Ajattelin aloittaa esitykseni soittamalla toisen maailmansodan aikaista laulua "Elo tää juoksuhaudoissa on..." palauttaakseni mieleen tuon ajan tunnelman.(1) Kunnes tajusin, että ainoa jolle "se" tunnelma olisi palannut mieleen olisin ollut minä itse, kaikki kuulijat olivat huomattavasti nuorempia ja heidän mielikuvansa toisen maailmansodan ajasta monien etappien kautta välittynyt, tiedollisempi.
Omalle ikäryhmälleni, niille joiden lapsuus osui sota-aikaan, tämä musiikki olisi ehkä palauttanut mieleen konkreettisen kokemuksen: kylmyyden, pimeyden, puutteen, sireenien ulvonnan, aikuisten ahdistuneen kiukun mutta myös lapsuuden valon ja satunnaiset ilonaiheet. Seuraavassa tarkoitukseni on puhua kokemuksista, jotka tapahtuivat kaukana täältä sekä ajassa että tilassa, kauempana kuin oikein kykenen mieltämään. Perinteentutkimuksen kannalta olenkin ehkä enemmän tutkimusaineistoa kuin tutkija.
Tunnen, olen siis olemassa (Witkin 1976 )
Tunne on evoluution tapa antaa merkityksiä elämälle. Elämää jäsentävät tarpeet, motiivit ja huolenaiheet (concerns). Ihmisten toimia ohjaavat ja motivoivat ensinnäkin biologiset tarpeet ja kaikki niiden tyydyttämiseen tähtäävät välineelliset hankkeet ja toiseksi sosiaalis-kognitiiviset tarpeet ja näihin liittyvät suunnitelmat.
Evoluutio on varustanut useimmat organismit synnynnäisellä hermojärjestelmällä, joka pystyy toteamaan ja arvioimaan sisäisiä tilojaan ja ulkoisia ympäristöjään joko myönteisinä tai haitallisina suunnitelmiensa suhteen, siis joko palkitsevina tai rankaisevina. Tapahtumia arvioidaan niiden tilanteiden/tilojen mukaan, joita ne synnyttävät tai lopettavat.
Tällä järjestelmällä on ainakin neljä peruselementtiä:
1. Kyky tarkkailla itseä ja omia tarpeita.
2. Kyky priorisoida tarpeitaan.
3. Kyky muodostaa suunnittelurutiineja, jotka voivat luoda toimintasuunnitelmia tai palauttaa mieleen sellaisia
muistista. Tähän osioon kuuluu mm. tarkkaavaisuuden asianmukainen kohdentuminen sekä työmuisti, joka määrittää yksilön tilan ja sijaintipisteen ajankohtaisessa suunnitelmassa.
4. On oltava havaintovalmiuksia, jotka mahdollistavat tärkeiden signaalien vastaanoton ympäristöstä.
Ilman näitä osatekijöitä yksilö ei selviä ennustamattomassa, paljolti vihamielisessä ympäristössä, josta sen pitää etsiä biologisten ja sosiaalis-kognitiivisten tarpeittensa tyydytystä. Tämän järjestelmän olennaisia osia ovat tunteet, jotka välittävät tietoja ja "kääntävät" yksilön huolenaiheet tavoitteelliseksi toiminnaksi epävarmassa ympäristössä. (The Handbook of Emotion and Memory, 1992.)
Tunteet ryhmittyvät kahden poolin, positiivisen ja negatiivisen ympärille. Tapahtumat, jotka arvioidaan yksilön tavoitteiden kannalta myönteisiksi, aiheuttavat myönteisiä tunnetiloja: mielihyvää, iloa, ylpeyttä, helpotusta, rentoutta, nautintoa. Kielteiset puolestaan surun, pelon ja vihan tunteita. Ongelmallisimpia ihmiselle ovat sekoittuneet tunteet, joissa on samanaikaisesti positiivisia ja negatiivisia aineksia. Tunteen erityislaatu riippuu olosuhteista. Tunteiden kehittymisen kannalta olennaista on ympäristön ennakoimattomuus.
Ravinto on siis primaaritarve, ensimmäinen sekä myönteisten että kielteisten kokemusten lähde. Suhde siihen muodostuu niin varhain, että monet tämän suhteen aspektit eivät tule koskaan tietoisiksi. Näin siitä huolimatta, että nämä varhaiset kokemukset vaikuttavat välttämättä persoonallisuuden perustan muotoutumiseen ja aiheuttavat syviä muistijälkiä.
Tunnemuisti on nimike, joka on kehitetty kattamaan niitä kokemuksia ja mielikuvia, joita syntyhetkellään ei ole lainkaan käsitteellistetty tai ne on käsitteellistetty puutteellisesti. Tosiasiassa on kuitenkin mahdotonta erottaa tunteita muistin kognitiivisista aineksista. Tunnemuistia koskevat samat säännöt kuin tietomuistiakin. Joidenkin muistikapasiteetti on parempi kuin toisten. Tunneherkät säilövät pieniäkin tunnevivahteita, rationaalisemmat muistavat paremmin lukuja ja järjestyksiä. Kaikilla on kuitenkin molempia muistiaineksia mielessään. Toivo ja pelko, syyllisyys ja häpeä, viha ja kateus, rakkaus ja kiintymys vaikuttavat jo siihen, mitä havaitaan ja sen jälkeen siihen, mitä muistetaan ja mitä halutaan muistaa. Muisti ei kuitenkaan ole käskettävissä. Ihminen muistaa myös asioita, jotka hän ehdottomasti haluaisi unohtaa.
Ranskalainen psykologi Maurice Halbwachs puhuu kollektiivisesta muistista, muistivarannosta joka meillä on yhteisenä niiden ihmisten kanssa, joilla on sama ajallinen ja alueellinen tausta kuin itsellämmekin, "joille ei tarvitse selittää". Tämän teorian mukaan muistettu menneisyys saa kuitenkin sävynsä ja merkityksensä nykyisyydestä. Menneisyyttä katsotaan nykytilan näkökulmasta ja tämä määrittää menneisyyden representaatiota mielissämme samanaikaisesti aikanaan tapahtuneiden reaalisten tapahtumien kanssa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että muistaisimme kaikki samalla tavalla tai sitä että muistaisimme, mitä tahansa nykytarpeittemme mukaan. Muistilla on aina jokin ankkuri todellisuuteen.
Ruoanvalmistustaito on eräs kollektiivisen muistin huomattavimpia rakennelmia. Se on pitkään ollut alueellisesti eriytynyttä, tietyllä alueella tietyt hyödykkeet, viljelykasvit, eläimet, tuotantotavat, valmistusvälineet, varastopaikat ja kuljetustavat kattavaa. Maaperä maistuu tuotteissaan. Ruoan valmistustavat ovat olleet toisaalta itsestään selviä ja kaikkien tiedossa, toisaalta mystiikkaan verhoutuneita salaisuuksia.
Kun ruoasta puhutaan perustarpeena, jätetään usein huomiotta siihen liittyvät muut kuin ravintotaloudelliset tyydytystekijät ja assosiaatioarvot. Tällöin ruoka redusoituu vain määriksi ja markoiksi, mikä joskus on tietysti tarkoituksenmukaista. Toisaalta kun ruoasta puhutaan kulttuurisena ilmiönä, sivuutetaan usein sen primaarit, ehdollistavat piirteet. Ruoalla on ravintoarvojen ohella/kautta monia muitakin vitaalisia merkityksiä. Ruoka edustaa vaikkapa turvallisuutta, se on tapa osoittaa ja ottaa vastaan rakkautta, se on keino osoittaa vieraanvaraisuutta ja näyttää vaurautta, sen kautta on voinut osoittaa yhtä hyvin ylivertaisen hienostuneisuutensa kuin tylyytensä ja epäsuopaisuutensa. Ruoalla voidaan integroida ja erottaa.
Suomi koki 1930-luvulla merkittävän taloudellisen nousukauden, jonka myönteisyyttä korostivat juuri koetut ankeat ajat: 1.maailmansota ja kansalaissota seurauksineen 1910-luvun lopulla sekä 1920- ja 1930-luvun alun lama. Oikea nälkä oli lähellä menneisyydessä, vuosina 1939-1945 oli elossa paljon ihmisiä, jotka olivat osallistuneet kahteenkin kansalliseen nälänhätään (suuret nälkävuodet 1866-1867 ja 1918 nälkäkatastrofi) Tämä vaikutti luonnollisesti siihen vakavuuteen, jolla he suhtautuivat sekä ruokaan että sen puuttumiseen. He osasivat myös arvostaa uutta parempaa aikaa, joka näytti saapuneen koettelemusten jälkeen. 1930-luvun loppuvuodet, "rauhan aika", kajastivat pitkälle sotavuosiin kadotettuna paratiisina, jossa aurinko aina paistoi.
Talvisodan syttyessä kaupungin ja maaseudun ruokaperinteet olivat jossain määrin eriytyneet. Pääosa ihmisistä noudatti syömisessään talonpoikaisia perinteitään, olivatpa sitten työläisiä tai virkamiehiä, maalaisia tai kaupunkilaisia. Kaupungeissa oli kuitenkin kehittynyt kauppaverkosto, paljon tuontitavaroita ja sinne olivat myös asettuneet useimmat elintarvikealan tuotantolaitokset ja käsityöläiset, joista monet olivat ulkomaalaisia. Kaupungeissa oli ravintoloita, ruokaloita ja kahviloita, jotka levittivät toisenlaista urbaania ruokakulttuuria, sitä missä ruokaa ei tehtykään kotona, vaan lähdettiin "ulos syömään". Toinen kaupunkilaisten erityispiirre oli kalliiden ja taidokkaiden leikkeleiden ja einesvalmisteiden käyttö kotonakin syötäessä. Oli synnillistä, mutta hyvää syödä savulohta, metwurstia tai maksapasteijaa tai peräti leivoksia päivällisekseen ns. lämpimän ruoan asemesta, mutta sellaistakin harrastettiin tuon ajan juppipiireissä. Läpi koko pulakauden 1941-1955 lapsenmielessäni säilyi nakkikioski, menneen "rauhan ajan" ja kaupunkimaisen ruokailun ihannemuotona.
Maaseudun ruokakulttuuri eli omaa verkkaisesti kääntyvää elämäänsä: mausteita, tuontihedelmiä ja muita nautintoaineita oli alkanut ilmestyä talonpoikaiskeittiöihinkin. Pääosin elettiin kuitenkin vuodenaikoja noudatellen omavaraistaloudessa sekä perinne- että säästösyistä, myös kuljetusongelmien vuoksi. Talvisodan aikana ravintopula ei vielä kovin ankarasti ahdistanut. Suomalaiset olivat vaatimattomia ja tavoiltaan karuja, varastotkin olivat vielä kohtuulliset. Elämä jatkui paljolti entistä menoaan.
Toisen maailmansodan, ns. jatkosodan aika, ja sitä seurannut pulakausi olivat ankaran niukkuuden aikaa suurimmalle osalle suomalaisia. Olihan täällä kokemusta puutteesta ei kovinkaan kaukaisessa menneisyydessä, joten jonkinlaista psykologista valmiutta tilanteen kohtaamiseen meillä oli. Sukupolvi oli kuitenkin vaihtunut sitten 1920-luvun ja työläät vanhat taidot olivat unohtuneet. Monien muiden raskaitten kokemusten ohella ne oli kenties haluttukin unohtaa. Kun ruokatilanteen ankeus alkoi hahmottua kaikille ja alettiin myös aavistaa, että tämä ei kenties olekaan aivan lyhytaikaista, muuttuivat maaseudun menetelmät: takamaiden torpista ja erilaisista peräkammareista alkoi löytyä vanhan ajan know-how'ta, iäkkäitä naisia, entisiä piikoja, emäntiä, tätejä ja mummoja, joilla vielä oli tallessa keinoja miten pärjätä silloin kun kukaan ei tule auttamaan.
Niiden muistot, jotka tuona aikana ottivat käytännön vastuun elämän jatkumisesta ja arkielämän sujumisesta eivät ehkä ole kovin aurinkoisia, Tyydyttävintä niissä on varmaankin selviäminen, voitto nälästä ja puutteesta.
Lasten suhteen oli asia toinen, yleinen synkkyys ja pelko vaikuttivat kyllä meihinkin, mutta toisaalta olosuhteiden muutokset, uudet ympäristöt virittivät kiinnostavia vertailuasetelmia ja osallistuminen yhteisiin töihin antoi uusia kokemuksia ja yllättävänkin tunteen omasta hyödyllisyydestä. Ajatus että kykeni antamaan yhteisölleen jotakin, vaikka vähänkin, oli tärkeä. Sitä oikein tunsi oppivansa.
Jatkosodan kuluessa kotikaupungistani Helsingistä alkoi pikkuhiljaa loppua kaikki, silakkakin. Mustasta pörssistä olisi saanut mitä vain, jos olisi ollut rahaa ja suhteita, mutta jos ei ollut kumpaakaan, niin piti siirtyä maaseudulle. Elintarvekortit olivat toki voimassa sielläkin ja musta pörssi kukoisti, mutta olihan nyt jotakin
muuta turvaa kuin Helsingin kauppojen tyhjinä ammottavat hyllyt. Elämä oli kovaa sekä maalla että kaupungissa, ja arki yhtä loputonta kaurapuuroa. En kuitenkaan muista että olisin milloinkaan varsinaisesti kärsinyt nälästä. Mutta tarjonnan niukkuuden ja yksitoikkoisuuden neutraalia taustaa vasten on syntynyt se intensiivinen muistikuva, jonka mukaan en milloinkaan enkä missään myöhemmin ole syönyt yhtä hyvin kuin niinä 1940-luvun tähtihetkinä, jolloin pääsin Kangasalle isoäitini talonpoikaisklassisen ruokapöydän ääreen.
Pommisuoja
Jatkosodan aikana Helsinkiin oli jo järjestetty muutama iso, kohtuulliset turvallisuuskriteerit täyttävä väestösuoja.Valtaosa asukkaista joutui kuitenkin turvautumaan talokohtaisiin ns. pommisuojiin. Nämä olivat usein talojen kellareihin kyhättyjä tilapäisiä oleilupaikkoja, joissa oli raakalautaiset penkit, yksi sähkölamppu ja parhaassa tapauksessa hirsivahvistus tukemassa seiniä. Kotini sijaitsi talossa, jossa oli kuusi kerrosta ja kussakin kerroksessa viisi asuntoa. Asukasluku vaihteli kaiken aikaa, mutta yhden kerroksen asukasluvuksi voisi arvioida noin 12-15 henkeä, kun miehet puuttuivat. Tämä merkitsi yhteensä noin 70-90 henkeä samassa tilassa. Pommisuojan pinta-ala oli kuitenkin varsin pieni, korkeintaan 30 neliömetriä, joten viimeiset joutuivat kellarin käytäville ja pesutupaan.Tunnelma suojassa oli ymmärrettävästi ahdistunut ja kireä, eikä ollut harvinaista että siellä riideltiin.
Vuonna 1944 oli pitkittynyt asemasota luonut myös pääkaupunkiin jonkinlaisen näennäisen turvallisuudentunteen, pommituksia toki oli, mutta ne olivat vähäisiä ja lyhyitä. Monikaan ei viitsinyt niiden takia sonnustautua vaivalloiselle retkelle pommisuojaan. Tämän tiesi myös enoni, joka oli 6.2.1944 linnoitustöissä Viipurinlahdella. Tuona päivänä hän näki kuitenkin valtavien pommikonelaivueiden lentävän ohitse lännen suuntaan. Hän päätteli, ettei sellaisella armadalla voinut olla kuin yksi määränpää, Helsinki. Hän löysi jostain puhelimen ja soitti omaisille Helsinkiin ja vaati näitä lähtemään pommisuojaan hälytyksen tullessa. Kun hälytyssireenin kolkko ulvonta illansuussa alkoi, olimme siis valmistautuneet, pynttäydyimme talvitakkeihimme ja laskeuduimme kuudennesta kerroksesta alas. Siitä tuli pitkä yö.
Pommisuojan tarjoama turva oli varsin näennäinen. Osa siitä oli katutason yläpuolella ja rakenteet kaiken kaikkiaan sellaiset, että kohdalle osuva ammus olisi tehnyt niistä selvää jälkeä. Eräässä vaiheessa aivan talon viereen osui pari pommia, joiden paineaalto särki ikkunat, paiskasi ovet auki, halkoi seiniä ja katkaisi pesutuvan kaasujohdon, niin että siellä syttyi tulipalo. Tämä aiheutti tietenkin paniikin tiukkaan sullotussa joukossa, joka tunki suojasta pihalle. Jouduin tuossa pyörteessä ulos minäkin ja seisoin hetken katsomassa tuota apokalyptista näytelmää: kaikki paloi, ilma oli täynnä liekkejä, taivas kokonaan punainen ja kaikkialla sinkoili mustia esineitä. Sitten joku tempaisi minut sisään.
Aamulla kotiuduttaessa jouduttiin toteamaan että koti oli asumiskelvoton. Kaikkia lapsiperheitä kehoitettiin poistumaan kaupungista. Kaaos Helsingin rautatieasemalla oli sanoinkuvaamaton ja kun lopulta päästiin junaan, kesti matka Tampereelle mielestäni ikuisuuden. Sen jälkeen oli matkattava vielä pitkä tovi linja-autossa ja hevoskyydillä. Mummulan pirttiin päästessään lapsi kuvitteli olevansa varmasti turvassa.
Pakari
Ensimmäinen ruokamuistoni (ikä 3 vuotta): mannapuuroa ja mansikkahilloa. Talvisota ja joulunaika. Pirtin ikkunan vähässä valossa lautasellinen valkoista puuroa, jossa punainen silmä. Hyvää. Parempaa kuin mikään pitkään aikaan. Ajalta jolloin haju ja maku olivat vielä yhtä ja kaikkien aistien vaikutelmat liukuivat toisiinsa muodostaen symbioottisen kokonaistilan, joka ei ole jaettavissa osatekijöihin.
Pakari on oikeastaan leivintupa. Niitä on erilaisia, mutta isovanhempieni talossa se sijaitsi osapuilleen samoin kuin pommisuojakin, puoliksi maan sisässä. Siksi se myös oli samoin kuin pommisuojakin eräänlainen symbolitila, luola tai syvyyspsykologisesti tulkiten kohtu, jonka kuvitellaan eristävän kaikesta uhkaavasta. Pimeä, syrjäinen, alhaalla,. salaperäinen, ajoittain kiellettykin. Se oli maailma pirtin ja kyökin alla. Pakari oli leimallisesti naisten tila. Vain vaari, tai "Isä" kuten mummu häntä vanhatestamentillisesti nimitti, oleili siellä joskus.
Sahti. Makea vaaleanruskea heinäajan juoma. Aidossa tuohisessa tehdyn mämmin tuoksu.Kullankeltainen värähtelevä uunijuusto, sitä edeltänyt vasikka, märkä ja horjuva. Oljilla paistettu mustamakkara, veri, rukiinjyvät, suola. Suolien pesu ja huuhdonta, lehmänsarvisuppilo.
Maitokamari. Viileä, vähävaloinen, kiilloitettua sementtiä. Pääosan tilasta vei iso allas, jossa metalliset maitotonkat kolahtelivat isoja jäälohkareita vasten. Seinähyllyillä laakeat maitovadit, joiden pinnalla paksu nukkainen kermakerros. Sinireunaiset viilikupit kesällä. Paksu venyvä pitkäpiimä. Vaari joka kirnusi voita pakarin viileydessä kampikäyttöisellä kirnulla. Sinisen kirnupiimän ohut tuore maku. Läpikuultava, marmorikuvioinen voi sulamassa harmaalla ohrariävällä, ohraleivällä.
Leipä- ja leivontaosasto. Tuoreen rukiisen reikäleivän täyteläinen, hapahko haju joka kesti yli pitkän kuivan kauden pirtin katossa olevassa orressa. Ison varikoisen, imelletyn perunalimpun, juhlava monivivahteinen tuoksu, pienet perunanokareet tummanruskeassa taikinassa. Mummun peukalo, joka paineli itsensä kokoisia voinokareita vaaleaan kiiltävään vehnätaikinaan isossa kuparikattilassa.
Suomalaisen maalaistalon työt olivat monivaiheiset ja vaivalloiset, mutta erittäin tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti järjestetyt. Tuolloinen omavaraistalous oli malleista opittu, salaisuuksina varjeltu suhteellisen vähän kirjallista tietoa jälkeensä jättänyt elämänmuoto. Etupäässä tunnemuistin varassa minä joutuisin sitä uudelleen soveltamaan, mikäli joutuisin vielä joskus ravintokriisiin osallistumaan.
Heinäväelle villasukassa vietävän valmiiksi maustetun kahvin haju oli ainutlaatuinen. Muistoissa autuas läskisoosi, kaikkien terveysnormien vastainen tiinuun suolatusta sianlihasta tehty, tummanruskeassa jauhokastikkeessa. Mummu oli siitä kuuluisa ja se oli eräs hänen valteistaan työvoimapulasta kärsivillä sadonkorjuumarkkinoilla.
Mummulassa oli myös rekkooli, puutarha, sipulia ja tilliä myöten, "sallaattiakin" oli. Mummun perinnetausta oli satakuntalais-hämäläinen; Kangasalan kansanopisto ja 1920-luvulta alkaen tilattu Kotiliesi olivat lisänneet perinteeseen lievän hienostelutaipumuksen. Apunaan hänellä oli Hakalan Iita, joka osasi mitä vain ja osasi hyvin.
Tämä kokemus vanhasta hämäläisestä ruokaperinteestä olisi minulta varmasti normaalioloissa jäänyt saamatta. En ehkä olisi osannut myöskään arvostaa sen kaikkia mahdollisuuksia ja makuvivahteita, jos olisin kasvanut häiriintymättömän kaupunkimaisen elämäntavan piirissä. Nyt kuitenkin tuo vanha talonpoikaiskeittiö on jäänyt minulle lähtemättömäksi turvallisuuden ja toivon symboliksi ja sellaisena ikimuistoiseksi nautinnoksi. Ongelmat ja ristiriidat, jotka koskevat ruokaa ovat perusluonteisia ja syvästi mieleen painuvia. Ruoka on tavallaan kaikkien tavoitteiden, ehkä itse onnen symboli: olipa se hyvää tai pahaa, kohta on saatava lisää.
1. Kirjoitus perustuu esitelmään, jonka pidin Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran ja Joensuun yliopiston perinteentutkimuksen oppiaineen järjestämässä Ruoka ja tulkinta -seminaarissa Joensuussa 4.11.2000.
The Handbook of emotion and memory: research and theory (1992). Ed. Sven-Åke Christianson. Hillsdale, N.J.Erlbaum.
Witkin, Robert W.(1977): The intelligence of feeling. London, Heinemann.
PsL Liisa Häyrynen
Psykologian laitos
Joensuun yliopisto