Kalevala 1999. Elias Lönnrotin 1849 ilmestyneen Kalevalan pohjalta kirjoittanut Kai Nieminen ja kuvittanut Adam Korpak. Helsinki: SKS. 1999. 261 s.
Kalevala 1999 on Kai Niemisen nykykielelle sovittama käännös Lönnrotin Uudesta Kalevalasta (1849). Terminä nykykielisyys voi johtaa harhaan. Kalevala 1999 ei perustu mihinkään moderniin runomuotoon tai heittäydy kielen uusimpiin virtauksiin. Kirja on hyvin selkeää suomea, joskin sen riveillä välkkyy jatkuvasti kalevalainen ote, tarttuvat alkusoinnut ja perinteiset sananparret. Kieli pysyy uskollisena alkuteokselle ja lauseet ovat halki kirjan viimeistellysti hiottuja. Kalevala 1999 on helppotajuinen, nopea lukea ja se paljastaa eepoksesta yksityiskohtia, jotka hukkuvat alkutekstissä runokerrontaan.
Niemisen sovitus korostaa juonta ja kertomuksen draamallisia piirteitä. Tapahtumia tai runoja ei ole muutettu, mutta teos on tiivistynyt ja lyhentynyt huomattavasti. Nieminen ei ole yrittänytkään kääntää lukuisia loitsurunoja kokonaisuudessaan vaan on tiedostanut loitsulaulannan sidonnaisuuden ilmaisutapaan. Nämä laulannat on ohitettu näppärästi kertomalla toistamisen sijaan ja valitsemalla lause tai pari kursivoitua sitaattia kuvaamaan lausuttuja runoja. Nieminen on tehnyt sovituksen runoilijan näkökulmasta, mutta lopputulos on enemmän proosaa kuin lyriikkaa. Vaikka kirjoitusasu on edelleen perinteisen ilmauksen värittämää, kokonaisuutta voisi kuvata elokuvamaiseksi.
Samaan tapaan myös toisto on jäänyt Kalevala 1999:ssä vähemmälle. Alkutekstin maalaileva ja mahtipontinen tapahtumien ja ilmiöiden toistuva kuvaaminen ei sellaisenaan olisi sopinut kertovampaan tekstiin. Toki järvet läikkyvät, maa järisee, vuoret vapisevat ja kalliot halkeavat edelleenkin Väinämöisen laulellessa, mutta kertomuksesta on tullut seurattavampi. Toisto ei karkaile ja rönsyile kuvailemaan muinaismaailmaa kunnes lauseen alkuajatus katoaa muistista, vaan toisto ilmenee lähinnä siellä missä se palvelee kerrontaa ja kertomusta. Esimerkiksi Joukahaisen ampuessa Väinämöistä Lönnrotin tekstin puolisivuinen jousen ja ammunnan kuvailu (Veti viinestä vasaman, sulan kolpikoipisesta, otti nuolen orhe'imman, valitsi parahan varren...) on kuitattu yhdellä virkkeellä: Jännitti jousensa ja ampui: ensimmäinen nuoli lensi pilviin, toinen maahan, kolmas osui Väinämöisen ratsuun. Ampumisen nopea kuvaus nopeana tapahtumana palvelee juuri kerronnan sujuvuutta. Samalla se on esimerkki tavasta, jolla Nieminen on karsinut tekstistä tarinalle epäolennaista runollista maalailua.
Erityisesti lukujen alut lähtevät nohevasti käyntiin, ja näyttämöltä toiselle siirtymiset ovat sulavia. Aloittipa lukemisen mistä tahansa runosta, jo ensimmäinen kappale hahmottaa tilanteen kokonaiskuvan hyvin ja takaa puitteet toiminnalle. Runot limittyvät kuin hyvin leikatut kohtaukset, joissa lukijaa kuljetetaan kertomuksen mukana. Missään vaiheessa ei ole vaaraa, että kerronta sotkisi tapahtumat tai että juonen punainen lanka vaarantuisi.
Monin paikoin kieli yltää todelliseen ilotteluun, jossa jännitteiden esiintuominen ja ilmaisun iskevyys puhuttelee nykylukijaa tehokkaammin kuin alkuteksti kuunaan. Esimerkiksi Lemminkäisen äidin toivottomuus Tuonelan joella on muuttunut jopa hirtehishumoristiseksi: 'Vieläkö tästä mies tulisi', äiti epäili itkien. Korppi sen kuuli, sanoi: 'Ei siitä enää mieheksi, työnnä takaisin jokeen, ehkä siitä tulisi turska!' Myös verrattaessa Väinämöisen valituksia kanteleen tipahdettua veteen näkyvät kerronnalliset erot hyvin: Sinne katosi kanteleeni, meni mielisoittimeni! (Kalevala 1999) vs. Sinne sattui saalahani, meni mielisoittimeni, katosi iki-iloni! (Kalevala 1849).
Toiston väheneminen nopeuttaa tekstiä ja saa sen nykyaikaisemmaksi. Voisi olettaa sen samalla köyhdyttävän kielen kuvailevuutta, mutta Niemisen kieli pysyy kuitenkin monipuolisena. Toistoa käytetään myös Kalevala 1999:ssä, mutta se pysyy ennemmin tehokeinona kuin sääntönä. Nykylukija ymmärtää viestin vähemmin vihjein, pienemmin pakottamisin. Riisutummasta kielestä lentävät lauseet ja sananparret erottuvat selvästi. Niiden lukuisuus on hämmästyttävää ja saa lukijan pohtimaan, miten runsaasti Kalevala on kielenkäyttöömme vaikuttanut: moni kakku päältä kaunis; joko loppuivat lorusi; ei vara venettä kaada; pohtia päänsä puhki; ei tässä pidot parane, kun ei vierahat vähene.
Teos ei ole samaan tapaan uuden ja ehtymättömän tulkinnan ja tutkimuksen lähde kuin sen esikuva, mutta suoraviivaisuudessaan ja kertomuksellisuudessaan se on alkuperäistä luettavampi. Tekstin sekaan on sovitettu kursivoituina muutaman rivin lausepätkiä Lönnrotin versiosta. Tämä toimii tehokeinon tavoin ilmauksissa, joissa rukoillaan, pyydetään, julistetaan, loitsitaan tai muuten halutaan painottaa sanottua. Useimmiten sitaatit liittyvät dialogeihin, mutta myös kertojan sanoihin niitä sekoitetaan. Kertojan sanoiksi laitettuina kääntämättömät Lönnrotin Kalevalan lauseet toimivat kuin tapahtumista ja suorasta kerronnasta etäännyttävä kamera-ajo: Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli / muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä / joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot. Kursivoidut osuudet eivät ole mitenkään ristiriidassa muun leipätekstin kanssa. Pikemminkin ne osoittavat miten vähäisiä erot nykykielen ja kalevalaisen runomuodon välillä voivat olla.
Kalevala 1999 sopisi erinomaisesti peruskoulun käyttöön. Se on innostava ja nykyaikainen seikkailu- ja draamakertomus, josta samalla välittyvät kansalliset myytit, kerrontatavat ja rikas ilmaisu. Sen sijaan että kouluissa käsiteltäisiin Kalevalaa hankalatulkintaisena ja monelle homeelta maistuvana pakkopullana, Kalevala 1999 on hitaammankin lukijan helppo lukea kokonaan. Tämän pohjalta aiheesta enemmän kiinnostuvien olisi sitten helpompi tutustua alkutekstiin. Samalla vältyttäisiin siltä sivistysvajeelta, joka syntyy oppilaiden lukiessa Kalevalasta vain heille määrätyt pakolliset runot kokonaisuuden jäädessä lähestymättömäksi monoliitiksi.
Kalevala 1999 on varmasti myös iso apu niille, jotka kääntävät Kalevalaa jollekin vieraalle kielelle. Siinä missä runomuotoinen käännös kaikille kielille ei sulavasti onnistu, voi proosaversio toimia paremmin. Jos Kalevalan voi onnistuneesti "kääntää suomeksi", luulisi sen kääntyvän kertomusmuodossa myös muille kielille. Voisi kuvitella, että ainakin viron- ja unkarinkieliset sovitukset Kalevalasta proosakertomuksena houkuttelisivat eepoksen pariin myös muitakin kuin vannoutuneita harrastajia ja sikäläisiä asiantuntijoita.
Adam Korpakin rento ja viitteellinen kuvitus istuu tekstin lomaan hyvin. Varsinkin eläinhahmoista uhkuu elämää ja ilmettä. Kokot, hauet ja härät eivät ole eläinkirjojen jäykkiä havaintoesityksiä, vaan liikkeissään eloisia ja ilmeiltään jopa kuvattuja henkilöhahmoja persoonallisempia. Paikoin kuvissa hahmottuvat ansiokkaasti raaka alkuvoima, surumietteinen molliugrilaisuus ja korpien jylhyys, kuten veteen vajonneen Ainon tai Vipusen luo matkaavan Väinämöisen kuvissa. Ainon veden mustuudesta kuvastuvassa hahmossa on traagisuutta ja kohtalollista julmuutta, Antero Vipunen on puolestaan esitetty maisemallisena jättiläisenä. Viivankäsittely on sivellintyöskentelyltään vapaata, mutta lopputulos tuo mieleen Gallen-Kallelan Kalevalasta tekemät puupiirrokset: ne jäsentävät tekstiä kuin pisteet runojen lopussa. Vaikka kuvitusta riittää runsaudessaan melkein jokaisen aukeaman reunoille, ei se silti varasta huomiota tekstiltä, vaan pysyy enimmäkseen hyvin hillittynä ja tekstiin sidosteisena. Myös kuvien taitto tekstiin ja yleinen ulkoasu on siisti ja huoliteltu.
Viimeisen runon lopetussanat ovat melkein pelkkää Lönnrotin toistamista. Niissä Nieminen samalla perustelee kauniisti ja koskettavasti Lönnrotin omin sanoin oman työnsä oikeutuksen. Runonlaulaja kertoo osoittaneensa tien, hiihtäneensä ladun, jota seuraavat laulajat voivat kulkea. Niemisen ja Korpakin työ toteuttaa Kalevalan laulajan toivetta, että hänen osoittamastaan tiestä kasvaisi ura runsahammille runoille.
On kirjassa vikojakin, puuttehia painetussa. Ei ole pulmat sanoissa, ongelmat sivuin sisässä. Vika on sitojan tekemä, kannen pahan laittajassa. Kalevala 1999 on sisällöllisesti onnistunut teos, joka on ulkomuodoltaan epäonnistuneempi. Se on kuin epämääräinen kompromissi mukanamenevän pokkarin ja tyylikkään kirjahyllyn komistuksen väliltä: kummassakaan tarkoituksessa se ei vakuuta. Kierrätyspaperimaiset kannet kuluvat käytössä nopeasti. Sidonta sentään vaikuttaa vahvalta, mutta ainakin kirjastokäytössä kannet pitää suojata hyvin, tai kirjan käyttöikä jää teknisistä syistä lyhyeksi. Tämä puute on kuitenkin niin pieni, että se on helppo korjata seuraavassa painoksessa.
Wille Ruotsalainen, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
viruotsa (at) cc.jyu.fi