I.K. Inha: Kalevalan laulumailta. Toim. Pekka Laaksonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 739. Helsinki: SKS. 1999. 437 s.
Maaliskuussa 1894 alkoi kahden nuoren miehen viiden kuukauden retki – tai ehkäpä pikemminkin seikkailu – Kalevalan syntysijoille Vienan Karjalaan aikomuksenaan tallettaa häviävää kansanperinnettä. Into Konrad Inha (1865–1930) halusi kuvata niin ihmisiä, vanhoja pukuja, juhlia, rakennuksia kuin maisemiakin, kun taas Kusti Fredrik Karjalaisella oli päämääränä tutkia karjalan kielen sanastoa ja lauseoppia. Lisäksi molempien tuli kirjoittaa ylös "runotähteitä". Innoittajanaan Inhalla oli ollut suomen kielen opettaja Arvid Genetz, joka oli kuusi vuotta aiemmin tehnyt runoretken Aunukseen ja Vienaan. Toinen suuri vaikuttaja oli Elias Lönnrot, jonka vielä silloin julkaisemattomia matkapäiväkirjoja Inha siteeraa ja kommentoi useasti.
Kevät on aikaisin miesmuistiin ja kumppanukset pelkäävät jäävänsä taipaleelle jääteiden pettäessä, mutta lopulta he pääsevät Jyvöälahteen suomalaissyntyisen lesken Jenny Maria Haurun hoteisiin. Täältä Inha tekee yksityiskohtaisia kuvausretkiä eri puolille Vienaa sillä aikaa kun Karjalainen käy läpi karjalan kielen sanastoa venehjärveläisen Varahvontta Lesosen kanssa. Varahvontta matkustaa kaksikon mukana niin kesäjuhlilla kuin pokkouhria annettaessa ja paljastuu mainioksi matkaseuralaiseksi retken edistyessä. Harmia ja jännitystä tuottavat surkea kartta, runoihin torjuvasti suhtautuva usko ja monenlaiset juorut miesten aikeista, jotka Inha selvittää ihailtavalla tarmokkuudella.
Inha kirjoittaa elävästi ja antaumuksella tapahtumista, sekä itse koetuista että kuulluista, ja upeat valokuvat täydentävät tekstiä. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1911, joten kieli on varsin vanhahtavaa ja mielipiteitä sävyttävät ajan kansallisuusaate ja karelianismi. Kirjoitusta on tosin hieman nykyaikaistettu ja pitkiä kappaleita jaettu uudelleen, mutta tekstistä sitä ei huomaa. Inha ja Karjalainen hakevat "turmeltumattomia" ja "alkuperäisiä" runoja, joiden he katsovat harmikseen hävinneen miltei kokonaan. Inha ihailee asukkaiden luonnollisuutta ja lapsenomaisuutta ja kuvailee köyhyydessä elävien karjalaisten oloja säälien.
Kirjassa esiintyvistä henkilöistä kaikkein paras on ehdottomasti Karjalaisen apuri Varahvontta, jonka edesottamuksia Inha kuvailee tuon tuostakin. Hänellä on pieni tytär, josta puhumalla miehen saa iloisemmalle tuulelle, ja työ voi taas jatkua. Tyttärensä vuoksi hän etsiikin töitä ja käy kotona vain silloin tällöin. Varahvontta ei uskalla nukkua taipaleella oltaessa rakennuksissa, koska hän pelkää kuollakseen "tshitshiliuskoja" ja käärmeitä ja nukkuu tämän vuoksi ulkona tai veneessä, oli kuinka kylmä tahansa. Kirjan edetessä käy ilmi, että apurin ja kielenoppaan pesti oli hänelle enemmän kuin onnenpotku, sillä ennen niin laiha ja kaitakasvoinen mies saa verevyyttä ja lihaa luitten päälle vallan mainitsemisen arvoisesti. Kun syksy koittaa ja Inhan ja Karjalaisen matka alkaa olla lopuillaan, käy miestä sääliksi tämän joutuessa taas etsimään kurjasti palkattua työtä. Niinpä Inha ja Karjalainen lahjoittavatkin hänelle mitä heiltä liikenee ja lisäksi uuden veneen, jonka he olivat ostaneet aiemmin.
Kalevalan laulumailta on kerrassaan nautinnollista luettavaa. Heti alkusivujen jälkeen lukija solahtaa aivan huomaamattaan seuraamaan mitä suurimmalla kiinnostuksella kaksikon onnen ja epäonnen hetkiä aikaan, jolloin Suomen itsenäisyydestä vasta haaveiltiin ja Kalevala oli hädin tuskin miehen iässä. Inha etsii tarunomaista suomalaisten alkukotia, mutta löytääkin katovuoden nälkiinnyttämiä ihmisiä, jotka suhtautuvat runoihin enemmän karsaasti kuin ihaillen. Kuvien, uskomusten ja runonäytteiden lisäksi kirja tarjoaa aikalaisen näkökulman ajan yhteiskuntaan ja ajatusmaailmaan. Alan opiskelijalle Inha ajatuksineen varmasti muistuttaa mieliin taistelun siitä, onko Kalevala historiallinen vai ei tai onko se joskus ollut kokonainen eepos, jonka sirpaleita ahkerat runonkerääjät vaivojaan säästelemättä keräilivät ja liimailivat taas yhteen. Oman näkökulmansa antaa myös Lönnrot, jonka muistiinpanoja Inha siteeraa aina sopivan paikan tullen, jolloin Inhan kertomus saa perspektiiviä puoli vuosisataa vanhempiin tapahtumiin.
Inha on tallentanut valokuviinsa raakun keräämistä, kyykän peluuta ja kalmistoja. Kuvat sinänsä ovat kauniita, mutta niihin suhtautuu vielä suuremmalla mielenkiinnolla oivien tietojen vuoksi. Esimerkiksi nimiösivun vieressä oleva Kaunis Toarie saa aivan uuden näkökulman, kun Inha mainitsee tekstissään tytön olleen kuulu kauneudestaan, huolimatta vasta 15 ikävuodestaan. Useat miehet olivat häntä jo käyneet kysymässä, vaikka tyttö elikin sangen niukoissa oloissa. Kalmistoa esittävissä kuvissa oleviin risteihin ei kiinnittäisi sen suuremmin huomiota, ellei Inha erikseen mainitsisi niiden hienosta puukäsityöstä.
Kahteen ensimmäiseen painokseen (1911 ja 1920) verrattuna kirja on kookas, sillä se on toimitettu hyvin ammattitaitoisesti uudelleen. Johanna Kurela on vastannut tekstitoimituksesta ja hakemistoista ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa kuvatoimituksesta. Teos sisältää toisesta painoksesta uupuvat Arhippa Perttusen runot, sekä toisintokuvia, jotka Inha oli joutunut aiemmista painoksista jättämään pois. Lisäksi kuvat on julkaistu nyt ensi kertaa kokonaisina reunoineen kaikkineen ja suuremmassa koossa kuin aiemmissa painoksissa. Kokonaisuutena kirja olisi sujuva ilman runoja, mutta, kuten Inha itsekin toteaa: Arhipan runoista lukija saa käsityksen, minkälaisia parhaat Kalevalan rakennusaineet olivat. Asiasta kiinnostumaton voi toki hypätä näiden yli ja lukea teoksen kuin parhaimman seikkailukirjan ikään.
Kirjan lukemista ei kannata kuitenkaan aloittaa alusta kuin Pekka Laaksosen prologin verran. Tapahtumien läheistämiseksi kannattaa lukea sivut 411–437, joilta löytyy sekä Inhan käytössä ollut että retkeä käsittelevä kirjallisuus, henkilö-, paikannimi-, ja asiahakemisto, sekä karjalan kielen sanasto. Lisäksi sieltä löytyvät kuvien luettelo, säveliä, Vienan Karjalan kartta ja I.K. Inhan toiminnan lyhyt kronologia. Tärkeimpiä näistä ovat sanasto ja kartta - itselläni on aivan kumma taipumus mieltää Viena aivan liian etelään. Kartalle on merkitty Inhan kulkemat kylät, mutta ei reittiä. Ihan vain vertailun vuoksi olisin mieluusti halunnut nähdä edes osasen siitä Inhan niin kovasti parjaamasta Inbergin kartasta.
Ulkoasultaan kirja on kaunis ja tasapainoinen sekoitus vanhaa ja uutta tyyliä. Graafisesta suunnittelusta on vastannut Jorma Hinkka, ja jälki on kertakaikkisen upeaa. Kansipaperi jatkaa toisen painoksen tyyliä, mutta värit ovat rohkeammat. Paperi on luunvalkoista ja paksua, jolloin se tuntuu vanhalta ja arvokkaalta jo pelkästäänkin. Tekstissä on harmaalla painetut tyylikkäät aloituskirjaimet, ja sivut miellyttävät silmää. Eräs pikkuseikka jää kuitenkin harmittamaan: vasemman sivun teksti on asemoitu turhan oikealle, jolloin sivu pitää todella painaa auki, jotta kaiken tekstin näkee. Tiedä sitten, onko ratkaisu esteettinen vai pelkkä lapsus.
Kalevalan laulumailta on täydellinen kirja lahjaksi. Se on ulkoasultaan tyylikäs, ei kuitenkaan liian prameileva, sekä jo entuudestaan hyvin tunnettu ja arvostettu teos. Se on fantasiaa, kuten myös seikkailukirja ja kuvakirjakin, joten lahjan saaja varmasti löytää itselleen jotain uutta ja antoisaa. Minua kiinnostivat erityisesti herrojen keräämät uskomukset, Arhipan runot ja ne niin kauniit, korumaiset mustavalkoiset kuvat. Kirja on hintava, mutta laatuunsa nähden hyvin edullinen.
Hilla Rytkönen, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
wellamo (at) st.jyu.fi