Personal Writing the 7th Summer School of Cultural Studies, Jyväskylä, 1417 June 2000.
Tieteen "toisella tavalla" kirjoittamista (ja jopa "toisin tutkimista") on pohdittu esimerkiksi antropologisissa ja naistutkimuksen teksteissä jo pitkään. Nyt nämä kysymykset ovat nousemassa yleisemmin tieteen asialistalle.
Kielen läpinäkyvyys tai kyky representoida ja dokumentoida "todellisuutta" täytyy kyseenalaistaa myös tutkimuksessa. Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan; myös se, miten sanotaan, merkitsee. Kysellä voi myös "objektiivisen" ja "neutraalin" tutkijanposition ihanteen pätevyyttä. Tutkija on aina myös, tai ennen kaikkea, elävä, kokeva ja tunteva ihminen, ja siksi tutkijan persoonalla ja elämänhistoriallisilla kokemuksilla on merkitystä tutkimusaiheen valinnassa ja käsittelyssä.
Teemakseen "Personal Writing" saanut seitsemäs valtakunnallinen kulttuurintutkimuksen kesäkoulu osui ajan hermoon. Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimusyksikön ja Kulttuurin tutkimuksen verkoston kesällä 2000 järjestämä jatko-opiskelijoiden intensiivinen seminaari herätti huomattavasti kiinnostusta: tulijoita olisi ollut kahteenkin kesäkouluun, vaikka kolmeen, jos kaikki kuunteluoppilaiksi pyrkineet olisi otettu mukaan.
Intensiiviselle englanninkieliselle kurssille valittiin 20 jatko-opiskelijaa mm. elokuva- ja televisiotieteestä, kirjallisuudesta, kulttuuriantropologiasta, naistutkimuksesta, sosiologiasta ja viestintätieteistä. Tieteellisten raja-aitojen ylittelyä kuvaa, että mukana oli myös Taideteollisessa korkeakoulussa ja Teatterikorkeakoulussa taiteellisia jatko-opintoja tekeviä.
Henkilökohtaisella kirjoittamisella viitattiin kesäkoulun hakuilmoituksessa sekä henkilökohtaisten tekstien tutkimiseen että tutkijan kirjoittamiseen. Tämä kaksitahoisuus oli rikkaus, mutta se aiheutti myös ongelmia: osa kesäkoululaisista olisi halunnut pureutua syvemmälle tutkijan kirjoittamisen, tyylin ja omakohtaisuuden problematiikkaan, kun taas toiset olivat pettyneitä siihen, että niitä käsiteltiin niinkin paljon, he itse kun etsivät kesäkoulusta metodisia neuvoja toisten tutkittavien kirjoittamien henkilökohtaisten tekstien analysointiin.
En väheksy metodologisen opetuksen tärkeyttä, päinvastoin. Tällä kertaa minua kiinnosti kuitenkin enemmän se, miten omaelämäkerrallisuuden ja henkilökohtaisen tyylin voisi liittää tieteelliseen kirjoittamiseen. Tällaisella keskustelulla ei vielä ole Suomessa samanlaista tilaa kuin metodikeskustelulla. Tilausta sen sijaan on. Siksi tutkijan persoonalliselle kirjoittamiselle olisi minusta voinut omistaa koko kesäkoulunkin.
Kesäkoulualustusten erilaisia asetelmia ja monipuolisuutta kuvatakseni mainitsen seuraavassa kaikki mukana olleet. En voi vastustaa kiusausta papereiden luettelemiseen sen mukaan, miten ne asettuvat vai asettuvatko Eeva Jokisen ("Keskustelua", Janus 2/98, 188191) eksplikoimaan erotteluun tutkijan kirjoittamisen positionaalisuudesta, henkilökohtaisuudesta tai omaelämäkerrallisuudesta. Eeva Jokinen korostaa puheenvuorossaan, että nämä käsitteet eivät ole synonyymejä keskenään, vaikka niin monesti ajatellaan. Käsite-erot konkretisoituivat kesäkoulussa siten, että tutkijan oma asento ja tutkimuksessa läsnä olemisen aste vaihtelivat eri papereissa, vaikka kaikissa oli kyse kirjoittamisen "persoonallisuudesta".
Eeva Jokisen (mt. 191) ehdottamassa erottelussa omaelämäkerrallinen "viittaa siihen, miten tutkija esittää eletyn kokemuksensa suhteessa tutkimukseen". Suoran omaelämäkerrallisia alustuksia kesäkoulussa oli useita; Helena Oikarinen-Jabain, joka hyödynsi omia kokemuksiaan suomalais-gambialaisten tyttöjen äitinä keskustellessaan monikulttuurisista identiteeteistä ja taidekasvatuksesta; Helena Kallion, joka käsitteli naisruumista näyttelijäntyössä sekä muistelutyöryhmän että omien vaikeidenkin kokemustensa kautta; Päivi Rantasen, joka käytti omaa päiväkirjaansa aineistona tutkiessaan rattijuoppoja ja omaa sosiaalityöntekijyyttään. Myös Maarit Mäkelän paperi oli omaelämäkerrallinen vahvassa mielessä: hän tarkasteli oman sukunsa naisten elämäntarinoita äitiyden ja tyttärenä olemisen näkökulmasta työssä, joka toimii rinnakkaisena hänen taiteilijantyölleen. Jaottelun osioon "omaelämäkerrallinen" voi tavallaan lukea myös Mari Pajalan alustuksen, jossa hän käsitteli Euroviisufaneja. Mari Pajala keskusteli omien kokemusten merkityksestä tutkimusaiheen käsittelyssä ja ilmoittautui yllätys yllätys! ei-faniksi.
Positionaalinen viittaa Eeva Jokisen jaottelussa "tutkijan teoreettiseen reflektioon omasta asennostaan suhteessa yleisöön". Tällaisena näen Teemu Tairan kriittisen puheenvuoron tutkijan subjektiivisuuden vaaroista ja suorastaan "loputtomasta itsereflektiivisyydestä", jolle ratkaisuna hän esittää sitoutumisen vaatimuksen. Suvi Keskisen tutkimus hakattujen naisten elämäntarinoista ja naisten kokemusten hiljentämisestä paikantui vahvasti feministiseen teoriaan, mutta hän pohti asentoaan myös toiseen, tarinoita kertovien naisten suuntaan. Kallaksen sisarusten kirjoittamista tarkasteleva Maarit Leskelä mietti kulttuurihistorioitsijan omaa paikantumista. Postkolonialistiset teoriat olivat inspiroineet Jonna Roosin tutkimaan chicana-identiteettien representaatioita elokuvissa ja chicana-naisia "Toisina". Toiseuden problematiikkaa ja tutkijan valtaa käsitteli myös Johanna Latvala yhden tekemänsä kenttätyöhaastattelun kautta. Paperissaan hän nosti tarkasteluun yleisen mutta usein vaietun ongelman eli sen, mitä seuraa kun haastattelutilanteessa (tässä suomalainen) tutkija on eri mieltä (tässä kenialaisen) informanttinsa kanssa.
Kolmantena käsitteenä Eeva Jokisen erottelussa on henkilökohtainen, joka "viittaa siihen intensiteettiin, jonka tutkija onnistuu luomaan tai jota hän onnistuu välttämään tutkijakertojan ja sisäislukijan välille". Monet kesäkoululaiset pohdiskelivat tätä kirjoittamisen aspektia lähinnä tyylin kautta. Anne Sankari mietti omassa paperissaan omaa sosiaalitieteilijänä kirjoittamistaan ja kirjoitustyyliään; sitä miten esseistisesti voi kirjoittaa, jotta tutkimus tulisi akateemisissa ympyröissä hyväksytyksi. Suomenruotsalaisten kirjailijanaisten omaelämäkerrallisia lapsuuskuvauksia tarkasteleva Maria Antas puolestaan kertoi haluavansa kirjoittaa persoonallisemmalla tyylillä, ja miettii syitä siihen, miksi ei vielä niin tee. Myös Jaana Loipponen halusi kokeilla erilaisia kirjoitustapoja, mutta samalla hän korosti omaa henkilökohtaista ja omasta biografiastaan nousevaa kiinnostusta tutkimiaan karjalaisnaisten selviytymiskertomuksia kohtaan. Anu Hirsiahon Sara Sulerin omaelämäkertaa käsittelevässä esseessä konkretisoitui se, miten tyyli voi olla intensiivisen henkilökohtainen, vaikka se ei sisältäisi juurikaan suoranaisesti omaelämäkerrallisia tietoja.
Omaelämäkerrallisuuden (tai itsereflektiivisyyden; teoreettista paikantumista tai tekstin intensiteettiä vastaan tuskin kenelläkään on mitään) vaaroistakin välittyy jotain Eeva Jokisen puheenvuoronsa lopuksi esittämästä toiveesta, että "feministien ei tarvitsisi olla yhtään sen omaelämäkerrallisempia kuin muidenkaan tutkijoiden ollakseen vakuuttavia" (mt.). Kesäkoululaisista erityisesti Varpu Punnonen, mutta implisiittisesti muutkin, kyselivät, mitä tapahtuu, jos tutkija ei halua kertoa omasta elämästään. Varpu Punnosen kysymykset siitä, kuinka tutkijan tulee paikantaa itsensä suhteessa tutkimusaiheeseen, vai tuleeko, ovat eettisesti tärkeitä. Kuinka on mahdollista välttää sensaationhakuisuus tai -makuisuus tutkittaessa arkaluontoisia asioita? Saako tutkija suojella itseään olemalla kertomatta kaikkea suhteestaan tutkimusaiheeseen? Kuinka paljon itseään pitää paljastaa? Aika kapealta tuntuu se alue, jolla tutkimus on hyväksytyssä määrin tai sopivasti omaelämäkerrallista: joskus vaaditaan, että (ainakin tietyillä aloilla) tutkijan täytyy paljastaa henkilökohtaisia asioitaan lukijoille, välillä syytellään tällaisen kirjoittamisen tavan valinnutta itseterapiasta tai epätieteellisyydestä.
Kesäkoululaisista tutkijan asentoaan eivät pohtineet eksplisiittisesti Anna Kulmala (jonka tutkimus käsittelee mielenterveysongelmaisten selviytymistä arkielämässä), Kristin Mattson (sukupuolen ja etnisyyden konstruktioita suomenruotsalaisten naisten elämäntarinoissa tarkasteleva väitöskirjatyö) tai Miia Vatka (joka kartoittaa suomalaisen päiväkirjan historiaa, päiväkirjan kirjoittamisen funktioita ja konventioita). Heidän paperinsa olivat myös kirjoitustyyliltään "perinteisempiä", vaikka jokaisen aineistoissa toki oli kyse henkilökohtaisesta kirjoittamisesta.
Edellä luettelemani lyhyet luonnehdinnat eivät tee oikeutta kesäkoulualustuksille, eivätkä ne tavoita paperien moniulotteisuutta. Kesäkoulupaperit eivät kovin hyvin asettuneet myöskään Eeva Jokisen esittämään jaotteluun, vaan tein monille väkivaltaa rajoittamalla niiden käsittelyn joko positionaaliseksi, omaelämäkerralliseksi tai henkilökohtaiseksi. Papereissahan voi olla pyrkimyksiä vaikka kaikkiin näihin. Tämä oli ainakin oman alustukseni tarkoitus. Luin siinä yksittäisessä omaelämäkerrassa kuvattuja surun kokemuksia omien läheisteni menetyksistä aiheutuneiden tunteideni kautta. Sain kesäkoulusta paljon eväitä projektiini, jossa yritän yhdistää esseistisen ja analyyttisen kirjoitustyylin. Myös Eija Sevónin äitiyden kokemuksia hahmotteleva fenomenologinen tutkimus, jossa tekijä huolellisesti kertoo omasta tutkijanpositiostaan sekä omista kokemuksistaan äitinä, mutta pohtii myös akateemisen tutkimuksen tyylivalintoja, hyödyntää kaikkia erottelun osa-alueita.
"Henkilökohtainen kirjoittaminen" teemana mahdollisti hyvin erilaistenkin alustusten valikoitumisen kesäkouluun. Monitieteisyys ja kesäkoulun teeman monitahoisuus on tietenkin tärkeää. "Henkilökohtaisuuden" eri tasoilla, välillä aineiston kautta, välillä tyyliin keskittyen, väliin omaelämäkerrallisuuden tai itsereflektion asteen mukaan, käydyt keskustelut eivät tämän moninaisuuden takia kuitenkaan aina kohdanneet. Ja milloin samoja tutkijan persoonaan liittyviä teemoja pohtivat jatko-opiskelijat saivat keskustelun käyntiin, se jäi väistämättä pintaraapaisuksi, sillä tiukaksi aikataulutetussa kesäkoulussa siirryttiin vauhdilla paperista toiseen, ja jälleen uuteen tapaan ajatella "henkilökohtainen".
Opettajina kesäkoulussa oli aikaisempien vuosien tapaan sekä kotimaisia että ulkomaisia tutkijoita. Kukin opettaja piti kesäkoulun teemoja koskettelevan yleisöluennon. Professori Ruthellen Josselson (Hebrew University of Jerusalem, Israel & The Fielding Institute, USA), psykologi ja narratiivitutkija, on monelle suomalaisellekin tuttu The Narrative Study of Lives -vuosikirjasta, jota hän toimittaa kollegansa Amia Lieblichin kanssa. Hänen luentonsa naisten äänestä ja oikeudesta puhua toistelikin monia vuosikirjassa käsiteltäviä teemoja, kuten tutkijan auktoriteettia, toisten tarinoiden kertomisen etiikkaa ja pyrkimystä dialogisuuteen.
Professori Mimi White on vanha Jyväskylän kävijä. Hänen tutkimuskohteitaan ovat mm. mediateoria, feministinen teoria sekä mediahistoria. Hänen luentonsa yhdisteli inspiroivasti mediatutkimusta omaelämäkertateoriaan. Luennolla päästiin tarkastelemaan hänen esittämiään väitteitä käytännössä, kun hän näytti pätkiä suomalaisyleisölle varsin tuntemattomista kokeellisista feministisistä filmeistä. Mimi White esitti tärkeitä kysymyksiä liittyen henkilökohtaiseen kirjoittamiseen tai laajemmin myös "elämäkerrallisen" elokuvan tekemisen henkilökohtaisuuteen. Onko kaikki omaelämäkerrallista mikä siltä näyttää? Tarvitseeko kaiken olla?
Kirjallisuudentutkija, FT Päivi Kosonen esitteli luennossaan Omaelämäkerrallinen tyyli? Persoonallinen tyyli? ajatuksia siitä, miten kirjallisuudentutkimuksessa voisi palata tarkastelemaan viime vuosikymmenillä vierastettuja käsitteitä kuten Ihminen ja Elämä. Hän on itse kiinnostunut kirjailijan ja tekstin suhteesta. Päivi Kososen kesällä ilmestynyt väitöskirja Elämät sanoissa. Eletty ja kerrottu epäjatkuvuus Nathalie Sarrauten, Marguerite Durasin, Alain Robbe-Grillet'n ja Georges Perecin omaelämäkerrallisissa teksteissä kuluu toivottavasti muidenkin henkilökohtaisesta kirjoittamisesta kiinnostuneiden kuin vain kirjallisuudentutkijoiden käsissä.
LitL Arto Tiihonen tekee väitöskirjaa miehistä ja heidän ruumiinkokemuksiensa tarinoittamisesta. Hänen luentonsa Tarinoittaminen omaelämäkerrallisuuden käyttö tutkimuskohteen ymmärrettäväksi tekemisessä havainnollisti sitä, miten "omaelämäkerrallinen asiantuntijuus" voi toimia tieteellisen uskottavuuden lisääjänä. Tiihonen kannusti ja rohkaisi omallakin esimerkillään taistelemaan vanhoja tieteellisen kirjoittamisen käytäntöjä vastaan ja kokeilemaan omaa tyyliä.
Kesäkoulun viides opettaja, VTM Eeva Peltonen, on ollut mukana toimittamassa useita suomalaisen omaelämäkertatutkimuksen keskeisiä kirjoja. Hän on myös itse kirjoittanut artikkeleita, joissa hän on pohdiskellut kirjoittamisen ja tutkimisen henkilökohtaisuutta. Eeva Peltosen asiantuntemus kävi ilmi hänen osuvista kommenteistaan, joista varmasti on paljon hyötyä kesäkoululaisten työstäessä papereitaan edelleen.
Kukin seminaarilainen sai oman paperinsa pääkommentaattoriksi kaksi kesäkoulun opettajaa, minkä lisäksi papereista keskusteltiin yleisesti. Opettajien kommentointi oli suurimmalta osin motivoivaa ja rohkaisevaa. Ulkomaisten opettajien kutsuminen kesäkouluun on jatko-opiskelijoille mainio tilaisuus luoda suhteita kansainvälisesti arvostettuihin tutkijoihin ja saada tuntumaa oman alansa kansainväliseen tutkimukseen. Pahaa ei tee myöskään harjaantuminen englanninkielisten papereiden kirjoittamiseen ja esittämiseen. Opettajien ulkomaisuus ei sinänsä ole eikä sen pitäisi olla itseisarvo. Tällä kertaa, niin hyviä kuin ulkomaisetkin opettajat olivatkin, mielestäni paras anti tuli suomalaisopettajilta, jotka olivat todella paneutuneet kesäkoululaisten papereihin ja innostuneita asiasta.
Kuukaudet ovat kuluneet, mutta kesäkoulusta on edelleen mielessä lämmin muisto. Intensiivisessä seminaarissa eri aloilta ja alueilta tulleista osallistujista tuli "me". Kurssilla syntyi henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. Ehkä vielä tärkeämpää on se, että kirjoittamisen henkilökohtaisuutta enimmäkseen yksikseen mietiskelevät jatko-opiskelijat kohtasivat muita teemasta kiinnostuneita. Oli rohkaisevaa puhua sellaisten ihmisten kanssa, joilla oli samankaltaisia (ei aina kovin positiivisia) kokemuksia "toisenlaisten" tekstien akateemisesta vastaanotosta.
Tunnen kesäkoulun ansiosta päässeeni uuteen, tärkeään verkostoon, samoin ajattelevien toisiaan kannustavaan yhteisöön. Tästä on ollut konkreettisiakin seurauksia. Kirjavinkkejä on lähetelty ja kuulumisia vaihdeltu monen kesäkoululaisen kanssa. Helena Kallio kirjoitti sähköpostiviestissään minulle: Olen ollut iloinen kesäkoulupäivistä, antavat energiaa ja miettimistä pitemmäksikin aikaa. Tietysti on aina myös ikävää lopettaa keskustelut lyhyeen ja mennä moisen työn tultua tehtyä kaikki omille tahoilleen täytyy toivoa, että jälkikaikuja seuraa eri muodoissa.
Helenan ja meidän muidenkin toive näyttää toteutuvan. Kesäkoulussa kylvetystä on kasvamassa jotain. Valtaosa kesäkoululaisista osallistui jatkotapaamiseen Helsingissä lokakuun lopussa. Kävimme ihailemassa kesäkoulunkin teemoja taiteellisen työskentelyn kautta tarkastelevan Maarit Mäkelän Peilileikki III -näyttelyn galleria Laterna Magicassa. Tapaamisessa puhuttiin myös kesäkoulun pohjalta tehtävästä artikkelikokoelmasta, jossa voimme jatkaa kesäkoulussa aloitettuja keskusteluja.
Personal Writing -kesäkoulun tarpeellisuudesta ja onnistumisesta kertookin parhaiten se, että osallistujat haluavat jatkaa keskusteluja tapaamisissa ja yhteisen kirjahankkeen kautta. Myös muut saavat kesäkoulun sadosta maistiaisia tulevan kirjan muodossa, jahka kesäkoulussa ravitut ideat kypsyvät myös muiden luettavaksi.
Tuija Saresma,YTM, FM,
Sosiologian jatko-opiskelija ja naistutkimuksen assistentti,
Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
tuansa (at) dodo.jyu.fi