Joensuussa syksyllä 2000 järjestettyä Ruoka ja tulkinta -seminaaria(1) varten ryhdyin tarkkailemaan syömisen ja aterioiden kuvausten esiintymistä Antti Hyryn teoksissa. Muistin, että niitä esiintyy. Yllätys oli niiden tavaton runsaus. Merkittyäni keltaisin tarralapuin sivut, joilla on mainintoja ruoasta tai ateriasta, ja kasvatettuani teoksesta toisensa jälkeen kellankirjavan pullukan, väitän, että tuskin kenenkään muun suomalaisen kirjailijan tuotannossa mainitaan syömistä yhtä usein kuin Antti Hyryn - paitsi aiheeltaankin kiinteästi syömistä koskevissa, sen tapaisissa teoksissa kuin esimerkiksi Vuokko Tolosen syömishäiriöaiheinen Salainen keittokirja: romaani. Tuskin kenenkään muun tuotannossa myöskään kahvitellaan niin usein kuin Hyryn. Tai valmistetaan ja syödään eväitä.
Toinen ensi tuntuman tuoma havainto oli ateriointikuvausten niukkapiirteisyys. Ateriat eivät Hyryn teosten tarinoissa ole mitään keskeisiä juhlahetkiä eivätkä ne niiden kerronnassa yleensä muodosta merkityksistä täyttyviä tihentymiä.
Teemaa koskeva tutkimus on viime vuosikymmeninä ollut teoreettisen keskustelun näkökulmasta epämuodikasta. Voidaan puhua suorastaa anti-temaattisesta asenteesta. Esimerkiksi tutkimusten nimike-indekseistä sana teema on radikaalisti vähentynyt. Sen sijalle on tullut anglosaksisessa tutkimuksessa esimerkiksi otsikko, joka kysyy tietyn ilmiön esiintymistä tai käsittelyä kirjallisuudessa: The Treatment of Ethnic Identity/ female Body/ Race/ Social class. Jos teeman käsitteen pohtiminen on keskeytynyt teoreettisessa ja metodologisessa keskustelussa, voidaan kuitenkin sanoa, että näin muotoillut aiheet jatkavat temaattisen tutkimuksen linjaa. (Sollors 1993, XI-XXIII.)
Suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa voi panna merkille samaa, mutta myös uuden muotitermin: tematisoitua. Kun puhutaan tematisoitumisesta, korostuu merkityksen muodostumisen prosessuaalinen luonne. On kyseessä jonkin asian tuleminen teemaksi. Näin ymmärrän asian, kun esimerkiksi Kaisa Kurikka puhuu toimittamansa kirjan Paikkoja ja tiloja johdannossa "aika/tila -motiivin tematisoitumisesta kirjallisuudessa". (Kurikka 1998, 7.)
On siis syystä hylätty staattinen teema ja sen myötä temaattinen tutkimus, joka tyytyi näyttämään: täällä on tätä. - Opiskelijahuumori on alleviivannut tutkimusotteen naiiviutta muotoilemalla malliotsikoita: "Kukat V.A.Koskenniemen runoudessa", "Koira suomalaisessa kansanrunoudessa". - Mutta kun tutkijat ilmeisesti ovat yksimielisiä siitä, että teemaksi tuleminen on tulkinnanvaraista ja kehkeytyvää, ei nähdäkseni mikään estä puhumasta taas teemoista.
On selvästikin aika määritellä, mitä eri aikoina ja eri tieteissä eri tavoin määritellyllä teemalla tämän tarkastelun piirissä tarkoitetaan. Teen sen lyhyesti ja tavalla, joka kirjallisuudentutkimuksessa nykyään on yleinen: Teema on teoksen perusidea, keskeinen sanottava. On selvää, että teemoja voi olla yhdessä teoksessa useita ja painokkuudeltaan eriarvoisia. Eri tekstien välillä teema on yksi mahdollisista tavoista ryhmitellä niitä. (Brinker 1993, 21-27.) - Yleiskielessä teema kuitenkin tarkoittaa myös aihetta ja musiikissa aihelmaa, ja tämä seikka on omiaan jatkuvasti hämmentämään kielenkäyttäjiä.
Motiivi puolestaan on sellainen teoksen kuvitteellisen maailman tai kerronnan yksikkö, jolla on teoksen merkityksen muodostumisen, teeman tai teemojen, kannalta merkitystä. Keskeisimpiä ovat toimintamotiivit ja henkilömotiivit. Motiivi tavoitetaan tekstin ilmitasolta. Teema hahmottuu teoksen tulkinnassa. Teemakin voi kyllä ilmetä myös eksplisiittisesti lingvistisellä tai tekstin rakenteiden tasolla. Mutta vasta teoksen kokonaisuus ja kokonaistulkinta näyttävät, onko näin. Koska mitä tahansa yksikköä ei nimitetä motiiviksi, vaan vasta teeman muodostumisen kannalta merkityksellistä, motiivitkin viime kädessä erottuvat kokonaistulkinnan valossa. Määrittelyt näyttävät johtavan kehälliseen tulkintaan. Tarkemmin katsoen ne tuovat näkyviin motiivien ja teeman välille muodostuvan vuorovaikutuksen ja korostavat tulkitsijan roolia: kehä aukeaa tulkintaprosessiksi. Samalla purkautuu se mekaanisuuden köyhdyttämä tutkimusperinne, joka rakensi motiivi-palikoista teoksen teeman tai teema-palikoista, jos termit määriteltiin toisin, teoksen "merkityksen" tai "sanottavan". (Brown 1993; Brinker 1993, 21-27.)
Syömisen kuvausten ja ateriointitilanteiden runsaus Antti Hyryn tuotannossa johtaa päättelemään, että niillä on teosten tulkinnan kannalta merkitystä. Voidaan siis jo määrällisinkin perustein puhua ruoka- tai syömismotiivista: ei ole järkevää olettaa, että asia, joka toistuvasti mainitaan, olisi kuitenkin teoksessa vailla merkitystä. Kysymys kuuluu, mikä suhde syömismotiivilla on Hyryn tuotannon teemoihin.
Esittelen ensin aineistoani.(2)
Söimme ohrajauhopuuroa. Ikkunasta näin koululaisia maantiellä. Herätyskello oli
kahtakymmentä vailla. Syön äkkiä, että saan olla koulun pihalla vähän aikaa ennen kuin
tunti alkaa.
- Lähtään jo, Aune sanoi Eevalle ja vilkaisi sitten minua.
Pistin puuroa suuhun. Siinä oli kokkare. Nielaisin ja katsoin tielle. Vilho käveli
yläkoululaisten perässä. Pistin kolme lusikallista, join maidon, sieppasin lakin ja repun ja
menin ulos ja juoksin kamarin pään kautta. (A25)
Lyyli oli aamulla kirnunnut ja minä olin unen läpi kuullut kirnuamisen äänen. Minulla oli velliä lautasella ja panin sokeria päälle. Maistoin hapanta sokerista velliä. Lyyli otti voilautaselle valkoista vaivaamatonta voita ja pani suolaa päälle ja sekoitti vähän. Tein voileivän ja suola karisi hampaissa. (A109)
Kun äiti oli lypsänyt, hän kaatoi maitoa siivilään ja odotti valumista. Hän katsoi ulos
yhteen paikkaan. Kun katsoo samaan suuntaan, siellä ei näy mitään.
Äiti antoi kissalle maitoa kuppiin ja lähti pirttiin.
Minä menin perässä. Äiti kaatoi minulle emalimukiin maitoa.
- Minullekin, sanoi Aune.
- Minulle, sanoi Erkki.
Maito oli niin lämmintä, että ei oikein tuntenut, kun sitä meni suuhun. (K138)
Yllä olevat syömisen kuvaukset ovat Hyryn tekstissä laajoja. Useimmiten syöminen todetaan ohimenevämmin:
Eeva söi nopeasti jauhopuuroa ja lähti kouluun. (K 12)
Kun olimme katsoneet kuvia ja syöneet, lähdin ulos. (K84)
Sitten hän käveli kartanon yli pirttiin ja sanoi mennessään minulle:
- Joko sinä olet syönyt Pauli. (K95)
Tähänastiset esimerkit liittyvät kaikki Paulista kertovien romaanien päähenkilön lapsuuteen. Lapsuuden kuvauksissa syömismotiivia myös esiintyy eniten: pienen lapsen maailmaa syöminen hallitsee voimakkaammin kuin aikuisen. Ruokien yksinkertaisuus välittää kuvaa 30-luvun elämän vaatimattomuudesta. Pienen pojan kertojanasema tekee kerronnasta yksinkertaisen toteavaa tai luettelevaa:
Aamulla kun heräsin, panin vaatteet päälle, söin jauhopuuroa, otin repun ja lähdin kouluun. (A184)
Aamulla heräsin ja nousin ylös. Söimme maitokeittoa, jossa oli punasleivän paloja. Nyt ei olekaan koulua. (A212)
Yllä lainattu kuvaus äidistä lypsämistilanteessa liittyy Paulin varhaisvuosista kertovien romaanien ytimeen: äidin menettämiseen ja kaipaamiseen. Vastaavasti Isä ja poika -romaanin ytimessä on, niin kuin sen nimikin sanoo, isän ja pojan suhde, pojan isänsä elämän johdosta tuntema ahdistus ja vastuu. Romaanin alkupuolella on aterioinnin kuvaus, jossa poika tarkkailee isäänsä:
Isä istui pöydän ääressä ja teki rieskavoileipää, leikkasi voileivästä puukolla viipaleita, jotka jäivät reunasta kiinni, ja haukkasi suikaleet suuhunsa. Me toisetkin rupesimme syömään. Katsoin isää, kun hän puri suussaan olevaa leipää. Vähän kyömy nenä, muutama syylä kasvoissa. Kun hän puri, ilmeet vaihtelivat. Tuntui kuin hän kohta sanoisi jotakin kiinnostavaa ja vähän huvittavaa. Vaikka isä oli ihan tuttu, tuli mieleeni kuitenkin minulle tuntematonta, koska hän oli ollut olemassa pitkän aikaa silloin, kun minua ei vielä ollut ollut. (IP 32)
Isä ja poika sekä Silta liikkuu -romaaneissa sairaalaelämän kuvauksiin kuuluvat toinen toistaan muistuttavat ateriat: hoitaja tulee monta kertaa päivässä, päivästä toiseen, nostaa sängyn istuma-asentoon, syöttää. Ruokalista kerrotaan moneen kertaan. Kanttiinista Pauli tilaa ja toipuessaan hakee itse pumpernikkeleitä. Päivittäisten toimien kuvaaminen yhä uudelleen rakentaa kuvaa sairaalaelämän yksitoikkoisuudesta.
Kun tarinan aika lähenee omaamme, elintason nousu näkyy selvästi syömisen kuvauksissa:
Pietari haki mukin pirtistä, meni hellan luo, sekoitti kaakaota, kaatoi mukin puolilleen ja termospullosta kahvia mukin täyteen, otti voileivän, kovaa ohutta ruisleipää, jossa oli makkaraa ja juustoa grillattuna ja tomaattiviipaleita päällä, ripotteli suolaa tomaatinviipaleille, meni pirttiin pöydän luo istumaan, syömään ja juomaan, ryyppäsi kaakaota, haukkasi leipää, samalla kertaa tomaattia, juustoa ja makkaraa, ja katsoi vastapäistä seinää, joka pitäisi ottaa auki. Ensin pois ovilista, sitten tuosta varovasti joku lauta irti ja seuraavat lähtisivätkin jo helpommin. (M25-26)
Näyte on romaanista Maatuuli. Siinä termospulloon laitettavan eväsjuoman, kaakaon ja kahvin sekoituksen, valmistaminen, kuvataan niin moneen kertaan (esim. s. 23, 42, 70, 131), että kuvaus saa rituaalin piirteitä niin kuin arjen toimien kuvaaminen Hyryn teoksissa usein. Myös moniaineksisen voileivän valmistaminen toistuu, ja johtaa silloinkin mietteisiin, joissa Pietari muistaa tekemättömiä töitä.(M104-105)
Pietari on Etelä-Suomeen muuttanut pohjoisen mies, keski-ikäinen ja perheellinen. Ainainen vieraus, voimattomuuden tunne, tunne kaiken puuhailun turhuudesta painaa häntä.
Onko tuossa vielä, hän kysyi ja kaatoi termospullosta tummanruskeaa kahvia kupin puolilleen.Hän istui tuolissa niin että ojennetulla kädellä ylti panemaan kupin pöydälle ja ottamaan. Täytyy taas pärjätä tämäkin päivä, hän mietti. (M142)
Juhannusaattoaamuna Pietari istui pirtissä keinutuolissa. Kello oli kahtakymmentä vailla seitsemän. Hän oli jo ryyppinyt kaakaon ja kahvin sekoitusta ja oli hyvin hereillä. Hän oli kaatanut suodattimeen vielä vettä ja aikoi kaataa kahvin termospulloon, kun kaikki olisi tippunut pannuun. Pirtissä oli valoisaa ja aurinko paistoi pöydälle ja lattialle mansikkamaan puoleisesta ikkunasta. - - On hyvä, kun on näin, hän mietti, mutta mitään en ymmärrä. Nämäkin mitättömät hetket menevät ohi, eikä niitä enää ole, eikä niitä saa takaisin, niitä muistelee, ja aina on käsillä tuo tietymättömyys. (M 182)
Aitta-romaanissa ruokien monipuolisuus ja herkullisuus, eksoottisuuskin, lisääntyvät, mutta kuva arjen rutiinien toistuvuudesta pysyy ennallaan. (Aitta 65, 143, 175)
Romaania valaisee rakentajan hyvä mieliala. Silti onnistunutta eväshetkeäkin varjostaa kaipaus:
- Ajetaanko sinne jokitörmälle ja syödään siellä eväitä, hän sanoi.
- Ajetaan.
He olivat jokitörmällä. Hän oli ajanut auton niin, että edessä oli törmä ja sen alla näkyi
joki. Hän sai palan orsileipää, sen päälle juustoa ja kielileikettä ja palan kananmunaa ja
toiseen käteensä sopivankokoisen tomaatin, ja hän haukkasi leipää, joka rasahti, ja palan
viileää munaa ja varovasti tomaatista palan, ja puri, ja ne maistuivat hyvältä.
Oli tullut jo viileä hämärä. Jossakin kurkun alapuolella joku entisenä aikana mielessä
ollut kaipauksen tunne palautui. (Aitta 152-153)
Hyryä alettiin alun perin luonnehtia paitsi modernistiksi myös behavioristiksi. On myös tullut tavaksi hänen teostensa yhteydessä muistuttaa hänen insinöörinkoulutuksestaan. (Esim. Laitinen 1965, 624-626; Tarkka 1980, 59.) Voisiko hänen ateriointikuvauksistaan lukea ajankuvaa, saada tietoa suomalaisesta elämästä 1930-luvun lopulta eteenpäin? - Olkoonkin, että noin läheisestä historiasta on runsaasti dokumentteja kirjallisuuden ulkopuoleltakin.
Vanhimman kirjallisuuden kohdallahan kysymys on aivan relevantti. Toisaalta erityisesti realismi opetti lukemaan kirjallisuutta "todellisuuden" kuvana. Samalla kun realismin teoksia on luettu ajankuvan ja elämäntavan dokumentteina, on kuitenkin helposti unohdettu, että objektiiviselta näyttävä kuvaus oli realismin ideologian ohjaamaa: tavoitteena oli tehdä yhteiskunnallisia epäkohtia näkyviksi ja sitä kautta vaikuttaa olojen paranemiseen. Syntyi valikoivaa ja tyyliteltyä todellisuudenkuvausta.
On kyllä sellaistakin kansallisten harrastusten synnyttämää realismia, joka on sangen lähellä kansatieteellistä kuvausta. Kun joku Kauppis-Heikki tai Heikki Meriläinen kuvaa kotiseutunsa köyhän väen toimia 1800-luvun jälkipuoliskolla, vaikkapa ateriointia, voimme olla jokseenkin varmoja, että ruoanvalmistustavat, ruokalajit ja muu kuvataan tarkkuudella, jota on ohjannut kansatieteellisen kuvaamisen ihanne.
Mutta Hyryn tuotannon kontekstissa on syytä olla varuillaan. Hän kuvaa kyllä huomiota kiinnittävän tarkasti yhtä hyvin pikkupojan ongen valmistusta tai isomman pojan ensimmäisiä teknisiä harrastuksia: kidekoneen tai vesimyllyn rakentamista, hevosen kengittämistä, saunan lämmittämistä, auton korjaamista, romuvaraston siivoamista tai, uusimmassa Aitta-romaanissa, aitan purkamista, siirtämistä ja pystyttämistä.
Mutta teksti on konstruoitu taiteellista tavoitetta varten. Miksi jotkin kuvauksen alueet eivät kuuluisi sen piiriin? Esimerkiksi juuri toistuvat motiivit ja suoranainen toisto toisaalta, tekstin aukkoisuus toisaalta ketovat tyylittelystä. Arjen loputtomien detaljien kautta puhutaan muustakin kuin niistä.
Ruoka, ateriat, kahvihetket, eväiden tekeminen ja syöminen ovat arjen keskeisiä elementtejä. Hyryn lapsuuden kuvauksissa niihin liittyy samaa kokemisen voimaa kuin pienen lapsen elämään yleensäkin ja Hyryn kuvaamien lasten erityisesti: arjen pienet asiat ovat täynnä merkitystä. Syömisen kuvaaminen on osa sitä aistein havaittavan kuvaamista, joka tuo Hyryn lapsuudenkuvauksiin vahvan kokemuksen elämän autettisuudesta. Ihmisen myöhempää ikää kuvaavia Hyryn teoksia hallitsee vahvasti kaipaus tuohon vieraantumattomaan läsnäolon tuntuun.
Hyry, joka ei ole yleensä kommentoinut tai selittänyt tuotantoaan, on Kai Laitisen mukaan todennut: "Tahtoo tuntua, kuin todellinen maailma olisi ollut ennen kuin täytin kaksikymmentä."(Laitinen 1965, 626.)
Hyryn lapsuudenkuvaukset eivät ole mitään idyllejä. Kasvavan Paulin elämää varjostavat hänen kolmivuotiaana menettämänsä äidin kaipaus, synnin ja kadotuksen pelko, tietoisuus kuolemasta ja kuoleman pelko. Kolmetoistavuotiaasta vakavia sairauksia kokevan Paulin pitkät sairaalassaoloajat muistuttavat nekin kuoleman mahdollisuudesta, mutta ennen muuta kasvattavat sitä yksinäisyyden ja vierauden tunnetta, joka usein hallitsee Hyryn tuotannon aikuisten miesten ajatuksia.
Hyryn kuvaamien miesten elämässä arjen tavanomaisilla, toistuvilla asioilla on kaksi keskeistä tehtävää: Niiden kautta kuvataan elämän automatisoitumista, ihmisen ikävystymistä ja vieraantumista, kokemusta kaiken yhtäkaikkisuudesta. Toisaalta, välttämättömyyttään, Hyryn loputtomaksi kuvaama arkinen puuhailu, niin rakentaminen, kaivon tekeminen tai matkustaminen kuin syöminenkin, myös pitää elämää koossa. - Päivästä päivään jaksamisesta, selviämisestä, kasvaa Hyryn teosten positiivinen teesi: täällä sittenkin toivutaan, selvitään, elämä jatkuu.
Yksi syömismotiivien tehtävä Hyryn teoksissa liittyy ihmisten väliseen yhteyteen. Hyry kuvaa yksittäistä ja yksinäistä ihmistä. Ihmisten välinen kommunikointi on vähäistä ja tavanomaista. Miltei kaikki tärkeä, joka liikkuu ihmisen mielessä, jää toisille tuntemattomaksi. Ateria on yhteyttä ylläpitävä rituaali. Tähän liittyy se, että kirjoissa kuvataan usein myös juhlia ja kokoontumisia: koulun juhlia, jouluja, hautajaisia, seuroja, vierailuja. (Ks. myös Seutu 2000, 85.) Talkooateria, jolla pieni Pauli-poika näkee ympärillään suuren joukon lapsuutensa maailman tuttuja ihmisiä, on yhteisöllisyyden ja yhteyden kuva (A234). Sen vastakuvaksi voi nostaa Maatuuli-romaanin Pietarin yksinäisen aamujuoman valmistuksen.
Se, mitä Hyry teoksissaan insinöörin tarkkuudella tutkii, on viime kädessä ihmisen tietoisuus, se miten tietoisuus havaintojen ja kokemusten kautta syntyy ja toimii. Teoksiin syntyy liike sen välille, mitä on, ja sen, mitä koetaan. On sanottu, että Hyryn henkilöiden olemisen perustana on tyhjyys. (Esim. Seutu 2000, 73.) Eivätkö heidän elämänsä syvä perusta ole muukalaisuus, muistot, kaipaus? Ne eivät ole tyhjyyttä, ne ovat sisältöä.
Tutkiessaan tietoisuuden toimintaa Hyry tutkii ikävän syntyä. Muukalaisuus, muistot, kaipaus: nämä kaikki sisältävät sen, että on jotain muutakin, kuin se, mitä havaitaan. Hyry on kaikkea muuta kuin se viileä ulkonaisen rekisteröijä, joksi hänet modernismin murroksessa luokiteltiin.- Tähän on Auli Viikari kiinnittänyt jo kauan sitten huomiota. - Se metafyysinen taso, joka Hyryn teoksiin syntyy, ei ole pohjoisen lestadiolaisyhteisön taivasikävää, jota hän kyllä kuvaa. Se on abstraktimpaa ikävää. Syntyy, niin kuin Auli Viikari on kirjoittanut, "ristiriita sen välillä, mikä on ja mikä ei ole - enää, vielä". (Viikari 1981.)
Syömismotiivit ovat kuitenkin itsessään sangen vähän ilmaisevia. Aukeaako niistä mitään suoraa yhteyttä teosten tematiikkaan? Kyllä, mutta vain teoksen kokonaistulkinnan yhteydessä. - Vasta muiden muistojen konteksti antaa lapsuudenmuiston yksityiskohdalle merkityksen: puurolautanen voi edustaa yhtä hyvin nälkää tai kylläisyyttä, se voi olla yhtä hyvin tylyn tai turvallisen maailman kuva.
Syömismotiivilla ei ole Hyryn teosten maailmassa mitään erillistä merkitystehtävää. Samalla se on erottamaton osa sitä elämän konkretiaa, jossa tapahtuu hetkien merkityksen kokeminen, ja kaikki, niin yksilöksi tuleminen kuin vieraantuminenkin.
1. Seminaarin järjestivät Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ja Joensuun yliopiston perinteentutkimuksen oppiaine 3.- 4.11.2000 Karjalan tutkimuslaitoksessa Joensuussa.
2. Antti Hyryn teokset, joihin edellä on viitattu (rivin lopussa teoksesta käytetty lyhenne):
Kotona. Romaani. Helsinki: Otava 1970 (1960). K
Alakoulu. Romaani. Helsinki: Otava 1973 (1965). A
Isä ja poika. Romaani.Helsinki: Otava, 1971. IP
Silta liikkuu. Romaani. Helsinki: Otava 1975.
Maatuuli. Romaani. Helsinki: Otava 1980. M
Aitta. Romaani. Helsinki: Otava, 1999.
Brown, Russell 1993: Theme. Teoksessa Encyclopedia of Contemporary Literary Theory. Approaches, Scholars, Terms. Ed. Irena R. Makaryk. Toronto, Buffalo & London: University of Toronto Press, 642-646.
Brinker, Menachem 1993: Theme and Interpretation. Teoksessa Werner Sollors (ed.), The Return of Thematic Criticism. Harvard English Studies 18. Cambridge (Mass.) & London: Harvard University Press, 21-37.
Kurikka, Kaisa (toim.) 1998: Paikkoja ja tiloja suomalaisessa kirjallisuudessa. Turun yliopisto. Taiteiden tutkimuksen laitos. Sarja A. N:o 37.
Laitinen, Kai 1965: 1940- ja 50-luvun kirjailijoita. Teoksessa Suomen kirjallisuus V. Joel Lehtosesta Antti Hyryyn. Helsinki: Otava 1965, 589-628.
Seutu, Katja 2000: Pientä päänsärkyä ja muuta sellaista. Näkökulmia arkeen ja yhteiseen Antti Hyryn teoksissa. Teoksessa Satimen hirmuhetket. Kahdeksan kirjoitusta kotimaisesta kirjallisuudesta. Toimittaneet Lea Rojola ja Auli Viikari. Pieksämäki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 68-94.
Sollors, Werner 1993: Introduction. Teoksessa Werner Sollors (ed.), The Return of Thematic Criticism. Harvard English Studies 18. Cambridge (Mass.) & London: Harvard University Press, XI-XXIII.
Tarkka, Pekka 1980: Suomalaisia nykykirjailijoita. Uusi laitos. Helsinki: Tammi.
Viikari, Auli 1981: Hyryä lukiessa. Teoksessa Mitä lukijan tulee tietää. Esseitä ja kirjoituksia Parnasson vuosikerroista 1951-1981. Toim. Juhani Salokannel. Keuruu: Otava, 237-255.
Prof. Tellervo Krogerus
Kirjallisuudentutkimus
Joensuun yliopisto