Terhi Utriainen: Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. Helsinki: SKS. 1999. 371 s.
Kuolema on universaalisesti ja aina kiinnostava. Ilmiönä ja käsitteenä juuri kuolema on säilynyt tiedon ja reflektion tavoittamattomissa kaiken puhki selittäneissä ihmismielissä. Kuolema on ja myös pysyy lopullisesti määrittelemättömissä ennen kaikkea peruuttamattomuutensa vuoksi. Kuolema jos mikä on yksilöllinen, täysin jakamattomissa oleva kokemus, eikä kuoleva koskaan palaa tilittämään kokemuksestaan. Kuolemassa onkin pitkälti kysymys kuolevan ympärillä olevista ihmisistä, myöhemmin jälkeen jääneistä. Kuolema jäsentyy ensi sijassa heidän kokemustensa kautta – emme näe ympärillämme niinkään kuolevia vaan surevia.Vaikka kuoleman tekee ainutlaatuiseksi kuolevien tasa-arvoisuus ja kuoleman lopullinen riippumattomuus ajasta, paikasta, sukupuolesta, rodusta, iästä, varallisuudesta tms.on kuolemaan varsinkin viime vuosikymmeninä alettu yhdistää myös laadullisia määreitä. Esiin on tullut ajatus hyvästä kuolemasta.
Terhi Utriainen tarkastelee väitöskirjassaan kuolevan vierellä viipyviä ihmisiä, kuolettajia. Kuolettajan paikalla ollessa on helppoa ja turvallista ylittää raja tuonpuoleiseen. Kuolettaja tai saattaja on täten vahvasti osa hyvän kuoleman ajatusta.Utriaisen kuolettaja on kuolevan hoitaja, kuolettaminen puolestaan toisen kuoleman tilanteeseen asettumista, tässä tilanteessa toimimista ja kuolevan läheisyyteen asennoitumista. Asennon käsite on keskeinen. Ruumiinfenomenologinen asento merkitsee Utriaiselle kuolettajan ja kuolettamisen ruumiillisuutta, se on kuolettajan konkreettista asennoitumista suhteessa kuolevaan sekä kuolevan välittömään ympäristöön. Kuolettamisen erityisessä tilanteessa kuolettaja sijoittuu tilaan lähelle kuolevaa omalla tavallaan, ja tähän sijoittumiseen vaikuttavat kulttuuriset käsitykset, arvostukset, perinteet, viralliset kuolevan hoitotyön eli saattotyön ideaalit, kuolettajan omat kokemukset jne. Kuoleman ilmiöön on kaiken kaikkiaan kutoutunut paksu vyyhti käsityksiä ja arvoja joiden luomisessa lukemattomilla tekijöillä on ollut osansa, näistä vahvimpana uskonnollinen kuoleman kuvasto ja käsitteistö. Näillä kaikilla on vahva, konkreettista toimintaa ohjaava merkityksensä myös institutionaalisessa kuolevan hoitotyössä.
Kuolevan hoitaja voi olla kuka tahansa: koulutettu ammattilainen, omainen tai vapaaehtoinen. Utriaisen tutkimuksessa kuolevaa hoitavat kuitenkin lähinnä ensimmäiset. Tutkimuksen lähtökohtana on ollut STAKESin hyvän kuoleman edellytyksiä pohtineen projektin osana toteutetun Kirjoita kuolemasta -kirjoituskilpailun tekstiaineisto. Kirjoituskutsussa lähestyttiin ensisijassa ammatikseen kuolemaa kohtaavia, ts. lääkäreitä, sairaanhoitajia, kodinhoitajia, vapaaehtoisia. Heitä pyydettiin kertomaan kokemuksistaan kuoleman läheisyydestä ammattilaisina, omaisina ja läheisinä sekä pohtimaan suhdettaan kuolemaan, myös omaansa. Ajatus hyvästä ja arvokkaasta kuolemasta oli esillä kilpailun kehyksenä suoraan kirjoituskutsussa. Kertynyt tekstiaineisto (507 kirjoitusta) osoittautui sittemmin, eri tyylilajien kirjosta huolimatta, sisällöltään hyvinkin homogeeniseksi ja samoja käsitteitä toistavaksi. Kirjoituskilpailu toisin sanoen osoittaa, kuinka suomalaiset hoitotyön ammattilaiset ovat omaksuneet viime vuosikymmenten aikana luodun saattohoitosanaston yhteisesti omakseen. Oman käsitteistön tärkeyden toki ymmärtää suhteessa saattotyön asemaan perinteisen laitoskuoleman vaihtoehtona. Saattohoito on ikäänkuin lääketieteellisistä lähtökohdista käsin toimiva lääketieteen kapinallinen, se on instituutioihin eristetyn kuoleman kritiikkiä. Tutkimuksessaan Utriainen ei kuitenkaan tarkastele varsinaisesti sairaan saattohoitoa vaan korostetusti kuolevan hoitamista eli kuolettamista.
Terhi Utriainen lähestyy kirjoitusaineistoa tekstianalyysin avulla. Tutkimuksen alussa Utriainen esittää kysymyksensä: millaista on kuolettaminen, mitä siinä vaaditaan, minkälainen on kuolettajan omakuva, mitä merkityksiä kuolettajat antavat kuolettamiselle, miksi valtaosa kuolettajista on naisia? Näitä kysymyksiä tutkija esittää aineistolleen nostamalla teksteistä joitain keskeisiksi katsomiaan käsitteitä sekä kuolettajiin ja kuolemaan liittyviä metaforia. Aineistoaan Utriainen purkaa lähilukemalla, tulkitsemalla. Tärkeinä kuolettamisen kokemukseen liittyvinä sanoina ja käsitteinä esiin nousevat mm. kosketus, hiljaisuus, valmistautuminen, yhteisyys, riisuttu, tuuli, peili, läsnäolo. Näistä etenkin viimeinen, asennon käsitteen ohella, kohoaa tutkimuksen keskiöön. Samaten keskeistä on teoksen otsikonkin ajatus kuolettamisen feminiinisyydestä. Valtaosa kuolevien hoitajista on ollut ja on yhä naisia, samoin suurin osa tutkimusaineiston kirjoittajista. Läsnäolon ja asennon käsitteistä poiketen ajatus kuolettajien naiseudesta kulkee tutkimuksen käsitteistössä kuitenkin pikemminkin implisiittisenä. Kuolettajanaisesta puhutaan toisin sanoen varsinaisesti vasta tutkimuksen loppuosassa. Naisten ilmiläsnäolon puutetta tekstistä ei oikeastaan edes huomaa: teosta lukiessani minulle oli koko ajan selvää, että kuolettajista puhuttaessa tarkoitetaan ensi sijassa naisia, mutta oliko ansio yksinomaan Utriaisen vai olenko minäkin syystä tai toisesta ehdollistunut ajattelemaan kuolevien hoitoa ja kuolevista puhumista erityisesti naisellisena toimena? En osaa varmasti sanoa.
Utriaisen korostama ja monipuolisesti käsittelemä läsnäolon käsite on mielenkiintoinen siksi, että se tuo ristiriitaisuutta helposti liiankin ideaaliselta kuulostavaan kuolettamisen sanastoon. Läsnäolo nähdään yleisesti kuolettamista määrittäväksi; se on sekä lähtökohta että päämäärä. Ongelmalliseksi läsnäolon tekee se, että sitä pitää opetella, mutta siihen ei saa pyrkiä liian touhukkaasti. Oikea läsnäolo on pikemminkin passiivista, läsnäoloon ei kuulu tekeminen. Läsnäolo on paradoksaalisesti siis sitä, että ollaan aktiivisesti tekemättä mitään. Läsnäolo on myös äärimmäisen yksityistä, riisutuimmillaan kahden ihmisen, kuolevan ja kuolettajan, välistä yhdessä olemista. Täydentäessään tutkimusaineistoaan lyhyellä kenttätyöjaksolla saattoodissa Terhi Utriainen huomasi läsnäolon tavoittamisen mahdottomuuden. Kolmannen ihmisen paikallaolo sai kuolettaja-hoitajan ennen kaikkea kiusaantuneen tietoiseksi omasta itsestään ja itselleen asetetuista tai hänen itse asettamistaan vaatimuksista suhteessa ns. oikeaan läsnäoloon. Läsnäoloon läheisyytenä liittyy selvästi nainen – äitinä. Mielenkiintoista on huomata, että kuolettamiseen liittyvä läheisyys merkityksellistetään useimmiten analogisesti äidin ja lapsen väliseen rakkauteen. Toinen tavallinen merkityksellistämisen tapa on verrata kuolevan ja kuolettajan läheisyyttä kahden aikuisen väliseen romanttiseen rakkauteen. Tutkimuksessaan Utriainen siteeraa suomalaista saattokirjallisuutta, joissa kuolettajaa on kutsuttu ammattilähimmäisen ohella jopa ammattirakastajaksi.
Kuolettamisen käytännössä korostuvat kuolevan viimeiset elinhetket. Saatto-osastolla, jossa Utriainen suoritti kenttätyöjaksonsa, osa (terminaali)potilaista rajattiin tilansa perusteella vielä erityiseen terminaalivaiheeseen, siis vaiheeseen, jossa viimeinen henkäys on jo hyvin lähellä. Juuri täksi viimeiseksi ajaksi paikalle pyritään saattokodissa järjestämään toinen ihminen. Viimeisten hetkien korostuminen ei ole kuitenkaan erityisesti saattokotien tms. ominaisuus. Nämä hetket korostuvat kuolevan saattamisesta puhuttaessa ja kirjoittaessa yleensäkin.Utriainen huomauttaa, että ennen viimeisiä hetkiä kuolevan hoidossa korostuu ruumiillisuus: hoito on aktiivista kivun lievitystä, pesemistä, tarpeiden ja toiveiden täyttämistä, tekemistä.Vasta viimeisillä hetkillä, rajan lähestyessä, tekeminen muuttuu olemiseksi, "pelkäksi" läsnäoloksi. Tässä vaiheessa saattotyön ideaalit ja puhe hyvästä saattohoidosta, hyvästä kuolemasta, hävittävät lähes tyystin näkyvistä kuoleman ruumiillisuuden. Tuntemattoman ollessa jo hyvin lähellä kuolettamisen ja kuolemisen kokemus henkistetään ja kuolemasta puhutaan lähes metafyysisin termein. Rajaa ylitettäessä kuolevan löysä limppuvatsa ja syövän runtelema vagina unohtuvat. Ruumis-sielu -erottelu elää toisin sanoen vahvana kuolettamisessa. Kuoleman ollessa käsillä kuolettaja saattaa kuolevan vaikka kädestä pitäen tuonpuoleiseen: hänen läsnäolonsa vähentää kuoleman liminaalitilan turvattomuutta.
Terhi Utriainen kirjoittaa kuolemasta kauniisti ja viisaasti. Teksti itsekin tavallaan vahvistaa kuolemasta puhumisen ja kirjoittamisen traditioita. Koska kuolema pakenee lopullisia määritelmiä, on kuolema ilmeisen mahdotonta käsitteellistää ja siten etäännyttää, ellei kyseessä ole ruumiin toimintaan tai toimimattomuuteen kantaaottava lääketieteellinen terminologia. Johdannossaan Utriainen puhuu tästä ilmiöstä suhteessa aineistoonsa, kuolettajien teksteihin: ihmisten halusta asettua ikäänkuin runoilijoiden paradoksaaliinkin asemaan ja puhua siitä mistä on mahdoton puhua. Yhdistäisin saman kirjoittajaan itseensäkin. Utriaisenkin kieli on ainakin paikoin varsin runollista; joissain kohdin ja varsinkin ns. omimmissa tulkinnoissa, miksei myös omiin kuolettajakokemuksiin pureutuvissa jaksoissa, voin melkein kuulla hänen puhuvan. Onko kuoleman kielellinen erityisyys meissä kaikissa niin syvällä? Mistä kaikesta kielen kuvasto muodostuu? Saako kuolemasta puhuminen meidän kaikkien mielissä saman metaforisen muodon? Muoto ei kuitenkaan väheksy sisältöä ja sen arvoa. Tässä tekstissä, tästä aiheesta, juuri tämä Utriaisenkin henkilökohtainen tapa kirjoittaa on mielestäni ainut oikea.
Anna Kanerva, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
askanerv (at) st.jyu.fi