Matikan perkuussa.
Kuva: Ahti Rytkönen. Keski-Suomen Muistiarkisto, Ahti Rytkösen kuvakokoelma.
Kansatieteellisissä ruokatalouden tutkimuksissa on vuosikymmenten varrella kiinnitetty suhteellisen vähän huomiota siihen, kuinka naiset ovat hoitaneet päivittäiset keittämisrutiininsa, mitä he ovat tunteneet, miten toimineet.(1) Tutkimuksen pääasiallisina kohteina ovat olleet enemmänkin yksittäiset ruokalajit ja omavaraistalouteen liittyvä ruokatalous. Keittäminen (2) on kuitenkin kuulunut naisten töihin läpi vuosisatojen ja vielä nytkin naiset keittävät lähes kaikkialla maailmassa. Keittäminen on liittynyt arkirutiineihin niin tiukasti, että naista keitoksiensa taustalla on pidetty itsestäänselvyytenä, josta ei juurikaan ole tutkimuksissa puhuttu tai kirjoitettu. Ruokaa ja keittämistä on tarkasteltu pelkästään ruokalajeina, resepteinä ja valokuvina. Nainen on ollut vain se vankka käsipari alustamassa taikinaa. Keittäminen on kuitenkin kiinteä osa naisena ja äitinä olemista, elämän pakollinen kuvio, joka usein rasittaa ja harmistuttaa, mutta tuottaa myös iloa elämään, sillä ruoka on väylä rakastaa.
Kuvauksia suomalaisesta ruoasta ja ruokatavoista alkoi esiintyä paikalliskuvauksissa 1700-luvulta lähtien, mutta varsinainen kansatieteellinen ruokaan ja syömiseen kohdistuva tutkimus on Suomessa nuorta. Ilmiöön on paneuduttu vasta muutamien vuosikymmenten ajan, vaikka aineistoa on kerätty systemaattisemmin jo 1920-luvulta lähtien. Tutkimuksen alkuvaiheissa kerättiin runsaasti aineistoa kenttätöiden avulla sekä myös postitse tiedonantoja eri paikkakunnilta. Tämä mittava aineisto tarjosi mahdollisuuden laatia karttoja ruokien levinneisyydestä, iästä ja mahdollisesta alkuperästä sekä alueellisista eroavaisuuksista. Ruokalajien tutkimus on ollut siinä mielessä merkittävää, että aurojen, sirppien ja muiden maataloustyökalujen läntisten ja itäisten tyyppien ohella erilaisten ruokalajien levinneisyysalueet ovat tukeneet havaintoja Suomen läntisen ja itäisen kulttuurialueen eroista. Pitkäpiimä ja kova leipä jakavat Suomen pääpiirteittäin kahtia siinä kuin kehä- ja hankoaurakin. (Ks. esim. Vuorela 1975, 155; 264.) Ruokatutkimus on seuraillut siis varsin kiinteästi yleisen etnologisen tutkimuksen suuntauksia ja tutkimustapaa. (Talve 1973, 8-11; Valonen 1975,302-318.) Talven Suomen kansanomaisesta ruokataloudesta (1973) oli ensimmäinen yleiskatsaus ruokatutkimuksen alalta.
Yksittäisten ruokalajien ja ruokien perusteellinen kartoittaminen sekä kiinnostus erilaisiin kansanomaisiin säilöntämenetelmiin tuottivat suomalaisesta ruokakulttuurista yleiskuvan, jota voidaan hahmottaa Toivo Vuorelan (1975) ja Ilmar Talven (1990) suomalaista kansankulttuuria käsittelevistä teoksista. Kansanomainen ruokatalous liitettiin omavaraistalouden piiriin. Tutkimuksissa huomioitiin ruoka-ainesten tuottaminen, säilöntä, säilyttäminen ja valmistus. Omavaraistalouksien sosiaalisia suhteita ovat tutkimuksissa useimmiten kuvanneet ateria- ja istumajärjestykset. Lisäksi tutkimuskohteina ovat olleet ruoanvalmistukseen ja ateriointiin liittyvä välineistö sekä keittopaikat, uunit ja hellat. Perheen yhteiseen ruokailuun alettiin kiinnittää huomiota eurooppalaisessa etnologiassa 1970-luvulta lähtien ja Suomessa hieman myöhemmin. Matti Räsänen teki Suomessa ensimmäiset ateriakeskeiset tutkimukset, Ruoka ja juoma sosiokulttuurisena kuvastimena (1980a) sekä Savokarjalainen ateria (1980b).
On mielenkiintoista, että ruoka on luettu tutkimuskohteena Pohjoismaissa ja etenkin Suomessa esinetutkimuksen piiriin. Tämä on kuitenkin varsin ymmärrettävää, kun ajatellaan tutkimusperinnettämme. Havainnoidessaan kansanomaista ruokataloutta kokonaisuudessaan ruokatutkija saattoi kurkistella aittoihin, kellareihin, maakuoppiin ja komeroihin ja nähdä elintarvikkeita konkreettisissa olomuodoissaan. Näitä ruoka-aineita emännät ovat hakeneet tupiin ja keittiöihin, valmistaneet ruokalajeiksi ja koonneet aterioiksi, joita koko perhe tai talon asujaimisto, ehkä myös tutkija, ovat kokoontuneet määräaikana syömään. Ruoat ovat kuitenkin olomuodossaan vain hetkisen: niitä ei voida tallentaa museoihin sellaisinaan, vaan ne elävät ihmisten mielikuvissa ja ovat parhaiten arkistoitavissa resepteinä, valokuvina ja filmitallenteina.
Naisten on kuitenkin täytynyt kertoa toisilleen erilaisten ruokien valmistustavoista, anopin opettaa muualta tulleelle miniälleen talon tavat ja äitien opettaa tyttäriään siinä määrin yhdenmukaisesti, että tutkijoiden toimesta on ollut mahdollista rakentaa kuvaa suomalaisesta ruokakulttuurista. Jo ennen keittokirjojen yleistymistä ruokaohjeilla on täytynyt olla siinä määrin kiinteä muoto, että tutkijat ovat pystyneet aiemmin mainittuja alueellisia eroja havaitsemaan. Millaisissa muodoissa naisten ruokaan liittyvä kerronta on esiintynyt? Onko se ollut reseptiikan sanallista välittämistä ja vastaanottamista? Vai onko keittämisen taidon haltuunotto ollut kokonaisvaltaisempaa, kehollisuuden, aistien ja kokemusten, tunteiden ja järjen muodostama kokonaisuus?
Tarkasteltaessa keittämisen taitoa, voidaan puhua kansanomaisesta (3) keittämisestä, eli tiedoista ja taidoista, jotka perustuvat arkielämän kautta hankittuun kokemukselliseen tietoon. Kansanomainen keittämistaito voidaan sen tiedollisen sisällön lisäksi määritellä myös keholliseksi, perustuuhan keittämisessä tarvittava kokemustieto hyvin pitkälti tekijän aistihavaintojen, oman ruumiin tarjoamien mittojen (kourallinen, kynnellinen jne.) ja ruumiin tuntemusten kautta syntyneeseen tietämykseen. Esimerkiksi taikinan sopivan jauhomäärän "tietäminen" tapahtuu koskettelemalla ja painelemalla taikinaa.
Ihmiskehosta johdetut mitat keittämisen apuvälineenä on kenties se alue, johon kotitaloustiede ja kansan valistamistoiminta on erityisesti vaikuttanut. Kun kotitaloustiede astui keittiöihin, saivat 'hyppyselliset' ja muut kehotuntumaan liittyvät mitat väistyä ruoanvalmistuksessa. Tarkkuutta mitoissa ja lämpötiloissa pidettiin yhtenä sivilisoitumisen merkkinä. "Mittaamisen äiti", Fanni Falmer totesi jo 1896 näin: "Cookery is the art of preparing food for the nourishment of the body; progress in civilization has been accompanied by progress in cookery"(Cooper 1997, 18). Suomessa julkaistuissa keittokirjoissa standartoituja SI-mittoja alkoi esiintyä 1900-luvun alkupuolelta lähtien ja vähitellen ne ovat lähes kokonaan korvanneet erilaiset ruumiinmukaiset mitat resepteissä ja ruokaohjeissa. Kehollisuutta ei silti keittämisessä voida sivuuttaa, vaikka keittäjän kehokosketusta ruoan kanssa ainakin teollisessa ruoanvalmistuksessa ja suurkeittiöissä nykyisin yritetäänkin välttää. Kehollisuus keittämisessä ei ole kuitenkaan pelkästään kansanomaiseen keittämiseen liittyvä ominaisuus, vaan ruoanlaittotoiminnassa se on aina välttämättä mukana, olipa kyseessä korkeatasoisessa ravintolassa valmistettava á la carte -ruoka tai tavallinen kotiruoka. Kehollisuus kansanomaisuuden piirteenä liittyykin ennen kaikkea siihen, kuinka keittäminen opitaan hallitsemaan oman kehon kautta, kuinka kehoa käytetään keittämisessä ja kuinka kehollisesti tapahtuva keittäminen lisää ruoan merkittävyyttä. Voisi olla vastenmielistä syödä sellaista ravintoa, jota tuntemattoman keho on koskenut, mutta itsellemme tärkeänä pitämältämme henkilöltä voisimme ottaa rakkaudenosoituksena vastaan hänen omin käsin valmistamansa ruoan.
Keittämisen kansanomaisuutta luonnehtii kokemuksellisesti hankitun tietotaidon ja kehollisuuden lisäksi myös taidon välittyminen ja kulttuuristen tapojen siirtyminen sukupolvelta toiselle epäformaalisti. Keittämisessä taidot periytyvät yhä vieläkin suurelta osin naiselta naiselle, isoäidiltä tyttärelle, anopilta miniälle (Knuuttila 1999, ks. myös Thorsen 1991). Tarkastelen artikkelissani tätä perinteen välittymistä, sitä kuinka keittäjäksi kasvetaan ja kuinka keittäminen koetaan eri elämänvaiheissa.
Pienet lapset kasvavat äidin helmoissa, keittiön lattialla ja aiemmin, äitien ollessa lähes kokonaan pois kodin ulkopuolisesta työelämästä, lapset ovat varttuneet keittämisen keskellä. Monessa kodissa ei aiemmin tuvan lisäksi ollut muita leikkipaikkoja, kun kodit olivat pieniä ja huoneita vähän (esim. Korkiakangas 1996, 299-302). Keittiössä on leikitty ja aikaa on saatettu kuluttaa vaikkapa piirtelemällä lattialla, selailemalla keittokirjaa tai auttelemalla joissain pienissä työtehtävissä. Kun äidit olivat kotona oli luonnollista, että suurin osa ruuista tehtiin itse, saihan kaupoista aiemmin hyvin vähän valmiita ruokia. Lapset osallistuivat äidin askareisiin auttelemalla ruoanvalmistuksessa ja muissa kodin töissä. Näin kertovat vanhemmat sukupolvet. Nykyisin ei lapsilta odoteta sitä, että he ottaisivat osaa keittiöaskareisiin; koulunkäynti, läksyt ja harrasteet mielletään keittämistä tärkeämmäksi. Eikä keittiöissä päivällä välttämättä olekaan ketään, sillä äidit ovat töissä ja keittäminen rajoittuu lähinnä iltoihin ja viikonloppuihin. Lasten ruoanlaittokokeilut saatetaan nähdä enemmänkin sotkemisena kuin keittämistaidon opettelemisena:
Me oltiin hirveen innokkaita laittamaan kaikkee, mutt kumpikaan ei ois halunnu siivota eikä tiskata. Siitä [kakun leipomisesta] tuli hirvittävä sotku. Me ei aina ymmärretty, että minkä takia äiti ei oo ihan onnesta sekasin, kun hän tulee kotiin ja on joku kakku siinä. Kaikki astiat likasena ja kun hän tulee töistä, niin ensimmäiseks joutuu siivoomaan jälkikasvunsa sotkut. (Katja)
Isoäiti-sukupolven edustajat ovat kuitenkin joutuneet tekemään kaikenlaisia aputöitä pienestä pitäen ja jotkut kotitalouden työt suorastaan kuuluivat lapsille. Tyttöjen työtaakkaa lisättiin vähä vähältä, kunnes tultiin siihen vaiheeseen, että kodin kaikki työt oli hallittava, keittäminenkin. Tämä vaatimus tuli tytöille yllätyksenä, sillä kukaan ei muista, että häntä olisi keittämiseen opetettu. Myöskään äidit eivät muista opettaneensa tyttäriään. Keittäminen opittiin äidin, mummon ja muiden naisten askareita seuraamalla, ja tämä näyttää olleen aiemmin itsestään selvää.
Matikan perkuussa.
Kuva: Ahti Rytkönen. Keski-Suomen Muistiarkisto, Ahti Rytkösen kuvakokoelma.
Sitä vaan katottiin, mitä tehtiin ja siinhän opittiin. Kyllähän sen on jossain paikassa täytyny kädestä pitäen opettaa ja kyllähän sitä katottiin silmä tarkkana, ett ei kato varmaan ollu niiin paljon muuta virkaa. Kun minäkin oon ikäni ollu ruoanlaitosta kiinnostunu.(Hilkka)
Asia on pikkusen sillä lailla, että mun ois pitäny osata kaikki. Mun piti tehä paljon hommia. Se alko siitä tiskaamisesta ja lattian lakasemisesta ja kahvipannujen kuuraamisesta. Sitten tuli se aika, että piti paimentaa näitä lapsia, näitä pienempiä ja sitten lehmät ja muut. Hirveesti tarvittiin sitä mun työpanosta, mutta että mä olisin oppinu jonkun ruokalajin tekemään tai leipomaan, niin mä olin jo mahdottoman iso. Toisella kymmenellä varmaan. (Ulla)
Äidin keittiöstä ja keittämisvallan alta lähdettiin sitten joko opiskelemaan tai töihin. Yleensä tässä elämänvaiheessa naisilla ei ollut perhettä. Poikaystävä, kihlattu tai aviomies saattoi olla, muttei vielä lapsia. Tämä kausi ennen perheen perustamista on merkityksellinen siinä mielessä, että se ei sisällä varsinaisia keittämisen pakkoja eikä vaateita. Sukupolvien välillä on toki eroja ainakin niin, että vanhemman sukupolven naiset ovat olleet kiinni kodin keittämismallissa ja laittaneet ruokaa ahkerasti. Nuoremmat naiset ovat sen sijaan olleet enemmän tai vähemmän keittämättä ja paistamatta ja syöneet lähinnä muiden valmistamia ruokia opiskelijaruokaloissa tai ravintoloissa. Aivan keittämättäkään ei kuitenkaan oltu, mutta säännöllisyys puuttui. Oman äidin keittämismallista saatettiin tehdä irtiottoja. On haluttu elää uudella tavalla ja ehkä aivan tietoisestikin muuttaa lapsuudenkodin ruokaperinnettä. Silti mielessä on saattanut olla kysymys siitä, tulisiko olla koditar vai moderni, menevä nainen. Haaveena kiireisen elämän keskellä on toisinaan ollut oma keittiö.
Äiti teki mulle patalaput sinne ja jotenkin mulla oli semmonen kotileikki. Vaan se haave oli, että ois semmonen oikee koti. Vaikka mä olin olevinani semmonen, että menee lujaa ja itsenäinen nainen, niin kuitenkin mulla oli semmonen, että hoitas kotii ja keittäs kukkakaalii. Että mulla ois perhe ja koti ja tiskipöytä.(Anu)
Tunteeni ruoanvalmistukseen ovat hyvin kahtalaiset. Toisaalta perheenäitinä tajuan, että ruoanvalmistus on elämän perusasia, välttämätön, joka päivä toistuva, tärkeä ja vastuunalainen työ. Lasten ollessa pieniä paneuduin asiaan tosissani, opettelin ja yritin selvitä siitä niin, että lapset pysyisivät terveinä. Mutta toisaalta tuo välttämättömyys ja joka päivä toistuvuus tuntuivat joskus taakalta ja työni hyvin yksitoikkoiselta. Kaksi ateriaa ja kolme välipalaa tuntuivat joskus siltä, että viisi kertaa pöytä kuntoon ja viisi kertaa se on raivattava. Joskus sen raivattavan pöydän ääressä tuntui toivottomaltakin, kun kaikki olivat lähteneet. Mutta toisaalta se astianpesu ja siistiminen olivat kuin "omaa aikaa", kun kaikki olivat kylläisiä ja tyytyväisiä. (Ulla)
Omat lapset tuovat keittämiseen järjestelmällisyyden ja säännöllisyyden paineet. Neuvolat jakavat lasten ruokintaohjeita ja lasten kasvatukseen yleensä liitetyt rajat ja kellon mukaan eläminen astuvat myös keittiöihin: äidistä tulee järjestyksen ylläpitäjä ja huolehtija. Haastateltavilleni tämä ruokkimisvastuu saattoi tulla yllätyksenä, sillä lastenhoitoon oli yleensä keritty perehtyä vähän. Oli kenties oltu pikkupiikana sukulaisilla tai hoidettu omia sisaruksia, mutta vastuu oli ollut viime kädessä muilla. Uudessa ja oudossa tilanteessa oman äidin keittämismalli oli usein ollut helpotus. Oli edes joku kuva siitä, kuinka tulisi toimia erilaisissa tilanteissa. Kiinnittyminen äidin antamaan malliin ja oman lapsuudenkodin ruokaperinteisiin helpotti käytännön elämää, mutta se oli myös emotionaalista, osin tietoistakin sitoutumista äidin tehtävään. Huomattiin, että ruoan avulla voi rakastaa ja välittää vaikkapa leipomalla pullaa koulusta kotiin palaavalle lapselle. Toisaalta oman äidin tavat keittää saattoivat muodostua myös taakaksi; kuviteltiin helposti, että äiti oli keittämisessään niin ylivertainen, että on mahdotonta toimia kaiken kiireen ja työn keskellä yhtä hyvin. Muistoihin, esimerkiksi omiini, on saattanut piirtyä käsitys lauantaista karjalanpiirakoineen ja mehukeittoineen: "Aina oli karjalanpiirakat lauantaina ja sitten soppaa ja sitte se munavoi." Tosiasiassa äitini kertoi, ettei itse leiponutkaan joka lauantai piiraita meidän lasten ollessa pieniä. Oma mielikuvani on kuitenkin aivan toinen: lauantai on piirakan syntymäpäivä. Muistot saattavat synnyttää paineita, mutta toisaalta ne rakentavat kuvaa äidistä: äiti hellii ruoallaan ja jaksaa aina. Samalla tavalla taitamattomuus tai itseluottamuksen puute keittämisessä saattaa siirtyä äidiltä tyttärelle ja aikuisena joudutaan sitten todistelemaan sekä muille että itselle se, että keittäminen on hallinnassa edes jollakin tasolla:
Eli mulla on sillä tavalla ruokakompleksi urallani, ett mä en oo hyvä tekemään ruokaa. Ni siellä [miehen lapsuudenkodissa] mä opin tekemään ruisleipää ja paistamaan sen leivinuunissa. Äitille piti lähettää kirjekuoressa reikäleipä, että "sinun tyttäresi on tehnyt reikäleivän. Itse tehnyt ja paistanut." Lähetin postissa äitille. Piti näyttää äitille, että äiti, mä osaan. (Anu)
Äidin kuvaan liittyvä vaatimus täsmällisyydestä ja järjestelmällisyydestä ilmenee myös keittämisen säännöllisyydessä. Äideistä tulee "kelloja", jotka tekevät ruokaa määräaikoina, ei kuitenkaan keittiönkellon (nälän) vaan paremminkin julkisten kellojen (työelämä, lasten harrastukset) mukaan. Ruoan valmistaminen yleisesti hyvänä pidettyjen ateria-aikojen mukaan ei kuitenkaan aina ole ollut mahdollista esimerkiksi vuorotyön takia tai toisinaan äidit eivät vain ole jaksaneet pitää kiinni säännöllisyydestä. Oma työssäkäynti on rajoittanut keittämisaikaa, mutta ruokaa on perheelle silti pitänyt laittaa. Kaikissa haastateltavieni perheissä on käytetty eineksiä ainakin silloin tällöin. Niiden tarjoaminen on aiheuttanut äideille syyllisyyttä, mutta toisaalta ruokkimisen velvollisuus on tullut täytetyksi. Koko alkuviikko on saatettu elää epäsäännöllisesti ja syödä valmista ruokaa, loppuviikosta sitten tehdään "kunnon ruokaa" ja syödään perheen kanssa yhdessä.
Äideille keittäminen on aika tavalla pakonomaista toimintaa, eikä pakon tuntu hellitä siinäkään vaiheessa, kun lapset muuttavat kotoa ja ruoanlaiton tarve vähenee. Keittämisen pakko on niin vahvasti sisäistetty, että keittämättömyys aiheuttaa syyllisyyttä. Naiset tuntevat "fuskaavansa" tai olevansa laiskoja, "kehtaamattomia", vaikkei olisi olemassa ketään, jolle ruokaa pitäisi valmistaa.
Ja sitt mä oon kaikella tavalla ruvennu fuskaamaan hirveesti siis siinä laittamisessa, että nyttekki ni mä en tiedäkään, kuinka kauan siitä on, kun mä oon pullaa leiponu. Ennen piti aina olla pullaa. Nyt kun me ollaan miehen kanssa kahestaan, niin hirveen yksinkertaseks on menny elämä siis. Siis semmonen laittaminen ja tekeminen. (Ulla)
Keittämisen tavat saattavat muuttua myös vanhempana, vaikka usein tuntuu siltä, että äidin ja isoäidin ruokaperinne otetaan tosissaan "hallintaan" vasta sitten, kun lapset ovat jo isoja. Erilaisten sairauksien ja allergioiden takia joudutaan poistamaan joitakin aineksia ruokavaliosta tai jotkut keittämisen tavat tulevat mahdottomiksi toteuttaa terveydellisistä syistä. Usein myös asunto-olosuhteet muuttuvat ja keittiöt pienenevät, jolloin keittämisenkin mahdollisuudet luonnollisesti ovat vähäisemmät. Myös vanhempiin ihmisiin kohdistuvat elämäntapaodotukset muokkaavat keittämistä: terveenä ja toimintakykyisenä pysyäkseen tulee olla vahva luustoltaan ja muutenkin sutjakassa kunnossa, eli "pullat pois".
Kun ihmisen toimintakyky jokapäiväisten rutiinien hoitamisessa heikkenee, keittämisestäkin pitävät huolen muut ihmiset. Ruoka saatetaan tuoda kotiin kotipalvelusta tai vastaavasta. Ruoan tuonti muualta voi olla tilapäistä, kenties sairauden takia tapahtuvaa, tai sitten aivan jokapäiväistä. Kun keittäminen luovutetaan toisiin käsiin, tuntuu ruoka menettävän jollain tavalla merkitystään. Ei välttämättä muisteta edes sitä, mitä on pari tuntia sitten syöty. Pitää siis tehdä itse, jotta muistaa. Keittäminen näyttää pitävän ihmisen kiinni elämässä ja sen rutiineissa.
MK: Mistäs teille nykysin tuuaan sitä ruokaa? Mistä se tulee?
Lempin tytär: Kaupungilta.
MK: Kaupungilta? Onko hyvät ruuat kaupungilla?
Lempi: Onhan siellä.
MK: Minkäs tyyppistä ne... Mitäs tänään oli?
Lempi: Perunaa ja kastiketta ja ...
Lempin tytär: Ei ollu ku semmonen lihaperunalaatikko.
Lempi: Niin niin. Tosiaan. Semmostahan se oli.
Vaikka suvun isoäiti menettäisikin kykynsä keittää, on hän silti omien tyttäriensä ja lastenlapsiensa mielestä keitoksissaan ylivertainen. Isoäiti ja muut neuvokkaat naiset voidaan käsittää lähes myyttisinä, arkkityyppisinä (4) esikuvina, jotka hallitsevat keittämisen peruselementit ja ovat vihkiytyneet keittämisen alkuperän saloihin. Arkkityyppisen keittämisen elementit nousevat agraarisesta perinnöstämme (termi: Korkiakangas 1996), siitä, kuinka muistelemme mennyttä ja jotain kadotetuksikin koettua. Keittämisen myyttisyys liitetään tiettyihin omavaraistalouden piirteisiin; iättömät keittäjänaiset keittävät mielikuvissa edelleen kuvitteellisessa paikassa, jossa on kodikasta, elävä tuli hellassa ja leivinuunissa ja ruoka hiljaa hautumassa. Keittäjänaista luonnehtii itsenäisyys ja riippumattomuus. Hän panee itse siemenet maahan, vaalii kasvimaitaan, korjaa sadon ja säilöö sen. Hän selviää ilman muiden neuvoja ja ohjeita ja hänellä on kehotuntuma keittämiseen; hän tietää, koska puilla lämmitettävä uuni on tarpeeksi lämmin tai miltä taikina käsissä tuntuu, kun siinä on tarpeeksi jauhoja. Keittäjänainen ei kuitenkaan elä yltiöpäisesti, vaan selviytyy taitavuutensa ja sopivan nuukuutensa avulla niukoistakin ajoista. Arkkityyppinen keittäjänainen myyttisenä hahmona irtoaa kokonaan ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen kiireestä; hänen toimissaan on iättömyyttä ja ajattomuutta.
Agraarinen perintö keittämisessä on eräällä tavalla kiteytynyt kuva siitä, kuinka menneet sukupolvet ovat yleisesti selvinneet jokapäiväisestä elämästään. Muistelijoiden henkilökohtaisella tasolla yhtenä agraarisen elämäntavan ja sitä kautta muotoutuvan maailmankuvan toimivuuden perusteluna ovat vakuuttelut siitä, kuinka toisinaan hyvin niukankin ravinnon avulla on voinut elää vanhaksi ja pysyä koko elämänsä terveenä.
Arkkityyppinen syntyy kansanomaisen kerronnan ja sukupolvelta toiselle siirtyvien toimintamallien kertaamisen kautta. Se on näin ajateltuna tietyn merkitysjärjestelmän soveltamista elämiseen ja sen ongelmiin. Tätä merkitysjärjestelmää ja sen käyttämistä arkipäivässä voidaan kutsua myös myyttiseksi ajatteluksi, loogisen, rationaalisen, kausaalisesti selittävän ja käsitteellisen ajattelun vastakohtapariksi siinä mielessä, että tieteen keinoin tuotettu tieto on virallista ja legitimoitua ja "oikeata", kansanomainen tietämys uskomuksia, ennakkoluuloja, intuitiota tai peräti valhetta. Arkielämässä virallinen ja epävirallinen tieto kuitenkin käyvät rinta rinnan ja lomittuvat toisiinsa. Myyttinen ajattelu, olipa totta tai ei, on kuitenkin tärkeä osa ihmisen toimintojen selittämistä elämä on mielikuvia ja tunnetiloja ja analogioita, jotka kumpuavat omasta kokemusmaailmasta tai peräti omasta lapsuudesta saakka. (Korte 1988, 59-60.)
Naisilla on keittämisen malleinaan oma äiti, isoäiti sekä virallistettu "äitikuva" ja näiden mallien välillä hän elää keittämisessään järjen ja tunteen ristipaineessa. Keittämiseen sitoutuva pakko ja ilo periytyvät äideiltä tyttärille, naiselta naiselle epävirallista tietä. Arkkityyppinen keittäjänainen edustaa osaamista, kansanomaista ajattelua, tietämistä ilman auktoriteetteja. Keittäjänainen ruokineen lienee myös esimerkki siitä, miten modernissa ja kaaosmaisessa maailmassa monien vaihtoehtojen edessä totuttu toimintamalli tuntuu turvalliselta ja oikealta, alkuperäiseltä. Äiti puolestaan on järjestyksen ylläpitäjä ja toteuttaja jo roolinsakin vuoksi ja hänen keittämisiinsä suunnataan runsaasti valistusta: äiti ja äidin keittäminen yhdistettynä vaativaan kasvatusvastuuseen muodostuu sellaiseksi yhteiskunnalliseksi alueeksi, jota ei tunnuta voitavan jättää pelkästään kansanomaisen tietämyksen varaan. Kansanomaisen kokemustiedon tilalle arjessa ovat astuneet asiantuntijat ohjeineen, keittokirjoineen, grammoineen ja senttilitroineen. Hyppyselliset ja kouralliset häviävät ja virallisesta keittämisestä on kokonaan poistettu kehotuntuma. Arkkityyppinen keittäjänainen saattaa silti elää keittämisessämme kaikista muutoksista huolimatta "aidon" ja "oikean" esikuvana.
1. Artikkeli perustuu 1998 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani. Aineistonani olivat kahden suvun naisten keittämiskokemuksiin perustuvat omaelämäkerralliset haastattelut. Kustakin suvusta haastateltiin naisia kolmessa sukupolvessa ja nuorimmillakin haastateltavilla oli jo hoidettavinaan omat kotitaloutensa. Haastateltavien nimet on muutettu. Tässä artikkelissa ovat esillä Lempi (suvun vanhin), Ulla (Lempin tytär) ja Anu (Lempin tyttärentytär) sekä toisesta suvusta nuorin jäsen, Katja. Lisäksi haastattelukatkelmissa esiintyvät äitini Hilkka ja Lempin toinen tytär, Ullan sisko.
2. Keittämisellä tarkoitan artikkelissani sitä ruoallista kokonaisuutta, joka liittyy ruoan hankintaan, ruoanlaittoon sekä ruokailuun ja yleisesti ruoan ympärillä tapahtuvaan toimintaan. Keittäminen ei siis tarkoita pelkkää ruoka-ainesten kiehuttamalla kypsentämisen tekniikkaa.
3. Kansanomaisuutta on määritelty etnologiatieteissä erilaisin perustein (esim. Valonen 1976; Talve 1973; Knuuttila 1992). En kuitenkaan puutu artikkelissani kansanomaisuuden määrittelyn kysymyksiin.
4. Arkkityyppisen määritelmään olen soveltanut Mircea Eliaden (1993) ajatusta arkkityypistä. Eliaden mukaan arkkityyppi ei ole kukaan yksittäinen henkilö, vaan historiallisetkin henkilöt sulautuvat kansan muistelussa esikuviinsa ja tulevat osaksi myyttisten toimintojen kategoriaa ja liittyvät arkaaisen maailmankatsomuksen malliin. Arkkityyppi ei siis ole historiallinen, esikuvan antava henkilö, vaan kiteytynyt ideaalimalli: aiemmin eläneet henkilöt ja heidän tekonsa muuttuvat osaksi arkkityyppiä eli sulautuvat siihen. Esiäitien perintö voi siis elää keittämistoiminnoissamme arkkityyppinä ja arkkityyppisenä käyttäytymismallina.
Cooper, Ann 1997. Woman´s Place Is in the Kitchen. The Evolution of Women Chefs. New York: Van Nostrand Reinhold.
Eliade, Mircea 1993 (1949). Ikuisen paluun myytti. Kosmos ja historia. Helsinki: Loki-Kirjat.
Knuuttila, Maarit 1999. Keittämistarinoita. Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos. Tutkimuksia 37.
Knuuttila, Seppo 1992. Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Korkiakangas, Pirjo 1996. Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen Arkisto 42. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Korte, Irma 1988. Naisnäkökulman tieteenfilosofisia merkityksiä. Teoksessa Setälä, Päivi ja Kurki, Hannele (toim.) Akanvirtaan. Johdatus naistutkimukseen. Helsinki: Yliopistopaino.
Raussi, Eljas 1966. Virolahden kansanelämää 1840-luvulla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Räsänen, Matti 1980a. Ruoka ja juoma sosiokulttuurisena kuvastimena. Ruokatutkimuksen ongelmia, metodeja ja kehityksen suuntaviivoja. Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos. Tutkimuksia 11.
Räsänen, Matti 1980b. Savokarjalainen ateria. Savokarjalainen ruoka ja ruokakulttuuri muuttuvassa maailmassa. Helsinki: Otava.
Talve, Ilmar 1973. Suomen kansanomaisesta ruokataloudesta. Turun yliopiston Kansatieteen laitoksen toimituksia 2.
Talve, Ilmar 1990. Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Thorsen, Liv Emma 1991. In the Same Kitchen. Mother-in-law and Daughter-in-law in a 20th Century Norwegian Farmer Society. - Ethnologia Europaea 21, s.33-46.
Valonen, Niilo 1975. Über die Methoden und Probleme der finnischen Nahrungsforschung. Ethnologische Nahrungsforschung. Kansatieteellinen Arkisto 26. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Valonen, Niilo 1976. Kulttuurityylien kansanomaistumisesta. Esimerkkejä etenkin suomalais-ugrilaisesta kuvataiteesta. Kulttuurityylien ja muotien kansanomaistuminen. Helsingin yliopiston kansatieteen laitoksen toimitteita 2.
Vuorela, Toivo 1975. Suomalainen kansankulttuuri. Helsinki: WSOY.
FM Maarit Knuuttila
Etnologian laitos
Jyväskylän yliopisto
maaknuu@campus.jyu.fi