Tuokiokuvia piirakkapellin äärellä

Kaikki alkoi siitä, kun Tromssassa asuessani posti toi näytetarjouksen leivontaohjekortteja – jälleen yksi niistä sarjoista, joissa kotiin lähetetään nippu kortteja ja tyrkytetään koko sarjan tilaamista. En piitannut tilaamisesta, mutta jokseenkin innokkaana harrastelijaleipurina istahdin katselemaan kortteja. Niitä taisi olla puolenkymmentä, ja eräässä oli kuva, joka pysähdytti. Mitäs ihmeen retaleita nämä ovat, ajattelin. Jaha, sopp-piroger eli sienipiirakoita. Kotona leivottua – Hjemmebakt! – mainosti kuvateksti, ja ohjeessa kerrottiin idean olevan peräisin Suomesta, jossa ruisjauho ja sienet ovat tavallisia raaka-aineita. Olinpa ällistynyt kohdatessani odottamattani kotimaan. Tällä tavoin ruokaperinteemme itäiset piirteet leviävät lännemmäksi.

Pellillä oli kanttarellimössöllä täytettyjä ruiskuorisia piirakoita, jotka ainakin suopeasti katsottuina muistuttivat karjalanpiirakoita. Mikäs siinä, eikö ainakin Karjalassa piirakoita täytetty muullakin kuin perunalla tai riisillä, mutta entä tuo ulkonäkö. Näyttivät epäonnisen ensikertalaisen tekeleiltä. Nämä retaleet huvittivat minua ­ ja huvittavat edelleenkin aika lailla. Samalla tunsin myötätuntoa tuntematonta leipuria kohtaan, sillä piirakanteko on totisesti taitolaji. Ajattelin, että Suomessa vaatisi melkoista rohkeutta laittaa moinen kuva leivontakirjaan, sillä meillä ohjeiden kuvituksena käytetään lähes veistoksellisen kauniita piirakoita.

Norjalainen leivontaohje esittelee kanttarellitäytteisiä sienipiirakoita,
joiden esikuvana ovat suomalaiset karjalanpiirakat.
Skandinavisk Presse A/S, originalkort kampanje 1994.

Yhtäkkiä mielessä vilistivät kaikki kymmenet kuvat ja ohjeet, joihin olen elämäni aikana tutustunut. Jostain perinnenormistoista kumpusivat entisaikain emäntäin ohjeet piirakankuorista, joiden piti olla niin ohuita, että niiden läpi näki seitsemän kirkon tornit. Entä rypyttämisen taito sitten? Eikö koko piirakantekotaito antanut suoraan viitteitä miehelään pääsyn mahdollisuuksistakin? Ja piirakoitten funktio milloin juhlassa, milloin arjessa, milloin eväsvasussa tai kirkkomatkalla. Ja kaikki nämä uutterat martat ja maatalousnaiset leivontakursseineen.

Ajatukset sysäytyivät liikkeelle, ja huomasin usein pohdiskelevani karjalanpiirakoita. Noihin aikoihin ilmestyi Hiidenkivessä (2/94) Pekka Laaksosen artikkeli kovan ja pehmeän leivän Suomesta. Siinä oli kaunis kuva piirakoiden leipojista, jota katselin monesti. Muistelin lapsuutta 1950-luvulla, jolloin vietin pitkiäkin aikoja savonlinnalaisen mummoni luona. Leivontapäivänä tunnelma oli samankaltainen; pöytä ikkunan ääressä, mummo leipomassa, valo siilautui ikkunalasin läpi pellille, jossa kauniisti rypytetyt riisi- ja perunapiirakat odottivat paistamista. Tämä oli siis minun lapsuusnostalgiaani.

Muistin myös nuoruuden kesätyöt käsityöliikkeen myyjänä Kuopion torilla. Siellä paikallistuntemukseen kuului tietää mistä kojusta sai parhaat piirakat – oliko se nyt Hanna Partaselta, vai kuinka? Ja nyt keski-ikäisenä selasin suomalaisohjeen norjalaista versiota, ja ulos katsahtaessani näin vilauksen Jäämerestä. Siirtolaisen koti-ikävää, sanoisi joku. Niin olikin, voin vastata. Olin jo asunut pari vuotta Pohjois-Norjassa, ja vaikka siellä monesti oli varsin mukavaakin, olin kuitenkin usein haikeana. Tai ehkä se kuuluu perusluonteeseen, haikeus siis.

Piirakka identiteettisymbolina

Edelleen tromssanaikoina eräässä pohjoismaisessa seminaarissa muuan tanskalaisetnologi kertoi tutustuneensa Suomessa oivalliseen innovaatiotutkimukseen. Matti Räsänen oli nimittäin esitelmöinyt karjalaisen siirtoväen asuttamisen ja piirakoiden yleissuomalaistumisen välisestä yhteydestä. Itsekin muistan, kuinka Räsäsen ruokaperinneluennolla selvisi karjalaisemäntien rooli uusilla asuinpaikkakunnilla piirakoiden tekotaidon opettajina. Ainakin mainioita leipomuksia nämä evakot toivat tullessaan. Nyt samanlaisia tiedonlevittäjiä ovat omalta osaltaan ulkosuomalaiset. Piirakat näyttävät nimittäin olevan myös nykysiirtolaisen matkaevästä ­ tai itse asiassa ne ovat kohonneet suomalaisten identiteettisymbolin asemaan.

Ulkosuomalaiset tietävät, että karjalanpiirakat ovat Suomi-seurojen juhlamenyyn perustarjottavaa oltiinpa missä maailmankolkassa tahansa. Niitä emme unohda, kun haluamme tarjota jotain ikiomaa ja tyypillistä suomalaista. Itse olen ollut Norjassa vaikka kuinka monissa Suomi-seurojen myyjäisissä, kulttuuripäivillä ja muissa juhlissa, joissa on ollut tarjolla karjalanpiirakoita. Sama pätee muuallakin, siitä kertovat siirtolaishaastattelut eri maista. Seurojen naisjäsenet, nämä ulkomaille avioituneet suomalaisvaimot, järjestävät nykyisinkin piirakkakursseja, mikä käy selville vaikkapa ulkosuomalaisseurojen tapahtumakalentereita selaamalla.

Antropologi sanoisi tässä vaiheessa, että kyse on kulttuurisen identiteetin artikuloimisesta tai kommunikoimisesta tilanteessa, jossa oman taustan ja kulttuurisen omaleimaisuuden merkitys korostuu. Näin käy esimerkiksi siirtolaisten juhlissa. Ulkosuomalaiset ovat yleensä vähitellen oppineet sekä syömään että laittamaan uuden kotimaan ruokia jopa siinä määrin, että niistä on voinut tulla suomalaisruokia mieluisampia. Sitä paitsi omituinen olisikin sellainen muuttaja, joka ei vuosienkaan jälkeen olisi uskaltautunut omaksumaan mitään uudesta ympäristöstään. Sitä voitaisiin sanoa vaikka oman kulttuurisen taustan pakonomaiseksi ylikommunikaatioksi tai etnosentrismiksi.

Mutta omien, "aitojen" ja "oikeiden" herkkujen merkitys aktuaalistuu siis tietyissä tilanteissa, kuten erilaisten juhlien ja merkkipäivien yhteydessä, ja vuotuisjuhlista varsinkin jouluna. Tämän taustalla on mm. tarve säilyttää nostalginen yhteys lapsuusmuistoihin ja kotiseutuun.

Muut ja meidän piirakka

Entä miten ulkomaalaiset suhtautuvat näihin identiteettisymboleihimme, piirakoihin? Vuosia sitten luin aika hauskan lehtijutun, joka taisi olla jonkun Amerikoissa asuneen diplomaatin tai rouvan haastattelu. Vapaasti muisteltuna tarinan idea oli se, että suomalaiset järjestivät juhlat, joissa kerrankin päätettiin olla tarjoamatta piirakoita. Ettei aina sitä samaa ja perinteistä. Arvovieraita oli paljon, joukossa sikäläisen tunnetun ruokalehden toimittaja. Lähtiessään tämä kiitteli juhlien tarjoilua, mutta kummasteli miksi ihmeessä isäntäväki ei ollut laittanut tarjolle "niitä aivan ihania täytettyjä piirakoita". Niiden toivossa hän oli tullut suomalaisjuhliin.

Toisenlaisen ulkomaalaismielipiteen löysin jälleen kerran sattumalta Tromssassa vuonna 1994, kun selailin tyttärelleni ostamaani suomalaista koululaiskalenteria. Siinä on lukujärjestyksen ja kalenterisivujen lisäksi monenlaista pikkutietoa, vitsejä ja maailmanjulkkisten kuvia sekä heidän laukomiaan toteamuksia. Esimerkiksi Duran Duran -yhtyeen John Taylorin kerrotaan sanoneen näin: "Jos tulemme bändin kanssa vielä joskus Suomeen, älkää syöttäkö meille ainakaan karjalanpiirakoita. Ne ovat jo niin omituisen näköisiä."

Ai jaa, minkähän vuoksi piirakoiden ulkonäkö tökki tällä pop-idolilla niin pahasti, että se kirvoitti moisen kommentin? Mahtavatko duranduranilaiset mielleyhtymät liittyä seksuaalissävytteisiin piirakkajuttuihin ­ niitähän kuulemma ainakin miehet osaavat, ripsipiirakoista ja muusta. En tiedä, ja sitä paitsi koen itseni epäpäteväksi kirjoittamaan aiheesta enempää.

Norjalaisista voin kertoa, että saadessaan riisipiirakan eteensä he alkavat etsiä sokeri- ja kaneliastiaa. Riisipuuron syönti on nimittäin erittäin yleistä Norjassa, jossa se on edelleenkin hyvin suosittu lauantairuoka ­ näinhän oli aikaisemmin ainakin Pohjois-Suomessa, mutta en tiedä onko enää. Lørdagsgrøt tunnetaan ja sitä myös syödään säännöllisesti norjalaiskodeissa. Puuro mikä puuro, ajattelevat siis nämä naapurimme ja reippaasti tempaisevat piirakalle kerroksen sokeria ja kanelia. Kyllähän sokeri ja kaneli ovat oivallinen mauste riisille, mutta silti tuntui aluksi hassulta ajatella moista yhdistelmää karjalanpiirakalla.

Oikea piirakka

Kyse ei olekaan pelkistä ruoka-aineista ja niiden yhteensopivuudesta tai sopimattomuudesta, vaan myös muista merkityksistä. Piirakalla on symboliarvonsa "aidon", "oikean", perinteisen, tutun ja turvallisen suomalaisen ruokatradition edustajana ­ ja siis jopa kansallisena identiteettisymbolina tietyissä yhteyksissä. Näihin mielikuviin liittyy myös käsitys "oikeasta" tavasta tarjota piirakat: päälle levitetään munavoita ja ehkä kevyt hippunen tilliä tai persiljaa. Entä jos kuitenkin haluaisi koetella sovinnaisia sääntöjä? Voisihan riisipiirakan periaatteessa tarjota vaikka marjahillon kanssa ­ miksikäs ei, kuten puuronkin. Sehän olisi hyvänmakuinen yhdistelmä. Voisi ja voisi, mutta tarjoamatta taitaa minulta ainakin jäädä.

Kaikkien näiden pohdintojen, symbolien, artikulaatioiden ja suhteellisten totuuksien keskellä on kuitenkin myös kyse siitä, että nopeasti muuttuvassa maailmassa on mukava säilyttää joitakin kiintopisteitä vaikka ruokien joukosta. Minulle edelleenkin "oikea" piirakantäyte on riisiä tai perunaa ­ kuten lapsena opin. Norjalaiset kanttarellimössöt jäävät kuriositeettikokoelmiin. Maailman turuilla on välillä mukavaa muistella mummoa ja kaivata itäsuomalaista torielämää ja sen myötä vaalia omia muistoja aidoista perinneherkuista!

FT Marjut Anttonen
Tutkija
Siirtolaisuusinstituutti
marjut.anttonen (at) utu.fi