väitöskirja Om finnarnes magiska medicin vuodelta 1832. Siinä hän jäsentää tyypillisen parannusriitin kaavaa kenttähavaintojensa ja loitsurunojen tuntemuksensa turvin. Lönnrotin väitöskirjan mukaan parannusriitti jakautui kahteen osaan; ensinnäkin tietäjän valmistautumiseen, johon sisältyi vaivan alkuperän selvittäminen ja toiseksikin varsinaiseen taisteluun taudinaiheuttajaa vastaan ja sen lopulliseen karkoittamiseen. Väinö Kaukonen on osoittanut Vanhan Kalevalan Vipusessa käynti -runon loitsujakson kokonaisrakenteen noudattavan pitkälle Lönnrotin lääketieteellisessä väitöskirjassaan esittämää näkemystä parannusriitin kaavasta (Kaukonen 1939, 93–102 sekä 1988, 4–7). Lönnrot on siis pyrkinyt noudattamaan tietäjän sanojen rituaalista käyttöyhteyttä rakentaessaan loitsujaksonsa kompositiota. Vipusessa käynti -runon loitsujakso rakentuu väitöskirjan näkemykselle riitin symmetrisyydestä; alkajaisiksi on tietäjän varautumisen ja vastustajan, taudin alkuperän tiedustelua sisältäviä säkeitä (VK 10, säkeet 116–234) ja loitsujakson toinen osa keskittyy taudin aiheuttajan pois manaamisen ja tietäjän lopullisen taistelun kuvaukseen (VK 10, säkeet 235–413). On selvää, että Lönnrot käytti kaikkia mahdollisia keinoja suomalaisten muinaisuutta esittelevän eepoksensa autenttisuuden tavoittelussa; aiheesta tietäjien kanssa keskustellessaan sekä varsinaista autenttista parannusriittiä seuratessaan.

Lönnrotin kiinnostus kansanlääkintää kohtaan muodostui toisaalta yleisen mytologisen kiinnostuksen varaan ja toisaalta sen varaan, että lääkärinä hän halusi selvittää itselleen kansanlääkinnän vaikutusmekanismeja ja ajatusmaailmaa. Nämä molemmat lähestymistavat sisältyvät myös väitöskirjaan; toisaalla Lönnrot on etnografi kuvaillessaan kansanlääkinnän ulkoisia periaatteita ja toisaalla hän on luonnonfilosofi-lääkäri, joka on kiinnostunut tietäjien parannusmennettelyjen vaikuttavuudesta. Jos vertaamme aiempaa kansanuskon tutkimustraditiota tutkimusotteiltaan Lönnrotin edustamaan tutkijaääneen, huomaamme selkeitä painopisteen muutoksia (3). Vielä Lencqvistin ja Porthanin tutkimuksen taustalla resonoivat yksinomaan valistuksen ajan vaatimukset, kansanuskon poiskitkeminen. Lönnrot sijoittuu Gananderin kanssa esiromanttiseen ja romanttiseen ideologiseen ympäristöön, joka suhtautui avomielisemmin kansanuskon käytänteisiin. Romanttiset virikkeet vasta mahdollistivat kansanrunouden mytologiset tulkinnat ja mytologisen uskomusjärjestelmän hahmottamisen. Aiempi tutkimus oli painottanut kansanrunojen arvoa lähinnä muinaisuuden tutkimuksen ja niiden kielen rikkauden tähden. Lönnrot nostaa näiden kahden keskeisen porthanilaisen painotuksen rinnalle kansanrunojen mytologisen kokonaistulkinnan, muinaista ajattelua kokonaisvaltaisesti hahmottavan tutkimusotteen. Merkittävä muutos Lönnrotin kohdalla liittyykin tutkimusasenteen painopisteen selkeään vaihtumiseen; mytologian tutkimus näyttäytyy kansalliselta kannalta merkitykselliseksi. Suomalaisen mytologian soveltaminen historialliseksi lähdeaineistoksi johti Lönnrotin ja hänen aikalaisensa näkemään kansanrunoissa jotain jota niissä ei ollut. Eri historiallisten kehityskausien kerroksellisuus kerätyssä kansanrunoudessa yksinkertaistui kansallisen itseihailun siivittämänä näkemykseksi muinaisesta sankariaikakaudesta. Sankariepiikkamme piirsi aikalaisten mukaan kuvaa yhteisön johtajista ja kehittyneestä yhteiskuntajärjestyksen ylläpidosta. Nuori kansakunta tarvitsi mielikuvan jo olemassaolevasta "kansakunnan" laadullisuudesta: "Me olimme muinoin yhtenäinen kansakunta – me olemme nyt kansakunta" – myyttisen puheen tautologinen luonne (ks. Barthes 1994, 178–179 sekä 186–188). Kansallisen myytin raaka-aineina voivat toimia mitkä tahansa "astiat", jotka pystyvät kantamaan myytin merkityksenantoa. Alkuperäisestä kontekstista irrotettuina kansanrunot pystyttiin valjastamaan myyttisen kertomuksen raaka-aineeksi. Eeposidea oli vastaus kansallisen historiallisen monumentin tarpeeseen.

Porthanilainen julkaisutraditio ja Lönnrotin tekstualisointistrategiat säkeiden kompiloinnin tasolla

Periaatteessa H.G. Porthan ja hänen seuraajansa olivat tunnontarkkoja aineistojen julkaisijoita, eikä kovin näkyvää toimituksellista otetta kansanrunoihin sovellettu. Porthanin mukaan kansanrunot oli julkaistava siinä asussa, missä ne oli merkitty muistiin. Myöhemmin hänen käsityksensä julkaisuperiaatteista väljenivät hieman. Uuden näkemyksen pohjalta eri toisintoja vertailemalla oli mahdollista paikkailla eri toisintojen puutteita.

Kokemus on minulle kuitenkin osoittanut, että useita toisintoja vertaamalla voidaan jollakin tavoin palauttaa entiselleen runojen kokonaisuus ja antaa niille soveliaampi muoto. Tämän vuoksi älköön kukaan ihmetelkö, jos edempänä esitetyt esimerkit eivät aivan tarkoin kaikessa vastaa niitä toisintoja, joita kullakin sattuu olemaan käsillä. Olen näet täydentänyt yhdestä toisinnosta sen mikä toisesta puuttuu ja arvioiden tekstikritiikin sääntöjen mukaan yksittäisiä kohtia olen mikäli mahdollista pyrkinyt esittämään ne kokonaisina. Olen kuitenkin katsonut asialliseksi säilyttää kristinuskon omaksumisen jälkeiset interpolaatiot. Tulen myös mainitsemaan jossakin määrin merkittäviä poikkeavia toisintoja. Olen kuitenkin antanut etusijan toisinnoille, jotka eivät näytä yhtä virheellisiltä kuin toiset ja jotka lisäksi jonkin verran auttavat ymmärtämään esi-isiemme tapoja ja mielipiteitä. (Porthan, Dissertation de poësi Fennica, 1766–1778 / 1983, 92.)

Tekstikritiikin säännöt, jotka ohjasivat kansanrunomuistiinpanojen käsittelyä, periytyivät Porthanin oppilaiden välityksellä myös heidän seuraajilleen (4). Ne säilyivät tutkimusta ohjaavana periaatteena ja niiden elinvoima heijastuu siinä, miten usein Lönnrot korostaa, ettei hän ollut lisäillyt mitään olennaista alkuperäisteksteihin. Lönnrot jatkoi uransa alkuvaiheilla Porthanin linjoilla, mutta eeposajatuksen kehittyessä hän otti vapauksia toimitusperiaatteissaan. Lönnrot säilytti kuitenkin porthanilaisen näkemyksen siitä, että kansanrunojulkaisujen arvo oli ensi sijassa siinä, miten ne valaisivat kansan muinaisuutta. On selvää, että kootakseen eepoksen Lönnrotin oli pakko vapautua porthanilaisista julkaisuperiaatteista. Lönnrotin päämääräksi nousi yksittäisten runojaksojen saattaminen mahdollisimman täydelliseen asuun. Hänen käsityksensä kansanrunon elämästä paljastaa selvästi sen, että hänellä oli selkeä näkemys esityksen ja muistin aiheuttamasta variaatiosta:

Kysynet lukia jos esivanhempammeki näitä runoja missään järjestyksessä laulovat taikka yksitellen? Minusta näyttää näien runojen sitä myöten, kun asiatki tapahtuvat, yksitellen ilmautuneen. Erityisesti runot Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä eivät maha olla yhen laatimia, vaan usiamman. Yksi kerto muistoksi yhen, toinen toisen asian, mitä mikin itse oli nähnyt eli kuullut. Vaan tuskin taitaan nykyjään yhtänä runoa tavata, joka juuri alkusanoissaan olisi meihin asti säilynyt. Joka tuntee, kuinka helposti runon teentä käypi monelta talonpojista, jos ihka ehiätä rupiaisi mistä tahansa tietystä asiasta laulamaan, keksii kyllä, että paraskana muisti ei voi säilyttää sana sanalta, mitä toiselta pitkissä runoissa kuullaan. Vaan asian muistaa itsekukin helpommasti ja paikka paikalta, jos enimmätki muistava, kertoo sen runossa toisellenki unohellen muutamia, toisia parannellen. Vähitellen taitaa itse runoainetki alkulaaustaan mutkistua, jotta sitä kerrotaan peräti toisin. (Vanhan Kalevalan esipuhe, Valitut teokset 5, 176.)

Lönnrot pyrki koostamaan käsillä olevista toisinnoista eeposkontekstissa kyseiseen aiheeseen liittyvien säeainesten pohjalta hypertekstin. Tämä hybridimuoto alkumuodon ajatuksesta kuvaa hyvin Lönnrotin julkaisupäämääriä; pyrkimystä kaikenkattavaan tieteelliseen esitykseen ja toisaalta eepoksen kokoonpanijan pyrkimystä asettaa runoston juonellisia aineksia yhteen kokonaisuuden muovaamiseksi.

Lönnrotin viittaus Vanhan Kalevalan esipuheen lopussa runotoisintojen keskinäiseen arvoon paljastaa kiinnostavan huomion eepoksen kokoonpanosta:

Nämät tässä kirjassa runot parahasta päästä ovat tarinarunoja. Mitä minulta niissä on päälu'uksi arvattu, ei sen vuoksi vanhanaikaisten asiain tutkinnassa ole paremmin toenlainen, kun mitä toisin kuuluvissakin on. Kumpiaki on yksiltä paikoilta ja yhtä vanhana saatu. Muutamia yksiä runoja olen niin monelta laulajalta ja niin moneen eri laatuun saanut, että kylläkin on ollut epäilemistä, jos mikä niistä olisi päälu'uksi paras. Toisissa runoissa on taas ollut esteenä, etten ole niitä, jos yheltä eikä siltään täyelliseen saanut. (Vanhan Kalevalan esipuhe, Valitut teokset 5, 189.)

Jonkin toisinnon "pääluvuksi" huomioiminen viittaa runotoisintojen tasolla runon alkumuotoon ja eepoksen kerronnallisessa kontekstissa se viittaa runoaiheiden keskinäiseen hierarkiaan; mukaan eepokseen pääsivät ne aiheet, jotka toistuivat säännöllisesti eri runonlaulajilla. Merkille pantavaa tekstualisointistrategioiden osalta oli se, että todennäköisesti Lönnrot valitsi tietyn toisinnon muita edustavampana ja täydellisempänä runojakson rungoksi tai Lönnrotin omaa ilmaisua käyttäen sen "pääluvuksi". Esimerkiksi Vipusessa käynti -runon loitsujakson mallitoisintoina toimivat laajat loitsukokonaisuudet, joissa loitsuteksti myötäilee kiinteästi parannusriitin kulkua. Näistä edustavimmiksi nousevat esimerkiksi Juhana Kainulaisen kylvetyssanat (SKVR VII₄ 1758) ja Soava Trohkimaisen toisinto (SKVR I₄ 495), jotka ovat tarjonneet Lönnrotille selkeän mallin tietäjän sanoja esittelevän runojakson kokoonpanoon.

Lönnrotin toimitustyö tuli nojaamaan omiin julkaisuperiaatteisiinsa, jotka toteuttivat porthanilaista tekstikritiikin henkeä, mutta jotka samalla mahdollistivat laajempien kokonaisuuksien koostamisen eri runoaiheiden pohjalta. Lönnrot ymmärsi runon alkumuodon kattavana säeainesten kompilaationa. Lönnrotin toimintaa ohjasi vahva keruuintressi; hän oli ensisijassa säeaineksen kerääjä ja noudatti kattavuuden periaatetta myös julkaisu- ja toimitustyössään. Tuolloin käsitys folkloretekstistä oli staattinen, ja vaikka Lönnrot esittääkin "eläväisiä" näkemyksiä kansanrunon elämästä, niin hän suhtautuu runoihin kuten kerääjä kokoelmastaan puuttuviin yksiköihin. Lönnrotin aikana nämä puuttuvat yksiköt olivat irrallisista säkeistä koostuvaa tekstuaalista raaka-ainetta ennemminkin kuin kokonaisia esityksiä. Lönnrotille runot olivat kuvastin muinaisten suomalaisten menneisyydestä ja irralliset säkeet tämän särkyneen kuvastimen sirpaleita. Lönnrot tunnisti variaation kuuluvan oleellisena osana kansanrunon elämään. Täten hän ei voinut suhtautua yksittäisiin esityksiin jonain suoraan menneisyydestä kumpuavana. Sen sijaan irralliset säkeet näyttäytyivät muinaisuuden autenttisina todistuskappaleina. Näin on selvää, että fragmentaarinen suhtautuminen runotoisintoihin ohjasi myös niiden sirpalemaiseen kompilointiin. Lönnrotille Kalevalan "autenttisuus" todentui juuri säkeiden tasolla. Hän suuntautui lähdeaineistonsa tekstikorpukseen kuin muinaisuuden aarreaittaan; jokainen yksittäinen, irrallinen ja merkityksettömältäkin tuntuva säe oli omalla mahdollisella panoksellaan osa arvokkaampaa kokonaisuutta.

Kalevalan julkaisulle asetetuista päämääristä voidaan tarkastella erikseen sekä eepoksen että tieteellisen aineistokokoelman vaatimuksia. Romantiikan ansiota oli, että Lönnrot haaveili eepoksesta (Honko 1987, 132). Eepoksesta käsin Kalevalan juonirakenteen kehittely nousi keskeiseksi. Samalla kyse oli kansanrunouden transformaatiosta kansalliseksi kirjallisuudeksi. Toisaalta Lönnrotilla oli tietoisena pyrkimyksenä mytologisen aineistokokoelman luominen. Kansaneepoksen kokoonpanijana Lönnrot tunsi vastuunsa; kysymys autenttisuudesta oli asetettu ajan ilmapiiriin sopivaksi. Lönnrot siis toteutti tutkimus- ja julkaisutradition edellyttämää tekstikritiikin henkeä. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita Porthanin tekstikritiikin menetelmän orjallista seuraamista, vaan eepoksen kokoonpanoa perustellusti tukevien tekstualisointistrategioiden synteesiä. Lönnrot siis irrottautui runon alkumuodon tavoittelusta ja siirtyi vähitellen käsittelemään keräämäänsä aineistoa tekstikorpuksena. Hän oli osittain sisäistänyt tämän tekstikorpuksen niin hyvin, että kykeni muistamaan laajan osan keräämistään säkeistä. Lönnrotin kompetenssi runonlaulajana oli edellytys sille, että hänen oli mahdollista ottaa vapauksia runojen kompiloinnissa. Tavallaan Lönnrotin asennoituminen runokorpukseen kokoelmana kiteytyneitä säkeitä puoltaisi sitä, että hän olisi sisäistänyt kalevalaisen runoston tuottamisen runonlaulajien tavoin. Lönnrot ei enää yksinomaan tavoitellut runon alkumuotoa, vaan suuntautui tekstikorpukseen säkeiksi sirottuneena muinaisten suomalaisten perinteen varastona, josta hän laulajien tavoin ammensi aineksensa runomuotoisen esityksen "laainnassaan". Oleellinen ero porthanilaiseen julkaisu- ja tutkimustraditioon oli se, että toisinnot runoaiheiden representaatioina muuntuvat Lönnrotin työpöydällä kokonaista kulttuurista todellisuutta (ja tämän historiallista representaatiota) kuvaavaksi tekstuaaliseksi varannoksi.

Lönnrotin sirpaletekniikka runojaksojen kompiloinnissa

Sirpaletekniikan seuraamiseen täytyy löytyä painava perustelu; miksi siis Lönnrot kompiloi runojaksoja huomattavan monimutkaisen yksittäisiin säkeisiin tai lyhyisiin säe-episodeihin pohjaavin fragmentein? Kuten Vipusessa käynti -runon loitsujakson (VK 10. runo) varsinaisesta kokonaiskehyksestä näkyy, semanttisin ja temaattisin perustein jäsennelty runko saattoi noudattaa hyvin yksinkertaistettua rakennetta (ks. Hyvönen 1999, 166–169). Vipusessa käynti -runon loitsujakson kompiloinnin monimutkaisuus näyttäytyy vasta säkeiden yhdistelyn tasolla.

Seuraavaksi esittelen erään esimerkin valossa sitä, kuinka Lönnrotin oli mahdollista toimitustyössään hyödyntää suulliseen prosessointiin ja tässä tapauksessa nimenomaan tekstuaalisen kehyksen puitteissa rakenteistumiseen liittyviä koostamisstrategioita. Episodien rakenteistumisen keinosto sekä episodien vaihtumisen ilmaisuun liittyvät keinot yhdistävät Lönnrotin työskentelytavat runonlaulajien suullisen tuottamisen menetelmiin, vaikka itse toimitustyö olisikin tapahtunut suurelta osin kirjallisessa työympäristössä. Seuraava esimerkki valottaa sitä, millaista sirpaletekniikkaa Lönnrot noudatti toimitustyössään.

Alkuperäisten loitsurunojen viitteitä noudattaen Lönnrot on luonut kyseisen jakson paisuttamalla ilmaisua yhdistelemällä eri toisinnoista poimimiaan taudinaiheuttajan karkoitukseen käytettyjä manaussanoja. Episodin laukaisevana tunnuskliseenä esiintyvät manaus- ja pahan puhuttelusanat (säkeet XII₂ 5512, 24 / I₄ 510,14 / VII₄ 1758,148 / VII₄ 1758,176) ovat olleet ohjaamassa Lönnrotin tekemiä toimituksellisia valintoja. Hän on näin saanut selvät viitteet lähdemateriaalista tämän kyseisen episodin kompilointiin. Tämän jakson koostaminen poikkeaa lähdeaineistoistaan siltä osin, että Lönnrot on paisuttanut manauspaikkojen luetteloa huomattavasti laajempiin mittoihin kuin lähderunoissa. Pyrkimyksenä on ollut laajentaa säemateriaalin kattamaa alaa ensyklopedisiin mittoihin. Paljastavaa Lönnrotin kompiloimassa säejaksossa on se, että säeaineiston keskeisyyden kriteeriin nojatessaan hän poimi kokoonpanon osasiksi saman perusidean toteuttavaa säkeiden sarjaa. Ensyklopedisen ohjelman seuraaminen näkyy Lönnrotin pyrkimyksenä tallentaa eepoksen loitsujakson kohtaan kaikki mahdolliset pahan manaukseen käytetyt paikat. Tässä esimerkissä kattavan esityksen periaate on viety erittäin konkreettiselle tasolle.

Tekstualisoinnissa Lönnrot joutui nojaamaan laajaan tekstikorpukseen, jossa tekstuaalinen koherenssius vaihteli esittäjien mukaan. Lönnrotin olisi ollut mahdotonta noudattaa useamman toisinnon yhteensovittamisessa vain tietyn toisinnon rakenteistumisen mallia. Kirjallisen työskentely-ympäristön mahdollistamien edellytysten pohjalta Lönnrot irrottautui asteittain alkuperäisten lähteiden tekstuaalisuuden ohjauksesta. Tämä oli luonnollinen jatko sille, että jatkuvasti laajenevat lähdeaineistot avasivat toimitustyön ulottuville pohjattoman variaation ja tekstuaalisuuden moninaisuuden, josta olisi ollut mahdotonta poimia yhtä oikeaa kansanomaista tapaa konstruoida koherenssiutta lähteiden tarjoaman tekstuaalisuuden avulla. Laajan eepoksen rakentaminen perinteen sisäisen viittauksellisuuden pohjalta edellytti irrottautumista lähderunojen tekstuaalisuuden ohjauksesta. Mielestäni on mielenkiintoista kysyä, kuinka tietoista Lönnrotin toimitustyö oli? Tietoista toiminta oli eeposkontekstin tasolla; Lönnrotilla oli aina mielessä runon kokonaisuus ja tämän kokonaisuuden suhde eepokseen. Mutta edetessään toimitustyössään säe säkeeltä, eri toisinnoista fragmentteja poimien, on hänellä ollut mentaalisena tekstinä (käsite ks. Honko 2000, 19–20) käytössään kiteytyneistä säkeistä muodostuva varanto, jonka ohjaamana säkeiden kompilointi hahmottui.

Lönnrot seurasi aikansa näkemystä homeerisen eepoksen syntyprosessista, uskoen noudattavansa samaa, pienistä osista jäsentyvän kadonneen eepoksen kokoonpanotekniikkaa (ks. Kaukonen 1979, 49–50). Tämä käsitys ohjasi Lönnrotin työskentelyä toimitusprosessin kokonaisrakenteiden tasolla; juonen, episodien sommittelun ja henkilöhahmojen ympärille jäsentyvien tapahtumien rakentelun tasolla. Lönnrot omaksui tiedemiehen roolin rakentaessaan eepoksestaan suomalaisten muinaisajasta kertovaa tieteellistä lähdeteosta, ensyklopedista runokokoonpanoa. Lönnrot seurasi tarkasti ensyklopedisen tiedon esittämismallin paradigmaa sommitellessaan eri runoepisodeista kattavia esityksiä jonkin kansanuskon ja tapakulttuurin esittelemiseksi. Ensyklopedisen tiedon esittämismallin perinteet ohjasivat Lönnrotia pyrkimään kattavuuden ja keskeisyyden periaatteiden noudattamiseen niin runojaksoihin valikoituvan säemateriaalin yhteensulauttamisessa kuin erityisesti niiden periaatteiden noudattamisessa, jotka ohjasivat varsinaisen säemateriaalin poimimista kansanrunolähteistä. Lönnrot olisi voinut rakentaa eepoksen yksinkertaisemman yhteensulauttamisen keinoin, mutta kattavuuden periaatteen noudattaminen on todennäköisemmin ohjannut häntä noudattamaan monimutkaisempaa "sirpaletekniikkaa". Pitkien lineaaristen luettelomaisten ketjujen prosessointi ilman muistin tukena toistona ilmenevää tekstuaalisuutta luovaa strategiaa on suulliselle tuottamistavalle erittäin epätyypillistä. Pitkiä luettelomaisia säejaksoja Vipusessa käynnin loitsujaksossa on kahdessa kohtaa, joista ensimmäisessä (VK 10, säkeet 148–160) käsitellään taudin alkuperän tiedustelun puitteissa taudin mahdollisen aiheuttajan paikallisuutta sekä toisessa (VK 10, säkeet 351–362), jossa käsitellään taudin aiheuttajan karkoitukseen sopivia paikkoja. Lönnrot ei strukturoinut luettelomaisia ketjuja suullisen perinteen tekstuaalisuuden turvin, vaan tyytyi yksinkertaisesti liittämään yhdeksi ketjuksi keskeiset säkeet tietyssä runojaksossa. Näihin ketjuihin säkeitä poimiessaan Lönnrot saattoi tehdä leksikaalisia ja syntaktisia muutoksia alkuperäisen säkeen asuun, jotta se istuisi liitettävään säejaksoon (ks. Hyvönen 1999, 147–165 sekä 169–176).

Kattavuuden pyrkimys loi paineita koostaa runojaksoja yhdistellen säkeitä eri toisinnoista. Kattavuuden vaatimus olisi näin suunnannut Lönnrotin keskeisen mielenkiinnon yksittäisiin säkeisiin, jolloin säejaksojen lähdeaineistojen tekstuaalisuuden seuraaminen olisi jäänyt taka-alalle. Kattavuuden kriteerin taustalla kuultaa Lönnrotin mukaillen jalostamat porthanilaiset julkaisuperiaatteet. Ensyklopedinen tiedonesittämismalli yhdistyi Kalevalan runojaksoissa porthanilaiseen käsitykseen alkumuodon rekonstruoinnista; Lönnrot yhdisti toisiinsa ensyklopedisen mytologian kokonaisesityksen laatimisen ja runojen alkumuodon rekonstruoinnin idean. Runokompiloinnin kehykseksi muodostui eepos, runomuotoinen etnografinen esitys muinaisten suomalaisten elämänmuodosta ja kansanuskosta. Lönnrot siis toteutti runon alkumuodon konstruoinnissa ensyklopedisen säeaineiston kompiloinnin periaatetta koostaen erillisten toisintojen pohjalta laajoja ja kattavia "yleisesityksiä" kyseisestä runoaiheesta. Lönnrot tavallaan ennakoi maantieteellis-historiallisen paradigman suuntautuneisuutta selvittää alkumuotoa maantieteellisesti laajalta alueelta kerätyn toisintoaineiston pohjalta. Lönnrot toteutti tämän hypertekstinä, monitasoisena "yleisesityksenä" alkumuodosta. Hypertekstin puitteissa hän pyrki kuvaamaan runoaiheen variaatiota ja eri toisintojen mahdollisia teemoja.

Tutkimukseni (Hyvönen 1999) valossa näyttää siltä, että Lönnrot ei ollut puhtaasti kirjallisista lähtökohdista ohjautuva perinneaineiston tekstualisoija (vrt. Dubois 1995, 94–102 sekä 111–116), vaan hän sulautti eepoksen kokoonpanijan kompetenssiinsa sekä tiedemiehen, siis mytologin, että runoilijan ja runoilijan rinnalla myös runonlaulajan työvälineet. Vaikka Vipusessa käynti -runon loitsujakso ei noudatakaan lähteidensä tekstuaalisuutta, niin Lönnrotin työskentelymenetelmät nojasivat ainakin osittain runojen sisäisen viittauksellisuuden ja samalla näin myös perinteisessä suullisessa esityksessä muodostuvan tekstuaalisuuden varaan. Vaikka kirjalliset lähtökohdat leimaavat Lönnrotin työskentelyä laajalti, niin toimitustyössä aktivoituva runonlaulajan mentaalinen tila on ratkaisevassa roolissa. Lönnrotin perehtyneisyys kansanrunojen maailmaan ja tämän perehtyneisyyden pohjalle rakentuvan viittauksellisuuden hallinta oli toimitustyötä ohjaavana apukeinona monessa valintatilanteessa. Lönnrot oli nimittäin sisäistänyt käyttämänsä lähdeaineiston perinpohjaisesti ja liikkui eri runoaiheiden ja saman aiheen toisintojen välillä suullisen intertekstuaalisuuden (käsite ks. Honko 1998, 67) varassa. Tämä viittaisi vahvasti siihen suuntaan, että kirjallisen tuottamistavan vaikutukset ohjasivat toimitustyötä semanttisen viitekehyksen välityksellä. Mutta tämä ei vielä sulje pois sitä ulottuvuutta, jossa Lönnrot muistinvaraisesti strukturoi runojen sisäisen viittauksellisuuden avulla näkemyksiään loitsujen sisällöllisistä silloista ja niiden tekstuaalisuuden taustalla olevasta yhteneväisyydestä. Lönnrot toimi runonlaulajana jäsentäessään loitsuston skemaattista kehystä sekä muodostaessaan loitsuaiheiden ja säejaksojen tekstuaalista kudelmaa mentaalisen intertekstuaalisuuden pohjalta, mutta varsinainen säemateriaalin "prosessointi" tapahtui kirjallisen ympäristön ja kirjallisten pyrkimysten ohjaamana.

Tekstualisointi eepoksen alkumuodon ja tieteellisen aineistokokoelman jännitteessä

Olen edellä keskittynyt tarkastelemaan Vipusessä käynti -runon loitsujakson kokoonpanon valossa Lönnrotin noudattamia tekstualisointistrategioita kahden jännitteisen roolin näkökulmasta. Toisaalta hän mytologin roolissaan keskittyi eepoksen toimittajana teoksen juonellisen kehyksen puitteissa kuvaamaan suomalaisten menneisyyttä runoesityksen hahmossa, ja toisaalta runojaksojen kokoonpanossa Lönnrotin toimitustyötä ohjasi sitoutuminen aiemman julkaisutradition periaatteisiin. Tekstualisointiprosessiin vaikuttaa laajan historiallis-yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi toimittajan henkilökohtainen suhde perinteen edustamaan todellisuuteen. Lönnrotin roolia eepoksen toimittajana on tutkittu intensiivisesti historiallis-yhteiskunnallisen kontekstin näkökulmasta, vaikka myöskin tällä saralla uusien tutkimusasetelmien kartoittaminen on tarpeellista. Mutta hänen persoonansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa osuutta toimitustyössä on painotettu aiemmassa tutkimuksessa huomattavasti vähemmän. Millä tavalla loitsujaksojen ja yleensä kansanrunouden tekstualisointi tarjosi väylän Lönnrotin persoonalliselle ilmaisutarpeelle?

Aineistoni valossa Lönnrotin persoonallisuuden piirteet heijastuvat ainakin seuraavista yleispiirteistä. Ensinnäkin Lönnrot korosti maagisuutta. Loitsujen osuus Vanhassa Kalevalassa on merkittävä. Yhtenä syynä tähän voidaan pitää sitä, että Lönnrot oli vilpittömästi kiinnostunut kansanuskon ja kansanomaisen maailmankuvan maagisista ulottuvuuksista. Toisaalta maagisuuden korostamiseen johti myös halu esittää suomalaiset totuudenmukaisessa valossa. Tässä on huomioitava se, että Lönnrotilla ei ollut luonnonfilosofian näkökulmasta, silloisen tieteellisen maailmanselityksen silmin, mitään syytä kieltää suomalaisen kansanuskon syvää maagista juonnetta, vaikka uskonnollinen ilmapiiri loikin tämän suuntaisia paineita.

Toiseksi Lönnrot noudatti tietoa sulauttavaa tulkintatapaa, syntetisoivaa tiedon jäsentämistapaa, johon häntä ohjasi myös senaikainen tutkimustraditio. Lönnrotin persoonallisuudessa oli vahva taipumus syntetisoida tutkittavan ilmiön tai asian monimuotoisuutta. Tämä ominaisuus oli keskeinen myös tekstualisoinnissa; se heijastuu Lönnrotin tavassa sitoa intertekstuaalisin sitein hyvin hajanaiset kansanrunoainekset kokonaiseksi teokseksi. Vanha Kalevala sisältää myös eri perinnelajien välisten viitteiden huomioimista tekstualisoinnin tukena. Perinnelajien näkökulmasta tarkasteltuna Lönnrot esiintyi Vanhassa Kalevalassa monipuolisena kertojana, joka pyrki hallitsemaan jokaisen runoelmaan mukaan tulleen lajityypin esitystavat. Tämän tutkimuksen valossa voidaan todeta, että loitsurunouden osalta hän onnistui pitkälle noudattamaan loitsurunojen semanttista sisältöä. Lönnrot huomioi tarkasti myös perinteen käyttöyhteyden ja pyrki näin noudattamaan esitysyhteyden temaattisia rakenteita sijoittaessaan perinneainesta eeposkontekstiin.

Kolmanneksi toimitustyön keskeinen piirre oli vähäeleisyys. Lönnrot pyrki toimitustyössään kuuntelemaan herkästi runolähteiden sisäistä viittauksellisuutta. Eri toisinnoista yhdistettyjen säejaksojen kokoonpanossa vähäeleisyys toteutui automaattisesti sen johdosta, että Lönnrot vältti kaikin tavoin oman toimittajan roolinsa näkymistä säemateriaalin yhteen sitomisessa; Vanhan Kalevalan Vipusessa käynti -runon loitsuepisodin säejaksojen kompositiossa säkeiden sisäisellä semanttisella viittauksellisuudella on keskeinen rooli niiden yhteensovittamisessa. Vähäeleisyys kuvaa mielestäni hyvin Lönnrotin vetäytymistä taustalle hänen liittäessään yhteen koherenssiudeltaan monimuotoista runoainesta; tekstuaalisuuden monimuotoisuuden johdosta hän ei voinut ottaa kantaa siihen tekstualisoinnin käytännöissä. Toisaalta vähäeleisyyden avulla Lönnrotin oli mahdollista keventää harteilleen langenneita autenttisuuspaineita. Lönnrotin tekstualisointistrategiat heijastelevat samalla hänen perussuhtautumistaan kansanrunouden autenttisuuteen, jonka hän hahmotti runosäkeiden tasolta kokonaisten esitysten sijaan. Vähäeleisyyden noudattaminen perusteli ne valtuudet, jotka Lönnrot joutui ottamaan mahdollistaakseen eepoksen luomisen.

Eeposajatus kytkeytyy romantiikan virikkeisiin ja samoin kuin näkemykset kansanrunojen elämästä; niiden kollektiivisesta synnystä ja yhteisöllisestä elämästä. Mutta konkreettinen tekstin yhteensitominen, säejaksojen tekstualisointistrategiat tuntuvat nojaavan ennemminkin valistuksen perintöön. Tutkimuksessa Lönnrot on sijoitettu esiromantiikan ja romantiikan aikaan. Toisaalta monessa mielessä Lönnrot voidaan sijoittaa valistuksen ja romantiikan virikkeiden välimaastoon. Teoksen tekstualisointi pohjasi porthanilaiseen julkaisutraditioon, samalla kun sen ideologisena kehyksenä häilyi romantiikan eeposteoria. Lönnrot joutui Lauri Hongon kuvaamaan omalaatuiseen välitilaan. Toisaalta hän tunsi romantiikan eeposteorian luomat autenttisuuspaineet, odotukset siitä, että eepos on kollektiivinen kansanhengen yhteistuote. Toisaalta Lönnrot kenttäkokemustensa karttuessa näki, kuinka kansanrunot olivat esitystilanteissa tuotettua ainutkertaista perinnemateriaalia, jonka aitous toteutui juonirakenteen ja kiteytyneiden rakenne-elementtien tasolla ennemminkin kuin staattiseksi kiteytyneen kieliasun tasolla. (Honko 2000, 30–31.) Lönnrotin lähtökohtana tekstualisointistrategioiden kehittelyssä oli tavoittaa tekstikritiikin hengessä toisintojen vertailuun perustuva runon alkumuoto. Mutta näillä eväillä eepoksen synnyttäminen olisi ollut mahdotonta, joten Lönnrot yhdisti alkumuodon rekonstruoinnin ideaan ensyklopedisen tiedon esittämismallin; kattavan ja systemaattisen säeaineiston järjestämisen tieteelliseksi aineistokokoelmaksi. Eepoksen alkumuodon tavoittelu vaihtui näin mahdollisimman kattavaksi ja edustavaksi esitykseksi kansanrunojen säeaineksen mahdollisesta variaatiosta. Tämä systemaattiseksi aiottu tekstualisointimetodi tuli toteuttaa suomalaisten muinaisuudesta kertovan runokertomuksen hahmossa. Eepos oli se lähtökohta, jonka kehykseen Lönnrotin tekstualisoinnin pyrkimykset rajautuivat. Lönnrot pystyi siis yhdistelemään eeposideaan ja sen käytännön toteutukseen elementtejä, joiden turvin hän koki toteuttavansa teokselleen asettamansa päämäärät ja autenttisuusvaatimukset (5).

Tekstualisoinnin kannalta on oleellista se, että Lönnrot omaksui useampia samanaikaisesti läsnäolevia rooleja. Ensinnäkin hän oli syntyvän eepoksen toimittaja; hän sommitteli kokonaisrakenteen tuntemansa perinnekorpuksen pohjalta. Toisekseen tämän teoksen tarkoituksena oli täyttää kirjallisten ansioiden rinnalla myös tieteellisen aineistokokoelman kriteerit. Tieteellisyyden vaatimuksilla on ollut vaikutuksensa lähinnä runoaiheiden sijoittamisena eepoksen juonelliseen kehykseen sekä säejaksojen kompiloinnin perusteisiin. Korostan sitä, että ensyklopedistit yhdistivät aineiston esittämisen ja tutkimustulosten esillepanon. Näiltä osin säejaksojen kompiloinnin tasolta tarkasteltuna Lönnrotin tekstualisointistrategiat toteuttavat ensyklopedisen tiedon esittämismallin henkeä. Lönnrotin työskentelyn lähtökohdat loitsujaksojen kompiloinnissa perustuvat tämän mallin soveltamiseen ja kehittelyyn eeposkontekstissa. Lönnrot oli ennenkaikkea yhdistelijä ja tieteellisessä mielessä häntä voidaan pitää oman aikansa bricoleur'na, nikkarina, joka sulautti työskentelyynsä omaksumiaan tutkimustradition juonteita.

Viitteet

1. Ensimmäisen keruumatkansa aineistojen pohjalta hän laati varsinaisen julkaisussuunnitelmansa tueksi mytologisten nimien luettelon, käsikirjoituksen, jonka nimeksi tuli Tillökningar till Gananders Finska Mythologie (Lna 17, 146–149). Käsikirjoitus on luultavasti ensimmäisen ja toisen keruumatkan väliltä. Myöhemmältä ajalta on peräisin Gananderin teoksen välilehditetty kappale, jossa on Lönnrotin tekemiä muistiinpanoja ja huomautuksia (Lna 368).) Lönnrot rakensi keräämiensä kansanrunojen pohjalta oman mytologisen näkemyksensä Suomen kansan historiasta ja uskomusmaailmasta täydentäen näin aiemman tutkimuksen havaintoja. Tällöin Lönnrot otti esikuvakseen Gananderin Mythologia Fennican, johon hän laati lisävihon (Lna 17f). Ottamalla esikuvakseen Mytologia Fennican, osoittaa Lönnrot pyrkineensä käsittelemään kansanrunoja muinaisuskon tietolähteenä aivan samalla tapaa kuin Ganander.

2. Eepoksen konkreettisen toteutuksen tiennäyttäjänä voidaan pitää Lönnrotin opettajaa Reinhold von Beckeriä, joka yritti historiallisen tutkimuksen nimissä yhdistää kaikki Väinämöistä käsittelevät runokatkelmat yhtenäiseksi esitykseksi (ks. Wäinämöisestä, Turun Wiikko-Sanomat, 11.3.–20.5.1820). Ratkaisevana askeleena eeposajatuksen toteuttamisen tiellä oli Beckerin metodi yhdistellä eri runoista niitä tiedonmurusia, joista hän laati historiallisen kokonaisesityksen Väinämöisen hahmon kokonaiskuvan piirtämiseksi. Reinhold von Becker piti Väinämöistä historiallisena henkilönä, ja tämä käsitys siirtyi myös hänen oppilaalleen. Samalla Lönnrot omaksui menetelmän, jolla oli erillisten runojen pohjalta mahdollista rekontruoida sekä henkilöhahmoja että runoissa esiintyvien tapahtumien välisiä yhteyksiä.

3. Valistusideologian ja romantiikan luonnonfilosofian synteesin valossa Lönnrotin ei siis tarvinnut tarkastella loitsurunoja uskonnollisen auktoriteetin näkökulmasta, vaan tiedemiehen silmin. Tosin Lönnrotin kohdalla valistuksellinen ote peittyi osittain romantiikan tuoman ihailevan sävyn alle. Vaikka Lönnrot tunsikin elävän kansanuskon todellisuuden, korosti hän kansanuskoa tarkastellessaan aina sen historiallista, muinaisuuteen juontavaa juurta. Tämä saattoi johtua myös siitä, että Lönnrot tiedosti hankaluudet jotka olisivat hänen julkaisutoimintaansa kohdanneet, jos hän olisi alleviivannut kansanuskon silloin elinvoimaista uskomusmaailmaa, jossa juuri loitsuilla oli keskeinen osa. Elävän kansanuskon julkituominen olisi saattanut tyrehdyttää julkaisusuunnitelmat uskonnollisten piirien vastustuksen edessä. Korostaessaan historiallista tulkintaa Lönnrot on saattanut pyrkiä tietoisestikin vaikuttamaan vastaanottavan yleisön joukosta nousevaan uskonnollisten tahojen esittämään tuomitsevaan kritiikkiin.

4. Porthanin seuraajista Lönnrotin työskentelylle keskeiseksi nousi Sakari Topelius vanhempi. Merkittävänä yhdyssiteenä Porthanista uuden keruuinnostuksen viriämiseen 1810-luvun runonkerääjiin toimi P.J. Alopaeus, joka kasvatti nuoremman polven; A.I. Arwidssonin, A. Poppiuksen, A.J. Sjögrenin ja C.A. Gottlundin porthanilaisen perinnön vaalijoiksi.(ks. Sarajas 1954, 306–309.)

5. A. R. Niemen mukaan alkuaikoina Lönnrotin keruuintoa motivoi muinaisuuden tutkimus ja vasta myöhemmin hitaasti kehittyvän eeposidean mukana hänestä itsestään tuli runonlaulaja (Niemi 1898, 84–85). Tähän Niemen ja häneltä Kaukoselle perityvään näkemykseen on tarkennukseksi lisättävä ensinnäkin se, että muinaisuuden kartoitus jäi Lönnrotin keskeiseksi tutkimusintressiksi ja eeposidean kehittyminen liittyi enemmänkin julkaisuperiaatteisiin, siis tapaan tuoda julki tutkimustuloksia. Lönnrotin eepokseen kehittelemää näkemystä suomalaisten muinaisesta menneisyydestä voi hyvällä syyllä pitää hänen julkiasettamanaan tutkimustuloksena, vaikka eepoksella tulikin samalla myös olemaan rooli suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena. Lönnrot ei ilmeisestikään erottanut toisistaan runoilijan ja tiedemiehen roolejaan. Toiseksi tarkentaisin vielä sitä, että Lönnrotin runonlaulajan roolin kehkeytyminen alkoi vähitellen eri toimitusvaiheiden tuoman toimitusperiaatteiden kehityksen myötä. Julkaisuperiaatteiden kehitys ja Lönnrotin runonlaulajan rooli kulkivat rinta rinnan ja niiden keskinäiseen jännitteeseen vaikuttivat sekä hänen identiteettinsä suomalaisena mytologina että kansanrunojen julkaisutyöhön kohdistuneet poliittiset odotukset sekä autenttisuusvaateet. Voidaan ennemminkin sanoa, että Lönnrotilla runonlaulajan rooli oli uinuvana, kunnes se Vanhan Kalevalan myötä tuli julki myös Lönnrotin omissa lausunnoissa. Tällöin hän oli saavuttanut asemansa suomalaisen runouden julkaisijana ja tämä status vapautti hänet ilmaisemaan vapaammin oman roolinsa suhdetta eepoksen toimitustyöhön. Kalevalan eeposidean kehittyminen heijastaa osaltaan Lönnrotin vapaampaa asennoitumista todellisuuteen ja tieteellisyyteen. Kun tiedämme mitä Lönnrot ajatteli inhimillisen ajattelun eri puolista (ks. Om finnarnes magiska medicin 1832), voimme nähdä tämän heijastuneen myös hänen tapaansa muodostaa tieteellistä tietoa. Lönnrotin mukaan inhimillisen tiedon kokonaisuus muodostuu tiedon päiväpuolesta, jolla hän tarkoitti rationaalisuutta ja aistihavaintoon pohjautuvaa ajattelua. Vastaavasti tiedon yöpuoli edusti intuitiivisuutta, oivallusten, unien ja näkyjen avaamaa todellisuutta. Lönnrotin mukaan yksipuolista on tietämys, joka ottaa huomioon vain toisen näistä kahdesta puolesta. Itse hän toivoi, että tiedon molemmat olemuspuolet saavuttaisivat jälleen tasapainon.

Kirjallisuus

Bauman, Richard & Briggs, Charles L. 1990, Poetics and Performance as Critical Perspectives on Language and Social Life. Annual Review of Anthropology 1990. 19: 59–88.

Barthes, Roland 1994, Mytologioita. Gaudeamus. Helsinki.

Von Becker, Reinhold 1820, Wäinämöisestä. Turun Wiikko-Sanomat, 11.3.–20.5.1820.

Briggs, Charles L. 1993, Metadiscursive Practices and Scholarly Authority in Folkloristics. Journal of American Folklore 106 (422): 387–434.

Dubois, Thomas A. 1995, Finnish Folk Poetry and the Kalevala. Garland Publishing. New York & London.

Foley, John Miles 1995, The Singer of Tales in Performance. Indiana University Press.

Ganander, Kristfrid 1789, Mythologia Fennica. Juha Pentikäinen (toim.) 1995. Recallmed. Helsinki.

Gustafsson, Philip 1995, Kristfrid Ganander – 1700-luvun monipuolinen valistusmies. Teoksessa K. Achte & P. Gustafsson & K. Häkkinen & J. Pentikäinen (toim.): Mythologia Fennica.

Hautala, Jouko 1954, Suomalainen kansanrunouden tutkimus. SKS. Helsinki.

Honko, Lauri 1987, Kalevala: aitouden, tulkinnan ja identiteetin ongelmia. Kalevalaseuran vuosikirja 65. Helsinki.

Honko, Lauri 1998, Textualising the Siri Epic. FF Communications No. 264. Helsinki.

Honko, Lauri 1999, Pitkän eepoksen laulaja. Johdanto teoksessa Kalevala taikka vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinoisista ajoista. SKS. Helsinki.

Honko, Lauri 2000, Kalevalan viisi esitystä. Teoksessa Roininen, Niina (toim.), Viimeinen Väinämöinen. Näkökulmia kansalliseepokseen. Kirja-Aurora. Turku.

Kaukonen, Väinö 1939, Vanhan Kalevalan kokoonpano I. SKS. Helsinki.

Kaukonen, Väinö 1945, Vanhan Kalevalan kokoonpano II. SKS. Helsinki.

Kaukonen, Väinö 1979, Lönnrot ja Kalevala. SKS. Helsinki.

Kaukonen, Väinö 1988, Lönnrotin kansanlääketieteellinen väitöskirja ja Kalevala. Teoksessa Hänninen, Osmo & Meriläinen, Pirkko & Sumuvuori, Heikki & Vaskilampi, Tuula (toim.), Kansanparannus eilen ja tänään – huomisen tutkimushaaste. Lääkintöhallituksen julkaisuja 96. Helsinki.

Kuusi, Matti 1984, Viisikerroksinen Kalevala. Teoksessa Laaksonen, Pekka (toim.), Lönnrotin aika. Kalevalaseuran vuosikirja 64. SKS. Helsinki.

Lönnrot, Elias 1842, Suomalaisten maagisista parannuskeinoista. Teoksessa Majamaa, Raija (toim.), Elias Lönnrot Valitut teokset 3. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 551. 1991. Helsinki.

Lönnrot, Elias 1993, Valitut teokset 5. Muinaisrunoutta. SKS. Helsinki.

Niemi, A.R. 1898, Kalevalan kokoonpano I. Runokokous Väinämöisestä. SKS. Helsinki.

Pentikäinen, Juha 1989, Kalevalan maailma. Yliopistopaino. Helsinki.

Porthan, Henrik Gabriel 1983, Suomalaisesta runoudesta. SKS. Helsinki.

Sarajas, Annamari 1956, Suomen kansanrunouden tuntemus 1500–1700-lukujen kirjallisuudessa. Helsinki.

SKVR, Suomen Kansan Vanhat Runot. Helsinki: SKS. 1908–1948.

Tarkiainen, Viljo 1941, Kristfrid Ganander, Porthanin työtoveri. Virittäjä 45 (1941): 1–34.

Tarkka, Lotte 1996, Transformations of Epic Time and Space. Oral Tradition 11/1 (1996): 50–84.

Wilson, William A. 1973, Herder, Folklore and Romantic Nationalism. Journal of Popular Culture 4: 819–835.

Wilson, William A. 1985, Kalevala ja Kansallisuusaate. Työväen Sivistysliitto. Helsinki.

Painamattomat lähteet

Hyvönen, Jouni 1999, Vanhan Kalevalan Vipusessa käynti -runon kokoonpano. Loitsujakson tekstualisointi säkeiden ja temaattisten rakenteiden näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma. Helsinki.

Lönnrotiana 17: sisältää alkuperäisitä runomuistiinpanoista keruumatkalla tehtyjä kopioita, kopioita muista Lönnrotiana-kokoelman runoista ja sellaisia kopioita, joissa muokkaus- ja yhdistelytyö on alkanut. Kokoelman ainekset ovat ensimmäisen ja toisen runonkeruumatkan ajoilta.

Lönnrotiana 368: Muistiinpanoja ja huomautuksia välilehditetyssä kappaleessa Gananderin Mythologia Fennicaa.

Jouni Hyvönen, FM
Kulttuurien tutkimuksen laitos, Folkloristiikan oppiaine
Helsingin yliopisto
jouni.hyvonen (at) helsinki.fi