Pekka Laaksonen: Kotimailla. Toim. Seppo Knuuttila & Ulla Piela & Senni Timonen. Helsinki: SKS. 1999. 498 s.
Luettuani Pekka Laaksosen Kotimailla artikkelikokoelman, olen kulkenut juttujen mukana halki Suomen ja päässyt tutustumaan seutuihin, kyläyhteisöihin ja loistaviin tarinankertojiin ja kyläpersooniin, tavannut monenlaista tapaa ja tottumusta perinteen jatkumossa. Kotimailla koostuu Pekka Laaksosen vuosien mittaan (1971–99) kirjoittamista artikkeleista. Aikaisemmin julkaistujen artikkeleiden joukossa on myös ennen julkaisematonta materiaalia. Artikkelit on koottu aihepiireittäin jaksoiksi, jotka on nimetty erilaisilla yleisotsikoilla. Selkeästi asiasisältönsä mukaan nimetyt artikkelit puolestaan sisältävät alaotsikoita. Tämä rakenne on onnistunut, ja jaksot toimivat mukavana kehyksenä. Kirja sisältää runsaasti myös kuvia, aina tekstin aihepiiriin liittyen, kirjoittajan matkojen varsilta ja kauempaakin. Tällaisessa muodossaan kirjaa on miellyttävä lukea ja selailla. Jaksot mahdollistavat myös lukutavan, jossa voi poimia luettavakseen kiinnostavia artikkeleita sieltä täältä. Kirjan lopusta löytyy luettelo artikkeleiden julkaisuyhteyksistä sekä Laaksosen muista kirjoituksista.
Teos lähtee liikkeelle Laaksosen omasta lapsuudesta ja nuoruudesta Lahdessa jaksolla Tuoksuja, ääniä, muistoja. Olennaisena korostuvat luontoon, sosiaaliseen ympäristöön, yhteisöön, ja siinä eläviin ihmisiin liittyvät muistikuvat. Kerronta on tarkkaa: se poimii tiettyjä yksityiskohtia lapsen maailmasta, joita lukiessa voi muodostaa käsityksen kyseisestä ajasta ja ympäristöstä. Muistikuvia kerrotaan värikkäästi ja muodoltaan kerronta on kuin fiktiivistä tarinaa. Tapahtumat on poimittu ja koottu sujuvaksi ja mukavaksi lukukokemukseksi. Lieneekö pohdinnan aihetta siinä kuinka suuri merkitys lapsuuden ja nuoruuden kokemuksilla ja sen aikaisella maailmankuvan muotoutumisella on ollut Laaksosen suuntautumiselle työssään? Olisi ainakin helppo uskoa näkevänsä vaikutukset kirjan jälkimmäisissä artikkeleissa. Se kuusi ja se kivi sekä Luonnossa ovat jaksoja, jotka kirkkaimmin tuovat tämän seikan esille.
Jaksossa Keruuretkellä Laaksonen kertoo Sellin kylään Pohjois-Aunukseen tehdystä matkastaan päiväkirjamuodossa. Kyläidylli piirtyy herkästä maisemasta, sydämellisistä ihmisistä, kujilla vaeltavista lampaista, lämpenevästä kylystä, lauantaitansseista. Laaksonen kuvaa kokemaansa ja näkemäänsä kunnioituksella. Lukija voi nähdä kylän herkkyyden ja kauneuden, sen yhteisöllisyyden, ihmiset maisemassaan. Haastattelutilanteet ovat olleet mitä varmimmin antoisia kokemuksia. Pogostan eukkoja jututtaessa kahden tunnin nauhalle mahtui paljon. Naiset kertoivat hää- ja tanssitavoista, elämänsä vaiheista, laulutilanteista, lemmenkylvetyksestä, taikatavoista, sota-ajasta. Lisäksi he kertoivat muutaman tarinan ja memoraatin ja lauloivat useammankin laulun. Mukaan mahtui vielä jutustelua arkipäivän asioista. Jakson valokuvat antavat vakuuden siitä, mitä Laaksonen on kerronnallaan kuvannut. Ihmisiä toimissaan, mutta myös joutilaita hetkiä, aikaa poseerata kameralle.
Parkanon seutu näyttäytyy rikkaana suullisen perinteen alueena Laaksosen siitä kirjoittaman artikkelin Parkanon tarinat pohjalta. Lähinnä perinne käsittää uskomuksia, tarinoita hiidenväestä, liekkiöistä sekä tarinoita silmänkääntötemppuja ja taikakeinoja hallitsevista persoonista. Yksi tällainen on Maalari-Kustaa, jonka kulkurimaisuus lisää entisestään sitä mystiikkaa, joka häneen liitettiin jo kansanparantajana ja noitakeinojen taitajana. Parkanosta tallennettua lukee niin ikään kuin fiktiivistä tarinaa. Samassa jaksossa Se kuusi ja se kivi Samuli Paulaharju saa suuren sijan. Laaksonen kirjoittaa Paulaharjun Karjalan matkasta, siellä hänen kohtaamistaan ihmisistä ja perinteen tallentamisesta.
Huolimatta kirjoittamisen aikavälistä on artikkelit kerrottu samalla viihdyttävällä tyylillä. Runsaasti anekdootteja sisältävät artikkelit väistelevät tieteellistä formaattia, ja kerronta läheneekin enemmän jutustelua kuin tiukan suoraviivaista asiatekstiä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö teksteillä olisi informatiivisuutta myös mahdollisten tutkimusintressien kannalta. Laaksosen kuvaamat tapahtumat tulevat kerronnan keveyden ansiosta lähelle lukijaa, ja monelle folkloristiikan tutkijalle tällainen aines on arvokasta materiaalia juuri sen ilmapiirin ja tunnelman löytämiseksi, joka tutkimuksen ja kohteen välillä voi olla. Niiden kulttuurihistoriallista sisältöarvoa ei voida kieltää. Kirja ei ole kuitenkaan suunnattu pelkästään perinteen tutkijoille vaan kaikille perinteestä kiinnostuneille.
Artikkeleista on luettavissa jotain siitä tunnelmasta, mikä on mahdollista kohdata perinteen tallennusmatkoilla kaskuja ja uskomuksia kuunnellessa. Niistä välittyy yhteisöllisyys ja yhteisyys, ihmisten kohtaamisen rikkaus. Anekdoottien runsaus luonnostaan lisää humoristisuutta ja keveyttä. Kirja käy läpi useita perinteen osa-alueita runonlaulajista jätkäperinteeseen, saunakulttuurista leikkiperinteeseen. Lisäksi monet henkilöt saavat oman artikkelinsa. Ote läpi kirjan henkilöineen ja maisemineen tuo ihmiset värikkäästi esiin. Lukijalle tarjotaan monta hyvää juttua, jotka olisi muuten helppo syrjäyttää tieteen nimissä.
Kommentoidessaan tutkimuksia ja tallennettua materiaalia Laaksonen ei ole tiukan tieteellinen vaikka tiedettä sivuaakin. Tieteellistä keskustelua Laaksonen lähestyy enemmän kommentoinnin kuin objektiivisen esittelyn kautta. Ainakin tutkijan ote on häivytetty kielen mukaillessa kertovaa tyyliä.
Miesenergiaa on tarjolla jaksoissa Erimiehiä ja Miesten kesken. (Tämä osoittaa osaltaan sen kuinka tieteen kentällä, folkloristiikan tutkimuksessa miehet ovat olleet enemmistönä.) Tekstit kertovat miehistä tieteen parissa, miehistä perinteentaitajina ja jutunkertojina, persoonallisista kylänmiehistä. Kerronnan tyyli ei tässäkään kohden tee poikkeusta, vaan tieteen miehistä – Lönnrot, I.K.Inha, Haavio – kerrotaan yhtä lailla hupaisia juttuja, jotka vain lähentävät heitä tutkimuskontekstiin ja niihin ihmisiin, joilta he ovat aineistonsa haalineet. Tällaisessa muodossaan artikkelit paljastavat jotakin itse kunkin henkilön persoonallisuudesta, siten ne toimivat eräänlaisena kunnianosoituksena.
Tekstejä – jutustelua – on mukava lukea, mutta muutamissa kohdissa tällainen keveys kuitenkin menee yli jopa niin että lauseet sortuvat yksinkertaisuuksiin ja artikkeleiden relevanttius kyseenalaistuu. Tällaisia ovat esimerkiksi artikkelit Julius Krohnin tavasta puhua yksinään – Yksinpuhumisen jalo taito – ja Aleksis Kiven ulkonäöstä, jossa pohditaan, minkä näköinen Aleksis Kivi todella oli. Artikkelissa Miltä Aleksis Kivi ja Arhippa Perttunen näyttivät kirjoittaja tosin jää pohtimaan lukijan kanssa aiheen oleellisuutta. Osittain nämä artikkelit pelastuvat humoristisilla anekdooteilla ja muutamilla lauseilla, jotka herättävät kiinnostavia kysymyksiä. Artikkeli Voiko nauruun kuolla jää harmittavan lyhyeksi. Naurua ja humoristisuutta koskevaa pohdiskelua olisi lukenut enemmän kuin kahden sivun verran. Teksti on julkaistu aikaisemmin Tiede 2000 -lehdessä (1988). Artikkeli sisältää lähinnä muutaman huomion pohdiskeluitta, samoin kuin artikkeli Viikunanlehtiä, joka ottaa esille sensuurin vaikutuksen runoperinteen tallennuksessa.
Teosta voisi sanoa itsessään folkloreksi kaikkine henkilökuvauksineen, kaskuineen, juttuineen ja kertomuksineen. Mukaan on mahtunut laaja repertuaari kummitusjuttuja, uskomuksia, henkilökaskuja, kansanlääkintää. Mukavaa on myös se, että kirjaan on koottu folkloristiikan tutkimuksen uraauurtavien ohella artikkeleita myös vähemmän tunnetuista henkilöistä ja aiheista. Siten artikkelit johdattavat lähelle ihmisen arkea, elämää, juuri sitä missä folklore syntyy.
Kirjan nimi toimii kokoavana ja johdattelevana tekijänä. Se luo ilmapiirin satunnaiselle artikkeleiden esiintuomalle yhteisölle. Samalla se rakentaa lukijalle ympäristön, jossa kirjoittaja ja tarinoitaan kertovat persoonallisuudet ovat eläneet ja toimineet.
Salla Kujala, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
salkujal (at) st.jyu.fi