Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Keijukaiset. Totta ja tarinaa toisesta maailmasta. Helsinki: SKS. 1995. 135 s.
Suomalainen keijukaistutkimus on viime aikoina ollut kovin heikoissa kantimissa – aihetta käsittelevä kirjallisuus on kovin vanhaa ja runsaasti epätarkkuuksia ja ennakkoluuloja sisältävää. Marjut Hjeltin kirjoittama ja Jaana Aallon kuvittama Keijukaiset on luultavasti tämän hetken pätevin suomalaisin keijukaisteos. Suomalainen keijukaisperinneaineisto on valitettavasti kovin puutteellista, mikä tuskin voi johtua muusta kuin kerääjien ennakkoasenteista ja -intresseistä. Arkistomateriaalin ongelmista huolimatta Hjelt on kuitenkin onnistunut esittelemään tarkasti kaikkiaan yhdeksän puhtaasti suomalaista keijutyyppiä. Tarkemmat tiedot keijujen olemuksesta, luonteesta ja tapakulttuurista pohjautuvat nähtävästi hänen omaan havainnointiinsa. Mielenkiintoisen vertailukohdan tuo hänen esittelemänsä irlantilainen keijusto, josta löytyy seitsemää erilaista lajia. Kuten hyvin tiedämme, irlantilaiset arvostavat keijujaan tuntuvasti meikäläisiä enemmän, ja Hjelt onkin tehnyt kirjaa varten arkistomatkan Dubliniin.
Keijukaislajien esittelyn lisäksi kirja selvittää keijujen historiaa, kulttuuria ja elämäntapaa monelta näkökannalta. Nopeasti käydään läpi keijujen esihistorialliset juuret ja käsitellään keijujen asutushistoriaa, mikä onkin tarpeen, sillä useimmat taitavat vielä nykyäänkin elää siinä luulossa, että keijukaisia olisi aina ollut Suomessakin. Todellisuudessa kuitenkin mm. hittusasutus on täällä vain n. 400 vuotta vanhaa, ja hörviäisetkin ovat vain muutamia satoja vuosia hittusia vanhempia. Myös keijujen myyttistä alkuperää käsitellään ja esitellään kilpailevia vaihtoehtoja: yhden näkemyksen mukaan he ovat Evan Jumalalta piilottamia lapsia, toisen taas langenneita enkeleitä ja kolmannen käsityksen mukaan he ovat muinainen, näkymättömäksi hävinnyt soturikansa. Monet kysymykset jäävät vielä tältäkin alalta avoimiksi. Lisää tutkimusta selvästi vielä kaivataan. Mielenkiintoinen, joskin hieman epäselvä dokumentti on suomalaisten keijujen levinneisyyskartta, joka näyttäisi jättävän keijuvapaan alueen jonnekin Keski-Suomen ja Etelä-Savon tietämille. Mainittakoon että tämä kartta, samoin kuin eräät muutkin teoksessa esitetyt dokumentit, ovat nähtävästi peräisin keijuilta.
Keijukaisten kulttuurikatsaukset on sijoitettu keijukaisista kertovien tarinoiden yhteyteen. Näin esim. keijujen erilaisten asuinsijojen kuvausten yhteyteen liittyvät tarinat maan alla asuvien mäkikeijujen valtakunnasta, keijujen saarelle eksyvien viikinkien onnettomasta kohtalosta, kalastajan vaimoksi tulevasta vedenkeijusta, suohisten lempeästä kuninkaasta ja niityillä asuvien kukkaiskeijujen kujeilusta. Yhteensä tarinoita on yli parikymmentä, ja ne vuorottelevat sujuvasti keijujen elämän kuvauksen kanssa. Osa tarinoista on vanhoja, ilmeisesti irlantilaisia kansansatuja, toiset taas ovat uudempia kertomuksia, muutamat aivan viime vuosilta. Hjelt on kuitenkin pystynyt pitämään tyylin kiitettävän yhtenäisenä, ja vaikka kertomukset sinänsä liikkuvatkin hieman eri tasoilla, ne eivät ole häiritsevästi erityylisiä. Itse asiassa monet viimeaikaisimmista keijukohtaamisista muistuttavat monella tapaa satojen vuosien takaa säilyneitä kertomuksia, ja kuten tositarinat valitettavan usein, nämäkin tapaavat päättyä useimmiten onnettomasti.
Tämän jälkeen siirrytään varsinaiseen keijukaiskulttuuriin. Käsitellään mm. keijujen suhdetta aikaan ja sellaisia keskeisiä tapoja kuten häitä ja hautajaisia eikä keijujen arkeakaan unohdeta – olkoonkin että se vaikuttaa melko suhteelliselta käsitteeltä vaikkapa sellaisista rentuista kuin klurikauneista tai keikkaista puhuttaessa. Keijukaismaailman ajankulkuhan on tunnetusti erilainen kuin meidän maailmassamme, ja Hjelt esittää kaksi erilaista näkemystä asiasta: toinen on ylämaalaisten keijuastrologien laatima arvio (vuosi ihmisten maailmassa on 900 vuotta keijujen maailmassa) ja toinen Irlannista (5 minuuttia ihmisten aikaa vastaa 100 vuotta keijuilla). Myös tietoja samanlaisestakin ajankulusta on, joten kysymys jää ratkaisemattomaksi. Tätäkin pohdintaa tuetaan irlantilaisella tarinalla Samista jolle tämä merkillinen ilmiö koituu suorastaan kohtalokkaaksi. Tämän lisäksi valaistaan keijukaiskalenterin toimintaa ja kerrotaan keijuille tärkeistä päivistä ja vuorokaudenajoista. Erityisen huomionarvoinen on keijukaishoroskooppi, jonka ainakin omalta osaltani voisin sanoa toimivan ainakin paremmin kuin nämä meikäläiset vastaavat: tyypillisenä männinkäisenä olen itse esimerkiksi mielestäni ihan tarpeeksi viisas, rakastan salaisuuksia ja pidän puolukoista.
Hjelt esittelee myös joukon enemmän tai vähemmän hyödyllisiä ja käyttökelpoisia konsteja joilla voi pärjätä jokapäiväisessä elämässä keijujen kanssa. Esimerkiksi keijukaisten – erityisesti männinkäisten – näkemiseen neuvotaan useita konsteja, joista helpoimmalta kuulostaa silmien siristely. Tämä on helposti todettavissa jokseenkin epäluotettavaksi menetelmäksi, jonka takia kirjasta löytyy muutama muukin konsti, mutta ne vaativatkin jo ruumiita tai ainakin sellaisen pesuvettä, mustan kukon verta ja kolmen tien risteyksen. Varsinainen kanssakäynti keijujen kanssa onkin sitten asia erikseen. Usein se jää keijujen puolelta kiusantekoon ja härnäämiseen, mutta joskus keijukaiset voivat osoittaa myös armeliaisuutta tai suurta ystävällisyyttä, eivätpä ihmisten ja keijujen väliset rakastumisetkaan ole tuntemattomia. Mutta kuten tarinoista käy hyvin ilmi, ei kanssakäymiseen keijujen kanssa voi antaa juurikaan ohjeita, sen verran erilaista joukkoa niistäkin löytyy.
Joskus keijujen ilmaantuminen voi kuitenkin olla kerrassaan epätoivottua, etenkin tietysti ilkeämielisten keijujen tapauksessa. Tätä varten selvitetäänkin joitain konsteja keijuilta suojautumiseksi. Muutamat kasvit, kuten kataja ja pihlaja käyvät tähän, samoin kuin erilaiset rautakapineet, vaikkapa hevosenkenkä tai sakset. Teräaseillahan on Suomessakin hätyytetty jos jonkinmoisia kummituksia ja painajaisia, ja etsimättä tuleekin mieleen ajatus, että kuinkakohan usein vanha kansa (tai luultavammin perinteentallettajat) ovatkaan sekoittaneet keijukaiset vaikkapa maahisiin tai haltijoihin. Tähän viittaisi sekin että Hjelt kertoo keijukaistenkin harrastavan ns. vaihdokastoimintaa, kehtolapsen vaihtamista joko puupökkelöön, rumaan keijulapseen tai keijuvanhukseen. Joka tapauksessa erilaisten suojakonstien tarpeellisuudesta todistaa nykysuomalainen kertomus lasta kiusaavista hittusista – onneksi keijuasiantuntija oli tällä kertaa tavoitettavissa.
Kirja oikaisee erinäisiä väärinkäsityksiä ja harhaluuloja keijuista, joista ehkä sitkein on nykyaikanakin vallitseva keijujen samastaminen yksistään iloisiin ja kauniisiin kukkaiskeijuihin. Keijujen kirjo on kuitenkin hyvin laaja: pahemmasta päästä voitaisiin ottaa esimerkiksi suomalaiset keikkaat, kalmakuusten alla asustelevat rujot ja rähjäiset olennot, jotka toisinaan lentelevät lepakoilla ja pontikkaa hörpittyään voivat äityä rähiseviksi häijyläisiksi. Muutenkin tarinoista käy hyvin ilmi ettei keijuja voi käsittää aivan niin yksipuolisesti eikä millään muotoa pelkästään hyviksi olennoiksi kuin on tapana – usein keijujen kujeilukin saa ihmisten kannalta ikäviä piirteitä. Mainittakoon vielä mielenkiintoinen erityispiirre suomalaisista keijuista, nimittäin yhteys hautausmaihin ja kalmaan. Tästä seikasta tietää mainita jo suomalaisen metsänväen tutkijapioneeri Kristfrid Ganander "kejjusista eli kejjungaisista" puhuessaan, mutta Hjelt antaa aiheesta tarkentavia tietoja. Sihjat, näävelit ja pönttöhiittiset asuvat hautausmailla ja keikkaatkin kalmakuusten juurilla. Hittusia ilmestyy taas usein kuolevien ihmisten luokse: jos ihminen on ollut eläessään häijy ja ilkeä, mustat hittuset raapivat jalkoja ja kuiskuttelevat pahoja ajatuksia manalle menevän korvaan. Hyvän ja lempeän ihmisen läheisyyteen taas etsiytyy hyväntahtoisia, lohduttavia hittusia, jotka voivat vaikkapa silittää lempeästi kuolevan hiuksia.
Keijuillakin on omat kuuluisuutensa, ja nämäkin muistetaan kirjassa esitellä. Näitä löytyy kuuluisista kuningaspareista kuten Finvarasta ja Oonaghista sellaisiin suuriin persooniin kuten Puck-veijari tai erakoitunut Himalajalla asusteleva Demogorgon; keijuillakin on näemmä eksentrikkonsa. Arkipäivän keijutarkkailijalle ehkä hyödyllisempi on taas lyhyt lista muutamasta keijujen sukulaisesta. Omasta kokemuksestanikin tiedän että tottumaton tarkkailija saattaa helposti sekoittaa esim. haltijat ja maahiset keijuihin, ja sen tähden lyhyt selonteko niistäkin on paikallaan. Myös sellaiset eteläeurooppalaiset, kaukaisemmat sukulaiset kuin nymfit ja lamiat mainitaan, joskin valitettavasti molemmat ovat kuolleet jo sukupuuttoon. Meidänkin olisi varmasti syytä ottaa vakavasti mm. hörviäisten ja kolsijaisten suojelu, ennen kuin on liian myöhäistä: minunkaan sukupolvestani ei monikaan ole varmaan noita edes omin silmin nähnyt.
Mielenkiintoinen on kirjan lopusta löytyvä katsaus taiteessa esiintyviin keijuihin. Tämä osio vaikutti kirjan muun sisällön rinnalla ulkoasultaan hieman sekavalta, muttei varmaan olekaan tarkoitettu samalla tavoin luettavaksi. Hjeltin näkökulma keijukulttuuriin on kiitettävän laaja: kirjallisuutta käsitellään J. R. R. Tolkienista Anni Swaniin, kuvataide-esimerkkejä on Rudolf Koivun reippaista keijutytöistä romantiikan ajan renessanssihenkisiin maalauksiin ja musiikkiakin löytyy Oskar Merikannosta Black Sabbathiin. Käytetty lähdekirjallisuuskin on listattu, ja se helpottanee hieman lisätiedon etsimistä aiheesta. Tunnollisena keijututkijana Hjelt on muistanut listata myös irlantilaiset lähteet ja tekee selkoa kirjassa esiintyvistä tarinoista ja niiden alkuperästä.
Palkittu Hämeenlinnalainen graafikko Jaana Aalto on kuvittanut kirjan kauttaaltaan keijumaisen utuisella, paikoitellen suorastaan minimalistisella tyylillä. Sivuilta löytyy sekä suurempia kuvia, tunnelmallisia maisemia ja tapahtumakuvia, että tekstin lomassa puikkelehtevia pikkukuvia. Kuvitus tukee suoraan tekstiä ja tekee siitä entistä mukavampaa luettavaa. Runsaan kuvituksen ja kirjan rakenteenkin ansiosta lukukokemus on suorastaan kollaasinomainen. Kirjan voi mukavasti lukea joko pieninä kokonaisuuksina tai yhtä hyvin muutamalla istumalla. Asiaa kirjassa kuitenkin helppolukuisuudestaan huolimatta on, ja lukemisen jälkeen tuntee oppineensa tästäkin asiasta paljon uutta. Tavalliseen satukirjaan tulee palattua vasta kun sadut alkavat liiaksi unohtua, mutta pienet keijukulttuuria esittelevät luvut tässä teoksessa lisäävät sen jatkuvaa käyttöarvoa. Kirja on mainio esitys keijukaistyypeistä, ja siihen on tiivistetty niiden ulkoinen olemus ja keskeiset käyttäytymispiirteet. Kaikkiaan kirjaa voisi luonnehtia ehkä koko perheen monipuoliseksi, tarinapainotteiseksi keijutietokirjaksi. Tämän luettuaan jää vain toivomaan lisää samanlaisia esityksiä muustakin metsänväestä – sillä sitähän Suomessa piisaa.
Tomi Letonsaari, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
toletons (at) st.jyu.fi