Ilmari Piela: Ultima Thule. Kalevala-roolipeli. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 726. Helsinki: SKS. 1999.
Ilmari Pielan tekemä Ultima Thule on roolipeli viikinkiaikaisesta Suomesta. Pelissä pelaajat luovat itselleen viikinkiaikaiset mielikuvitushahmot, jotka seikkailevat pelinjohtajan kuvailemassa taikuuden täytteisessä kalevalaisessa maailmassa. Hahmojen toimintaa simuloidaan noppien ja mielikuvituksen kautta, ja pelinjohtaja kehittää juonellisen seikkailun, johon pelaajat reagoivat hahmojensa kautta.
Pelitestasimme kahdella ryhmällä Ultima Thulea kollokviossa, jonka päätarkoituksena oli arvostella SKS:n tuoreita kirjauutuuksia (ks. tämän numeron arvosteluosasto). Ultima Thuleen sai paremman tuntuman pelaamisen kuin lukemisen kautta, etenkin kun suurin osa ei ollut koskaan aikaisemmin pelannut mitään roolipelejä.
Jakaannuimme kahteen ryhmään, ja kehittelin kummallekin oman seikkailunsa sekä tarkemman peliympäristön. Kokoontumiskerran aluksi selvitettiin sääntöjen olennaiset piirteet ja kerrattiin kuinka pelihahmot kokivat viikinkiaikaisen maailman ja minkälaista heidän elämänsä oli tähän asti ollut.
Ensimmäisellä pelikerralla paikalla oli pelinjohtaja ja kolme pelaajaa. Seikkailu käynnistyi pienestä Virolahden kylästä, uinuvasta kauppapaikasta, jonka viidessä talossa asui nelisenkymmentä ihmistä. Virolahti oli karjalan läntisimpiä asuinpaikkoja ja meren takaa purjehtivat virolaiset kävivät siellä kesäisin myymässä suolaa ja muita tuotteita.
Pelihahmot olivat kaikki paikallisia karjalaisia. Aure oli kylän ruoankerääjä, leskinainen, jota koko kylä kunnioitti hänen taidostaan löytää keväisin syötäviä silmuja ja versoja. Kasvitietojensa lisäksi Aure tunnettiin nopeana kerääjänä, jonka vakat täyttyivät syötävistä juurista kaksin verroin nopeammin kuin nuorempien naisten. Ikä ei ollut kangistanut Auren mieltä tai sormia. Naapuritalossa, Santaniemessä, asui poikamiehenä veljensä luona Ohramoinen. Ohramoinen oli maanviljelijä, mutta oluenpanijana useammin mainittu. Ohran kaitsija Pellon-Pekko oli hallinnut Ohramoisen elämää. Vaikka mies vietti suurimmin osan elämästään pienessä pöhnässä hakien yhteyttä jumalaansa, hänen satonsa oli aina kaikkia muita suurempi ja hänen kylvämänsä jyvät tuottivat suurempia tähkiä. Kolmas tovereista oli Keijukas, talosta toiseen kiertävä loinen. Keijukas syntyi keijuvanhemmista, ja hänet vaihdettiin salaa ihmislapseen vauvana. Ikänsä hän oli ihmisten parissa asunut, vaikka Keijukasta kylässä karsaasti katsottiinkin. Pahat kielet puhuivat, että hän sai maidon happanemaan pelkällä katseellaan. Se nyt oli liioittelua, mutta ei maito varmasti hyvältä kenenkään suussa maistunut, jos samalla katseli Keijukkaan muotopuolia kasvoja.
Oli kevätaika Virolahdella, ja karja oli juuri laskettu laitumelle. Lampaat poukkoilivat innoissaan tuoretta ruohoa hamuten, ja porsaat juoksentelivat innoissaan kevätmaata tonkien. Kylän vanhat arvuuttelivat, josko kauppiaat virosta uskaltavat purjehtia lahden yli. Ja sitten, eräänä aamuna koirat haukkuivat rantaan saapunutta laivaa.
Iso pursi se oli, virolaisten merikelpoinen kauppa-alus. Paikalle kerääntyivät heti talon lapset ja vanhempaakin väkeä. Näytti olevan laiva tyhjillään, purjekin oli hajonnut ja osa lastista kellui rantavedessä. Keijukas kiipesi ketterästi rantakiviltä purteen tutkimaan, mikä merkillinen pursi oli kyseessä. Ohramoinenkin oli rantaan tultuaan havainnut kylmässä merivedessä poukkoilevan tynnyrin ja lähti maistiaisen toivossa tavoittamaan sitä.
Keijukas tutki purren nopeasti ja havaitsi heti haavoittuneen miehen perätuhdolla. Kovin oli kummallinen äijä, hullunkurinen lakki päässä, ja päällään kirjava tilkkumainen puku. Keijukas ei kumminkaan pelännyt. Vaikka ilmestys oli outo, oli hän sentään kummallisempaakin keijunsilmillään nähnyt. Keijukas pisti miehen lakin päähänsä ja kääntyi tutkimaan miehen haavoja.
Tähän muukalainen heräsi ja sopotti jotain käsittämätöntä vieraalla kielellä. Finneist veggekangen und ernimt beer mit, tai jotain sinnepäin. Ei se kuulostanut vainolaisten puheelta, viroa se ei ollut, eikä turjaakaan. Keijukas huikkasi rannalle haavoittuneesta, ja parantamistaitoja osaava Aure kömpi purteen haavoja katsomaan. Mies oli taas menettänyt tajuntansa, mutta Aure sitoi haavat varmasti ja hieroi niihin rätvänän juuresta tekemäänsä lääkettä nopeuttamaan umpeutumista ja estämään tulehdusta.
Kun Ohramoinenkin oli palannut rantaan huomattuaan tynnyrin sisältävän vain vettä, kannettiin vieras taloon lämpiämään ja paranemaan. Kovasti herätti puhetta tuo hassusti pukeutunut muukalainen. Keijukas, joka tunsi eläimet muita paremmin, kummasteli talon koirien pelkoa ja haukuntaa, jonka ne kohdistivat vieraaseen laivaan. Eiväthän ne tavallisesti nyt noin villiintyneet. Laivan pohjalla olikin pitkiä karvoja, ehkä jonkin saaliseläimen turkista irronneita.
Kun tapahtumia sitten puitiin tuvassa, törmäsi tuulispäänä paikalle piika-tyttö Unelma, joka kirkui kauhuissaan: Sian on susi syönyt, karhu kaatanut karjumme! Karja oli juossut hurjana karsinaan, olivat kaikki elikot kauhuissaan. Isoin sika puuttui joukosta, ja sen piika oli löytänyt pellonpielestä. Puuttui puoli päätä, osa potkaa, vielä muitakin osia. Ohramoinen, joka oli tissutellut aamupäivän, alkoi olla jo tuhdilla tuulella ja julisti kaatavansa petoeläimen heti kun sen kiinni saisi. Keijukas ja Aure lähtivät mukaan katsomaan karhunjälkiä, molemmat kun olivat jälkien lukemisestaan tunnettuja.
Otso se oli ollut, vieläpä näin lähellä taloa. Eivät metsänpedot olleet sen jälkeen talojen luokse tulleet kun Ukko Illimar kylän perusti. Niiden asuinpaikka oli pohjoisen Pulakorpi, jossa ne lymysivät metsästäjien nuolilta ja keihäiltä. Jäljet olivat selvät ja Ohramoinen niitä seuraamaan. Kevätpäivä oli lämmin, ja lähtivät naiset mukaan katsomaan mihin päin oli Kontio mennyt.
Kotvan kulkemisen jälkeen nähtiin kummia. Karhun jäljet muuttuivat ihmisen jäljiksi! Vähän matkan päästä oli tilalla taas Kontionjäljet, kohta taas miehen tossujen painumat. Aurea tuo huolestutti, Ohramoinen ei ollut moksiskaan: Tätä sattuu vähän väliä, jotta jäljet on välillä kummalliset, hän tokaisi ja otti huikkaa leilistään.
Siinä missä lepät kasvoivat tiheästi notkossa ja näkyvyys oli huono, Ohramoinen törmäsi kontioon illan viileyden jo tunkeutuessa mereltä metsään. Iso oli peijakas eläimeksi, kourat suuret ja turkki paksu. Ohramoinen ei aikaillut vaan veti vyöltään sirpin, jolla varustautuneena kävi kontiota päin. Keijukas kirmasi puun taakse piiloon, ja Aurekin otti säikähtäneenä askeleita taaksepäin.
Kovin oli juominen tehnyt sirpinvarren hankalaksi pidellä, ja se lipesikin Ohramoisen käsistä. Tippui ase pöpelikköön ja karhu humautti kourallaan. Mies meni perässä puskaan. Säikähtynyt Aure alkoi laulaa uneenlaulamisen sanoja. Hän oli taitava nukuttamaan niin villit lapset kuin sairaat vanhuksetkin. Kontiokin rauhoittui äänestä, mutta ei nukahtanut. Kääntyi vain ja katosi puiden lomaan.
Ohramoisella ei ollut hätää, selvisi pelkällä säikähdyksellä. Todettiin sitten, ettei metsän omenaa näin voida pyytää. Santaniemen talo oli lähellä, ja hakeutuivat sinne. Kerrottiin Isäntä Santaselle, että oli metsän omena maisemissa. Kummasteltiin myös ihmisen jälkiä ja Keijukas kertoi nähneensä köydenpätkän kontion kuonossa. Virolahden tietäjä Virolainen siitä pelästyi. Sanat virkkoi, noin nimesi: Tämä voi olla pahempaa kuin pelkkä metsän kuninkaan riehuminen. Kotomaassani Virossa on susien kantamaa tautia, joka saa suden pureman ihmisen käyttäytymään suden lailla ja muuttumaan sudeksi kuin lapinnoita ikään. Opettajani minulle näistä kertoi. Vaan se on lykantrooppian taudissa vaarallisinta, että nuo eläimet eivät tavallisista aseista ja haavoista välitä. Ainoa tehokas keino niitä vastaan on pohjolan ukonhattu, myrkyllinen kasvi. Jos vaikka olisi tässä susitauti tarttunut karhuun, mene tiedä, tällaista tapausta en ole kohdannut koskaan ennen.
Aure puuttui puheeseen: Ukonhattua ei minun varastoissani ole, mutta tiedänpä paikan, jossa sitä kasvaa. Kun lähtee länteen Vehkalahden kylän suuntaan, vähän puolimatkan jälkeen on vanha kalmisto, josta tätä kasvia voi löytää. Se sai monen naaman hiljaiseksi. Kalmatarha oli kartettu paikka, eivät virolahtelaiset tienneet, millaista väkeä sinne oli haudattu. Päätettiin kuitenkin yksissä tuumin, että ukonhattua oli sieltä haettava varmuuden vuoksi. Aure tunsi kasvit, ja Keijukasta eivät Kalmatarhan keijut uhanneet, joten naiset lähetettiin matkaan. Ohramoinen siitä mukaan matkaa turvaamaan.
Aamusella kolmikko aloitti taipaleensa, ja ehtikin kommelluksitta ennen iltaa vanhalle kalmistolle. Aure keräsi ukonhattua varovasti laittaen ne omaan vasuunsa. Ennen yön laskeutumista ehdittiin pois pelottavasta lehdosta, mutta takaisi talolle ei keritty. Laittoivat laavun ja tulen yöpyäkseen polunmutkassa. Yöllä kuului pelottavia metsän ääniä, ja seuraavana aamuna asteli kytevän nuotion äärelle suurikokoinen muukalainen.
Mies oli parrakas ja turkisviittaan pukeutunut, roteva ja isokokoinen. Puhui matkalaisille möreällä äänellä: Huomenta teille. Minä olen Otso Mesikämmen, karhujen käskijä ja pian Karjalan kuningas! Keitä olette ja mitenkä pääsisin ihmisten ilmoille ja isommille kylille? Esittäytyivät siitä ja kehottivat muukalaista mukaansa, olihan matka sentään Santaniemen talolle, joka oli isoin talo päivänmatkan säteellä. Otso Mesikämmen kehua retosteli koko matkan taikavoimillaan. Sanoi käskevänsä karhuja ja taitavansa kontioiden kielen. Melkoisesti oli nallennäköä miehessä itsessäänkin. Tultiin sitten talolle, missä vieras ilmoitti ryhtyvänsä isännäksi talossa, kunnes lähtisi Tiurin linnaan kruunauttamaan itseään Karjalan kuninkaaksi. Aure ja Keijukas päättivät, ettei vara venettä kaada ja sekoittivat ukonhatun juurta Otson ruokaan. Keijukas sitten sanoi: Jos osaat todella käskeä kontioita, tulit oikeaan paikkaan. Meidän kyläämme on karhu sortanut, vienyt parhaan sian. Aja kontio korpeen!
Ei vieras hätkähtänyt, nauroi vain ja sanoi työn tekevänsä, asteli tuvasta pellon laitaan Aure, Keijukas, Ohramoinen, Virolainen, Santanen ja Santasen emäntä perässä. Huusi jotain metsään, ja jo sieltä näkyi karhu löntystävän. Tuli likelle miestä mutta ei hyökännyt. Otso laittoi nahkahihnan karhun leukaan ja talutti pedon tupaan, jossa se istui koiran lailla miehen jalkoihin. Ei moista ihmettä ollut kukaan nähnyt. Vehkalahden vanhat kertoivat nähneensä, miten Seppo Ilmarinen lensi kuusella Pohjolaan, mutta että karhu istui pöydän juuressa kuin kesy eläin!
Tuli siitä Aurelle huoli ja päätti tarjota ukonhattua kontiollekin. Vaihtoivat salaisia sanoja Keijukkaan kanssa, arvuuttelivat onko mies vai karhu sairas. Verimakkaraan piilottivat ukonhattua, ja Ohramoinen nakkasi makkaranpalan karhulle. Otus söi sen. Odotettiin jännittyneessä tunnelmassa. Pian alkoi myrkky vääntää vieraan vatsassa ja tunsi mahansa palavan. Alkoi kestitsijöitään syyttää: Rauhassa tulin maahanne ja kuninkaaksi tarjouduin, karhujen valitsemaksi. Houkat syötitte minulle myrkkyä! Missä on vastalääke, sanokaa se heti niin lähden mailtanne syvemmälle Karjalaan, ehkä siellä kestivät vieraansa muullakin kuin myrkyllä!
Taisi olla tavallinen ihminen, eikä ihmiskarhu, käväisi monessa mielessä. Pitivät neuvoa Otson vaahdotessa ja Karhun köllötellessä tuvan nurkassa tyytyväisenä. Ei Aurekaan tiennyt vastalääkettä ukonhattuun, mutta muistivat sitten Ohramoiseen katsoessaan, miten tämä aamuisin usein kakoi ja oksensi edellisen illan oluita mahastaan. Jos saisivat vieraan oksentamaan, niin tämä voisi parantua. Ohramoisella olikin oivaa lääkettä, vahvaa syyskaljaa, jota tapasi käyttää yskänlääkkeenään. Alkoivat tarjoilla sitä vieraalle.
Kun oli kallistettu tovi kuppia, alkoi Otso Mesikämmenen kieli laulaa kerkeästi. Lausui lopulta: Ette kuulkaa ushko miten ovela olen. Olin tuolla Päivölässä Viron tuolla puolen kun tapasin kamasaksan, jolla oli kesy karhu. Shitten, kuulkaa, juu, sanoin että täällä Kalevalassa on juu Karjalassa ihmiset niin taikauskoisia, että pitävät karhuja vallan jumalina. Kesyn karhun kanssa voisi sitten elellä herrana. Ukko lähti mukaan ja matkalla opettelin, mitenkä sen kesyä karhua käsketään. Kunhan tulimme rantaan, niin, ette arvaa, heitin perämiehen mereen ja tapoin sen kamasaksan. Ja nythän minusta tulee kuningas karjalaan...
Tuota eivät sitten sulattaneet. Löivät muukalaista ja raahasivat hänet ulos, veivät rantaan ja sortivat mereen. Se oli loppu Otso Mesikämmenen. Sitten muistivat, jotta karhu yhä kömysi tuvassa, lähettivät sanan naapuritalolle ja valmistautuivat karhunpyyntiin. Luettiin loitsut, haettiin keihäät ja lähetettiin naiset saunalle ja miehet kontion jäljille tupaa kohti. Samana iltana koko kylä kokoontui karhukeittoa maistamaan.
Wille Ruotsalainen, fil.yo.
Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos
viruotsa (at) cc.jyu.fi