Tässä artikkelissa esitellään yhtä kenttätöiden konkreettista puolta, nimittäin syömistä. Syöminen ja juominen ovat selvästikin kaikkien matkaajien kiinnostuksen kohteina matkustamistavan, yöpymisen ja peseytymisen ohella. Tästä on helppo vakuuttua vilkaisemalla mitä tahansa matkakirjallisuutta. Suomessa on julkaistu paljon varsinkin Venäjää, tai oikeammin Karjalaa koskevia kulkemisen kuvauksia. Niiden sävy vaihtelee ajan poliittis-ideologisen ilmapiirin ja matkakirjallisuuden konventioiden mukaan (Ks. Heikkinen 1989,14-18.)
Kuvaan artikkelissa monenlaisia, osin kiusallisia ja hankalia, mutta useimmiten nautinnollisia tuntemuksia, jotka liittyvät syömiseen ja ruoan hankintaan matkoilla vepsäläisten ja karjalaisten parissa 1990-luvulla eri puolilla Luoteis-Venäjää. Näistä matkoista varsinkin ensimmäinen, kuukauden kestänyt kulkeminen vuonna 1991 oli mieleenpainuva, sillä vuosi oli monin tavoin merkittävä entisen Neuvostoliiton historiassa. Neuvostoliiton sosialistinen valtiollinen ja yhteiskunnallinen rakenne oli tuolloin radikaalisti muuttumassa. Käytännössä tämä tarkoitti mm. ulkomaalaisille vapaampaa liikkumista maassa. Toisaalta markkinatalous otti ensiaskelia, mikä vaikutti elintarviketilanteeseen ja ruokailumahdollisuuksiin.
Karjalaisia koskevan matkakirjallisuuden yksi suunta on vanhastaan korostanut karjalaisten ylitsevuotavaa vieraanvaraisuutta. Tästä on hyvänä esimerkkinä Pekka Laaksosen kirjoitus, jossa hän kuvaa vuonna 1973 tekemäänsä matkaa Pohjois-Aunuksen kyliin Neuvosto-Karjalassa monille matkakuvauksille tutuin sanakääntein:
En varmaankaan ole ainoa Karjalan kävijä, jolle on muodostunut sellainen ensivaikutelma, että Karjalassa on aina ruokaa pöydässä. Tulitpa tai lähditpä, pöytään on käytävä: 'Syögee, syögee, juogee, juogee'. Kaupungistuneelle kansanelämäntutkijalle karjalainen ruokapöytä ei pelkästään tunnu vaan se tosiasiassa on antimiltaan liian tukeva. Mutta on sanottava, että pian tähän tottuu: piirakkaa, rahkaa, leipää, kalaa, kiisseleitä, viiliä, keittoa ja teetä kuppikaupalla vielä usemmankin kiellon päälle. Ryhmällämme on sitä paitsi vielä omia spesialiteettejaan: keitetyt makaronit ja niiden päälle valeltu säilötty sianliha näytti heti aamutuimaan tekevän terää. (Laaksonen 1999, 66.)
Tunnen jo kuinka hiki nousee pintaan näin monista teekupeista; kuitenkin suu maistaisi vielä kalitkoja.
Mutta voi ruuan suhteen olla vaatimattomampaakin. Samoihin aikoihin 1970-luvun alussa oli Petroskoista lähtenyt liikkeelle osin sama ryhmä, jossa olivat Unelma Konkka, Rosa Taroeva, Anna Hokkanen, Raija Remsujeva ja kaksi miestä, Aleksi Konkka ja Tiedeakatemian kuski. Osallistuin tähän retkeen jonkinlaisena mykkänä opiskelijana; ei pidetty hyvänä, että olisin tuonut esille suomalaisuuttani. Olimme majoittuneet Paraskeva Saveljevan pieneen taloon Mäntyselässä (Mänd'ysel'gä). Saveljevan luona riitti kyllä piirakoita ja samovaarin porinaa. Mutta samalla toimimme tavalla, johon sikäläiset tutkijat olivat ilmeisesti tottuneet. Jokaisen tuli vuorollaan laittaa aamupuuroa. Sen teko ulkona olevalla tulisijalla oli ainakin minulle sen verran uutta, että hermoilin asiaa koko edellisen yön. Vasta nyt tätä kirjoittaessani tulin miettineeksi, etteivät Aleksi tai kuski tainneet ryhtyä minkäänlaiseen hutunkeittoon. Muutenkin he järjestivät itsensä nopeasti yksinäisen naisen saunotettaviksi, mistä tapasimme heidät yhtenä iltana pirtin pöydän äärestä pitkä kirjailtu käspaikka polvilla.
On ilmeistä, että Pekka Laaksosen vierasmaalaisuus ja toisaalta kotoisuus, tuo suomalaisuuden outo yhdistelmä, tai pelkästään sympaattinen miehen olemus oli herättänyt kylän naisten hemmotteluhalut, mitä lienee myös tuettu viralliselta taholta. Kaikki halusivat hänet luokseen herkkuja syömään ja juttuja kuuntelemaan. Ehkä hän oli naisille kuin oma poika, mutta vielä parempi siinä mielessä, että hän kuunteli halulla myös ns. naisten juttuja.
On myös mahdollista, ettei ulkomaalaisen vieraan silmiin tullut kuin heikkoina vihjeinä se, miten tutkijaryhmän naiset olivat vaikuttaneet ruoka-asiaan. Laaksosella on tästä yksi kiinnostava maininta:
Illansuussa saavumme vihdoin Jouhivaaran kylään, jossa ryhmä on viime vuonna työskennellyt. Ajamme sen talon pihaan, joka edellisenä kesänä on ollut ryhmän kortteeripaikkana. Sisällä on vanhanpuoleinen eukko, Mari Turujeva, joka ysätävällisesti tervehdittyään alkaa salamannopeasti puuhata samovaaria tulelle ja ruokaa pöytään, naiset auttelevat. Minä katselen huonetta. (Laaksonen 1999, 56.)
Mutta silti kulkijasta usein tuntuu, että piirakat, lihakeitot, kiisselit, hyöryävät teekupit ja muut herkut tulevat pöytään kuin satujen taikaliinan lennättäminä.
Suomalaisten tutkijoiden rikkaassa matkakirjallisuudessa on toki myös toisenlaisia kuvauksia. Vepsän kielen tutkija Lauri Kettunen kulki poliittisesti jännittyneenä aikana vuosina 1917-18 syvällä Keski-Venäjällä vepsäläisten luona. Hänen akateeminen kaupunkilaisuutensa ja suomalais-luterilainen puritaanisuutensa joutuivat kylissä kovalla koetukselle. Torjuva asenne tulee selvästi esille vuonna 1945 julkaistusta matkakuvauksesta, missä oli tilaa myös ruokailun hankaluuksille.
Niinpä talossa johon menin, isäntä kyllä lupasi yösijan, mutta emäntä alkoi heti tuskitella elämän vaikeutta, kun ei ollut itselläänkään syötävää - - Vaikka tunnen päässeeni alistumaan mihin hyvänsä, niin taitaisi säännöllinen asuminen ja ruokailu pienessä kuumassa pirtissä, jossa siis makaa vielä tuo onneton haiseva sairas, olla ylivoimaista. Tuossa Marja pienenteli kirveellä lihaa tuvan lattiallla. Kainosti huomautin, että eikö puhtaampaa paikkaa löytyisi. - 'Ii vjet meil lapsiid ole, eihän meillä lapsia ole, ryvetteleväisiä, mikä muka lattian likaisi. (Kettunen 1945, 278, 280).
Mutta Kettunen keksi lopulta lievennyskeinon, jonka seurauksena häntä alettiin pitää vanhauskoisena:
Olin näet saanut tingityksi itselleni yhteisessä ruokapöydässä oman kupin, kun rupesi kovasti käymään luonnolle tämä siivoton syömäkomento. (Kettunen 1945, 282).
Nämä esimerkit edustavat matkakuvausten kahta kärjistettyä sävyä. Molemmille voi etsiä selitystä tutkijan persoonasta, mutta hyödyllisempää lienee katsella sekä yleistä yhteiskunnallis-kulttuurista kontekstia että matkakirjallisuuden konventioita. Lienee selvää, ettei kysymystä objektiivisuudesta kannata edes esittää tässä yhteydessä. Nautin molemmista teksteistä ja löydän molemmista sävyistä itseni ja omat kulkemiseni.
Vuonna 1991 tein ensimmäisen matkan vepsäläisten pariin. Kuljimme ensin kaksi viikkoa pohjoisvepsäläisten luona. Tämä ajan vietimme kiertelemällä Äänisjärven rantamilla sijaitsevia kyliä. Mukana tällä matkalla olivat Neuvostoliiton Tiedeakatemian Karjalan filiaalista etnografi Irina Vinokurova, Petroskoin yliopistolta rakennusperinteen tutkija Valeri Guljajev, autonkuljettaja ja minä. Lähtöpäivänä toukokuun kymmenentenä oli satanut yllättäen lunta, mikä oli muuttunut todelliseksi lumipyryksi. Äänisellä oli ajelehtinut häikäisevän valkoisia jäälauttoja, mutta muuten maa alkoi olla vapautunut talvesta. Lumien sulettua avaruus oli levittäytynyt maisemaan. Suuri osa pelloista oli ollut kesannolla, mikä oli ollut useimpien kyläläisten toistuvan hämmästelyn aihe: siitä puhuttiin jatkuvasti, mitään sellaista ei oltu aikaisemmin nähty. Kolhoosien ja sovhoosien mureneminen oli juuri alkanut.
Pohjoisesta matka oli suuntautunut kohti Syvärin eteläpuolella asuvia vepsäläisiä. Ryhmä oli myös muuttunut. Nyt mukana olivat kielentutkijat Irma Mullonen ja Nina Zaitseva, Valeri, autonkuljettaja ja minä. Olimme saaneet akatemiasta käyttöömme minibussin, johon oli lastattu tarpeelliset nauhurit, kamerat, nauhalaatikot, vaatteita kylmän ja lämpimän varalle, kirjoja, joita optimistisesti ajattelimme lukea vapaa-aikoina. Auton lattialla ajelehtivat kyläteillä tarpeelliset saapasparit.
Autoa lastattaessa oli tullut ilmi, että kaikki lukuunottamatta kuskia, jolle ruoka ja majoitus kuuluivat työn puolesta, olivat jollakin tavalla varautuneet ruokatilanteeseen. Jokaisella oli jonkinlainen ruokasäkki mukanaan. Olin tuonut Suomesta teetä ja tietenkin kahvia ja joitakin pussikeittoja. Kahvia joimmekin paljon, olihan lisäkseni myös inkerinsuomalainen Irma. Vaikka sikäläistä teetä oli kyllä myynnissä, herätti kylissä ihastusta eksoottinen afrikkalainen kahvi ja muut kehitysmaakaupan teepakkaukset. Voi sanoa, että vaihtelimme tavaroita toinen toisillemme. Petroskoissa ystäväni olivat vielä ostaneet venäläisen suurpiirteisesti suuren kassillisen säilykkeitä, paljon leipää, monta kiloa sokeria ja muita tarpeita mukaan. Sinfoniaorkesterin ammoin suorittamien maaseutukiertueiden pohjalta he olivat olleet varmoja tulevista nälän koettelemuksista.
Jälkeen päin tuli esille, että ruokaa oli hankittu niin paljon, että saatoimme jättää Valerille koko joukon kuivamuonaa arkkitehtiporukan seuraavan kenttätyöretken pesämunaksi.
Matkanteko sujui hitaasti monestakin syystä. Kävimme joka kaupassa, sillä varsinkin kuski halusi katsoa joka ainoasta kaupasta, mitä siellä oli myynnissä. Kauppa on myös paras mahdollinen tiedonantopaikka, sillä siellä jutellaan elämän menosta ja siellä saatoimme kysellä kylän vanhoista ihmisistä ja mahdollisista juhlista. Mutta kauppaan liittyi myös häveliäisyyttä ja arkuutta, joka ilmeni kommenteissa: "tulette tänne, ulkomaalaisena katsomaan miten köyhästi eletään." Seuraus oli, että aloin odotella ulkona.
Kaupan aukioloajat ja kauppa-autopäivät rytmittivät kyläläisten elämää. Tätä viikkorytmiä mekin noudatimme. Haastattelujen kannalta toinen kartettava hetki oli Prostaja Marinan (sikäläisten Kauniiden ja rohkeiden) tulo televisiosta. Silloin naiset kerääntyivät televisiotaloon, hakivat tuoleja ja järjestäytyivät katsomoksi. Kaikki muu juttelu sai jäädä. Kesken mitä kiinnostavinta tietäjätarinaa emäntä saattoi keskeyttää puheensa ja siirtyä kamarin puolelle.
Tällä matkalla vuonna 1991 löytyi pesuainetta, saippuaa, makaronia ja jopa suklaata. Tarkastimme myös kirjakaupat, joita tuohon aikaan oli vielä maaseutupaikoillakin. Joskus löysimme aikamoisia aarteita, lähinnä sellaista etnografista kirjallisuutta, joka oli Petroskoista jo loppunut.
Vaikka olin monta astetta kärsimättömämpi kuin kollegani kaupoissa käynnin suhteen, minullakin oli mitä jahdata. Halusin tuliaisiksi kuivaa shampanjaa. Kollegat ostivat suklaata, jota sitten lahjoittivat tuliaisiksi tytölleni. Silloin oli vielä käytössä jonkinlainen kuponkijärjestelmä, ja oli nolottavaa ottaa paikallisten ihmisten ystävällisesti antamia viina- ja shampanjakuponkeja.
Tuolloin vuonna 1991 kauppajärjestelmässä vallitsi jonkinlainen odotuksen tila. Tavarat olivat osin kadonneet hyllyiltä. Jo Suomessa olin nähnyt televiosta, kuinka Leningradin kaduilla oli kiemurrellut pitkiä kauppajonoja. Puhuttiin elintarvikkeiden joutuneen tiskin alle odottamaan hintojen vapauttamista. Näin sitten kävikin. Tavaroiden ilmestyminen uudelleen kauppoihin aloitti sitten uuden aikakauden Venäjällä. Nyt ihmiset eivät enää valita tavarapulaa vaan pilviin karanneita hintoja.
Vielä myöhemminkin läpi koko 90-luvun olen joutunut aina saman kysymyksen eteen: olisiko hankittava elintarvikkeita Suomesta (nehän viehättävät erilaisuudellaan, mutta ovat kalliita) vai olisiko luotettava siihen, että kaupoista löytyy ostettavaa? Ja olisiko mitään kauppoja tai edes kauppa-autoja niissä kylissä ja taajamissa, jonne on tarkoitus suunnistaa. Lisäongelmaksi on nyt tullut hamstraus: onko oikein että ostan Sortavalan kaupoista suuret määrät sokeria silloin kun paikallisetkin tarvitsevat sokeria syksyn säilöntään. Olen kuullut riittävästi puhetta suomalaisista naisista, jotka "tyhjentävät" Sortavalan kaupat sokerista samalla kun miehet hankkivat halpaa bensaa ja alkoholia. Vai olisiko päin vastoin ostettava kyläkauppiaalta elintarvikkeita huolimatta siitä, että hän ottaa selvästi ylihintaa.
Tällaisissa ristiriitatilanteissa olen lopulta sysännyt ongelman venäläisille tutuilleni; he tietävät miten toimia taitavasti, nopeasti ja maan tavalla.
Näin kuvasi kotikyläänsä kylän vanhin asukas: talvella kylässä asuu kymmenkunta henkeä, nimittäin Katja, Saa, toinen Katja, Mavra, Ira-baba, Darja ja Nastja, Matvejan Utja ja Irina Pavlovna. Sitten on vielä Gorkissa kolme naista ja yksi mies. Kaikki kylän asukkaat ovat eläkeläisiä.(1) Tällaisia kyliä on Pohjois-Venäjällä paljon. Kylät ovat silmin nähden vanhojen naisten / mummojen / eukkojen(2) hallussa. Joka portin pielessä seisoskelee mummo joko meitä katsellen tai odottaen sukulaisiaan perunanistutukseen. Samalla tulee moniin taloihin lapsenlapsia pois kaupunkien elintarvikeköyhyydestä. Sanalla sanoen: kylät valmistautuvat kesän tuloon.
Naisia voi nähdä hoitelemassa talon ympäristössä pienkarjaa tai kantamassa heiniä lehmille. He ovat koko ajan liikkeellä, tulevat yhdestä talosta ja menevät toiseen. Polut risteilevät rauhallisesti edestakaisin. Talojen ikkunat vilkkuvat alas tielle. Olemme tiedossa ja meitä havainnoidaan. Tutkija asettelee magnetofoniaan ja tarkkailee samalla, miten kylätietä pitkin vaeltaa väki muistajaispäivänä hautausmaalle. Joka puolella on ikiaikaisen folkloristinen asetelma: vanhat mummot istuvat hautausmaan penkeillä, kyläkaupan edessä ja talojensa seunustoilla.(3) Mutta miehiä ei kylissä juurikaan näy. Onko heitä elossa? Missä he ovat? Ovatko he enää mukana kylien sosiaalisessa ja taloudellisessa toiminnassa?(4)
Taloissa tarjoiltiin teetä ja usein syömistäkin. Meillä oli kyllä omiakin eväitä mukana; panimme pöytään sokeria ja toisinaan leipää tai säilyketölkin. En mitenkään kehdannut kuluttaa talon varastoja, vaikka emännät aina toistelivatkin: "Älkää kursailko, ottakaa sokeria, ottakaa leipää ja piirakkaa, ottakaa nyt enemmän sokeria." Ja niin läjäytettiin teelasiin vielä pari lusikallista sokeria. Valeri sanoikin, että elintarvikepula näkyy siinä, että entisen kolmen lusikallisen tilalle on alettu laittaa sokeria teehen vain yksi lusikallinen. Minä olin koko ajan varpaillani, sillä olin Suomessa kuullut minkalaisen nälänhädän partaalla naapurissa eletään. Niinpä alussa jokainen piirakkapala juuttui kurkkuun; kursailin entistä enemmän, kiittelin, kieltäydyin ja ilmoitin syöneeni juuri äskettäin. Kun lisäksi juon teetä sokeritta ja pidän ruskeasta leivästä tuli syöminen monenmoisten ristiriitaisten tunteiden kohteeksi.
Vanha mutkaton kansantapa heijastui Ninan käyttäytymisessä. Juttelun päätteeksi hän saattoi yksinkertaisesti pyytää, voisiko hän laittaa samovaarin päälle ja luvan saatuaan nosti sitten sokerin, teen ja muut syömiset pöytään. Emäntä itse ei pyynnöistä huolimatta lainkaan aina halunnut tulla pöytään kanssamme. Luotan täysin Ninan ja muiden venäläisten tapojen tuntemukseen tällaisisssa asioissa. Niillä kerroilla kun Nina ei ole ollut mukana, olen tuntenut olevani yllättävän vieraalla maanperällä.
Toisinaan pöytään kannettiin todellisia herkkuja. Esimerkiksi haudutettua maitoa en ollut aikaisemmin syönyt. Olin siitä tosin lukenut jo karjalaisten tutkimusten yhteydessä. Hyvää oli. Taloissa joissa oli lehmiä, tarjoiltiin usein rahkaa, maitoa ja muita maitotuotteita.
Haastattelun aluksi kysyimme yleensä mitä kuuluu. Tällöin puhuja lähes poikkeuksetta alkoi valittaa elämäänsä: nyt on huono aika ja yleensäkin on ollut paljon surua, kurjuutta, huolta ja vaivaa; puhuja ei ole mitään hyvää nähnyt koko elämänsä aikana; töitä on tehty paljon, osin aivan ilmaiseksi, kolhoosiaikana ei saatu edes palkkaa; on oltu metsätöissä ja naiset ovat olleet jopa "hevosina" peltotöissä; on "burlakoitu" ja kudottu verkkoja. Useimmat naiset olivat leskiä. He olivat haudanneet miehensä, ja nyt he alkoivat nähdä pojanpoikiensa kuolevan. Melkein joka kesä olemme osallistuneet hautajaisiin; monasti vainaja oli menehtynyt liiallisen juomisen, hoitamattoman sairauden tai väkivallan uhrina. Ne ovat tämän hetken miehen tyypillisiä kohtaloita Venäjällä, varsinkin maaseudulla.
Vepsäläisnaiset olivat vanhastaan eläneet pitkiä aikoja yksin miesten ollessa kausiluontoisesti ansiotöissä muualla, varsinkin Pietarin rakennustyömailla ja metsätöissä. Naiset olivat tottuneet tekemään maataloustöitä. Ei olekaan ihme, että vanhat naiset katselevat nykytilannetta ihmeissään. "Nyt ei saada edes perunaa peltoon." Kerrontaa säestää dramaattinen huokailu: "Ennen oli kaikki hyvin; nyt kaikki on muuttunut; voi voi; ennen osattiin juhlia ja osattiin tehdä töitä; nyt ei osata kumpaakaan. Ennen oli muutenkin ollut kaikin puolin hauskempaa; nuoret olivat kuljeskelleet ja pitäneet hauskaa; miehet ja pojat olivat pelanneet kyykkää, ja tytöt olivat tehneet käsitöitä ja laulaneet. Nyt ei ole mitään, oi voi voi." - Tuntuu kuin kylän naisten sydän olisi niin täynnä huolta ja surua, että taloon tulomme ryöpsäyttää kaiken ulos.
Praasniekat olivat kyselijälle turvallinen ja taattu puheenaihe, josta aina innostuttiin:
Minä ki kävelin Makovejan päivale zhivatanke. Skopid voihud, paned astjaizhehe nu i kelle se sigä andad. Kelle ni bednijale ristitule. Kandishiba käzipaikad. Kandishiba pagastale, sigä om kuna panda, oliba jumalaizhed. Shondjalas völ i nügüd', kì käzipaikad tosketas... Kel lambhaizhed om, ka i villad tosketihe. Minä tänavon emboin libuda tshasounan tahole, ka pästouzin dengad järvudehe... Villad ei togoi.(5)
Juhlaruoista puhuttiin pitkään ja konkreettisesti: syötiin kiisseliä, liha- ja kalakeittoa, puuroa, rahkaa ja tietenkin monenlaisia piirakoita: oli sul'tshinad, korostad, kyrzad, robil'kad, m'akushkad, suusnad, hoikaizhed pirgaizhed ja kalakurnik. Praasniekoilla oli ollut herkkua herkun päälle, piirakkaa piirakan päälle. Joka kerta kesken juhlaruokien kuvauksen naiset muistivat nykyhetken: nyt ei ole elintarvikkeita, ei ole kaupassa mitään; on mahdoton juhlia. Erikoisesti sokerista on puute.
Mutta niin keskittyneitä entisajan juhliin naiset eivät koskaan olleet, etteivätkö he olisi huomanneet jokaikistä kulkijaa kylätiellä. Näitä kommentoitiin värikkäästi, ja varsinkin tuntematon henkilö herätti monenmoisia arvailuja. Kuskin ilmestyminen autoineen aiheutti huokailua, sääliä ja ihmettelyä: kuka tuo on, eikö ole kylmä, nyt on heti laitettava teetä. Kuten kylien naiset, myös ryhmämme naistutkijat olivat huolissaan miehistä: oliko kuski saanut ruokaa, mitä hän nyt tekee, ettei vain ikävystyisi, kuski on heti pyydettävä taloon teelle ja lämmittelemään. Vai olisiko hyvä lopettaa haastattelut, jotta ehdittäisiin ruokalaan syömään.
Soutjärvellä ja Kurbassa, jotka olivat taajamapaikkoja, olikin hyvä ruokala, jossa kävimme syömässä. Palvelu oli ystävällistä. ja kun jouduimme pyytämään erikoispalveluna ruokalan normaalia varhaisempaa aukaisemista, henkilökunta suostui tähän. Mutta syrjäkylillä ja syvällä Vologdan oblastissa ei ruokaloita ollut, ja 1990-luvun edetessä pidemmälle ja neuvostojärjestelmän hajotessa poistuivat myös vanhanmalliset ruokalat. Samanaikaisesti valtateiden varteen on alkanut ilmestyä bensa-asemien yhteyteen rakennettuja pizza- ja muita pikaruokapaikkoja. Niihin eivät kelvanneet mitkään akatemian tai kyläneuvoston puheenjohtajan antamat ruokakupongit, vaan käteinen raha, mieluummin dollareissa.
Jälkeen päin muisteltuna kymmenen vuoden aikana tehdyt eripituiset kenttätyöt ovat kuin yksi pitkä teenjuontien sarja. Milloin kenenkin kanssa olen istunut pirtin pöydän ääressä, katsellut ikkunasta ulos ja ihaillut isoa uunia, josta on tehty pirtin tilan jakaja niin että pieni keittiöosa on jäänyt uunin ja verhon taakse. On juotu teetä ja syöty jotakin, naiset ovat puhuneet elämästään. Toisinaan on yhdessä menty hautausmaalle tai praasniekoille, jolloin mukaan on otettu ruokalahjoja "jumalille".
Naiset assosioituvat ruokaan lähes kaikessa: lehmien hoito selittää pöytään laitetut maitoherkut; ulkona naiset esittelevät kasvimaitaan, joilla kukoistavat sipulit, kaalit ja muut juurikasvit; on suhteellisen suuria perunapeltoja. Loppukesästä pöytään nostetaan haudutettuja ja paistettuja sieniä. Sieniaikaan kylän naisia oli vaikea tavoittaa kotoa; sama toistuu myöhemmin puolukka-aikaan. Kyläkaupassa ja kauppa-autosta ostetaan jauhoja ja leipää, suolaa, teetä ja säilykkeitä.
Voidaan sanoa, että vanhat naiset on pantu monen haltijaksi. He ovat kantava voima yksityistalouksissa, joiden merkitys on tavattoman suuri tämän päivän Venäjällä. Vuoden 1997 tilastojen mukaan Karjalan tasavallassa tuotettiin yksityistalouksissa yli 80 % perunoista, noin 45 % vihanneksista ja lihasta ja maidostakin liki 40 % (Socio-economic... 22). Mekin olimme mukana tässä luontaistaloutta muistuttavassa elintarvikehuollossa. Kuljettaessamme tarpeen vaatiessa kylän naisia kaupunkiin tai kaupungista maalle veimme samalla milloin perunasäkkiä, milloin puolukkaämpäreitä tai muita elintarvikkeita.
Mutta naiset eivät huolehdi ainoastaan maalla ja kaupungissa olevista omaisistaan, kylän yksinäisistä ihmisistä ja kylään satunnaisesti ilmestyneistä tutkijoista. Myös vainajat ja jumalat ovat heidän huolenpitonsa kohteita. Koko neuvostovallan virallisen ateismin kaudella karjalaisissa, vepsäläisissä ja ilmeisesti myös venäläisissä kylissä juuri naiset ovat hoitaneet monia tärkeitä rituaaleja. Varsinkin hautajaiset, muistajaiset ja monin paikoin vanhat kyläpraasniekat ovat säilyneet naisten voimin.
Kaikissa näissä menoissa syömisellä on suuri merkitys: se voi ilmetä joko ruokauhrien ja/tai yhteisöllisen aterioinnin muodossa. Luonteeltaan se on useimmiten symbolista. Ruokauhreina viedään ennen kaikkea maitotuotteita. Vainajat saavat haudoilleen erilaisia piirakoita, ehkä kalaa, juomaksi teetä ja votkaa;lapsille tuodaan karamelleja ja tupakoiville miehille vielä tupakkaa. Lihaa en ole nähnyt näissä yhteyksissä käytettävän. (Ks. Heikkinen 1999.)
Huomaamatta naiset siirtyvät arjesta juhlaan, profaanista sakraaliin mitä tulee elintarvikkeiden hankkimiseen ja ruokien laittamiseen. Ei ole helppo erottaa milloin ollaan jumalten milloin arkisemmassa keittiössä.(6)
Susan Starr Sered on pohtinut naisten uskontoa, jonka hän määrittelee sukupuolittuneen uskonnollisen johtajuuden sekä joidenkin temaattisten ja praktisten tekijöiden perusteella. Hänen mukaansa uskonnollisille naisjohtajille on ominaista, että he sekoittavat miehiä enemmän rituaalitoiminnoissa yleistä ja yksityistä tilaa. Lisäksi heidän toiminnassaan voi nähdä naisten yleisen huolenpidon pyhittymistä, sillä naisten uskonnollinen aktiivisuus on ainakin yhtä paljon yhteydessä ihmisten välisiin suhteisiin kuin ihmisen jumalasuhteeseen. Tässä yhteydessä tärkein verkosto on perhe, sillä naisten uskonnollinen aktiivisuus sijoittuu perhevelvollisuuksien piiriin. Naisten huolenpito perheen jäsenistä on luonteenomaista naisten uskonnollisuudelle. (Sered 1994, 5-6.)
Jopa miesten dominoivissa yhteiskunnissa naiset "kotoistavat" Seredin mukaan uskontoa korostamalla sellaisia rituaaleja ja symboleja, jotka henkistävät arkielämää. Esimerkiksi voidaan ottaa ruoan käsittely. Sered korostaa, että ruoka on monissa kulttuureissa ainoita naisten kontrolloimia resursseja, mikä selittää sen tärkeyden naisten kannalta katsottuna. Naisilla on mahdollisuus jakaa ruokaa sitä tarvitseville; he voivat suosia joitakin erityisryhmiä tai antaa ruokaa köyhille. Heidän velvollisuutenaan on toisaalta noudattaa ja toisaalta kontrolloida mahdollisia ruokatabuja, sillä sakraaliruokien valmistus on usein normaalin työnjaon mukaisesti naisten asioita. (Sered 1994, 237-243.) Monissa tapauksissa, kuten vepsäläisten ja karjalaisten parissa, juuri naiset johtavat rituaaleja, joissa ruoanlaitto ja syöminen ovat keskeisiä elementtejä.
Paikkani tässä keittiöiden semiotiikassa on ristiriitainen; myös arkinen syöminen nostaa esiin vastakkaisia tunteita. Venäläisten kollegojen tavoin tunnen velvollisuudekseni osallistua ruoanlaittoon. Käytännössä en kuitenkaan pysty tekemään mitään, ellei elintarvikkeiden hankintaa oteta lukuun. En millään keinolla pysty menemään oviverhon taakse pieneen keittiöosaan. On selvää, ettei minua siellä tarvita; olen siellä vain häiriöksi. Edes perunoiden rapsuttamiseen en taida kelvata. Vaikka kuinka asiaa rationalisoisin, minusta on noloa ja oikeastaan vähän häpeällistäkin syödä ruokaa, jonka valmistamiseen en ole osallistunut.
Jumalten keittiössä olo tuntui velvollisuuksien kannalta katsottuna helpommalta kuin mitä oli arkipäivän syömisen kanssa. Toisinaan meitä pyydettiin osallistumaan vainajien muistopäivänä ateriointiin haudalla. Kyse oli symbolisesta syömisestä, ja se tehtiin pyytäjän omaisten hyvinvoinniksi. Tällöin olimme osa kyseisen henkilön rituaalista piiriä; mutta koska tämän suvun vainajat olivat vieraita, olin asiassa ulkopuolinen. Minulla on omat vainajat ja jumalat muualla, ja huolenani on heidän muistamisensa. Vaikka en tee sitä ruuanviennin ja syömisen muodossa, on muistamisessa paljon myös käytännöllistä huolehtimista.
1. Nimet ovat fiktiivisiä.
2. On vaikea löytää osuvaa nimitystä näille naisille, jotka tuntuvat niin läheisiltä, mutta eivät kuitenkaan ole sukua. Olisiko puhuttava 'vanhoista naisista', 'naisista' yleensä, 'mummoista'? Pekka Laaksonen käyttää termiä (vanhat) 'eukot'. Venäläiset käyttävät termiä 'baba', jonka sävy on hyvin kontekstisidonnainen. Lännessä on korostettu sanan negatiivisuutta, mutta kenttätöissä minua kuitenkin neuvottiin käyttämään nimitystä 'baba' ('mummo se ja se') muttei termiä 'babka'('vanha mummo', 'lapsenpäästäjä'). Usein kuuli käytettävän vieläkin enemmän yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä korostavaa ilmausta: 'täti se ja se'. (Ks. Heikkinen 1999, Heikkinen 2000.)
3. Tämänkaltaista luonnehdintaa ironisoi Arno Survo seuraavasti: "- - 'Istuupa siinä erään talon rappusilla pari ikäloppua eukkoa, mummoa kurttunaamaa Jumalan kesäpäivää paistatelleen' Tästä Samuli Paulaharjun kuvauksesta käy ilmi, kuinka kerääjä huomasi vain sen, minkä hän halusi nähdä... Muita kyläläisiä ei ikään kuin lainkaan ollut näyttämöllä. Ikäloput eukot kulkivat pitkin kyläkatua omituisissa puvuissaan 'kuin mitkäkin entisajan kummitukset' (SP), jotka samoin kuin heidän kantamansa käsityksetkään eivät edes kuuluneet kuolevaisten maailmaan." (Survo 2001, 68.)
4. Maaseudun naisvaltaisuus on demografinen tosiasia, sillä vanhoja naisia on vanhoja miehiä enemmän (Strogalshsthikova 1989, 35-38). Maaseutu on naisvaltaistunut koko neuvostovallan ajan; kollektivisoinnista lähtien miehiä on siirtynyt naisia enemmän teollisuustyöhön kaupunkiin (Fitzpatrick 1994, 81 -93). Demografiset seikat eivät kuitenkaan yksin voi selittää naisten näkyvyyttä kylissä. Naiset ovat kylien aktiivisia toimijoita.
5. Nauha KarTL 29.1991. 1.puoli. 625-650. A.Z.Grishina. Hybjankylä Leningradin oblast.
6. Termin Jumalten keittiössä olen ottanut Veikko Anttosen samannimisestä dokumenttifilmistä, joka käsittelee marien uhrijuhlaa. Pyhän arkisuus ja arjen pyhyys tulee tässä filmissä hyvin esille.
Heikkinen, Kaija (1989): Karjalaisuus ja etninen itsetajunta. Salmin siirtokarjalaisia koskeva tutkimus. Joensuu: Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja. No 9.
Heikkinen, Kaija (1999): Naiset, uskonto ja valta. Esimerkkinä Venäjä. Tuija Hovi, Aili Nenola, Tuula Sakaranaho, Elina Vuola (toim.) Uskonto ja sukupuoli. Helsinki: Helsinki University Press. 116-133.
Heikkinen, Kaija (2000): Metamorphosis of the Russian Baba. Natalia Bashmakoff, Paul Fryer (eds.) Modernisation in the Russian Provinces. Studia Slavica Finlandensia. Tom. XVll. Helsinki; 292-305.
Kettunen, Lauri (1945): Tieteen matkamiehenä. Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907-1918. Helsinki: WSOY.
Laaksonen, Pekka (1999) Kotimailla. Toim. Seppo Knuuttila, Ulla Piela ja Senni Timonen. SKST 682. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sered, Susan Starr (1994): Priestess, Mothers, Sacred Sisters. Religions Dominated by Women. New York, Oxford. Oxford University Press.
Socio-economic Baseline Study of the Leningrad Region, the Republic of Karelia and the Murmansk Region. 29 January 1999. (Juha Kotilainen and Jukka Oksa.) Karelian Institute, University of Joensuu. Ulkoasiainministeriö.
Strogalshsthikova Z.I. (1989): Ob etnodemografitsheskih tendencijah, sotshial'no-ekonomitsheskom i kul'turnom razvitii vepsskoj narodnosti. Teoksessa Problemy istorii i kultury vepsskoj narodnosti. Petrozavodsk: Karel'skij filial AN SSSR. IJALI. 27-42.
Survo, Arno (2001): Magian kieli. Neuvosto-Inkeri symbolisena periferiana. Helsinki: SKS.
Dos. Kaija Heikkinen
Karjalan tutkimuslaitos
Joensuun yliopisto