Suomen tieteen historia 2. Humanistiset ja yhteiskuntatieteet. Päätoimittaja Päiviö Tommila. WSOY 2000.
Mitä on tieteen historia? Millaisiin kysymyksiin voi odottaa saavansa vastauksia lukemalla Suomen tieteen historiaa? Historiantutkijan tavoite on rakentaa menneisyyteen perspektiivisesti porrastuva kuva, johon faktat sopivat. Jos ilmaantuu uusia faktoja, kuvaa on muutettava, opetti historian professorini Pentti Renvall.
Tieteen faktoja ovat tieteenalat, oppiaineet ja tutkimustraditiot, tutkijat, tutkimukset ja tieteelliset instituutiot. Niitä ovat myös tieteelliset käsitteet, yleisesitykset, oppikirjat, tutkintovaatimukset, luennot ja seminaarit, tutkimusprojektit, tieteelliset seurat, aikakauskirjat ja kongressit. Kun lisäksi todetaan, että historiantutkimus tarkastelee ilmiöitä ajassa, muutosta ja kehitystä, on helppo ymmärtää että tieteen historian kirjoittaminen on erittäin vaikea ja moniulotteinen tehtävä.
Millaisesta viitekehyksestä käsin suomalaisen tieteen historiaa olisi hedelmällistä tarkastella, mitä kysyä? Tiede on olemassa vastatakseen kysymyksiin, lisätäkseen ihmisten tietoa ja ymmärrystä maailmankaikkeudesta, uonnosta, kulttuurista ja ihmisestä itsestään. Suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tehtävä on sekä tutkia Suomea että osallistua kansainväliseen tieteelliseen keskusteluun eri tieteenaloilla. Tieteenhistorioitsijan pitäisi kertoa miten tämä on tehty, mitä kysytty, miten vastattu. Mikä on suomalaisen tieteen paikka Suomessa ja Euroopassa, maailmassa. Mistä tulevat eri aikoina olennaiset ideat, mitä olemme antaneet muille, keiden kanssa keskustelemme. Missä olemme pioneereja, missä yleisten trendien seurailijoita, suomalaisiin oloihin sopeuttajia.
Ideaalisesti tieteenhistorioitsijan pitäisi löytää kunkin tutkimusalan eetos, syke, se olennainen jokin, joka saa tutkijat uhraamaan tieteelle ja sen vaatimalle intensiiviselle ajatustyölle parhaan osan elämästään. Sillä tieteen historiaan pääsevät vain näiden ihmisten työn tulokset.
Tieteenhistorian pitäisi kertoa kiinnostuneelle lukijalle, potentiaaliselle rahoittajalle, uraansa ja elämäänsä suunnittelevalle nuorelle mitä tieteen eri aloilla on annettavaa yksilölle ja yhteiskunnalle. Sen pitäisi myös avartaa erikoiskysymyksiin uppoutuneiden tieteentekijöiden itsensä ymmärrystä tekemisensä laajemmista yhteyksistä, muista tieteenaloista ja tieteellisen tiedon yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.Tällaiset vaatimukset saattavat kuulostaa mahdottomilta, mutta aika monet Suomen tieteen historian humanistis-yhteiskuntatieteellisen osan kirjoittajista selviytyvät niistä, kukin omalla persoonallisella tavallaan. Lukija saa käsityksen erityisesti juuri päättyneen vuosisadan keskeisistä tutkimuskysymyksistä, tärkeistä teoksista ja merkittävistä tutkijoista. Ymmärrän nyt Sirkka Ahosen ansiosta entistä paremmin humanistien usein vähättelemien kasvatustieteilijöiden mieltä, pystyn hahmottamaan jotakin olennaisen tuntuista siitä Urpo Kankaan & Allan Tiitan esittelemästä juristin maailmasta, jossa äitini eli ja sisareni on kuin kotonaan. Lukiessani mitä Päiviö Tommila kirjoittaa historiantutkimuksesta koen tuon tuostakin tunnistamiselämyksiätässä maailmassa olen käväissyt, mutta nyt moni pinnallisesti tuttu asia saa laajemman kontekstin. Ilkka Niiniluodon maallikolle hieman vaikeasti avautuva kertomus suomalaisesta filosofiasta saa taas kerran katumaan sitä, että en monista aikeista huolimatta sittenkään opiskellut filosofiaa Eino Kailan ajatukset kaiken tieteen ykseydestä ovat selvästi omien suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen opettajieni ajattelun taustalla. Omista tutkimusaloistaan kirjoittavat myös pystyvät tuomaan tieteensä yhdeksänkymmenluvulle ja uuden vuosituhannen haasteiden kynnykselle.
Oudolla tavalla vieraalta sen sijaan tuntuu Kulttuurintutkimuksen, oman alueeni kuvaus. Ensimmäinen ongelma on Kulttuurintutkimuksen ala, joka luvun ingressissä problematisoimatta samaistetaan kansallisiin tieteisiin. Tätä määrittelyä ei varmaan moni nykyään itseään nimenomaan kulttuurintutkijana pitävä tai kulttuuritieteiden laitoksella työskentelevä hyväksyisi. Se jättää myös antropologisen tradition kummallisella tavalla tyhjän päälle kontekstissa, jossa kuvauksen kohteena ovat folkloristiikka, kansatiede, uskontotiede, antropologia ja arkeologia. Kaikilla niillä on aivan oma Suomessa omaperäisellä tavalla toisiinsa limittyvä traditionsa. Tästä peruskäsitteiden selkiytymättömyydestä seuraa historiallisia vinoutumiaon anakronistista viedä muitta mutkitta antropologian piiriin töitä, joiden juuret ovat syvällä perinteisten kansallisten tieteiden tutkimusintressissä. Ei ole – kuten kirjoittaja väittää (157) – "vain määrittelykysymys, milloin puhutaan antropologiasta, sosiologian historiasta tai muista kulttuurintutkimusaloista". Kysymys on tieteellisistä traditioista, jotka tieteen historian kirjoittajan pitäisi pystyä näkemään.
Toinen ongelma on tieteenalojen määrä ja käsittelyn suppeus. On kohtuutonta, että kaksi sadan vuoden ikäistä moniin yliopistoihin hieman poikkeavin profiilein vakiintunutta oppiainetta kansatiede (etnologia) ja folkloristiikka (kansanrunoudentutkimus, perinteentutkimus) saavat vähemmän palstatilaa kuin akateemisesti nuori teatteritiede, eikä paljon sivuja ole liiennyt antropologialle, uskontotieteelle ja arkeologiallekaan. Näin suppeassa tilassa vivahteidenkin pitäisi olla kohdallaan, kirjoittajan asiantuntija, jonka jokainen lause pitää. Hyvä esimerkki liian kompaktista tekstistä, joka ei kestä lähempää tarkastelua on seuraava tiivistelmä antropologiaa koskevassa luvussa "Kulttuuriantropologisen otteen folkloristiikkaan toi Lauri Honko väitöksellään 1960. Uusi teknologia ja haastattelutekniikka mahdollistivat tutkimusaiheen liittämisen uudella tavalla syntysijoilleen samoin kuin tutkimuksen rajaamisen ajallisesti ja paikallisesti". Asiaa tunteva voi aavistella, että tässä on sotkettu toisiinsa Hongon väitöskirja Krankheitsprojektile (1959) ja hänen kansainvälinen läpimurtoteoksensa Geisterglaube in Ingermanland (1962), joita kumpaakaan ei kuitenkaan mainita nimeltä. Historiallinen tosiasia myös on, että kulttuuriantropologia-nimistä tieteenalaa ei noiden teosten ilmestymisaikaan Suomessa ollut vaan teokset ja niiden tieteellinen vaikutus kuuluivat kotimaassa ensi sijassa suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen piiriin, mihin tuolloin sijoittui myös kansanuskon tutkimus.
1960-luvun kehityksessä voimakkaasti mukana eläneenä tekee mieli sanoa, että koko tuolloin tapahtunut kulttuuri- ja sosiaaliantropologian maihinnousu tapahtui toisaalta sosiologian ja toisaalta Helsingin kansanrunoudentutkimuksen ja Turun folkloristiikan ja uskontotieteen piirissä, monien muiden, erityisesti kansatieteilijöiden, sen tarpeellisuutta suuresti epäillessä. Kuvaavaa kirjoittajan epähistorialliselle otteelle on, että tämän aktiviteetin piirissä syntynyttä myöhemmin kritisoitua mutta aikanaan paljon käytettyä Hongon ja Pentikäisen laatimaa ensimmäistä suomalaista alan oppikirjaa Kulttuuriantropologia (1970) ei lainkaan mainita. Sen kansainvälisiin esikuviinsa verrattuna "suomalainen" ote ansaitsisi oman analyysinsa.
Kolmas ongelma onkin se, että kirjoittaja Ilkka Herlin on historiantutkija, joka selvästikään ei tiedä tarpeeksi, faktat eivät ole hallinnassa. Suomalaisten historiantutkijoiden enemmistölle on läpi vuosikymmenien ollut ominaista se, että muita humanistisia tieteitä ei oikein nähdä niiden omilla ehdoilla vaan jonkinlaisina aputieteinä suurimman ja kauneimman, historiantutkimuksen varjossa. Niinpä historiantutkijan on ilman aivan erityistä perehtymistä melkein mahdotonta tietää mikä on olennaista, mistä hänen pitäisi näiden tieteenalojen historiaa kuvatessaan kirjoittaa.
Erityisen vaikeaa historiantutkijan on nähdä historiantutkimusta kansainvälisemmin suuntautuneiden tieteenalojen profiilia kotimaisen ja kansainvälisen tutkimuksen vuorovaikutuskentässä. Otan esimerkiksi folkloristiikan, jonka kehityksen viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana tunnen. Listaa asioista, jotka Herlinin esityksestä joko puuttuvat tai eivät saa ansaitsemaansa käsittelyä mutta joiden välttämättä pitäisi kuulua suomalaisen folkloristiikan historian esitykseen on helppo tehdä Kansanrunousarkisto, Suomen Kansan Vanhat Runot (+ muut ainesjulkaisut ja tyyppiluettelot ilmiönä sinänsä), Folklore Fellows Communications ja FF Summer School, Proverbium (ja kansainvälinen paremiologia), ISFNR (International Society for Folk Narrative Research) ja Helsingin maailmankongressi 1974, Pohjoismainen kansanrunousinstituutti (NIF) ja muut pohjoismaiset yhteistyöfoorumit. Kuvasta puuttuvat myös monet tärkeät ja/tai paljon käytetyt viimeisten vuosikymmenien perusteokset kuten Suomen kirjallisuus 1, Finnish Folk Poetry Epic, The Great Bear, Perinteentutkimuksen perusteita, Suomalainen kansanperinne, Kertomusperinne. Lähdeluettelosta puuttuvat jopa Annamari Sarajaksen, Jouko Hautalan ja William Wilsonin oppihistorialliset teokset, uudemmista katsauksista puhumattakaan.
Martti Haavion ja Kustaa Vilkunan ikäpolvi on Vilkunan yhteiskunnallista toimintaa tutkineelle Herlinille tutumpi ja asiat hieman paremmin kohdallaan, vaikka sekä Matti Kuusen että Jouko Hautalan tutkijankuvassa on selviä puutteita. Kun näkyvimmin on esillä Julius Krohnin ja E.N. Setälän sukupolvi ja familiäärisesti esitelty Haavion perhe, koko folkloristiikan kuva jää auttamatta anakronistiseksi. Asiaa ei auta se, että uusien suuntien airuena viitataan Helena Saarikosken nimeltä mainitsemattomaan penkinpainajaisia koskevaan 90-luvun väitöskirjaan kun kuluneen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien todella vaikuttavat ja tieteenalaa voimakkaasti uudistaneet tutkijat sivuutetaan muutamalla huitaisulla. Tämän päivän tutkijoista Lauri Honko, Leea Virtanen ja Anna-Leena Siikala vilahtavat kuvassa, Satu Apo saa maininnan Eero Tarastin kirjoittamassa strukturalismi-ruudussa, mutta Turun Annikki Kaivola-Bregenhøj ja Joensuun Seppo Knuuuttila puuttuvat kokonaan, samoin kuin kansatieteen Bo Lönnqvist ja Anna-Maria Åström tai suomalaisen folkloristiikan arvostetut vientituotteet Elli-Kaija Köngäs-Maranda ja Galit Hasan-Rokem.
Nimien mainitseminen ei tietenkään ole itseisarvo mutta niihin liittyy asiaa, tärkeitä viimeksi kuluneiden vuosikymmenien kehityskulkuja, joita kirjoittaja ei selvästikään tunne. Kaikista tällaisista asioista kuitenkin muiden tieteenalojen historioissa kerrotaan ja tässä kontekstissa folkloristiikan ja perinteentutkimuksen kenttä näyttää todella kummalliselta. Kuvasta puuttuvat sekä naistutkimus että uusien 1960-luvulta alkaen perustettujen ainelaitosten mukanaan tuomat painopisteiden muutokset. Myös esittelyä viime vuosikymmeninä voimakkaasti uudistuneesta suomalaisen folkloristiikan kalevalaisesta ydinalueesta jää kaipaamaan.
Kansatieteen puolella on vastaavia puutteita. Ilmar Talven mittava Suomen kansankulttuurin yleisesitys sivuutetaan maininnalla eikä edes suurta kansankulttuurin kartoitushanketta esitellä historiallisessa yhteydessäänToivo Vuorelan oppihistoriallisesti kiinnostavaa aineellisen kansankulttuurin kartastoa ei edes mainita kun taas Matti Sarmelan folkloristinen Perinneatlas on viety sekä kansatieteeseen että antropologian otsikon alle. Tällainen ratkaisu on mahdollinen mutta epähistoriallinen, kuten jo edellä olen todennut. Kulttuuri- ja sosiaaliantropologia ovat meillä itsenäisinä oppiaineina ja tieteenaloina aika uusia tulokkaita kuten paikkaansa etsivä kulttuurintutkimuksen ja kulttuuritieteiden käsitekin ja näistä yhteyksistä pitäisi juuri tieteenhistorian tehdä selkoa.
Lukijalle syntyvää vaikutelmaa "kulttuurintutkimuksen" alojen epämääräisyydestä lisää lähdeluettelon niukkuus ja sattumanvaraisuus sekä Herlinin paikoitellen tuttavallisen pakinoiva tyyli samoin kuin se, että puheenakaan olevia teoksia ei aina bibliografisesti dokumentoida niin että mahdollisesti kiinnostavan teoksen voisi etsiä käsiinsä. Humanistina olen kirjojen ystävä ja muiden tieteenalojen kuvauksia lukiessa jo teosten nimet ja ilmestymisvuodet olivat konkreettisuudessaan hyvin informatiivisia ja herättivän usein halun katsella niitä lähemminkin.
Yllä sanottu johtaa välttämättä kysymykseen kenen pitäisi kirjoittaa tieteenhistoriaa, historioitsijan vai kunkin tieteenalan tutkijan. Paras vaihtoehto olisi oppihistoriaan erikoistunut alan tutkija. Suomen tieteen historiassa useimmista aloista kirjoittavat niiden omat tutkijat ja ainakin päältä katsoen näyttää siltä, että niistä aloista, joita itse jotenkin tunnen – kulttuurintutkimuksen eräiden alojen lisäksi historia, yhteiskuntatieteet, kielen- ja kirjallisuudentutkimus sekä estetiikka – parhaiten ovat onnistuneet pitkän perspektiivin omaavat emeritukset Erik Allardt ja Päiviö Tommila. Tapahtumien keskellä elävien ja omaa tiedepolitiikkaa tekevien aktiivitutkijoiden on vaikea saada tarvittavaa etäisyyttä ja etenkin uusimmasta kehityksestä kirjoittavalta vaaditaan erityisen korkeaa moraalia, jotta omista preferensseistä poikkeavat kilpailevien tutkijoiden tekemiset saavat oikeudenmukaisen kohtelun.
Kulttuurintutkimuksen kirjoittajavalinta on poikkeus, eikä ratkaisua voi mitenkään pitää kovin onnistuneena. Tätä arvostelua kirjoittaessani luin Ilkka Herlinin mielenkiintoisen kulttuurimuotokuvan Kustaa Vilkunasta kodin perinnön, tieteellisen maailmankatsomuksen ja polittis-yhteiskunnallisen vaikuttamisen saumakohdassa ja jäin ihmettelemään miksi Herlin ei ole halunnut käyttää tätä asiantuntemustaan enemmän ja syventänyt kuvaa nimenomaan kansallisten tieteiden yhteiskunnallisen merkityksen suuntaan. Vaikka Herlinillä on tekstissään yksittäisiä hyviäkin oivalluksia, tällaisena hänen kertomuksensa monien kansallisten humanististen tutkimusalojen tuoreesta historiasta jättää ison haasteen, johon tarttujiksi kaivataan ilman muuta sellaisia näiden alojen omia tutkijoita, joille folkloristiikalla, etnologialla, uskontotieteellä ja arkeologialla on sekä kiehtova menneisyys että haastava tulevaisuus.
Kun arvostelijoille aina sanotaan, että tee itse paremmin niin voin tunnustaa, että olen todellakin jo kauan sitten ottanut vastaan tämän kaltaisen intellektuaalisen haasteen folkloristiikan osalta mutta muitakin tarvitaan. Olemme niin tottuneet näkemään itsemme kansainvälisissä suhteissa vastaanottajana, että on vaikea nähdä asioita, jotka suomalaiset ovat formuloineet aivan itse – tosin ilmassa olevista aineksista – ja tarjonneet muillekin. Suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus/ folkloristiikka on samassa mielessä originaali suomalainen luomus kuin esim. dekonstruktionismi ranskalainen, syvillä juurilla kiinni täkäläisessä intellektuaalisessa ja akateemisessa traditiossa ja aivan tietynlaisessa kansanperinteessä. Monet tämän tradition synnyttämät oivallukset ovat osoittautuneet siirtokelpoisiksi mutta jotkut sen hienoimmista saavutuksista avautuvat perin pohjin vain suomen kielellä ja yhteydessä koko siihen traditioon, joka ne on synnyttänyt. Sellainen suomalaisen tieteen historia, joka ei tällaisia yhteyksiä osaa tehdä näkyväksi ei kelpaa.
Erityisen ajankohtaiselta kansallisten tieteiden intellektuaalisen perinnön syvällinen tarkastelu tuntuu juuri nyt kun sekä kulttuurin tutkimuksen kenttä että maamme yleinen henkinen ilmasto on voimakkaasti muuttumassa. Vahvojen kansallisten tieteiden Suomi on vielä muistin tavoitettavissa eikä tätä tutkijoiden perintöä kannattaisi unohtaa pölyttymään oppihistorian hyllylle ennenkuin sen potentiaali on taas kerran tuoreesti arvioitu tämän päivän perspektiivistä. Humanistin on muutenkin aina silloin tällöin hyvä palata katsastamaan jo sivuutetuiksi luultuja historian tienhaaroja ja lupaavalta näyttäneitä tieteen polkuja, joita ei seurattu.
Outi Lehtipuro, FL
Joensuun yliopisto
lehtipuro (at) surfeu.fi