Kalevalan hyvät ja hävyttömät. Toim. Ulla Piela & Seppo Knuuttila & Tarja Kupiainen. Helsinki: SKS. 1999. 175 s.
Mitä kerrottavaa Kalevalan henkilöiden persoonilla on meille ja keitä he oikeastaan ovat? Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1999 julkaisema kirja Kalevalan hyvät ja hävyttömät pyrkii valaisemaan näiden, jopa suomalaisiksi arkkityypeiksi muodostuneiden henkilöiden olemusta ja sitä, miten heitä on tulkittu ja tulkitaan.
Kalevalan hyvät ja hävyttömät sisältää 18 artikkelia Kalevalan henkilöistä. Kirja jakautuu kolmeen osaan: Luonteet eeppisellä näyttämöllä, Perikuvien muunnelmia ja Naisia toisin silmin. Ensimmäinen osa, Luonteet eeppisellä näyttämöllä, käsittelee sitä, miten erilaisiksi eri yhteyksissä Kalevalan henkilöt ovat muuntuneet ja kuinka muuntuvaisia ne ovat tulkitsijansa tarpeisiin ja tahtoon. Tämä ensimmäinen osa on näin ollen monesti tekijöiden omakohtaista kuvausta henkilöstä, joka on vaikuttanut kirjoittajaan. Tästä voidaan ottaa esimerkiksi Pirkko Kurikan artikkeli Mitä Ainon muori minulle opetti, jossa Kurikka kuvaa käsikirjoitusprosessin aikana mieleen juolahtaneita ajatuksia omasta persoonastaan verrattuna Ainon äitiin. Ensimmäisen osan artikkeleista Kurikan artikkeli on kaikkein omakohtaisin, mutta erittäin vaikuttava omassa lajissaan. Hän pohtii elävästi "äidin sokeaa rakkautta", jonka hän näkee sekä itsessään että Kalevalan kertomuksessa. Mutta vaikka muori sokeudessaan tekee peruuttamattoman virheen, silti hän rakastaa tytärtään. Rakastaa sillä ainoalla tavalla jonka ymmärtää, koska hänellä ei ole kykyä muuhun. Tämä oli minulle ratkaiseva ja ilkeä oivallus, se että kaikki äidinrakkaus ei välttämättä ole viisauden, vaan joskus typeryyden ja usein itsekeskeisyyden sanelemaa.
Kirjan toinen osa, Perikuvien muunnelmia, avaa niin myyttejä kuin myyttisiä henkilöitäkin uudessa valossa, ja vaikkei se varsinaisesti kumoa vanhoja ja uudempia tulkintoja, se kokoaa ja syventää henkilökuvia. Tällaiseen syvähoitoon joutuvat toisessa osassa niin Väinämöinen poliittisena johtajana kuin Louhi sopimattomana naisena, Lieto Lemminkäinen seikkailunhaluisena rehvastelijana ja Kullervo kohtalon kolhimana.
Vaikka Perikuvien muunnelmia –osan nimi on lupaava ja sen artikkeleiden otsikot ovat tempaavia ja lupaavia, itse artikkeleiden sisältö jää pitkälti vanhojen asioiden pyörittelyksi ja tutkimusten keskinäiseksi puimiseksi. Tähän osaan jäi kaipaamaan intuitiivista rohkeutta yhdistää Kalevalan henkilöitä enemmän nyky-yhteiskuntaan ja nykyihmiseen, mikä kirjasta saamani kuvan pohjalta oli yksi kirjan tarkoituksista. Tällaista rohkeutta osoittaa ilahduttavasti Anna-Leena Siikala artikkelissaan Väinämöinen poliittinen johtajuus ja myyttinen ajattelu sanoessaan: Väinämöinen elää yhä. Ei kuitenkaan sinivalkoisissa Väinämöis-lakeissa tai runonlaulajan pitkäpartaisissa imitaattoreissa. Hän elää poliittisen johtajan ideaalissa, turvallisessa kaikki tietävässä isähahmossa, joka pystyy laulamaan vastustajansa suohon ja joka – etäisestä etäisyydestä – jyrisee tuomionsa, lukee lakinsa ja ohjaa kansaansa lujilla luotteilla, salasta saamillaan tiedoilla. Kun tarkkailee vaikkapa Mauno Koiviston tai Paavo Lipposen julkisuuskuvia, havaitsee, että myyttisen ajattelun mukainen johtajuus säätelee yhä vahvasti poliittista elämäämme. Tämän kaltaista yhdistelyn uskallusta olisi saanut olla enemmänkin.
Väinämöisestä henkilöhahmona on kirjoitettu paljon ja kirjoitetaan paljon. Tämä tulee esille jälleen Kalevalan hyvät ja hävyttömätkin -kirjassa, jossa yksi keskeisimmistä ja parhaista artikkeleista (Siikalan) käsittelee juuri Väinämöistä. Saammeko me kiittää tästä Väinämöisen persoonan kuvauksen vivahteikkuudesta Haavion kirjaa Väinämöinen, suomalaisten runojen keskushahmo? Keskushahmohan Väinämöinen tietenkin on. Karsiiko tämä Väinämöis-keskeisyys muiden henkilöiden asemaa ja tulkintoja? Tässä kirjassa on muillekin henkilöille annettu runsaasti tilaa, mutta mielestäni valtaosa jää jälleen Väinämöisen jalkoihin. Muistakin henkilöistä toivoisi yhtä rohkeita ja voimakkaita tulkintoja sekä kytkentöjä persoonallisuuden piirteisiin ja muihin henkilöihin.
Viimeinen, kolmas osa, Naisia toisin silmin, tarkastelee miesten vaikutusta Kalevalan naiskuvaan. Heijastaako Kalevala Lönnrotin omaa misogyniaa ja patriarkaalista ideologiaa? Tähän kysymykseen hakee vastausta Arto Jokinen kolmannen osan lopussa artikkelissaan Naisia tohtori Lönnrotin leikkauspöydällä. Kirjan kantavaksi teemaksi olisi voitu ottaa myös sukupuoliasetelmat Kalevalassa, koska Naisia toisin silmin -osan artikkelit käyvät keskustelua kirjan aikaisempien, miehiä käsittelevien artikkeleiden kanssa. Tästä on esimerkkinä Siikalan artikkelin kohta, joka on otsikoitu Miksi Väinämöisestä ei ole naisten mieheksi.
Kolmijako palvelee rakenteellisesti kirjaa erittäin hyvin ja tuo sen muuten hieman irrallisiin artikkeleihin kehyksen, joka helpottaa niiden jäsentämistä. Tosi asia on kuitenkin se, että kirjassa on 18 artikkelia ja 15 kirjoittajaa ja siitä ei mielestäni voi seurata muuta kuin sekalainen soppa. Johdannossa kyllä ilmoitetaan että artikkeleissa näkökulmat ja argumentaatiot vaihtelevat epäjohdonmukaisesti. Silti jää kaipaamaan lujempaa otetta kokonaisuuteen.
Kirjan luettuani minulle jäi epäselväksi sen tarkoitus: miksi se on kirjoitettu ja kenelle se on suunnattu. Johdannossa on virke Kalevalaa ei voi haudata menneisyyteen, koska sen henkilöhahmot ajattelevat meissä myyttien tapaan ja sen visualisoinnit ovat osa kollektiivista mielikuvastoamme. Tämä virke herätti mielenkiinnon siitä, että kirjassa todella käsiteltäisiin sitä, miten Kalevala näkyy ja heijastuu nykyihmisen tajunnasta. Kuitenkin kirja jätti niiltä osin kylmäksi. Se tyytyy käsittelemään Kalevalan henkilöitä vanhan kaavan mukaisesti, eikä tätäkään käsittelyä viedä, muutamaa artikkelia lukuun ottamatta, loppuun asti. Kirja liikkuu tieteellisen ja populaarijulkaisun välimaastossa. Sen takia olisi kaivannut selkeää linjanvetoa johonkin suuntaan. Joko teoksen kirjoittajien määrää olisi pitänyt supistaa ja kirjoittaa selkeämpi kuvaus eri henkilöistä tai sitten kirjoittajien olisi pitänyt rohkeammin rikkoa rajoja ja viedä artikkelinsa pidemmälle esseistiseen suuntaan. Näin lukija olisi todella voinut, jo johdannossa kuulutetun tavoin, "vastata" tekstiin. Ja jos henkilöhahmot todella ajattelevat meissä myytin tavoin, niin artikkeleissa olisi voinut tuoda selvästi ja huumorilla höystettynä esille sen, miten ne meissä nyt sitten myytin tavoin ajattelevat. Rohkeuden avulla olisi varmasti päästy lähemmäksi jo Haavion asettamaa tavoitetta: Jos tämä teos tuo Kalevalan lähemmäksi kansamme niitäkin piirejä, jotka ovat siitä vieraantuneet, olen tyytyväinen, mihin kirjan toimittajat yhtyvät.
Kirjassa häiritsee kaiken muun lisäksi se, että osa artikkeleista pohjaa Suomen Kansan Vanhat runot -teokseen (SKVR) ja osa Lönnrotin Kalevalaan. Näin ollen artikkelit puhuvat folkloristisesti eri tason asioista. Opiskelua ajatellen Kalevalan hyvät ja hävyttömät -teoksella ei ole mielestäni juuri mitään annettavaa edes perusopinnoissa. Muun muassa kirjallisuusluettelo olisi voitu kerätä kirjan loppuun, koska se on kaikissa artikkeleissa kohdalla samankaltainen. Olisi säästytty siltä, että kirjassa on neljän sivun artikkeleita, joista kaksi sivua on kirjaluetteloa.
Suuret kiitokset täytyy osoittaa kirjan graafiselle suunnittelijalle Leena Neuvoselle, jolta ei onneksi rohkeutta ole puuttunut. Kirja on graafisesti loistava ja tuo uuden tuulahduksen tämän tyylisen kirjallisuuden ulkoasuun. Ainoat huonot puolet ulkoasussa ovat kannet, joiden liimaus irtosi ainakin minun arvostelukappaleestani, sekä tekstin alle upotetut harmaat kuvat, jotka on hieman liian tummalla painettu ja ne häiritsivät jonkin verran lukemista.
Kirjan aihe on kuitenkin niin mukaansa tempaava, että tyylillisistä ja teknisistä puutteista huolimatta se herätti ajattelemaan, että nuo Kalevalan hahmot todella ovat vaikuttavia henkilöitä yhä vieläkin. Eivätkä ne turhaan ole muodostuneet eräänlaisiksi suomalaisiksi arkkityypeiksi, joita voitaisiin herätellä enemmänkin henkiin ja löytää niille uusia käyttötapoja uusissa yhteyksissä. Meissä jokaisessahan asuu pieni kalevalainen henkilögalleria.
Tero Leponiemi, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
einars (at) st.jyu.fi