Tuulen jäljillä. Kirjoituksia kansanperinteestä ja kulttuurihistoriasta. Toim. Pekka Laaksonen & Sirkka-Liisa Mettomäki. KSVK 77 & 78. Helsinki: SKS. 1999. 352 s.
Tuulen jäljillä on Kalevalaseuran vuosikirja 77 ja 78. Virallisesti vuonna 1919 perustettu akatemian kaltainen Kalevalaseura on julkaissut vuosikirjoja ja jakanut tunnustuspalkintoja vuodesta 1921 lähtien. Seuraan kutsutut tutkijajäsenet ovat ansioituneita, ja vuosikirjan kirjoittajat edustavat eri perinteen tutkimuksen aloja ja oppiarvoja. Vuosikirjan toimittajina ovat olleet jälleen Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki.
Tuulen jäljillä sisältää kaikkiaan 21 artikkelia, kirjoittajalistan ja Kalevalaseuran toimintakertomuksen vuosilta 19951997. Kirjoittajissa on aiemmista vuosikirjoista tuttuja, kuten Heikki Kirkinen, Uuno Salo, Lotte Tarkka ja Leea Virtanen. Artikkelien aihepiiri on monipuolinen ja laaja lähtien bjarmeista, edeten Vuokkiniemen väestön etnisestä taustasta eri artikkelien kautta kuolemaan kehtolauluissa, pappiin kaskunkertojana sekä päätyen lopulta Pertti Virtarannan (191897) ja Matti Kuusen (191498) muistoksi kirjoitettuihin artikkeleihin. Tyyliltään ja tasoltaan artikkelit ovat vaihtelevia. Enin osa on tieteellistä, osa vapaamuotoisempaa tekstiä, ja joukossa on joitakin muistelmia, haastattelu ja otteita päiväkirjasta.
Kirjassa ei ole johdantoa eikä takakannessa esittelyä, joten tartuin kirjan nimeen, josko siitä löytyisi kirjan kantava ajatus. Leikittelen ajatuksella, miten Tuulen jäljillä -nimi voisi kuvastaa teosta. Vaikka tuulta itseään ei voi nähdä, voi sen synnyttämät vaahtopäät ja riepottelemat puut nähdä, ujelluksen kuulla nurkissa ja lämmön tai kylmyyden tuntea iholla. Samoin on laita historiallisten henkilöiden, tapahtumien sekä kansanperinteen, joita nykytutkija ei pääse enää havainnoimaan suoraan, vaan hänen on etsittävä ja tulkittava menneisyyttä epäsuorasti, erilaisten ja -laatuisten reliikkien kautta.
Tuulen jäljillä -nimen ja Marjut Huuskosen kirjoittaman nimiartikkelin välinen yhteys vaikuttaa tulkinnalliselta. Huuskosen artikkeli käsittelee kahden kulttuurin edustajan, Finnmarkenin saamelaisen villipeuranpyytäjä Stuorra-Jovnna Jomppasen ja suomalaisen Utsjoen ja Inarin kirkkoherra Jaakko Fellmanin tapaa kuvata tuuli suullisessa ja kirjallisessa traditiossa. Voidaan ajatella, että kun Huuskosen artikkelissa Jomppanen ja Fellman tulkitsevat tuulta eri selitysmallien avulla, tulkitsevat nykytutkijat samoin historiallisia ilmiöitä ja perinnettä.
Teoksena Tuulen jäljillä on suunnattu tutkijoille asiantuntijakäyttöön mutta toisaalta myös kulttuurintutkimuksesta kiinnostuneille harrastajille. Osa artikkeleista on spesifiä aihetta käsittelevänä ansiokas ja oivallinen johdanto tai kimmoke asian tutkimiseen, etenkin kun mukana on perusteellinen lähdeluettelo ja huomautukset, kuten Lotte Tarkan artikkelissa. Kokonaisuutena teosta ei ole rakennettu yhteisen teeman ympärille minkä takia teos on hajanainen, kenties satunnaisesti valittu, kokoelma artikkeleja. Esimerkiksi vuosikirjoissa Metsä ja metsänviljaa (1994) ja Olkaamme siis suomalaisia (1996) artikkelit liittyvät johdonmukaisemmin tiettyyn aihepiiriin kuin Tuulen jäljillä -vuosikirjassa.
Esittelen seuraavaksi muutaman arpomalla valitsemani artikkelin Tuulen jäljillä -teoksesta. Tarkka selvittää laajassa artikkelissaan Smötkön Riiko mikrohistoriallinen kertomus vienalaistietäjän elämästä ja runoudesta elävästi ja koskettavasti tietäjän elämänvaiheita 191040-luvuilla. Se muistuttaa, että runonlaulajat ovat olleet todellisia ihmisiä, eivätkä sankarillisia, ehtymättömästi sanaisista arkuistaan omintakeisia ja uusia runoja laulavia sankareita, jollaisina kansanrunoudenkerääjät ovat heitä joskus arvioineet ja arvottaneet. Artikkeli sivuaa myös Akseli Gallen-Kallelaa runonkerääjänä sekä suomalaisten runonkeruun ja -tutkimuksen taustalla vaikuttaneita poliittisiakin aatteita. Mikrohistoriallinen lähestymistapa on varmasti hedelmällinen vastakin niin runonlaulajien kuin kansanrunouden tieteenalan tutkimuksessa.
Anna-Maria Åströmin artikkeli Carl Axel Gottlund rajanylittäjänä ja Pia Isojärven Säätyläinen yöjalassa C.A. Gottlundin seksuaalisuutta käsittelevät muistiinpanot ovat katsaus kirjailija ja kansanrunouden kerääjä Gottlundin (17961875) perhetaustaan ja säätyläisyyteen.Gottlund syntyi ruotsinkielisen papin poikana, mutta perheen muutettua Juvalle 1803, hän tutustui suomenkieliseen rahvaaseen ja oppi suomen kielen.Gottlund oli asenteiltaan vapaamielinen ja liikkui sulavasti niin rahvaan kuin oman säätynsä parissa. Åström kirjoittaa sujuvasti ja herättää mikrohistoriallisella tutkimuksellaan lukijan mielenkiinnon aihetta ja lähteenään käyttämiään Gottlundin päiväkirjoja kohtaan.
Isojärvi jatkaa ja syventää aihetta tutkimuksellaan Gottlundista tämän nuorena laatimistaan seksuaalisuutta käsittelevistä kirjoituksista. Gottlund noudatti säätynsä seurustelutapoja suhtautumisessaan erisäätyisiin naisiin, joten hänen kirjoituksensa kuvaavat yleisemminkin 1800-luvun alun nuoren säätyläismiehen seurustelutapoja ja seksisuhteita ja ovat siten tutkimukselle merkittäviä.
Eero Saarenheimon teksti Vieläkin miesten kalevalaisesta kaksinlaulusta palaa jälleen ruotsalaisen everstin A.F. Sköljdebrandin ja italialaisen matkailijan Giuseppe Acerbin piirroksiin suomalaisesta tuvasta ja kiistaan kalevalaisesta kaksinlaulusta. Elsa Enäjärvi-Haavio kehotti tutkimuksessaan Pankame käsi kätehen suhtautumaan varauksella kyseisten piirrosten todistusarvoon kysymyksessä kalevalaisen laulannan esityksestä. Saarenheimon vajaa viisisivuinen artikkeli on oikeastaan vastaus napolilaiselle professori Christina Wis-Murenalle, jonka mielestä Acerbin piirros pohjautuu matkailijan omiin havaintoihin Länsi-Suomesta. Lukematta Wis-Murenan tutkimusta, Saarenheimon Wis-Murenan näkemyksen tyrmäävä argumentaatio ja esimerkit ovat vakuuttavat.
Unto Salon tekstissä Ukkosenjumaluudet Suomen taivaalla olisin kaivannut perusteluja sille, miksi Salosta kreikkalaiset amatsoni-koristeiset vaasit todentavat, että kaksoiskirveet edustavat äitijumaluutta ja miksi jumaluutta on palvottu Skandinaviassa kaksoiskirveiden käyttöaikana. Opiskelijana herää kysymys, onko Salo yksinkertaistanut tai ylitulkinnut esineiden muodon merkitystä ihmisten uskonnollisessa elämässä, etenkin kun Salo viittaa lähdeluettelossa omaan tutkimukseensa Itämeren-Suomi eurooppalainen maa ja on täten jättänyt tarkemmat lähdeviitteet pois. Nähtäväksi jää, tulkitsevatko tulevaisuuden arkeologit 1900-luvun uskonnollista elämää fallisen sauvasekoittimen tai vaginaalisen leipäkoneen avulla.
Kaikki Tuulen jäljillä -teoksen tieteelliset artikkelit eivät kenties kestä tiukan tieteellistä tarkastelua. Esimerkiksi Pekka Lounelan Vastaväitteitä koulu-kalevalaisille Esko Korpilinnan Kalevala-tulkintoja on humoristisesti ja nasevasti kirjoitettu avaus vähemmän konventionaalisen Kalevalan-tulkinnan maailmaan. Lounela arvostaa loistavana ironikkona tuntemaansa kuunnelma- ja näytelmäkirjailija Korpilinnaa (192892), joka kuitenkin yllätti Lounelan ilmeisesti vakavalla mielellä tehdyllä apokryfisellä Kalevala-tutkimuksellaan. Korpilinnan Leipäeepos-nimisen tulkinnan mukaan suomalaisilla, mayoilla ja inkoilla on yhteistä kulttuuriperintöä. Perusteluna tälle hän esittää muun muassa Kalevalan- ja ketsuankielen sanastojen samankaltaisuuden. Lounelan suhtautuminen Korpilinnan artikkeliin on hilpeä mutta samalla hämillinen, mikä johtuu varmaan osittain siitä, ettei Lounela odottanut Korpilinnalta moista, J.R.R. Tolkienin tarumaailmoja muistuttavaa Kalevala-tulkintaa, ei ainakaan tosissaan kirjoitettuna.
Teoksen loppuosassa on luonteeltaan kevyempiä ei-tieteellisiä artikkeleja, kuten muistelmia ja jopa päiväkirjamerkintöjä, joita voi lukea nopeasti viihteenäkin. T.I Itkosen (18911968) Muistoja nuoruusvuosien Inarissa sisältää yksityiskohtaisia ja koomisiakin muistelusten katkelmia paikallisista henkilöistä ja tapahtumista. Paavo Liskin artikkeli Kalevala Marinmaalla päiväkirjamerkintöjä syksyllä 1996 kertoo kirjoittajan omakohtaisista kokemuksista Kalevalan teatteriohjauksesta Marin tasavallassa. Päiväkirjakatkelmia lukiessani mieleen tulivat omat kouluaikaiset kokemukseni teatterin tekemisestä ja siihen liittyvästä yleisestä sähläämisestä. Silti vaikka kyseessä on Kalevalan ohjaaminen teatteriksi, ihmettelen miksi artikkeli on julkaistu Kalevalaseuran vuosikirjassa. Toisaalta sen luettuaan voi suomalaisena olla hyvällä mielellä siitä, miten hyvin asiat Suomessa ovat, kun teattereissa on toimiva lämmitys ja näyttelijät saavat palkkansa ajoissa.
Leena Kuukasjärvi, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
lekuukas (at) st.jyu.fi