Tietotekniikan vallankumous on nostanut kirjapainotaidon alkuvaiheet erityisen mielenkiinnon kohteeksi. Vuonna 2000 vietettiin Gutenbergin syntymän 600-vuotisjuhlaa hänen kotikaupungissaan Mainzissa. Tosin hänen syntymävuotensa on epävarma, mutta juhlavuosi osui sopivasti vuosituhannen vaihteeseen. Juhlavuoden kunniaksi Mainzissa järjestettiin heinäkuussa 2000 SHARP:in, Society for the History of Authorship, Reading and Publishing, konferenssi. Siihen osallistuminen oli minulle hyppy tuntemattomaan, vaikka olenkin seurannut SHARP:in keskustelulistaa jo joitakin vuosia. Tietääkseni olin konferenssin ainoa folkloristi, ja Suomea edusti minun lisäkseni vain kirjastohistorian tutkija Ilkka Mäkinen.
SHARP perustettiin 1990-luvun alussa ja seura on järjestänyt useita konferensseja enimmäkseen Yhdysvalloissa. Osallistujien muistitiedon mukaan ensimmäisten konferenssien tunnelma oli suorastaan euforinen, uuden tieteenalan luomista sävyttivät hierarkioiden puuttuminen ja ideoiden vapaa lento. Riitansa ja hierarkiansa on toki rakentunut tällekin alalle, mutta ainakaan minua ulkopuolisena ne eivät häirinneet. Seuraavassa esittelen konferenssissa saatuja ideoita ja kirjahistoriaa koskevaa tuoretta keskustelua, johon se innosti minua tutustumaan.
Olen jo jonkun aikaa kärsinyt tietynlaisesta addiktiosta kirjahistoriaan. Tämä riippuvaisuus pohjautuu oleskeluihini Upsalan yliopistossa, jonka lumoavan kirjaston uumenissa luin pitkin ja poikin kirjoittamisen ja lukemisen historiaa keskiajalta 1900-luvulle. Hurmaannuin erityisesti 1600-luvun Englannista ja 1700-luvun Ranskasta, mm. kveekarinaisten kirjoituksista (Ezell 1993) ja lasimestari Jacques-Louis Ménétran (1982) muistelmista. Näiltä vuosisadoilta onkin ilmestynyt tutkimuskirjallisuutta metrikaupalla. Välillä havahduin muistamaan, että tutkin suullis-kirjallista kulttuuria suomalaisessa työläisyhteisössä 1910–1920-luvuilla. Mitä kirjahistorialla on oikeastaan tekemistä aiheeni kanssa? Nämä lukukokemukset ovat kuitenkin auttaneet minua ymmärtämään käsikirjoituskulttuurin olemusta sekä suullisen ja kirjallisen ilmaisutradition vuorovaikutusta 1900-luvun alun Suomessa. Ne ovat myös auttaneet minua irtautumaan "kansalaissodan tirkistysluukusta", joka dominoi suomalaista 1900-luvun alun historiantutkimusta.
Kokoavana nimityksenä SHARP:in edustamalle uudelle tieteenalueelle käytetään "kirjahistoriaa" (book history), joka on määritelty kirjan elämänvaiheiden tutkimukseksi (Laine 1996, 19–20). Suomessa kirjahistoriaan ovat paneutuneet erityisesti Helsingin yliopiston kirjaston tutkijat sekä kirjastohistorioitsijat (Mäkinen 1997). Minun on vaikea määritellä itseäni kirjahistorioitsijaksi, koska tutkin lähinnä kirjoittamista ja siinäkin niin erikoista ja marginaalista aluetta kuin käsinkirjoitettuja lehtiä.Monet kirjahistorioitsijat määrittelevät tutkimusalueen laajemmin: Jonathan Rose (1998, 85) katsoo kirjahistoriaan kuuluvaksi kirjoitetun informaation historian sekä kaikenlaisen käsinkirjoitetun ja painetun median luomisen, välittämisen ja käytön. Hyvä, siis minäkin mahdun joukkoon! Ruotsalainen etnologi ja kirjahistorioitsija Roger Jacobsson (1998, 19) ehdottaa kirjahistorian käsitteen laajentamista: "kirja" kirjahistoriallisessa tutkimuksessa edustaa graafisia dokumentteja, jotka erilaisilla teknologioilla välittävät informaatiota ihmisten välillä, aina savitauluista elektroniseen viestintään. Myös SHARP:in toimiala on tosin hyvin laaja, siihen mahtuvat yksilöllinen ja yhteisöllinen lukuharrastus, erilaiset lehdet ja sarjajulkaisut, käsikirjoituskulttuuri, kirjapainotaidon ja kirjojen välityksen historia.
Miksi sitten juuttua sanaan "kirja", eikö voisi paremminkin puhua mediahistoriasta? "Media history" näyttää kytkeytyvän kulttuurintutkimukseen (cultural studies), jonka ambivalenttia suhdetta kirjahistoriaan Juliet Gardiner (Middlesexin yliopisto) käsitteli alustuksessaan. Kulttuurintutkimus on ohittanut kirjan elitistisenä kulttuurimuotona ja keskittynyt populaarimediaan: sanomalehtiin, elokuvaan, televisioon ja graffiteihin. Tämä liittyy osaltaan kulttuurintutkimuksen brittitradition (Richard Hoggarth, Raymond Williams) poliittiseen projektiin, jonka tavoitteena on ollut äänen antaminen yhteiskunnan marginaaliryhmille. Kulttuurintutkimuksen näkökulmat voisivat kuitenkin olla hyödyllisiä erityisesti tutkittaessa kirjan ja lukemisen tuotteistamista 1900-luvulla.
Kanadalainen historiantutkija Leslie Howsam puolestaan hahmotteli kirjahistorian suhdetta eri tieteenaloihin. Hän esitteli tämän hienona kolmikantamallina, jonka kulmina olivat historiantutkimus, kirjallisuudentutkimus ja bibliografinen tutkimus. Historiantutkimuksen painopisteitä kirjahistorian tutkimuksessa ovat toimijuus, valta ja kokemus; kirjallisuudentutkimuksen tekstit, esteettinen muoto ja kritiikki; bibliografian kirjat fyysisinä esineinä. Kirjahistorian tutkimusalueet sijoittuvat eri tavoilla näiden tieteenalojen välimaastoon.
Mihin tässä mallissa voisi sijoittua folkloristiikka? Mikäli bibliografiaan luetaan myös arkistokeräelmien tekstikritiikki ja kirjallisuudentutkimukseen perinnetekstien analyysi, monet folkloristiset tutkimukset sijoittuvat näiden välimaastoon. Historiantutkimuksen näkökulmat ovat viime vuosikymmeninä kytkeytyneet jälleen vahvasti folkloristiseen tutkimukseen, ja monet folkoristit hyödyntävät muitakin lähteitä kuin haastatteluja tai perinnemuistiinpanoja.
Käsinkirjoitettujen lehtien tutkijana totesin kuuluvani myös SHARP:in piirissä marginaaliin.Sain kuitenkin hyviä kommentteja, kun pääsin vihdoinkin esittelemään asiantuntevalle yleisölle hyvin aukkoisen aineiston pohjalta rakentamani hahmotelman käsinkirjoitettujen lehtien historiallisista juurista ja yhteisöllisistä merkityksistä. Huomasin, että folkloristina ohitan helposti kysymyksiä, jotka kirjahistorioitsijalle heräävät nopeasti. Miten painettujen tekstien sensuuri 1900-luvun alun Suomessa vaikutti käsinkirjoitettujen lehtien suosioon? Käsinkirjoitettujen lehtien lukutilanteissa annetut arvosanat (joista voitiin jopa äänestää) ovat täsmällinen indikaattori lehden saamasta palautteesta. Eräät kuulijat tunnistivat (kalvojen perusteella) joitakin painettujen tekstien yleisiä vinjettejä, joita käsinkirjoitettujen lehtien kirjoittajat ovat kopioineet luodakseen illuusiota painetusta lehdestä.
Monet muutkin tutkijat toivat esille sellaisia lajityyppejä, jotka ovat kuuluneet kirjahistorian marginaaliin ja jotka on tungettu arkistojen vihoviimeisiin Ö-mappeihin jos ylipäätään ollenkaan arkistoitu. Lehdistöhistorian tutkija Ellen Gruber Garvey käsitteli alustuksessaan leikekirjoja, joilla näyttää olevan moniakin yhteyksiä käsinkirjoitettuihin lehtiin. Tämä alustus vahvisti käsityksiäni painettujen tekstien kopioinnista, joka usein esitetään käsinkirjoitettujen lehtien tutkimuksen metodisena ongelmana. Teksti ei enää ole sama, jos se irroitetaan alkuperäisestä kontekstistaan ja liitetään uuteen, vaikkapa leikkaamalla ja liimaamalla. Leikekirjat liittyvät myös ilmeisesti samaan itsekasvatustraditioon kuin käsinkirjoitetut lehdet.
Uusseelantilainen Jane McRae käsitteli 1800-luvun maorinkielisen painetun lehdistön suhdetta suulliseen perinteeseen. Hallitus ja kirkkokunnat perustivat maorinkielisiä sanomalehtiä propagoidakseen poliittista ja uskonnollista sanomaansa. Maorien omissa kirjoituksissa säilyi kuitenkin pitkään suullisen perinteen vaikutus sisällöissä ja ilmaisukeinoissa. Kanadalainen Elaine Hoag on tutkinut Franklinin arktisen retkikunnan laivoilla julkaistuja painettuja ja käsinkirjoitettuja lehtiä. Laivoilla oli mukana pieni pöytäpainokone, jolla painettiin ilmapalloilla lähetettäviä viestejä laivan sijainnista. Laivalehdet, kuten Sailors' Bloody Journal ja The Weekly Guy, kuuluivat niihin itsekasvatustoimintoihin, joilla pyrittiin torjumaan miehistön ikävystymistä ja sen haitallisia seurauksia pitkän ja toimettoman talvikauden aikana. Tämä tapaustutkimus vahvisti hypoteesiani siitä, että käsinkirjoitetut lehdet (ja muu kollektiivinen kirjoittaminen) ovat kukoistaneet erityisesti suljetuissa, marginaalisissa ja/tai murrosvaihetta elävissä yhteisöissä.
1600-luvun Englantia käsittelevissä sessioissa koin taas kerran déja-vu-elämyksen, kun kuuntelin alustuksia uutisten suullisesta ja kirjallisesta levittämisestä, maaseudun itseoppineiden luku- ja kirjoitusharrastuksista, uskonnollisten ja poliittisten ryhmien käsikirjoitusjulkaisemisesta. Käy kateeksi brittitutkijoita, joilla on käytetävissään tolkuttoman laajat ja monipuoliset arkistoaineistot jo noin varhaisilta vuosisadoilta!
Yhden plenum-luennoista piti Robert Darnton (Princetonin yliopisto), joka on yksi kirjahistorian tunnetuimmista nimistä. Ranskan 1700-luvun kielletyn kirjallisuuden tutkimuksen ohella hän on nyt paneutunut sensuuriin ja sen kiertämiseen Intiassa Englannin siirtomaavaltakaudella. Darntonin tutkimukset (esim. 1982, 1984, 1995) ovat inspiroineet myös monia sellaisia tutkjoita, jotka suhtautuvat hänen näkemyksiinsä kriittisesti. Hänellä on viehättävä ja joskus ärsyttävä tapa vetää mutkia suoriksi, vaikka hänen tutkimuksensa perustuvat huolelliseen lähdetyöskentelyyn. Hän onnistuu esittämään mielenkiintoisempia (ja sovellettavampia) tuloksia kuin monet sellaiset tutkijat, jotka jäävät nyhjäämään polun mutkiin.
Uusimmassa internet-artikkelissaan An Early Information Society Darnton (2000, 7–9) on kehittänyt eteenpäin kommunikaatiokehä-mallia (communication circuit), joka hahmottaa painetun sanan, käsinkirjoituskulttuurin ja suullisen kerronnan vuorovaikutusta (ks. myös Darnton 1995). Darnton käsittelee vauhdikkaaseen tyyliinsä poliittisen keskustelun ja vastarinnan muotoja, kulkeutumisreittejä ja lajityyppejä. Monet näistä lajityypeistä ovat niin aikaansa sidottuja, että niille on vaikea löytää käännöksiä: esim. bruit public tarkoitti yleistä juorua, mauvais propos taas hovin sisäpiirin juorua. Nouvelles á la main oli nimitys ammattimaisesti tuotetuille ja levitetyille käsinkirjoitetuille lehdille, jotka välittivät suullisia juoruja kirjallisessa muodossa pääkaupungista maaseudulle.
Yli kahdensadan vuoden takaisen suullisen viestinnän tavoittaminen on tietysti ongelmallista, mutta yllättävän paljon sitä on kommentoitu erilaisissa kirjallisissa lähteissä, erityisesti poliisin kuulustelupöytäkirjoisssa. Darnton kiinnittää erityistä huomiota kahteen folkloristisesti kiinnostavaan lajityyppiin, juoruihin ja poliittisiin pilkkalauluihin.Darnton jäljittää tiettyjen tarinoiden matkaa hovijuoruista häväistyskirjasiin (libelles) sekä tulkitsee avainkertomuksia, joissa Ranskan hovin tapahtumat on sijoitettu vaikkapa Afrikkaan.
Darnton kutsuu tutkimusalaansa kommunikaatiohistoriaksi. Itsekin olen mieltynyt tähän termiin, johon myös suullinen kerronta sisältyy selkeämmin kuin kirja- tai mediahistoriaan. Johtopäätöksinään Darnton (mts. 30) asettaa kyseenalaiseksi eliitti- ja kansankulttuurin samoin kuin suullisen ja kirjallisen kulttuurin vastakkainasettelun. Suullinen kulttuuri, käsikirjoitukset ja painetut tekstit muodostivat yhden viestintäjärjestelmän. Juorut ja pilkkalaulut kulkivat hovin, torien ja käsityöläisten työpajojen välillä erilaisissa muodoissa. Darnton varoittaa kommunikaatiohistorian tutkijoita jatkamasta poliisin työtä: kertomuksen alkuperän jäljittäminen ei useimmiten johda mihinkään, vaan mielenkiintoista tarinoissa on niiden elämä ja muuttuminen. Vallankumousideoiden leviäminen ei ollut lineaarista "suodattumista" vaan jatkuva, monisuuntainen neuvottelu- ja palauteprosessi.
Darnton hyödyntää artikkelissaan internetin tarjoamia mahdollisuuksia: artikkelin lukijat voivat seurata Pariisin kartalta juorujen kulkureittejä tai kuunnella 1700-luvun poliittisia pilkkalauluja uusina tulkintoina. Kuten otsikostakin voi päätellä, Darnton vetää rinnastuksia vuosituhannen vaihteen ja 1700-luvun välille mm. vertailemalla Ludvig XV:n ja Bill Clintonin aiheuttamia mediaskandaaleja tai kuvailemalla hiukan piikikkäästi 1700-luvun Pariisin kommunikaatioverkostoa "multi-media feedback-systeeminä". Vastaavia rinnastuksia sähköisen viestinnän ja kirjoittamisen historian välillä ovat tehneet myös monet muut tutkijat (esim. Bolter 1991, Danet 1997).
Olen itsekin rinnastanut mielessäni 1900-luvun alkuvuosikymmenten ja vuosituhannen vaihteen nuorison suullis-kirjallisen kommunikaation muotoja. Käsinkirjoitetut lehdet, parodiset ilmapöytäkirjat, kirjeiltamat ja huviposti vastasivat monessa suhteessa tämän päivän trendikuppiloissa leviäviä lehdykäisiä, kotisivuja, irkkailua ja chattailua, vaikka viestintäteknologia oli 1910–20-luvuilla vielä kovin yksinkertaista. Näillä ilmaisumuodoilla on kuitenkin monia yhteisiä piirteitä: sisäpiirin huumori, identiteetin piilosleikki, kollektiivinen tekijyys, parodia ja ironia. Myös teemat ovat pitkälle samoja: rakkaus, ihmissuhteet, moraali, poliittisen toiminnan mahdollisuudet. Sähköisen viestinnän tutkijoiden uusina pitämät ilmiöt eivät ole ilmestyneet tyhjästä, vaan ne ovat eläneet marginaalissa, suullisen ja kirjallisen kulttuurin välisellä harmaalla vyöhykkeellä vuosisatojen ajan.
Darntonin tutkimukset herättävät kysymyksiä Suomen 1800–1900-lukujen kommunikaatiohistorian tutkimuksesta, joka on vasta alkutekijöissään. Folkloristeilla olisi varmasti tällä tutkimusalueella sanansa sanottavana ja metodisia välineitä tarjottavana. Suomen perinnearkistojen laajat aineistot rikastavat kommunikaatiohistorian tutkimusta, jos niitä tarkastellaan muiden arkistojen aineistojen rinnalla (esim. HYK, Kansallisarkisto, Työväen ja Kansan Arkisto). Tällainen tutkimus edellyttää eri alojen tutkijoiden yhteistyötä ja oman alan metodien ja traditioiden uudelleenarviointia. Esimerkiksi Anne Ollilan (2000) tuore tutkimus 1800-luvun lopun aikakäsityksistä on hyvä esimerkki historiantutkijoiden uusista lähteiden lukutavoista. Jos painetun lehdistön ja kirjallisuuden, suullisen perinteen ja käsikirjoituskulttuurin tutkijat pysyttelevät omissa lokeroissaan, ei kokonaiskuvaa päästä muodostamaan.
1600-luvun käsikirjoituskulttuurin tutkija Harold Love (1993) arvioi vastaavan tieteenalojen lokeroitumisen vaikeuttaneen myös kokonaiskuvan luomista varhaisen modernin ajan käsikirjoituskulttuurista. Vasta 1990-luvulla tutkijat ovat alkaneet päästä yksityiskohdista synteeseihin. Uusin tutkimus ei tarkastele 1500–1700-lukujen käsikirjoituskulttuuria taantuvana marginaali-ilmiönä vaan viestimenä, jolla oli tietyt tehtävänsä ja joka eli kiinteässä vuorovaikutuksessa painetun sanan ja suullisen perinteen kanssa. Mielenkiintoisia ja myös muihin aineistoihin sovellettavia näkökulmia tarjoavat mm. Margaret Ezellin (1999) tuorein tutkimus sekä artikkelikokoelma Print, Manuscript and Performance (Marotti & Bristol 2000).
SHARP:in konferenssissa pohdin myös uudestaan selitystä sille, miksi 1600-luvun Englanti, 1700-luvun Ranska ja 1800-luvun Yhdysvallat näyttävät olevan kirja- ja kommunikaatiohistorian keskeisiä tutkimuskohteita – ja miksi ne tuntuvat kertovan jotain myös 1900-luvun alun Suomesta. Tämä rinnasteisuus ei johdu siitä, että nämä maat olisivat noina aikoina olleet vastaavanlaisilla kehitystasoilla, vaan siitä, että poliittis-kultttuuriset murrokset synnyttävät rikasta suullis-kirjallista perinnettä. Vallankumous ja sisällissota ovat yhdistäviä tekijöitä, jotka kuitenkaan eivät selitä kaikkea. Englannissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa on kuitenkin se etu, että ajallinen etäisyys noihin tapahtumiin on huomattavasti pitempi kuin Suomessa. Tutkijoiden ei tarvitse enää kuluttaa energiaansa pohtimalla, ketkä olivat roistoja ja ketkä sankareita, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä tai olisiko kaikki voinut tapahtua toisin. Myös kysymys siitä milloin kansalaissota on tutkittu "loppuun" osoittautuu järjettömäksi, sillä tutkijat löytävät yhä uusia aineistoja ja näkökulmia myös satojen vuosien takaisiin tapahtumiin. Myös suullisen ja kirjallisen ilmaisun ja kommunikaation muodoilla on oma, usein pitkäkestoinen ja yllätyksellinen historiansa.
Bolter, Jay David 1991, Writing Space. The Computer, Hypertext and the History of Writing. Hillsdale: Lawrence Erlbaum Associates.
Danet, Brenda 1997, Books, Letters, Documents. The Changing Aesthetics of Texts in Late Print Culture. – Journal of Material Culture. Vol 2(1).
Darnton, Robert 1982, The Literary Underground of the Old Regime. Cambridge & London: Harvard University Press.
Darnton, Robert 1984, The Great Cat Massacre and Other Episodes in French Cultural History. New York: Basic Books.
Darnton, Robert 1995, The Forbidden Best-Sellers of Pre-Revolutionary France. New York & London: W.W.Norton & Company.
Darnton, Robert 2000, An Early Information Society: News and the Media in Eighteenth-Century Paris.
– The American Historical Review Vol 105 No1/2000. (http://www.indiana.edu/~ahr/darnton/)
Ezell, Margaret 1993, Writing Women's Literary History. Baltimore: John Hopkins University Press.
Ezell, Margaret 1999, Social Authorship and the Advent of Print. Baltimore: John Hopkins University Press.
Jacobsson, Roger 1998, På bokhistoriskt vis. Ouvertyrer & utblickar. Stockholm: Carlssons.
Laine, Tuija 1996, Kirjahistorian tutkimustraditiot ja nykytila. – Laine, Tuija (toim:): Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Helsinki: SKS.
Love, Harold 1993, Scribal Publication in Seventeenth-Century England. Oxford: Clarendon Press.
Marotti, Arthur & Bristol, Michael 2000 (eds.), Print, manuscript and performance: the changing relations of the media in Early Modern England. Columbus: Ohio State University Press.
Ménétra, Jacques-Louis 1982, Journal de ma vie. Compagnon vitrier au 18e siecle. Présenté par Daniel
Roche. Paris: Montalba.
Mäkinen, Ilkka 1997, "Nödvändighet af LainaKirjasto": Modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot. Helsinki: SKS.
Ollila, Anne 2000, Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa. Helsinki: SKS.
Rose, Jonathan 1998, The history of books: revised and enlarged. – The Darnton debate. Books and revolution in the eighteenth century (ed. H. Mason). Oxford: Voltaire Foundation.
Kirja- ja mediahistoriaan liittyviä internet-osoitteita
Media History Monographs: www.scripps.ohiou.edu/mediahistory
(Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä internet-lehti, joka käsittelee journalismin ja massaviestinnän historiaa.)
Media History Project: www.mediahistory.com
(Tämä projekti näyttää lopahtaneen lupaavaan alkuunsa jo vuonna 1996, mutta sivuille on koottu hyödyllistä perustietoa.)
SHARP: www.indiana.edu/~sharp (Sisältää myös linkkejä muille kirjahistoria-sivuille.)
Kirsti Salmi-Niklander, FL
Folkloristiikka, Helsingin yliopisto
salminik (at) mappi.helsinki.fi