Menemme kesäisenä sunnuntaiaamuna mummolaan postiautolla. Olemme kävelleet kotoa pikatien varteen. Matka on pitkä ja minua alkaa väsyttää. Nyt on istuttu jo ainakin tunti postiautossa. Onneksi mummola näkyy jo. Jäämme autosta maitolaiturin kohdalla ja kiipeämme tietä pitkin jyrkän mäen päälle. Ukki tulee vastaan pihamaalla. On käynyt hakemassa navetalta maitoa peilariin. Mummo tulee kuistin ovelle tervehtimään ja nauraa herakasti velipoikien paljaaksi kynityille päille ja Leenan ja minun uusille lettinauhoille. Jo eteisessä, mutta vielä vahvemmin tuvan ovella aistin herkullisen riisivellin tuoksun. Siihen on sekoittunut yön yli uunissa hautuneen, ihanan suolaisen karjalanpaistin mehevä tuoksu. Vesi herahtaa kielelle. Minulla onkin jo nälkä. Aurinko paistaa kirkkaasti tuvan ikkunan läpi ja kissa kiehnää jaloissani.
Riisivellin tuoksuisessa sunnuntaiaamun kuvauksessa, joka perustuu varhaislapsuuteni muistikuviin, on monia lapsuuden ruokamuistoille tyypillisiä piirteitä. Mummolaan kiinnittyvä muistoni on vahvasti aisteihin perustuva ja nostalginen. Siinä korostuu mummolan turvallisuus ja lämminhenkisyys. Muiston vahvuutta tunnetasolla tai mummolaan liittyviä lämpimiä tuntemuksiani ei suinkaan vähennä tai pienennä se, että nyt aikuisena tiedän, ettei tunnelma mummolassakaan välttämättä aina ollut harmoninen.(1)
Onnellisissa ruokamuistoissa on mukana tunne lapsuuskodin – ja oman muistoni tapauksessa mummolan – antamasta lämmöstä, turvallisuudesta ja rakkaudesta. Ruokaan liittyvistä muistoista kirjoittava Deborah Lupton (1996, 50) mainitsee, ettei muiston taustalla välttämättä ole harmoninen tai tavallista onnellisempi lapsuus, vaan nostalgian avulla luodaan fiktio lapsuuden onnellisuudesta. Muistikuvat voivatkin olla katkeran suloisia ja niistä välittyy tietynlainen koti-ikävän ja lopullisesti menetetyn lapsuuden maailman tuntu. Kodin Kuvalehden (Hirvasnoro 2001, 84–85) artikkelissa, joka pohjautuu toimittajalle kerrottuihin mummolaan liittyviin ruokamuistoihin, kuvataan ruoan kautta osoitettua välittämistä ja huolenpitoa. Artikkelista poimituissa esimerkeissä tulee myös esille kokemus kadonneesta onnen ajasta.
Mummola sijaitsi Rantasalmella ja maistui riisitäytteisiltä karjalanpiirakoilta. Mummolaa ei enää ole olemassa, mutta pikkupoikana siellä kävin ja siltä ajalta on mukavia muistoja. (Kodin Kuvalehti 3/2001, 84.)
Minun mummolani oli aivan oikealta nimeltään Paratiisi. Sinne oli meiltä yli 20 kilometriä ja niin huonot kulkuyhteydet, että kävimme siellä oikeastaan vain kesällä. Ajoimme pyörillä, ja aina paistoi aurinko. Mummolan ruoista muistan kokkelipiimän. Sitä ei laitettu meillä kotona, mutta mummolassa sitä oli aina. Söimme sitä sellaisenaan, ja ohessa oli varmaankin ruisleipää. (Kodin Kuvalehti 3/2001, 85.)
Mummolan lisäksi myös oma koti on luonnollisesti merkittävä lapsuuden ruokamuistojen lähde ja kohde. Äidin rakkaus ja huolenpito perheestään on olennainen ruokaan ja ruokamuistoihin liittyvä piirre. Äidin oletetaan paitsi ruokkivan lapset ja opettavan näille ruokailuun liittyvät tavat, myös luovan kotiin harmonisuutta ja emotionaalista pysyvyyttä (Lupton 1996). Pirkka-lehden vuonna 1998 järjestämän Lapsuuden ruokamuistoja -keräyksen aineistoa hyödyntänyt Merja Sillanpää (1999, 102) kirjoittaa, kuinka yhden naiskirjoittajan kohdalla "tuoreen ruisleivän tuoksu oli hänen paras lapsuusmuistonsa ja vastapaistettu leipä, voi ja maito olivat lapsuuden paras välipala. Lämpimän leivän tuoksu oli hänen mielestään yhtä kuin äidin rakkaus."
Myös omassa tutkimusaineistossani(2) ruoka ja äidin huolenpito perheestä samoin kuin lapsuuden onnellisuus liittyvät yhteen. Kaltimon pahvitehtaalla varttunut naiskertoja muistelee:
Isoja lohia kymmenen kilosia ne toi - - sitten äiti suolas semmosseen issoon kymmenen litran eikö, se ollu lasipurkki, siellä jääkellarissa. Ja oi kun mie muistan, just nauroin Ullalle (sisko) tänä päivänä, että voi kun juolahti aina mielleen, että kun lämmin leipä ja voi ja siihen laitettiin lohta. Kyllä oli ihana. (JpaN 50.1996)
Myös itselleni tuoreen ruisleivän tuoksu luo vahvan hyvänolon- ja turvallisuuden tunteen. Sen myötä palaan muistikuvissani lapsuuskotiini ja niihin hetkiin, kun koulupäivän jälkeen tulin kotiin ja pöydällä oli jäähtymässä pitkä rivi tuoretta äidin leipomaa leipää. Uskon, että suomalaisille nimenomaan ruisleivän ja pullan tuoksuun liittyy vahvoja mielikuvia, jotka toimivat muistojen kantajina ja muistikuvien herättäjinä.
Kaikki lapsuuden ruokamuistot eivät suinkaan ole onnellisia, vaan ruokaan kytkeytyy myös kielteisiä ja traumaattisiakin mieli- ja muistikuvia. Ikävät muistot liittyvät esimerkiksi konkreettiseen ruoan puutteeseen tai ruokatarvikkeiden korvikkeisiin, mutta yhtä lailla pahanmakuisen tai muuten epämiellyttävän ruoan pakkosyömiseen.
Sota-ja pula-aikoina varttuneet saivat tottua ruokapöydän ankeuteen ja ruoan puutteeseen. Pula sekä nälän kokeminen värittää Pohjois-Karjalassa 1900-luvun alussa syntyneiden lapsuusmuistoja (ks. esim. Knuuttila 1989, 116). Merja Sillanpää (1999, 87–88) toteaa, etteivät sota-ja pula-ajat ole lapsen näkökulmasta olleet dramaattisia tai ankeita aikoja. Hän perustelee näkemystään sillä, etteivät senaikaiset lapset ole eläneet sota-aikaa edeltänyttä vauraampaa aikaa ja näin ollen pula-ajan ruoka on ollut heille normaalia ruokaa. Virallisten lähteiden mukaan Suomessa ei toisen maailmasodan aikana ole koettu varsinaista nälänhätää, vaan puutteen kokemus liittyy siihen, että pulaa oli kulttuurisesti arvostetuista elintarvikkeista, kuten voista, kermasta ja lihasta. Näiden elintarvikkeiden puute ei sinällään ole aiheuttanut ravitsemuksellista ongelmaa. Pula olisikin näin ollen ollut enemmänkin henkinen kuin ravitsemuksellinen. (Sillanpää 1999, 88.)
Osittain juuri arvokkaina pidettyjen ruoka-aineiden puuttumisen myötä kuitenkin on muodostunut käsitys puutteesta. Mielestäni ravitsemukselliseen tai virallisten lähteiden antamaan näkökulmaan tukeutumalla väheksytään ihmisten omaa käsitystä puutteesta ja nälästä. Toki Sillanpääkin (1999, 88) myöntää, että esimerkiksi suurissa maaseudun perheissä koettiin myös ravitsemuksellista puutetta. Oma aineistoni taas osoittaa, että suurissa tehdasperheissä on kärsitty pulasta. Aiheesta puhutaan enimmäkseen toteavasti ja tällöin verrataan oman lapsuuden puutteellisuutta nykyhetken yltäkylläisyyteen.
1910-luvulla syntyneet kertojani muistelevat vuoden 1918 sodan aikaista ja jälkeistä pula-aikaa. Kertojat eivät juurikaan koe itse nähneensä nälkää, sillä tehdasyhtiö pyrki hankkimaan työläisilleen ruokaa. Kuitenkin korvikkeisiin, esimerkiksi pettuun ja olkeen, piti turvautua. Muiden paikkakuntalaisten nälkä tuli lähelle tehdaskodeissa vierailleiden kerjäläisten myötä.
Toisen maailmansodan aikainen ja jälkeinen pula-aika on lyönyt vahvan leimansa 1930-luvulla syntyneiden kertojieni lapsuuteen. Ruokaa ei ollut kunnolla saatavilla, mutta marjastuksen ja sienestyksen, itsekasvatettujen perunoiden ja kasvisten sekä kotieläinten avulla tehtaalaiset kuitenkin pärjäsivät. Myös lasten piti osallistua aktiivisesti ruoan hankkimiseen liittyviin töihin ja monella lapsella olikin oma kasvimaa. (vrt. Sillanpää 1999, 98.) Tehtaan lähistöllä majoittuneilta suomalais- ja saksalaissotilailta saadut keksit, näkkileivät tai keiton loput ovat tuoneet vaihtelua muuten varsin ankeaan ruokapöytään. Lapset ovat pula-aikana keksineet omia herkkujaan, esimerkiksi kaltimolaiset muistelevat syöneensä kaupasta saatua makeaa puurojauhetta karkin asemesta.
Vaikka puute on Kaltimossa näkynyt selvimmin työläisten perheissä, niin myös "herraliston" perheissä on käytetty korvikkeita ja koettu puutetta. Tehtaan johtajistoon kuuluneen perheen ruokapöydässä syötiin olosuhteiden pakosta "kyykeitoksi" kutsuttua ruokaa ja olipa pullakin erilaista kuin normaalisti:
- Teijänkin perheessä näky sitten se sota-ajan puute jotta sitä - ?
- Näky, näkyhän se sota-aika meillä että, että tuota, sehän oli yhteen aikkaan nii, niin hirveen huonnoo jotta ei niinku ollu, vaikka kaikki luulloo tietysti että meillä aina oli, siis ruokooki mut ei meillä ollu. Ett mie muistan esimerkiks semmosen kun ostettiin jotakin semmosta hernejauhoo, se oli vihrreetä niin kun herneet mutta ne herneet oli oisko ne sitten lyöty pieniks jotta ne oli niin kun jauhon muodossa ja sitten ne oli semmosissa kymmenen kilon säkkilöissä ja missähän varastossa lie ne säkit ollu. Ja tuota ne oli sitten kostunu ne säkit tietysti seisoissa. Sitten niistä äiti keitti soppoo, siihen hiän pisti porkkanoita ja perunoita, sitä en muista että niissä mittää lihhaa oisi ollu. Ja myö sanottiin sitä keittoo kyykeitoks koska ne oli mattoutunu jossain vaihheessa ja sitten kun se oli se keitto valamista niin myö sitten ne maot nostettiin lautasen reunalle näinikkäästi ja myö aina sanottiin jotta meillä on tuas sitä kyykeittoo ruokana. Samaten oli sitten vehnäjauhoille käyny kansa että leikattiin niin ohuita nuita pullapalasia ja sitten ikkunnoo vasten katottiin ja sitten kerättiin ne maot pois ja sitten syöttiin se palanen. (JpaN 61.1996)
Ruoan yksipuolisuus tai sen puuttuminen aiheutti luonnollisesti terveydellisiä ongelmia. Köyhään sahalaisperheeseen 1910-luvulla syntynyt naiskertoja tuo haastattelussaan toistuvasti esille ruoan puutteen ja lapsuuden ankeuden. Hän liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen puutteen ja lapsuuden huolettomuuden: " Sitähän on sillon niin huoleton, eihän ne surut painele, vaikkei ois leippeekkää." Saman kertojan kouluun liittyviä muistoja taas leimaa aliravitsemuksen aiheuttama sairastelu:
Mutta kun minä sen ensmäisen talaven minä sairastin melekkeen koko talaven. Niin, jotta minä olin hyvin vähä koulussa. -- Ni äitille ol sanonu (opettaja) tehtaan kaupassa jotta "kuulkeehan elekkee ihmmeessä sitä Aurroo laittoo koulluun, jotta se on niin väsynneen näkönen, jottei se oikkein jaksa isttuu pulupetissa." Kun minä olin hirveen laihakkii ja oli vielä äitille antanna kakskymppii rahhaa, sanonna: "Käykkee sille apteekista vahvistavvaa lääkettä sille tytölle". (JpaN 47.1996)
Perheen huonot elinolot ja köyhyys ovat leimanneet lasten elämää muulloinkin kuin sota- ja pula-aikoina. Vanhempien työttömyyden aiheuttama puute tai pahimmassa tapauksessa kykenemättömyys huolehtia perheestä ovat todellisuutta monissa perheissä nykyisinkin. Kirjailija Anja Snellman muistelee Anna-lehdessä (Kasanen & Ikonen 2000, 31) lapsuutensa ilotonta ruokapöytää ja pohtii, kuinka hän oli lapsena onnellinen, jos ruokaa ylipäätään oli:
Koska isäni oli tuurijuoppo, hän unohti välillä niin sanotusti tuoda tilin kotiin. Silloin söin äidin kanssa perunoita ja suolasilakkaa tynnyristä. Tai otettiin ruokakaapista, mitä sinne oli jäänyt, näkkileipää ja ketsuppia. Koulussa minussa sitten todettiin puutostiloja, joten sain määräyksen kalkkia ja muuta vahvistavaa. (Anna 37/2000, 31)
Suomalaisten suhtautuminen ruokaan on ollut harrasta ja kunnioittavaa. Koska ruuasta on ollut puutetta, on pitänyt olla kiitollinen siitä, että on ollut edes jotain syötävää. Ihminen joka ei syönyt sitä, mitä tarjottiin, toimi yhteisön normien vastaisesti ja oli uhka yhteisölle. Ruuasta kieltäytyvää lasta taas pidettiin niin kotona kuin koulussakin pahantapaisena. Nimenomaan kiltti ja kuuliainen lapsi on syönyt mukisematta kaiken, mitä eteen on tuotu. (Sillanpää 1999, 212.)
Kunnioitus ruokaa kohtaan tulee toistuvasti esille tutkimusaineistossani. Kaltimolaiset korostavat ihan samoja asioita, jotka tulevat esille lapsuuden ruokamuistoja käsittelevässä aineistossa. Tehdasperheissäkin ruoka siunattiin ja siitä kiitettiin. Ruokapöydässä piti myös muistaa käyttäytyä kunnolla. (vrt. Sillanpää 1999, 70, 75.) Ruoan kunnioittamiseen kuului myös kaiken itse otetun tai toisten antaman ruoan syöminen, vaikka se olisikin vaatinut pidempiaikaista istumista lautasen ääressä. Seuraava naiskertojan muistikuva joulusta lienee poikkeuksellinen sikäli, ettei äiti vaatinutkaan lautasen tyhjäksi syömistä.
Mutta kuitenkkii aina muistaa sit ne (nauraen) ruoka-ajat ja ne niin, tiijät sie ni, ruoka-aikana kyllä piti jokkaisen, myö syöttiin kaikki, meillä oli iso pirttipöytä että ruuvat oli ja sillon jokkainen oli tuota paikalla. Siunattiin ruoka, mutta nauramista kaikkee, mie muistan aina kun joskus nauratti pöyvässä ni isä ajo ulos kyllä, siinä ei suannu jotta, saatiinhan myö, kylhän siinä sai vähä jutella mutta tuota se että ei saanu nauraa. Ja syyvä piti. Ja jääny ihan yks, yks joulu mieleen. - - Sitten kun äiti oli laittanu mantelin puuroon, mie muistan ikäni sen joulun ja myö hullut kerättiin vielä kauheesti sitä riisipuuroo ja sitten ois tuota syöty. - - Mie oisin kuollu jos mie oisin syöny, ni isä ois, sano kun ootte kerta niin saatte Varpun (sisko) kans syyvä, mutta myö ei sitten, äiti sano jotta pankoot tuohon lehmän, lehmän sankoon että saavat, eihän tästä tuu mittää. (JpaN 56.1996)
Ruokapöydässä on käyty valtataistelua. Pakottamalla lapsen istumaan lautasen ääressä siihen asti kun ruoka on syöty, aikuinen – on se sitten isä, äiti tai opettaja – haluaa näyttää, kuka päättää ja määrää. Raija Siekkinen kuvaa novellissaan osuvasti ruokailutilanteeseen liittyviä lapsen aistihavaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia:
Kun vaari söi ruokaa, kuului joskus samanlainen ääni kuin tikkukaramellia tai jäätelöä imaistessa. Ruokani pääsi jäähtymään kun katselin ja kuuntelin. Vaarista lähti samanlainen tuoksu kuin vaatteista joita meillä oli vintissä: talvipalttoista ja matoista. En saanut syödyksi. Pureskelin kananpalaa suussani ja tunsin lihan pitkät kuivat säikeet, ne olivat narua. En saanut niellyksi. Nousin pöydästä, menin vessaan, syljin kananpalan pois ja pumppasin sen viemäriin. Menin pöytään, äiti katsoi minua pitkään mutta ei sanonut mitään. Haukkasin leivänpalan ja pureskelin sitä kauan ja nielaisin sen, ja se meni alas ja pysyi mahassa.
Nykyisin ei onneksi enää maalailla lautasen ääressä viivyttelevälle tai ruokaa moittivalle lapselle kauhukuvia nälkäänäkevistä biafralaisista, joille lautasella oleva ruoka taatusti kelpaisi. Ainakin omille lapsilleni on jo päiväkoti-ikäisestä asti vakuutettu, ettei ruokaa ole pakko syödä, jos se ei maistu, mutta maistella kaikkea kuitenkin pitäisi.
Lapsuusmuistoissa samoin kuin kaunokirjallisuuden lapsuuskuvauksissa on tuoksuilla ja mauilla muistojen herättäjinä ja kantajina merkittävä asema. Aistielämyksiin perustuvat muistot voivat tulla mieleen jonkin lapsuudesta tutun ruoan tuoksun tai maun kautta. Tunnetuin esimerkki maun herättämistä lapsuusmuistoista on lehmuksenkukkateehen kastettu madeleine-leivos Proustin (1968) Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksessa. Leivoksen ja teen yhdessä synnyttämä makuelämys saa kertojan muistamaan selvästi lapsuutensa maailman. Kuitenkin, kuten Olof Lagercrantz (1992, 15) muistuttaa, on madeleine-kakun ihmeestä kertovassa muistossa kyse pikemminkin taideteoksesta eli tietoisesti luodusta kertomuksesta kuin tiedostamattoman muistin ilmentymästä.
Aisteihin liittyvät muistot voivat olla häilyviä, epämääräisiä ja tavoittamattomia. Ruoan tuoksu tai maku voikin saada aikaan mielleyhtymän, jota on vaikea tavoittaa ja johon on vaikea päästä kunnolla käsiksi – saati, että sen voisi pukea verbaaliseen muotoon. Merete Mazzarellan (1997, 45–50) mukaan aidoilla muistoilla ei olekaan lopullista muotoa. Ne ovat koskemattomia ja voimakkaita eikä niitä välttämättä voida ilmaista niin aitoina ja vahvoina kuin ne mieleen palaavat. Ruoan makuun ja hajuun liittyvää muistikuvaakaan ei näin voida ilmaista ilman että se tietyllä tavalla latistuu, olkoonkin että juuri aisteihin liittyvät muistikuvat ovat usein vahvan emotionaalisia ja tunteisiin vetoavia.
Merete Mazzarella (1995, 39–40) toteaa myös: "Paljon useammin kuin näkö- ja kuulovaikutelmat herättävät tuoksut ja maut muistomielleyhtymiä, monesti uusiakin – tai kauan sitten unohtuneita." Anni Vilkko (1997, 200) taas puhuu eloisista muistoista. Vahvan emotionaalisen sävyn värittämissä ja aistielämyksiin perustuvissa, elävissä ja värikkäissä naispuolisten kirjoittajien omaelämäkerroissa, joita tutkija on analysoinut, tulee esille mm. sahanpurun ja puun, isän partaveden, tuoreen pullan, saunan ja tuoreiden saunavastojen tuoksu sekä itsepyydetyn, savustetun kalan tai isän keräämien ahomansikoiden maku. (Vilkko 1997.)
Itselleni tulee mandariinin tuoksusta mieleen joulu. En kuitenkaan tavoita alkuperäistä muistikuvaa eli kykene palauttamaan mieleeni tilannetta, johon muistikuvani perustuu. Ehkä vanhempani tai sisarukseni voisivat valottaa minulle muistoni alkuperää eli kertoa tapahtumasta, jossa kenties ensimmäisen kerran mandariinia maistelin. En koskaan ole muistanut heiltä asiaa kysyä. Tai mahdollisesti unohdan kysyä, koska en edes tahdo tietää, onko muistomielleyhtymäni taustalla todellista tapahtumaa. Entä jos tieto latistaisikin muistoni?
Mazzarellan (1995, 45–50) mukaan pysähtyneet muistot ovat hallittavissa olevia, hiottuja ja muuttumattomia kuvia. Muisteleminen on tämän tulkinnan mukaan valmiiden tuotteiden esille ottamista. Alkuperäinen muisto on jo kiteytynyt, siitä tullut kertomus. Muistoa ei voi kertoa "ilman että se kuluu, ilman että ennen pitkää huomaamme, että itse asiassa muistamme vain oman kertomuksemme ja että alkuperäinen kokemus on luisunut syrjään. Niin, joskus voimme alkaa ihmetellä, onko tuota alkuperäistä kokemusta ylipäätään koskaan ollutkaan." (Mazzarella 1995, 45–50.)
Alussa esittämäni muisto on selvästi valmis tuote, kertomus – ainakin nyt kun olen saattanut sen kirjalliseen muotoon. Muistikuva ei putkahda, ainakaan nykyisin, mieleeni riisivellin tuoksun myötä. Taustalla voi kyllä olla todellinen tilanne eli jokin sunnuntaiaamu, jolloin matkasimme mummolaan ja söimme siellä tämän perheen, ja osin omankin lapsuusperheeni, ruokatradition mukaista sunnuntaiaamun ruokaa: riisivelliä ja karjalanpaistia. Mutta yhtä lailla olen voinut yhdistää muistooni monia tapahtumia ja useampia sunnuntaiaamuja. Luultavasti olen luonut niistä osin tietoisesti ja osin tiedostamatta kauniin lapsuusmuistoni.
Tässä artikkelissa olen tuonut esille muutamia lapsuuden ruokamuistoihin liittyviä näkökulmia. Tämän aihepiirin käsittely on ollut jo tutuksi luullun tutkimusaineiston katsomista uusin silmin, mutta samalla myös retki omaan lapsuuteeni ja siihen liittyviin muistikuviin.
1. Merja Korhonen (1999, 127) toteaa keski-ikäisten miesten lapsuuskokemuksia ja näiden omaa vanhemmuutta valottavassa väitöskirjassaan käsittelevänsä haastateltavien lapsuuskokemuksia pikemminkin lapsen kuin muistoa arvioivan aikuisen näkökulmasta. Tietenkään alkuperäistä tai aitoa lapsen kokemusta ei täysin tavoiteta sen enempää haastattelukerronnassa kuin kirjoitetussa lapsuusmuistossa, vaikka muiston taustalla onkin lapsen kokemus. Kertojana on aikuinen, joka katsoo lapsuuteensa tämän hetken näkökulmasta ja tulkitsee sitä lapsuuden jälkeisten kokemustensa kautta. (ks. esim. Arbaeus 1993, 48; Korhonen 1999, 127–128; Korkiakangas 1996, 11.)
2. Olen koonnut Pohjois-Karjalassa toiminutta Kaltimon pahvitehdasta (1897–1953) käsittelevän muistitietoaineiston vuosina 1991–92, 1994 ja 1996. Jo 1980-luvulla kerättiin Enon kansalaisopiston perinnepiirissä tehtaaseen liittyvää muistitietoa, valokuvia ja esineistöä. Entisten tehtaalaisten tai tehdasperheiden lasten muistoja käsittelevää muisteluaineistoa olen hyödyntänyt pro gradu - ja lisensiaatintutkielmassa. Jatkan saman aihepiirin käsittelyä tekeillä olevassa väitöskirjassani. Kaltimon pahvitehdasta koskeva muistitietoaineisto sisältää n. 40 tuntia haastattelukerrontaa, joka on syntynyt joko ryhmätilanteissa tai kertojan ja haastattelijan välisissä kahdenkeskisissä haastattelutilanteissa. Käytän tutkimusaineistona myös kertojien piirtämiä lapsuuden elinympäristöä kuvaavia muistinvaraisia piirroksia. Tutkimusaineisto on arkistoitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Joensuun perinnearkistoon.
Arbaeus, Kerstin 1993, Att berätta sin barndom. Teoksessa Arvidsson, Alf (red.), Muntligt berättande. Verklighetskonstruktion och samhällsspegel. Umeå. 47–60.
Hirvasnoro, Tarja 2001, Miltä mummola maistuu? Kodin kuvalehti 3/2001. 84–85.
Kasanen, Tuula & Ikonen, Tiina 2000, Anja Snellman nuuhkii yrttien tuoksuja ja aistillisuutta. Anna 37/2000. 31–33.
Knuuttila, Seppo 1989, What the people of Sivakka tell about themselves. A research experiment in folk history. Teoksessa Siikala, Anna-Leena (ed.), Studies in Oral Narrative. Studia Fennica 33. Helsinki. 111–126.
Korhonen, Merja 1999, Isyyden muutos. Keski-ikäisten miesten lapsuuskokemukset ja oma vanhemmuus. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja 39. Joensuu.
Korkiakangas, Pirjo 1996, Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen arkisto 42. Suomen muinaismuistoyhdistys. Helsinki.
Lagercrantz, Olof 1994, Proustia lukiessa. Otava, Helsinki.
Lupton, Deborah 1996, Food, the Body and the Self. Sage Publications, London.
Mazzarella, Merete 1995, Täti ja krokotiili. Kirjayhtymä Oy. Helsinki.
Proust, Marcel 1968, Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie 1: Combray. Otava, Helsinki.
Siekkinen, Raija 1982, Vanhaa rahaa. Novellikokoelmassa Tuomitut. Otava, Helsinki.
Sillanpää, Merja 1999, Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Gummerus, Jyväskylä.
Vilkko, Anni 1997, Omaelämäkerta kohtauspaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta. SKST 663. Helsinki.
FM Elina Makkonen
Perinteentutkimus
Joensuun yliopisto