Ruoka ei ole vain vatsantäytettä, vaan aina myös uskomuksia, arvoja, kieltoja, rajoja, normeja ja ennakkoluuloja siis ruokaan liitettyjä merkityksiä. Ruoan symbolisia merkityksiä tarkastelevissa tutkimuksissa ruoka ja syöminen nähdään kulttuurisesti koodattuina. (Douglas 1985; Mäkelä 1990.) Nykyistä syömistä luonnehtii yhä enemmän valinnan vapaus ja vaikeus. Valintoja ohjaavia tekijöitä voi löytää alkaen maapallon biosfäärin hyvinvoinnista huolehtimisesta ja päätyen dieettiohjelman kaloreiden laskentaan. Tietyistä ruoka-aineista pidättäytymisen taustalla voivat olla myös uskonnolliset velvoitteet tai eettiset perustelut. Myös suoran faktatiedon lisääntyminen ruoan tuottamista koskevista kotimaisista ja kansainvälisistä maatalous- ja talouspoliittisista päätöksistä on osana rakentamassa syömiseen kuuluvaa symbolista ulottuvuutta. Syöminen näyttäisi olevan myös yksi elämän osa-alue, johon liittyy yhä enemmän uhkia ja riskejä. Gronowin mukaan yksilön ruokavalinnat näyttäisivätkin muuttuvan sitä kautta, missä määrin kuluttaja tiedostaa ja ottaa huomioon ruokaan ja syömiseen liittyvän informaation sekä uhkat, todelliset tai sellaisina pidetyt (Gronow 2000, 214).
Ruoan, syömisen ja laihduttamisen kulttuurisia ulottuvuuksia tarkastelleet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota myös siihen, että syömistä koskevat valinnat ovat voimakkaasti estetisoituneet erityisesti 1900-luvulla (Dickson 1999). Ruoasta on siis tullut esittävän kulutuksen väline. Ruoka- ja syömisvalinnoilla pyritään viestimään sitä, kuka minä olen. Läntisissä teollisuusmaissa, joissa ruoan saatavuus ei enää ole erottava tekijä, myöskään tapa suhtautua ruokaan ensisijaisesti vain ravitsemuksen lähteenä ei riitä erottautumiseksi muista. Nykyään ei voi vain syödä: "oikeaa" syömistapaa on haettava kysymällä itseltään, mitä, milloin ja erityisesti miten minun pitäisi syödä. Syödä esteettiseltä kooditukseltaan "oikein" on nykyihmiselle tärkeää. Se on yksi identiteetin rakennustapa. (Bourdieu 1992; Falk 1994; Maffesoli 1996; Sarlio-Lähteenkorva 1999.)
Syömisen symbolisen ulottuvuuden huomioon ottaminen on anoreksian ja myös muiden syömisongelmien kulttuurisen luennan keskeisiä tehtäviä. (MacSween 1993) Susan Bordon mukaan eksakteimmin modernin yhteiskuntarakenteemme luonnetta kuvaakin bulimia. Bordo katsoo, että bulimiassa ruumiillistuu kulutusyhteiskuntamme hillitsemätön nälkä kulutusta kohtaan. Bordo kuvaa bulimiaa tasapainon etsinnäksi yksilön tuottavan ja kuluttavan minän välillä. Bulimiassa tulee esille kulutusyhteiskunnan "kaksoissidos": bulimikko sekä tuottaa että kuluttaa samanaikaisesti (Bordo 1993, 200-204).
Lääketiede diagnostisoi syömishäiriöt useimmiten psyykkisiksi sairauksiksi, joille pyritään löytämään orgaaninen syy. (Reuter 1997, 144 -145; ks. myös ja Meermann & Vandereycken 1988.) Tällä hetkellä suomalaisen ja kansainvälisen lääketieteellisen anoreksiatutkimuksen päähuomio on keskittynyt geenitutkimukseen, joka selvittää perimän (esimerkiksi mahdollisten geenipoikkeamien) osuutta anoreksiaan sairastumisessa. (Ks. esim. Hinney ym.1999; Ziegler ym.1999; Lahdensivu 2000; Fumeron ym. 2001.) Tämän artikkelin tarkoitus on keskustella anoreksiasta (ja välillisesi myös muista syömisongelmista) sosialisaation "välineenä". Kirjoituksen tavoitteena on tunnistaa anorektisuus sosiaalisena, kulttuuristen määritysten suhteen rakentuvana intentionaalisena toimintana. Artikkeli perustuu tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni. Selvitän siinä anoreksiassa rakentuvia merkityksiä ja tutkin niiden kautta anoreksiailmiön dialogisuutta, sen rakentumista kulttuurisena ilmauksena. Tutkimukseeni osallistui 20 naista, iältään 13-51 vuotta. Tutkimusaineistoni koostuu naisten kirjoittamista kirjoitelmista ja haastatteluista, joissa he kertovat elämästään anorektisina. Tuotetun tiedon ajallinen konteksti paikantuu pääasiallisesti 1980- 90-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan. Aineiston käsittelytapana on tekstin ja haastattelupuheen merkitysten lähiluku, jonka lähtökohdat löytyvät fenomenologis-hermeneuttisesta tutkimusperinteestä. Kaikki artikkelissa käytetyt nimet ovat peitenimiä. (1)
Kaikille anorektikoille yhteistä anorektista syömisen ja elämisen tapaa ei ole olemassa. Valitut aineistolainat pyrkivät säilyttämään yksilöllisen anoreksiakerronnan erityisyyden. Toisaalta tästä erityisestä nousten artikkelissa pyritään hahmottamaan yhteistä, joskin muuttuvaa kulttuurista puhe- ja merkitysavaruutta, jossa ja jonka suhteen myös anorektinen syömistapa ja anorektisena eläminen saa muodon ja merkityksensä. Artikkelin tarkastelu keskittyy anoreksian kulttuuriseen paikantamiseen muun muassa suhteessa ravitsemus- ja terveysneuvontaan. Pyrin osoittamaan, miten esimerkiksi suomalaiskansalliset terveyskulttuuriset suositukset ovat osa anorektisen syömistavan rakentumista. Artikkelissa pyritään osaltaan purkamaan myös syömisen sukupuolisuuskytkentöjä, sitä miten syömistä määrittelevät käsitykset suuntaavat naisten ja miesten syömistapoja erilaisiksi. Lopuksi tarkastelen kysymystä, missä määrin anoreksia ja bulimia näyttäytyvät ruokaan ja syömiseen liittyvien suositusten ja laajemmin myös aikamme muiden kulttuuristen arvojen äärimmäisinä tihentyminä.
Kulutustutkija ja ruokasosiologi Johanna Mäkelän mukaan nykyistä syömistä sävyttää huoli terveydestä ja terveellisyydestä. Terveellisyysmielikuva, perustelunaan ravitsemustutkimus ja/tai oletus ruoan hyvyydestä, määrittelee syötävän ruoan laadun ja arvon. Suomessa kansalaisten ravintotottumuksia on pyritty ohjaamaan oikeaksi katsottuun ja terveyttä edistävään suuntaan jo useita vuosikymmeniä. Nykyinen kansallinen ruokapolitiikka painottaa erityisesti yksilön omaa vastuuta (Mäkelä 2000, 202, 207).
Maffesoli kirjoittaa kirjassaan Maailman mieli: yhteisöllisen tyylin muodoista jokapäiväisestä olemassaolosta tilanteiden jatkuvana luomisena. Ihmiset elävät toistensa kanssa tyylejä, jotka pohjimmiltaan muodostavat itse kunkin minuuden. Tyyli merkitsee ennen kaikkea sitä, että ihminen on olemassa vain toisen katseessa ja puheessa tai niiden kautta. Esteettinen tyyli Maffesolilla tarkoittaa siis sitä, miten määritän asemani suhteessa toiseen. (Maffesoli 1995, 45, 64). Voimmeko, maffesolilaisittain ajatella, että eräs yhteisöllisen tyylin muodoista on tyylimme syödä terveellisesti? Meillä on suositukset: syö näin, vähennä tätä ja lisää tätä. Onko aikamme tyylinä terveellinen syöminen? (Ks. myös Mäkelä 2000, 202.)
Syömiseen kohdistuneen terveystietoisuuden lisääminen on terveellisten elämäntapaoppien saralla parhaiten onnistuneita valistuskampanjoita. Mäkelän mukaan valistus on ollut menestyksekästä, vaikkei se ole täysin yksiselitteistä tarkasteltaessa kuluttajaerityistä variaatiota. Yleisenä tendenssinä kuitenkin on, että suomalaiset suosivat nykyisissä ruokavalinnoissaan "kevyempää" linjaa (Mäkelä 2000, 209). Kuinka nämä yleiset korostuneen terveystietouden ohjeet konkretisoituvat 13-vuotiaan Eerikan elämässä. Miten hän on oppinut keventämään?
A.P: Niin vähentämään. Millaisista jutuista sä sitten aloitit?
Eerika: No ensimmäiseksi mulla oli, että en syönyt karkkia enää olenkaan, tai pitzzaa tai pullaa, tai mitään leivoksia.
Sitten sen jälkeen jäi voi pois. Kyllä sitä sai ihan vähän laittaa leivän päälle, mutta sitten mä jätin sen kokonaan pois,
enkä mä syö vieläkään leivän päällä voita. Sitten mulla oli sellainen, että mä otin kauhean vähän aina ruokaa ja
sitten niin muutenkin, että en mä niin kuin kauheasti lihaakaan syö. Että jos äitikin tekee täällä kotona jotain pihviä,
niin en mä ota koskaan sitä, enkä mä sitten syö makkaraakaan. Kinkku on ainutta, mitä mä syön, että mä en syö
lauantaimakkaraa tai meetvurstia tai mitään tällaisia. Sitten mä en syö vaaleaa leipää olenkaan.
A.P: Miten sä ajattelet, että miten ne valinnat on tulleet sulle? Miten sä olet päättänyt että nämä jää nyt pois?
Eerika: No mulla se on sellainen, että kun aina on sanottu, että vaalea leipä on sellaista, että se voi lihottaa. Se on
lihottavampaa kuin tumma leipä. Sitten mulla on ollut sellainen, että no, se on varmaan totta, että on kai sitten
munkin paras, että mä jätän sen pois. Ja sitten tuota. No, karkin mä nyt tiedänkin, että sitä en kauhean paljon syö,
niin se nyt ainakin lihottaa ja kaikki tällaiset leivokset. (Eerika TKU/A/98/113:3)
Ruoka- ja syömiskulttuuristamme kertoo se, että yhä nuoremmat tytöt laihduttavat. Jo yhdeksänvuotiaissa tytöissä on laihduttamisen aloittaneita (HS 6.4.1997). Stakesin seurantatutkimus koululaisten terveydestä kertoi yhtenä tuloksenaan muun muassa sen, että normaalipainoisista 14-16 vuotiaista tytöistä 60% tuntee itsensä joskus liian lihavaksi. (Rimpelä 1996; HS 21.1.1997.) Kyselytutkimus osoittaa, että ylipainoisuuden kokemuksella ei ole mitään tekemistä punnittujen liikakilojen kanssa. Ennemminkin kysymyksessä näyttäisi olevan kokemuksellinen ylipainoisuusongelma, jonka ilmiönä voidaan pikemminkin katsoa kuuluvan kulttuurisesti määrittyvän laihduttamispuheen piiriin. Miten nuoret tytöt sitten oppivat laihduttamaan?
A.P: Tässä sä esimerkiksi kirjoitat, että, että tyrannisoin kaikkia, jollei iltaruoka ollut kello viisi teidän siellä
kesämökillä. Tai, nii, et jos ei se ollut kello viisi se iltaruoka, niin en enää syönyt sitten mitään. Minkä takia just kello
viis?
Sini: No, kun sehän on tää klassinen, et kuuden jälkeen ei saa syödä.
A.P: Eli, et ennen sitä?
Sini: Niin, et ennen sitä ja jos se oli sen jälkeen, niin sit no way, et en varmasti. Just kaikki tämmöset, kun
kesämökillä grillaillaan saunan päälle ja muuta, niin ehei.
A.P: Joo'o, sulla on tässä tämmönen jokapäivänen, et kuinka paljon kaloreita periaatteessa sää oot sillon syöny,
Mistä tää kalorimäärä on, miten sää oot sen muodostanu?
Sini: No, sehän on ihan normaali laihdutusohje toi painonvartijoitten, että. (Sini TKUA/98/53 a: 2- 3)
Keskustelukohta kertoo anorektisuuden kehittymisestä. Anorektiseksi tulemisen prosessi ei alkuvaiheessaan tarkoita kertakaikkista syömättömyyttä, joka alkaisi yhtenä päivänä. Anorektiseksi tulemisen prosessia on vaikea kutsua myöskään esimerkiksi syömättömyyteen "sairastumiseksi". Päinvastoin, anorektiseksi tulemisen prosessissa näyttäisi toteutuvan onnistuneella tavalla terveellisen ihannesyömisen malli, joka meidän on kulttuurissa mahdollista oppia ja omaksua. Ongelmaksi muotoutuu anorektisuutena näyttäytyvä tilanne, jossa kyseessä oleva henkilö osaa tavallaan syödä liian terveellisesti. Äärimmilleen vietyinä terveellisen syömisen opit kääntyvät näiden oppien toteuttajaa itseään vastaan. (Puuronen 1999, 207.) Tässä vaiheessa tapana ei enää ole kutsua terveellistä syömistä ihannesyömiseksi, vaan ongelmasyömiseksi. Anoreksia eletään aina henkilökohtaisesti, mutta se ei tarkoita, että "ongelma" olisi vain yksilökohtainen. Anorektisuus rakentuu suhteessa yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tutkimusaineistoni mukaan tämä konteksti on nykyajan korostunut terveystietoisuus. Kysymys on jatkumosta: oppimalla syömään niin kuin suositellaan - kevyesti, rasvattomasti, kolesterolia välttäen - voidaan oppia syömään myös anorektisesti. Anorektiset ruoka- ja syömistapavalinnat rakentuvat osana terveellistä syömistä.
Venla: Mä olin jo ennen sitä anoreksiaan sairastumista. Löysin semmosen vihon just vähän aikaa sitten. Olin kirjottanu sinne otsikoks, et terveellinen elämä. Siis, olin listannu ne, mitä saa syödä ja mitä ei.. Ennen kaikkea siit saa semmosta onnistumisen iloa. Se on nimen omaan sitä semmost kontrollia, mikä liittyy siihen, että rasvat on huonoja ja näin. Et periaattees ite on vähän niin kun mallikansalainen, että [sitä, mitä] meille toitotetaan, mut kaikki ei siihen kykene, että. (Venla TKU/A/98/71: 3-4)
A.P: Mitä perusteita sä olet käyttänyt siihen? Kun nyt sulla on ikään kuin erilainen ruokavalikoima, mistä sä
valitset, miten se on muotoutunut?
Hannele: Ehkä se on lähinnä terveydellinen. Sillä tavalla yrittää kauheen terveellisesti syödä. Mä olen aika
terveysterroristi. Ja mä olen kasvissyöjä, että siitä nyt sillä tavalla aika paljon jää pois. (Hannele TKU/A/98/107: 5)
Maffesoli kirjoittaa, että muoti, ajattelusysteemi, elämisen tapa tai elämästä kieltäytyminen eivät koskaan vaikuta ajan hengessä aiheettomasti. Maffesolin mukaan ei voi olla panematta merkille, miten kuvien lisääntyminen ja niiden arkinen läsnäolo kaikkialla valaisevat tätä teesiä. Kuvaa kulutetaan kollektiivisesti tässä ja nyt. Se toimii kokoavana tekijänä, se sallii havainnoida maailmaa sitä representoimatta ja ennen kaikkea sillä on mytologisena tehtävänä yhdistää initioidut keskenään (Maffesoli 1995, 44). Millainen voisi olla tämä Maffesolin peräämä aikakautemme tyylin mukainen kuva? Onko se esimerkiksi linja-autopysäkin sivuseinäksi asetettu Valion raejuusto -mainos, jonka kuvateksti kuuluu: "Syö ja haihdu"? Ainakaan se ei vaikuta ajassaan irralliselta. Sen alla nykyihmisen on mahdollista kokea yhteisöllisyyttä - jos ei maffesolilaista "heimolaisuutta" niin ainakin jaettua samanmielisyyttä siitä, että laihduttaminen kannattaa.
Tutkimusaineistossani syömisongelmat näyttävät naisen elämässä usein kietoutuvan yhteen aikuiseksi naiseksi kasvamisen kokemuksen kanssa. Kasvamiseen ja sen kokemiseen kuuluu myös sosiaalisen, välittömän ja välillisen, kommentoinnin vastaanottaminen omasta aikuistumisesta. Huomionarvoista on se, että ongelmana ei ole naiseksi kasvaminen, muuttuminen fysiologialtaan ja ruumiinmuodoltaan aikuiseksi. Olennaista on huomion kohdistaminen tapoihin, joilla yhteiskunta määrittelee aikuiseksi naiseksi muuttumisen ja joiden suhteen nainen kokee oman naiseksi kasvamisensa ja muuttumisensa. Naisten lisääntyneet syömisongelmat kertovat nykyisen yhteiskunnallisen elämämme uudelleennäkemisen ja -kirjoittamisen tarpeesta. Tämän 2000-luvun vaihteessa käytävän tutkimuskeskustelun keskiössä on ruumiillisuus. (Burkitt 1999; Brumberg 1997: Falk 1994; Giddens 1992.)
A.P: Niin kuin kirjoitat täällä: "että poikien kuuluu syödä hyvin, jotta he kasvaisivat isoiksi ja vahvoiksi".
Laura: Ymm. Että harvoin tytöille kuulee sanottavan. Siis jos ajattelee ihan pieniä lapsia jo. Niin kuin mä
sanoin siinä tekstisäkin jo. Että ei heille aseteta sellaisia vaatimuksia tai näin, että miten kuuluisi syödä. Vaan
sitähän vaan kiitetään ja kehutaan, jos pojalla on ruokahalu. (Laura: TKU/A/98/104: 6)
Muistan kun [minulle sanottiin kerran] "Sä olet ku jalkapallon nielaissu! Kuin paksu susta oikein isona tulee?
Varmaan samanlainen ku tosta naapurin tytöstä". Tuntuihan se pahalta, oman [sukulaisen] moite.
[Sukulaiseni] sanoi ollessani noin 14-vuotias: "Sustahan on tullu oikein potran kokoinen." Se tuntui tosi
pahalta. [Hän] oli minulle tosi rakas, turvallinen [läheinen]. Oli tylsää, että hän huomautti ulkonäöstäni.
(Maarit TKU/O/98/30)
Molemmissa lainauksissa voi nähdä kulttuurisesti jaetun käsityksen siitä, että tytön ei tule ahmia ruokaa, ja odotuksen siitä, että naisen tulee tarkkailla syödyn ruoan määrää ja painoaan. Tyttölapsena elämiseen kuuluu syödä vähän, ottaa vain vähän. Vastaavasti poikalapsen kuuluu syödä paljon, ainakin enemmän kuin tytön. Lainauksissa tulevat esiin myös vertailut, joka toteutuvat implisiittisesti suhteessa kulttuurisiin vartalon kokoa määrittäviin ihanteisiin.
Näihin syömistä ja kasvamista määritteleviin käsityksiin on sisäänrakentuneina myös ihanteellisen tyttöyden ja poikuuden malleja. Onko niin, että tytön/naisen ruokahalun, syömisen ja syödyn ruokamäärän julkinen kommentointi on itsestään selvä keskustelunlaji? Pojan/miehen ruokahalun kommentointi ei kuulu kulttuuriseen laihdutuspuheeseen niin näkyvästi kuin naisen ruokahalu. Syömistä rakenteistaa siis myös sukupuolinen valta, joka ohjaa naisten ja miesten syömistä eri tavoin. Lainaukset aineistostani viittaavat siihen, että syödyn ruokamäärän katsotaan muovaavan kasvavan tytön ja kasvavan pojan ruumista eri tavoin. Vankkarakenteisessa pojassa nähdä vahva, iso miehenalku ja kasvavan pojan hyvä ruokahalu ennustaa tälle hyvää tulevaisuutta. Sen sijaan vankkarakenteisen tytön ruumista ei nähdä kasvuna vahvuuteen. Tytöllä vankkarakenteisuus nähdään sen hetkisenä "isona olemisena"; iso tyttö on "kuin jalkapallon nielaissut" tai "oikein potran kokoinen". Kasvavan tytön hyvä ruokahalu ennustaa huonoa tulevaisuutta, jota hallitsee ruumiin suuri koko.
Nämä tarkoitetut tai harmittomina esitetyt letkautukset kodin seinien sisällä, koulun luokkahuoneessa tai kadulla vaikuttavat tutkimusaineistoni valossa erityisen merkityksellisiltä syömisongelmien muotoutumisen kannalta. (Vrt. myös Aapola, Kangas 1994; Haug 1987; Heinämaa, Näre 1994; Kosonen 1998.)
Viikonloppuisin saatoin olla yksin kotona, leipoa hyvän omenapiirakan. En kehdannut jättää puoliksi syötyä piirakkaa jäljelle, kun pelkäsin veljen moittivan minua ahmatiksi ja siksi söin sen kaiken kerralla. Sen jälkeen tuli katumus tehdystä. (Maarit TKU/O/98/30)
Esimerkissä häpeän kokeminen koko piirakan syömisestä viittaa siihen, että näin menetellen piirakansyöjä rikkoo syömisen sukupuolisidonnaisia rajoja. Lainauksesta konstruoitavissa oleva kulttuurinen odotus on, että tytön/naisen ei tule syödä koko piirakkaa kerralla, ei edes täyttä puolikasta. Sukupuolietiketin mukaisesti tytön kuuluu ottaa vain yksi piirakanpala ja mahdollisesti puolittaa vielä sekin. Syömällä koko piirakan hän syö enemmän kuin tytön odotetaan syövän. Syömällä kaiken hän syö niin kuin miehen kulttuurisesti odotetaan syövän. (Ks. myös. Isoniemi 1994; Mäkelä 1996.) Aineistossa kuvattu syömistapa näyttäytyy tässä kulttuuriseen syömisetikettiin kuuluvan sukupuolinormin rikkomuksena. Lainaus nostaa esille myös toisen syömiseen liittyvän sukupuolisidonnaisen odotuksen. Omantunnon pistos siitä, että piirakkaa ei jäänyt muille, viittaa käsitykseen naisesta ruoan antajana ja perheen ruokatalouden huoltajana. (Mäkelä 2000, 202.) Samalla alkaa rakentua kulttuurinen uhkakuva: nainen kodin ruokatalouden huoltajana -jatkumo ei enää uusinnu, jos naisen syömistapa muuttuu radikaalisti perinteisestä. (Bordo 1993.)
Ilmonen ja Pantzar ajoittavat ravinnon ja elämänhallinnan yhteyden oivaltamisen 1900-luvun alun Suomeen. Suhtautumista ruokaan määritteli tuolloin suurelta osin ensimmäisiä askeleitaan ottanut kotitalousvalistus, joka suunnattiin koko väestölle. Ideologisesti tarkoitus oli vähentää niukkuuden ylläpitämää tyytymättömyyttä työväestössä opastamalla sitä ravinnon säästäväiseen ja huolelliseen käyttöön. Edellisen vuosisadan aikainen ruoan niukkuus -mielikuva (Haatanen 1968) ja sodan jälkeisen Suomen "puritaaninen ruokamoraali" vaihtuivat mielikuvaan ruoan uusintavuudesta. Kotitaloudellinen valistus, siinä mittakaavassa kuin se omaksuttiin, kannusti muun muassa vertailemaan elintarvikkeita ja etsimään vaihtoehtoisia ruoka-aineita kotitalouden käyttöön. Samalla tähän toimintaan liittyi oivallus ravinnon siitä ulottuvuudesta, joka oli yhteydessä ihmisen omaan elämänhallintaan. (Hirdman 1983, 126, 131, 133; Pill 1984, 120; Ilmonen & Pantzar 1985, 8.)
Tultaessa 1950-luvun lopulle ruoan uusintavuuteen liittyvä ajatus ruoan elämänhallinnallisesta merkityksestä alkoi voimistua. Samaan aikaan väestön ruokatottumukset - sokerin, rasvan ja valkoisten jauhojen (liiallinen) käyttö sekä ravinnon vitamiini- ja kivennäisainepitoisuus - nousivat ravitsemusvalistuksen huomion kohteeksi. Tämän tendenssin voi vielä havaita voimistuneen, kun lähestytään omaa aikamme. (Ilmonen & Pantzar 1985, 8.) Mäkelä katsoo, että kansallisen ravitsemuspolitiikan tiivistymä ajoittuu Suomessa 1970-luvulle. Tämän jälkeen suomalaisille on jaettu tietoa ja suosituksia eri ravintoaineista ja elintarvikeryhmistä säännöllisin väliajoin ravitsemusalan asiantuntijoiden komiteamietintöihin tukeutuen. Viimeisimmät kansalliset suositukset terveelle väestölle ovat syksyltä 1998 (KOM 1998:7). Mäkelän mukaan uusimpien suositusten painopiste on ruokavalion kokonaisuudessa sekä energiatasapainon hallinnassa (Mäkelä 2000, 207-209).
Elämänhallinta ja kurinalaisuus tulevat vahvasti esille myös aineistossani sekä koettuna anorektisena elämiseen kuuluneena asiana, että näkemyksenä painonhallintapuheen sävyttämästä nykyisestä elämäntavastamme.
Niin suinkaan ei ollut kysymys tyydytyksestä laihaa minääni kohtaan, sillä olla laiha ei suinkaan ollut sitä minulle mitä se oli muille, minua ulkoapäin seuraaville. Itselle käsitteen ja ulkomuodon taa kätkeytyi nimenomaan ylpeys suuresta kurinalaisuudesta, lähes täydellisestä oman itsensä, kehonsa ja rutiiniensa hallinnasta. Määrätietoisesta hallinnasta, joka tosiaan niin kuin olet käsitellytkin josta ajan myötä tuli pikemminkin elämän tapa, eikä sitä suinkaan voinut kuvitella edes epänormaaliksi elämänmuodoksi. Se oli minun turvalliseksi kokemani tapa elää. Jos ei muuta niin itsensä oli helpoin hallita. Ja se mitä vielä tulee määrätietoiseen hallintaan ja kieltäytymiseen, oli se mielestäni sitä mitä yhteiskunnassa ja elämässä yleensä arvostettiin. Näin uskoin silloin ja tavallaan kai edelleenkin, joskin nyt näihin vaateisiin osaa erinäköisten kokemusten kautta suhtautua hieman eri tavoin. Eikös arvostus kasva sen mukaan, että mitä vähemmän nukut, mutta mitä enemmän treenaat ja työtä teet, sitä kovempi tyyppi olet. Sitä tuottavampi olet yhteisöllesi lyhyellä tähtäimellä. Niinpä niin, missä ei taas törmättäisi tähän markkinoiden määräämään elämän arvottamiseen Niin, ja sellaiseksi minä kai halusin tulla. (Kira TKU/O/00/103)
Syömiseen liittyvän symbolisen tason ääneen lausumaton esteettinen viesti vaikuttaa olevan: hallitsemalla syömisesi osoitat hallitsevasi myös muuta elämääsi. Bryan S. Turner kutsuu tätä kulttuurimme tapaa pitää huolta itsestämme terveysterrorismiksi (Turner 1984, 109-111). Anoreksia-aineisto herättää kysymyksen "anoreksiailmiöstä", joka ylittää anoreksian dignostisoidun taudinkuvan ja herättää pohtimaan anorektisuuden laajempaa sosiokulttuurista merkitystä. "Kun tavallinen ei riitä", kuuluu uuden digitaalisen kanavayhteyden hankkimiseen kehottava mainoslause. Se on monessakin mielessä myös sattuva länsimaisen arvomaailmamme ajankuva Suomessa, kiteytymä suomalaisen yhteiskuntaelämämme eri tasoilla aktuaalistuvasta tendenssistä arvostaa jatkuvaa tehokkuutta ja suorittamista. Koulumaailman, opiskelu- ja työelämän tavalliset suoritukset arvottuvat tässä yhteydessä mitäänsanomattomiksi ja kunnianhimottomiksi teoiksi. Mikä siis on sairasta henkilön sairastaessa anorektisesti ja/tai bulimisesti? Mistä selviytyminen saa äärimmilleen vietynä ilmaisunsa anorektisena ja/tai bulimisena toimintana? Ovatko anoreksia, bulimia tai burn-out itse asiassa "terveintä", mitä tehokkuusprässissä elämisen oheistuotteena voi syntyä?
Kun könyy siellä saunan lattialla ja niitä oksennuksia keräilee, niin kyllä se niin kuin kuvaa sitten sitä. Konttaat siellä sen ruoan perässä. Kuitenkin menet sen perässä. Sinä menet kaapille tai sinä menet pönttöön oksentamaan sitä tai sitten sinä könyyt siellä lattioilla sen perässä. Vaikka olisit kuinka hyvä ja yrittäisit olla tuolla ns. julkisessa elämässä, niin sitten kuitenkin se, että sitten konttaat lattialla oksennuksen perään. (Venla TKU/A/98/72: 1)
Yksittäinen kuluttaja ostaa ruokaa, syö ja oksentaa yhä uudelleen ja uudelleen. Bordo toteaa, että orjallinen laihana pysyttäytyminen länsimaisessa kulttuurissamme kertoo ihmisen julkisivuminästä, jolla on menestyksen avaimet hallussaan ja elämä järjestyksessä. Tämä tyynenä pysyttelemään pyrkivä julkisivuminä tempoilee kuitenkin kulutuskulttuuriimme sisään rakentuneen vastakkainasettelun pihdeissä. Kuinka olla samalla kurinalainen ja toisaalta nautinnollisesti elämästä hetkessä kaiken irtiottava kuluttaja? Bordo katsookin, että bulimiassa yhteiskuntamme keskeiset vastakkainasettelut kirjoittautuvat ruumiisiimme ja tulevat esille meissä ruumiillistuneina (Bordo 1993, 201-202).
Sari: Mun piti sanoo se, et tää yhteiskunta on hirveen semmonen buliminen yhteiskunta. Jos vertaa tota anoreksiaa ja bulimiaa, niin mulle tuli sellanen mieleen, että bulimia jotenkin mun mielest se sopii kauheen hyvin tähän tämmöseen kertakäyttökulttuuriin, koska sitähän se vähän on. Mää tiedän, koska mää ite joskus ahmin ja oksennan, niin sehän on just sitä, että se on sitä ruuan kertakäyttöö oikeen niin kun niin äärimmilleen viety, kun ikinä voi. Et sehän on sitä, että se siinä samassa, melkein samassa hetkessä, kun sää sen pistät sen ruuan suuhun, niin sää oksennat jo sen kohta pois. Niin ku, et se on niin kun niin. Tää yhteiskunta on niin muutenkin tällanen, kaikki tavara on niin kertakäyttöistä. Niin ku ostetaan uusi laite ja entinen heitetään meneen. Kun taas sitten, jos ajattelee anoreksiaa, niin se on tavallaan tämmönen pitkän linjan kehitys. Ei, ei nälkiinnyttää voi niin kun äkkiä ja taas niin kun takas. Vaan siis se on niin kun niin semmonen, se on semmonen linja. Se on semmonen niin kun, sanotaanko, että se on semmonen pitkä viiva, kun jos ajatellaan niin kun vaikka käsitteellä lineaarinen ja syklinen, niin bulimia on tavallaan sitä, mitä voi uudistaa kauheen monta kertaa niin ku pienessä ajassa, että sitä tulee näitä syklejä. Mutta sit taas niin ku anoreksia on semmonen pitkä viiva, niin ku joka jatkuu ja jatkuu niin ku tavallaan. Et sitä ei oo sitä uudistusvoimaa, niin ku se voi niin kun esimerkiks mullahan se on niin kun tavallaan tää on niin ku kolmas kerta, että tavallaan sekin. Mutta ne syklit on niin isoja, että ei sitä huomaa niin ku, että, et jossain se sitten tulee niin kun siihen tavallaan siihen tiensä päähän. Niin ku mutta että, et se niin ku ei, et siin ei oo sitä samanlaista ehkä uudistusvoimaa, kun mikä tässä niin kun bulimiassa on, että se niin ku. Siin on se toistettavuus on ihan erilainen, että. (Sari TKU/A/98/63: 10, 11-12)
Lainaukseni viittaa siihen, että ruoka esittävän kulutuksen esineenä näyttäisi saavuttavan huipentumansa nykyisessä kertakäyttöisessä kulutuseetoksessamme. Tämä "huipentuma" on vastasyöty ruoka bulimisena oksennuksena. Bulimista syömistapaa luonnehti tässä yhteydessä kertakäyttökulutus riittävyys, ylitarjonta ja tuhlaavaisuus. Anoreksia puolestaan näyttäytyy ennemminkin kertakäyttöisen kulutuseetoksen jarrutusyrityksenä. Anoreksia ilmaisee pyrkimystä pidentää kulutusesineen käyttöikää. Sitä luonnehtii kestävän kulutuksen ihanne, vaikeammin saatavuus, niukkuus ja säästäväisyys. Tässä yhteydessä anoreksia näyttäisi tulevan esiin eräänlaisena irtisanoutumisyrityksenä nykyisestä kertakäyttöisestä kulutuseetoksestamme. Siinä missä bulimiassa näkyy "kertakäyttöastia-ajan" helppous ja pitkälle jalostettujen erikoisruokavalmisteiden runsaus, tekee anoreksia näkyväksi muun muassa ne ajan eettiset näkökohdat, joita käytetään perusteltaessa luomuruoan tuottamisen ekologisuutta tai Reilun kaupan ihmisoikeudet huomioonottavaa talouspolitiikkaa. Kokeeseen osallistumisemme näyttäisi siis todentuvan eräänlaisena heiluriliikkeenä: bulimia-anoreksiana vs. anoreksia-bulimiana. Toisaalta kulutusyhteiskuntamme on elämyshakuisuuden ja nautinnonhalun riivaama, toisaalta siinä eläen tavoittelemme äärimmäistä kurinalaisuutta ja itsehallintaa. Edelläolleessa lainauksessa tämä tulee esille saman syömistavan kahtena erilaisena modifikaationa.
Uskon, että äärimmäinen kuri itseä kohtaan kertoo ihmisen kelvollisuudesta. Jos oman mittarin mukaan osaa pitää itsensä kurissa ja nuhteessa, tuntee olonsa turvalliseksi. Näinä houkutusten ja yltäkylläisyyden päivinä vaatii äärimmäistä lujuutta kieltäytyä hemmottelemasta itseään. Ruumiin ruokkiminen, se, että antaa sille mitä se tarvitsee, on lepsuilua, periksiantamista, riippuvuutta. (Sari TKU/O/98/33).
Ilmonen ja Pantzar kirjoittavat, että syömisestä muotoutuneisiin kokemuksiin tarttuminen makrososiologisin keinoin (ravintotaloustiede, ravintofysiologia) on varsin hankalaa, johtuen niiden henkilöhistoriallisesta luonteesta. Joskus ruoasta saadut kokemukset saattavat kuitenkin poikkeuksellisissa oloissa yleistyä kokonaisia sukupolvia koskeviksi. Esimerkkinä tästä Ilmonen ja Pantzar pitävät Suomen sotasukupolvien totuttautumista muita sukupolvia vaatimattomampaan makeiden elintarvikkeiden käyttöön (Ilmonen & Pantzar 1985, 13). Oma tutkimusaineistoni nostaa esiin kysymyksen "laihduttamispuheen" yleisyydestä nykyajassamme. Voidaanko niiden nykyajan nuorten naisten kohdalla, joilla on ongelmia syömisen kanssa, puhua "laihduttamispuhesukupolvesta"? Poikkeukselliseksi elämäntaustaksi ei heidän yhteydessään asetu sotasukupolvien elintarvikepula. Mutta näyttäytyykö sellaisena valinnanvaikeus nykyisen elintarvikevalikoiman ylitarjonnan edessä sekä äärimmilleen viety ravitsemustietouden "palvonta". Vaikka anoreksia-ilmiön olemassaolo on huomattu, jatkuu kulttuurinen laihduttamispuhe, jonka suhteen anoreksia-ilmiö osaltaan rakentuu ja joka normatiivisuudessaan myös tasoittaa tietä anoreksian hyväksyttävyydelle.
Syömistä koskevaa keskustelua ylläpitävät virallinen kansallinen ravitsemuspolitiikka ja yksittäiset ruokaa ja syömistä koskevat puheet ja teot. Jokapäiväisiä ruoka- ja syömisvalintoja siivittävät suositukset siitä, mikä ruoka on hyvää, mikä pahaa. Tässä vesipullolounaiden, valmisruokien lämmittelyn ja juhlapyhäpäivällisten sulattelun rajaamassa kentässä määrittyy myös se mitä kutsumme terveelliseksi syömiseksi, ihannesyömiseksi ja ihannepainoksi. Terveellisen ihannesyömisen tarkastelun yhteydessä artikkelissa päädyttiin edellä näkemykseen, jonka mukaan yksittäisen henkilön tapa syödä muista erottuvalla ja/tai juuri minulle oikealla tavalla näyttäisi muotoutuvan kiinteässä suhteessa kulttuurisen ravitsemus- ja terveystietoutta korostavan ajattelutapamme kanssa. Tämän vuoksi anorektisia ja/tai bulimisia ruoka- ja syömisvalintoja ei tule kategorisoida käsittämättömiksi valinnoiksi, vaan ne on suhteutettava samalle jatkumolle niin sanottujen "terveellisten ruokavalintojen" kanssa. Ongelmasyöminen rakentuu suhteessa vallitseviin kulttuurisiin ravitsemus- ja ruokasuosituksiin, ei niistä irrallaan. (Ks. myös Reuter 1997, 144.)
Ihannesyöminen on kulttuurissamme myös sukupuolitettua ja sukupuolistavaa. Ongelmaksi hahmottuu sukupuolieron sisään ja sukupuolierolle rakentuva normatiivisuus, joka sekä yleisessä syömistä koskevassa keskustelussa että konkreettisissa syömisvalinnoissa käsitetään "luonnolliseksi". Pidämme luonnollisena sitä, että tytöt ja naiset tarkkailevat itseään - mitä, milloin ja miten paljon he syövät - ja toisaalta sitä, että pojat ja miehet syövät sen enempää asiaa pohtimatta. Ihannesyömisen sukupuolisuuskytkentöihin liittyen kiintoisa havainto on lisäksi se, miten naisten syömishäiriöitä esittelevän laajan mediajulkisuuden toinen puoli on miesten syömisongelmien näkyvä poissaolo. Sukupuolidiskurssin näkökulmasta suomalaisessa mediassa käytävä keskustelu näyttäisi olevan voittopuolisesti naisiin keskittynyttä puhetta: anorektisia miehiä ei syömishäiriöistä uutisoivassa mediassa esiinny. Yleinen virhekäsitys on, että anorektisia miehiä ei ole olemassa. (Vrt. Fogelholm 1994 ja Helasti 1991.) Median välittämää kuvaa syömishäiriöistä on Suomessa jo tutkittu jonkin verran (Saukko 1995; Lammi 1999). Miesten syömishäiriöiden kulttuurisessa luennassa huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös siihen, millainen käänteiskuva miesanorektikosta/bulimikosta rakentuu median "ongelmasyöjä(tär)"-diskurssissa.
Maffesolin mukaan "ääritapaus on jopa mahdollisessa shokeeraavuudessaan hyvä paljastaja. Jokainen yksilö, mutta myös jokainen aikakausi on 'todellinen vain liioittelussaan, kyvyssään yliarvioida'- -" (Maffesoli 1995, 46). Tällaisina Maffessolin ajattelun mukaisina ääritapauksina artikkelissani on tarkasteltu anorektista ja bulimista syömistapaa. Valottamalla näitä erityisiä kulttuurisia ilmauksia olen tehnyt huomioita yleisestä syömisen tyylistämme nyky-yhteiskunnassa. Olen esittänyt näkemyksen, jonka mukaan kulttuurisen laihduttamispuheen avulla ei ratkota vain rasvaprosenttien ja kaloreiden määrää syötävässä ruoassa, vaan myös kysymystä siitä, miten minä eläisin "terveellisen elämäntyylin" mukaisesti ja olisin hyvä kansalainen. Miten parhaiten olisin ihannepainoindeksin mukaisen, yhteiskuntakelpoisen ruumiin omistava ihminen? Kysymyksen edessä ei-suorittavaksi ihmiseksi "kategorisoituminen" näyttää esteettisen yhteiskuntakelpoisuuden kauneusvirheeltä. Bulimia vastaa kysymykseen eräänlaisena "pyhän" normipainon noidankehänä, loputtomana yhteiskuntakelpoisuuden yhtäaikaisen saavuttamisen ja tavoittamattomuuden julmana leikkinä. Anoreksiassa puolestaan saa ilmaisunsa tilanne, jossa kyseinen henkilö juoksee kilpaa "pyhän" normipainorajan/mallikansalaisen ideaalin kanssa, ja jonka anorektikko voittaa samalla häviten kaiken. Saavuttamalla ideaalin, joka on asetettu vain tavoiteltavaksi, ei saavutettavaksi, anorektikko tulee samalla myös häirinneeksi yhteiskuntarauhaa. Kirjoitukseni on nostanut keskusteltavaksi kysymyksen siitä, missä määrin anoreksia ja syömishäiriöt laajemminkin näyttäytyvät nykyajan järkeviä ruokavalintoja korostavan syömistyylin, ellei koko elämäntyylimme ääritapauksina.
1. Tutkimukseen osallistuneiden suojaamiseksi olen tehnyt alkuperäisaineiston lainauksiin henkilöiden tunnistamista estäviä muutoksia ja poistoja. Olen merkinnyt muutettuja kohtia hakasuluilla. Kiitän atikkelini saamasta arvokkaasta palautteesta Helsingin yliopiston tutkijanaisia: Helena Saarikoskea, Laura Starkia, Satu Apoa, Päivi Honkatukiaa, Eeva-Liisa Kinnusta sekä erityisesti Sinikka Aapolaa.
Aapola, Sinikka ja Kangas (1994): Väistelyä ja vastarintaa: tarinoita naisten selviytymisestä. Helsinki: Gaudeamus.
Arola, Hilkka (2000): Koululaisillakin burn out. - Sosiaalivakuutus 3, s. 4-7.
Bordo, Susan R. (1993): Unbearable Weight: Feminism, Western culture, and the Body. Berkley: University of California Press.
Bourdieu, Pierre (1992): Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste. London: Routledge.
Brumberg, Joan J. (1997): The Body Project. An Intimate History of American Girls. NewYork: Vintage Books.
Burkitt, Ian (1999): Bodies of Thought. Embodiment, Identity & Modernity. London: Sage Publications.
Dickson, Clarissa (1999) (ed.): Food: a 20th-century anthology: What we eat and how we eat. London: Ebury Press.
Douglas, Mary (1985), 1966. Purity and Danger: An Analysis of the Concepts of Pollution and Taboo. ARK Paperbacks.
Falk, Pasi (1994): Consuming Body. London: Sage Publications.
Fumeron, F; Betoulle, D.; Aubert, R; Herbeth, B.; Siest, G.; Rigaud, D. (2001): Association of a functional 5-HT transporter gene polymorphism with anorexia nervosa and food intake. - Molecular Psychiatry Vol. 6, s. 9-10.
Fogelholm, Mikael (1994): Miehilläkin on syömishäiriöitä. - Suomen lääkärilehti 32: s. 3340-3341.
Giddens, Anthony (1994): The Transformation of Intimacy. Sexuality, Love and Eroticism in Modern Societies. Cambridge: Polity Press.
Gronow, Jukka (2000): Tupakointi, teknologian riskit ja tieteellinen legitiimisyys - Sosiologia 3, s. 209-215.
Haug, Frigga (1987) (ed.): Female sexualization: a collective work of memory. London: Verso.
Helasti, Pirjo (1991): Pojatkin sairastavat anoreksiaa. - Terveys 2000, 8, s. 16-17.
Heinämaa, Sara ja Näre, Sari (1994): Pahan tyttäret: sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Helsinki: Gaudeamus.
Hinney A.; Herrmann, H.; Löhr T.; Rosenkranz, K.; Ziegler, A.; Lehmkuhl, G.; Poustka, F.; Schmidt MH.; Mayer H.; Siegfried, W.; Remschmidt, H.; Hebebrand, J. (1999): No evidence for an involvement of alleles of polymorphisms in the serotonin1D and 7 receptor genes in obesity, underweight or anorexia nervosa. - International Journal of Obesity and Related Metabolic Disorders Vol. 23, s.760-763.
Ilmonen, Kaj ja Pantzar, Mika (1985): Ruuan valinta, ruuan merkitykset ja tulot. Helsinki: Työväen taloudellinen tutkimuslaitos. Tutkimusselosteita 33.
Isoniemi, Merja, Prättälä, Ritva ja Räsänen, Leena (1994): Naisten ja miesten ruokaluokitukset. - Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti. 31:4 s. 341-350.
Kosonen, Ulla (1998): Koulumuistoja naiseksi kasvamisesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Lahdensivu, Heidi (2000): Selittääkö DNA anoreksiaan sairastumisen? Anoreksiatutkimusta Turun yliopistossa. - Tiimalasi 1, s. 16-17.
MacSween, Morag (1993): Anorexic Bodies: A Feminist and Sociological Perspective on Anorexia nervosa. New York: Routledge.
Maffesoli, Michel (1995): Maailman mieli: yhteisöllisen tyylin muodoista. Helsinki: Gaudeamus.
Maffesoli, Michel (1996): The time of the tribes: The decline of individualism in mass society. London: Sage.
Meermann Rolf ja Vandereycken Walter (1988): Anorexia nervosa, kliinisen hoidon opas: Juva: WSOY (1984).
Mäkelä, Johanna (1990): Luonnosta kulttuuriksi, ravinnosta ruoaksi. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto: Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 21.
Mäkelä, Johanna (1996): Kyllähän sitä aina yrittää syödä enemmän salaattia Ravitsemussuositukset ja pääkaupunkilaisnaisten näkemykset terveellisestä syömisestä. - Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 33:1, s. 17-23.
Mäkelä, Johanna (2000): Hyvä ja paha ruoka - Tommi Hoikkala ja J.P. Roos (toim.): 2000-luvun elämä. Sosiologisia teorioita vuosituhannen vaihteesta. Helsinki: Gaudeamus, s. 201-217.
Niemi, Hannele (2000): Huumeilla hankitaan elämyksiä yhä helpommin. - Mielenterveys 5, s. 22-25.
Rimpelä, Matti (1996): Kouluterveys 1996-2000. Tietoa päihteistä, terveydestä, kouluviihtymisestä ja seksuaalikäyttäytymisestä lääneille, kunnille ja kouluille. - Dialogi 2, s. 35.
Reuter, Martina (1997): Anorektisen ruumiin fenomenologia - Sara Heinämaa, Martina Reuter ja Kirsi Saarikangas (toim.): Ruumiin kuvia. Subjektin ja sukupuolen muunnelmia. Helsinki: Gaudeamus, s. 136-167.
Sarlio-Lähteenkorva (1999): Losing weight for life? Social, behavioural and health-related factors in obesity and weight loss maintenance. Helsinki: University of Helsinki: Department of Public Health.
Saukko, Paula (1995): Tyttörukat kulttuurin ansassa: syömähäiriöt ja niiden esittämisen politiikka. - Tiedotustutkimus 2, s. 40-54.
Turner, Bryan S. (1984): Body and Society: Explorations in Social Theory. Oxford: Basil Blackwell.
Ziegler, A; Hebebrand, J; Görg, T; Rosenkranz, K; Fichter, MM; Herpertz-Dahlmann, B; Remschmidt, H; Hinney A. (1999): Further lack of association between the 5-HT2A gene promoter polymorphism and susceptibility to eating disorders and a meta-analysis pertaining to anorexia nervosa. - Molecular Psychiatry Vol. 4, s. 410-412.
Lammi, Ilona (1999): Syömishäiriöt mediassa. Aikakauslehtien konstruktiot anoreksiasta ja bulimiasta. Julkaisematon pro gradu -työ. Helsingin yliopisto: Viestinnän laitos.
Eerika: TKU/A/98/113
Hannele: TKU/A/98/107, TKU/A/98/108 a
Heidi: TKU/A/98/118
Kira: TKU/O/00/103
Laura: TKU/A/98/104
Maarit: TKU/O/98/30
Sari: TKU/O/98/33, TKU/A/98/63
Sini: TKUA/98/53 a
Venla: TKU/A/98/71, TKU/A/98/71
Helsingin Sanomat 6.4. 1997
Helsingin Sanomat 27.8. 2000
Turun Sanomat 24.1. 1998
FM Anne Puuronen
Uskontotiede
Turun yliopisto