Marjut Anttonen: Etnopolitiikkaa Ruijassa. Suomalaislähtöisen väestön identiteettien politisoituminen 1990-luvulla. Helsinki: SKS. 1999. 521 s.
Kesätyö kalatehtaalla Hammerfestissa 1970-luvun alussa herätteli Marjut Anttosen kiinnostusta Norjan pohjoisimpien osien ihmisiä ja heidän elämänmuotoaan kohtaan. Virinnyt mielenkiinto osaltaan ohjasi Anttosta lukion jälkeen yliopistoon ja kansatieteen opintojen pariin. Pro gradu -työssään Anttonen tutki suomalaisten akkulturaatiota Pohjois-Norjassa. Kulttuurisen sopeutumisen ja etnisen identifikaation kysymyksiin hän aikoi palata 1990 myös lisensiaatintyössään. Jatkotutkimusta suunnitteleva Anttonen päätyi lopulta stipendiaatiksi neljän vuoden ajaksi Tromssan yliopistoon Pohjois-Norjaan, missä hän pääsi seuraamaan läheltä kveenien ja suomalaislähtöisen väestön ympärillä pyörivää keskustelua. Tutkimuksen näkökulmien ja kysymyksenasettelujen kehittyessä ja muotoutuessa Anttosen mielenkiinnon painopiste siirtyi etnopoliittisen järjestäytymisen ja vähemmistöidentiteettien politisoitumisen tutkimiseen. Hän esittää lukuisia kysymyksiä: mitä ruijansuomalaisuus tai kveeniys merkitsee nykypäivänä, mikä on suomen kielen ja Ruijan murteiden tilanne, mitä on kveenikulttuuri tai onko sitä, keitä ovat kveenit, mitkä ovat kveeniyden kriteerit? Anttonen kiteyttää tutkimusongelman kysymykseen: "[––] mistä 1990-luvun etnopoliittisessa kveenikeskustelussa oikeastaan on kyse ja miksi tätä keskustelua käydään juuri nyt?" Tutkimusongelman laaja-alaisuuden vahvistumisen ja aineiston kertymisen myötä kävi selväksi, että tulollaan olikin lisensiaatin työn sijasta peräti väitöskirja.
Marjut Anttosen pitkäaikainen kiinnostus Ruijan suomalaislähtöistä väestöä kohtaan sekä useiden vuosien mittainen intensiivinen kenttätyö näkyvät lähes kymmenen vuoden prosessin tuloksena syntyneen väitöskirjan sivuilta. Neljään osaan jaetun väitöskirjan ensimmäisen osan aluksi Anttonen pohtii reflektiivisyyden merkitystä antropologisessa tai etnologisessa tutkimuksessa ja kertoo omakohtaisista kokemuksistaan Pohjois-Norjassa niin lukioikäisenä kesätyöntekijänä kuin gradun tekijänä ja jatkotutkimusta tekevänä stipendiaattinakin. Kuten Anttonen toteaa, tutkija ei ole koskaan kentällä vain tarkkailijana, vaan hän on kentän kanssa dialogisessa suhteessa ja vaikuttaa läsnäolollaan tutkimukseensa. Tutkija on osa tutkimustaan. Anttonen puhuu kenttätöidensä ja tutkimusprosessin etenemisestä, kuvaten avoimesti myös kohtaamiaan ongelmia – epäluuloista suhtautumista, kentällä ilmenneitä kielteisiä asenteita sekä henkilökohtaisia jaksamattomuuden tunteita, vapaa-ajan ja kenttätyön sekoittumisen aiheuttamaa hämmennystä ja huolta lasten selviytymisestä norjankielisessä lastentarhassa ja koulussa. Anttonen kuvailee kokemuksiaan hyvin perusteellisesti ja omakohtaisesti, voisi ehkä sanoa tunnustuksellisesti.
Perusteellisuus kuvaa Anttosen väitöskirjaa kautta linjan. Vaikkakin olen Anttosen kanssa samaa mieltä refleksiivisyyden suuresta merkityksestä, koin hänen kuvauksensa kokemuksista Norjassa sekä tutkimusprosessin vaiheista paikoin hieman liiankin yksityiskohtaiseksi. Itsereflektio-osuus olisi ajanut asiansa kenties tiivistetymmässäkin muodossa ja säästänyt lisäksi lukijan hienoiselta vaivautuneisuuden tunteelta. Refleksiivisen osuuden jälkeen kirjan ensimmäinen osa jatkuu Ruijan alueen historian, sen valtiollisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kuvaamisella. Osan viimeinen pääluku pureutuu etnisen rekisteröinnin ongelmiin ja esittelee, miten Pohjois-Norjaa asuttavat saamelaiset, norjalaiset, suomalaislähtöiset ja kveenit ovat järjestäytyneet. Ensimmäisen osan toinen ja kolmas pääluku muodostavat tietopaketin, joka antaa Ruijan alueen menneisyyttä, asutushistoriaa ja väestöjakaumaa tuntemattomalle lukijalle riittävät taustatiedot kveeni-kysymyksen Norjassa herättämän keskustelun ymmärtämiseksi.
Väitöskirjan toisessa osassa Marjut Anttonen pohdiskelee tutkimuksensa keskeisiä käsitteitä ja näkökulmia. Suurennuslasin alle joutuvat kulttuurin, etnisyyden ja identiteetin käsitteet. Anttonen kokoaa ansiokkaasti näiden käsitteiden oppihistoriaa ja paradigman muutoksia sekä käsitteiden välisiä suhteita. Myös keskustelu etnisen ryhmittäytymisen, nationalismin, globalisaation ja politiikan suhteista tulee esille, samoin etnisen kategorisoinnin ongelmallisuus. Etnisyydestä puhuessaan Anttonen kysyy, onko etnisyys yleensä analyyttisenä käsitteenä lainkaan hyvä vai olisiko se hylättävä. Hän ei kuitenkaan valitettavasti tunnu etsivän pohtimilleen käsitteille uusia määritelmiä tai korvaavia käsitteitä. Käsitteiden sisältöjä miettiessään hän kulkee melko pitkälti Thomas Hylland Eriksenin ja Fredrik Barthin jalanjälkiä. Toisen osan lopuksi Anttonen esitteleekin Barthin kolmetasoisen mallin, jossa etnisiä prosesseja tarkastellaan mikro-, väli- ja makrotasolla. Kirjan neljännessä osassa Anttonen soveltaa tätä esittelemäänsä analyysimallia aineistoonsa.
Väitöskirjan kaksi ensimmäistä osaa ovat johdantoa tutkimuksen varsinaiseen kysymykseen. Perusteellisesti aiheeseen johdattelevien lukujen osuus koko kirjasta on yli puolet, joten kolmanteen osaan päästessään lukija varmasti jo huokaisee tyytyväisenä siitä, että nyt käydään viimein toden teolla käsiksi itse aineistoon. Väitöskirjan aineistona on Pohjois-Norjan suomalaisten ja kveenien ympärillä monimuotoisena noin vuosikymmenen ajan vellonut keskustelu. Keskustelun taustatekijät ovat toki ainakin osittain peräisin jo aiemmilta vuosikymmeniltä, ja Anttonen esitteleekin myös näitä varhaisempia vaiheita.
Anttonen on jakanut kveeni-keskustelun neljään eri aihepiiriin. Ensimmäiseksi hän esittelee kveeni-nimityksen merkityksen sekä sen käytön ja yleisyyden ympärille muodostunutta keskustelua. Toiseksi aihepiiriksi hän ottaa jatkuvasti ajankohtaisen ja laajan kysymyksen suomen ja kveenin kielestä tai kveenimurteista sekä näiden kielien ja murteiden asemasta Norjassa. Kielikysymyksen ajankohtaisuudesta ja keskustelun moniäänisyydestä kertonee sekin, että kolmesta aihepiiristä juuri kielikeskustelun esittely on kaikkein laajin. Kolmas aihepiiri on kveenikulttuuria koskeva keskustelu. Kysymys on siitä, mitä kveenikulttuuri tai kveeniys oikeastaan on nykypäivänä, mikä siitä tekee omaleimaista tai onko "aitoa" kveenikulttuuria lainkaan enää olemassa. Neljänteen aihepiiriin kuuluvat keskustelut kveenien tai suomalaislähtöisten alkuperästä ja vähemmistöasemasta, ts. keskustelut vähemmistöasemaa koskevista väitteistä ja vaatimuksista sekä näiden väitteiden ja vaateiden puolesta esitettävistä perusteluista.
Kveeni-keskustelua tarkastellessaan Anttonen on käyttänyt aineistona ainakin norjalaisessa lehdistössä ja muissa tiedotusvälineissä esiintynyttä diskurssia, haastatteluja, havainnointia ja arkipäiväisissä kohtaamisissa tekemiään huomioita. Jäin kaipaamaan enemmän konkreettista tietoa erityisesti haastatelluista henkilöistä sekä siitä, pohjaavatko Anttosen havainnot ja ajatukset enemmän haastatteluihin vai yleisiin tiedotusvälineisiin. Keskustelun esittelyosuudessa olisi mielestäni voinut vielä enemmän käyttää suoria sitaatteja ja tuoda näin aineistoa voimakkaammin lukijan nähtäväksi. Samaten väitöskirjan neljännessä, keskustelua analysoivassa osassa, olisi voinut suoda aineistolle enemmän sijaa. Kolmannen osan alussa Anttonen toteaa haluavansa esitellä "Ruijan suomalais- ja kveenikentän mielipiteiden monimuotoisuutta ja näkökulmien vastakkaisuutta siten, että edes osa erilaisista äänistä tulisi kuuluviin". Lisäämällä juuri suorien lainausten määrää hän olisi kolmannessa ja neljännessä osassa voinut antaa keskustelijoiden ja samalla keskustelun kohteiden omille äänille vielä enemmän tilaa.
Anttonen aloittaa väitöskirjansa viimeisen osan esittämällä tiivistetysti tutkimuksensa johtopäätelmät. Tämän jälkeen hän esittää vielä tarkemmin näihin päätelmiin johtaneen analyysinsä soveltaen aineistoonsa aiemmin esittelemäänsä Fredrik Barthin mikro-, väli- ja makrotasolla liikkuvaa analyysimallia. Mikrotasosta liikkeelle lähtien Anttonen tarkastelee aluksi yksilötasolla ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä moninaisina ja ristiriitaisinakin ilmeneviä identiteettikäsityksiä, identifikaatioprosesseja sekä identiteetin ja etnisyyden kriteerien määrittämisen ongelmallista tematiikkaa. Välitasolla hän käsittelee erilaisia etnopoliittisia järjestöjä ja liittoja, jotka voimakasta retoriikkaa käyttäen pyrkivät välittämään tiettyä kuvaa ja käsitystä etnisesti ja kulttuurisesti homogeenisesta ryhmästä. Makrotasoa Anttosen tutkimuksessa puolestaan edustaa etnisyyttä tuottava valtio, jonka toimilla on vaikutuksensa etnisten ryhmien välisiin suhteisiin ja ryhmärajojen vetämiseen.
Johdannossa esitettyjen kysymysten teemat ovat todella laajoja, eikä niille ole varmasti olemassakaan yksiselitteisiä tai oikeita vastauksia, on vain lukematon määrä erilaisten ihmisten erilaisia mielipiteitä ja määritelmiä. Mielestäni Anttonen vastaa väitöskirjassaan hyvin perustellusti ja monipuolisesti asettamaansa kysymykseen 1990-luvulla erityisen ajankohtaiseksi nousseen etnopoliittisen kveenikeskustelun taustoista ja syistä. Anttosen käyttämästä aineistosta voisi varmaankin päätyä myös toisenlaisiin tuloksiin ja johtopäätelmiin. On helppo esimerkiksi ymmärtää ja uskoa, että osa tutkittavan väestönosan edustajista on taatusti joissakin kohdin eri mieltä. Tutkimuksen kohteena olleiden ihmisten mahdollisuutta tutustua tutkimuksen tuloksiin Anttonen on helpottanut kirjoittamalla suomenkielisestä väitöskirjastaan tiivistelmän englannin lisäksi myös norjan kielellä.
Etnisistä ryhmistä tai vähemmistöistä puhuttaessa joudutaan helposti "suo siellä vetelä täällä" -tilanteeseen: erilaisten tulkintojen mahdollisuudet ovat moninaiset eikä aitoa, oikeaa ja kaikkia osapuolia tyydyttävää vastausta ole olemassakaan. Tässä joudutaan Anttosenkin sivuamaan tutkimuseettiseen kysymykseen siitä, kenellä on oikeus tutkia. Vähemmistöjen edustajista, esimerkiksi saamelaisista, monet ovat todenneet, että oikeus vähemmistökulttuurin tutkimiseen tulisi olla vain kyseisen kulttuurin edustajilla itsellään, sillä ainoastaan he ymmärtävät mistä heitä koskevissa asioissa perimmiltään on kyse. Samalla kuitenkin päädytään ikuiseen ongelmavyyhtiin: olisiko keskityttävä tutkimaan omaa kulttuuria, sitä minkä itse parhaiten tuntee, mihin itse kuuluu, vai toisiko vieraan kulttuurin tarkasteleminen kenties sittenkin hedelmällisempiä ajatuksia mukanaan?
Anttosen käsittelemä aihepiiri, etnisyyden ja vähemmistöidentiteettien politisoituminen, on ajankohtainen ilmiö monien muidenkin väestöryhmien kuin Ruijan kveenien keskuudessa. Kirjan toisessa osassa käydyt pohdinnat kulttuuri-, etnisyys- ja identiteettikäsitteistä, neljännen osan analyysi sekä kolmannen osan kolmas, kveenikulttuuria käsittelevä luku, ovatkin taatusti hyödyllistä luettavaa kenelle tahansa vähemmistöistä tai etnisestä ryhmittäytymisestä kiinnostuneelle.
Tuija Veintie, hum.kand.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
tmveinti (at) st.jyu.fi