Feodor Rojankovskin kuvitusta kirjassa Hanhiemon iloinen lipas (WSOY 1996, 19. painos)
Sanonnan mukaan ihminen on sitä mitä hän syö. Napanuoran katkaisun jälkeen, aina siihen asti kunnes ihminen, mies tai nainen, elämänsä ehtoopuolella kukaties jälleen kytketään ravintoletkuihin, hän saa kaiken energiansa ja kehonsa rakennusaineet suun kautta, syömällä. Ihmisen materiaalinen alkuperä vaikuttaa näin yksinkertaiselta biologiselta totuudelta, ruoasta saatujen raaka-aineiden uudelleenjärjestymiseltä monimutkaisen geneettisen koodin avulla.(1)
Sukupuolikin voi vaikuttaa yksinkertaiselta biologiselta totuudelta. Arkijärki sanoo, että ihmiset syntyvät tytöiksi ja pojiksi ja kasvavat naisiksi ja miehiksi. Arkijärki perustuu essentialistisiin, aste-eroille sokeisiin oletuksiin naiseudesta ja mieheydestä. Historiallisten ja kulttuurien välisten vertailujen avulla voimme nähdä, että miehet ja naiset ovat kovin eri tavoin "miehekkäitä" ja "naisellisia" eri kulttuureissa, eri aikakausina ja eri ihmisryhmien parissa. Mieheys ja naiseus eivät siis ole itsestäänselvyyksiä, luonnon määräämiä lopputuloksia. Olemusajattelun (Heinämaa 1983) vastakohta, antiessentialismi, selkeisiin sukupuolten kahtiajakoihin kriittisen epäilevästi suhtautuva näkemys, haastaa pohtimaan sukupuolen tuottamista mm. syömällä.
Ihminen on syömisensä tuote myös toisessa, ikäänkuin henkisemmässä mielessä: syöminen kytkee meitä arvoihin, joita syöty ruoka edustaa. Tarkasteluun tulee mukaan kulttuuri, jonka jäsenenä ihminen tuottaa itsensä yksilönä. Vaikka kyseessä olisikin luonnontieteellinen sensaatio, ei kulttuurintutkimuksen näkökulmasta olisi suuri uutinen, jos mies- tai naissukupuoli tosiaan voitaisiin tuottaa syömällä. Tällöin mieheksi tai naiseksi kasvaminen edellyttäisi vain aktiivista valintaa eri ruoka-aineiden välillä. Kiinnostavaa sen sijaan on se, että näin on eri aikoina todella ajateltu tapahtuvan, leikkimielisesti tai vakavasti, avoimesti tai kätketysti. Sukupuolen tuottaminen ei olekaan mitään ravintoaineiden kemiaa, vaan kaikkien niiden monimutkaisten merkityskompleksien yhteisvaikutusta, joka saa meidät ajattelemaan miehiä ja naisia sukupuolensa vuoksi toisistaan poikkeavina ruokailijoina ja ruoanlaittajina.
Useimmille suomalaisille on tuttu Hanhiemon iloisesta lippaasta(2) löytyvä lastenloru, joka Kirsi Kunnaksen käännöksenä on siirretty meille vieraasta kulttuuripiiristä vieraine assosiaatioineen. Sitä voi kuitenkin tänä päivänä pitää varsin suomalaisena, jos suomalaisuuteen lasketaan muukin "omaksuttu toiseus" kuin perinnekulttuuriksi hyväksytty, kuviteltu autenttinen oma.(3)
Kyseessä on oikeastaan lorupari, jonka aloittaa kysymysmuotoinen otsikko "Mistä on pienet pojat tehty?". Runo jatkuu näin: "Mistä on pienet pojat tehty? / Etanoista, sammakoista, / koiran häntätupsukoista. / Niistä on pienet pojat tehty."
Otsikolla "Mistä on pienet tytöt tehty?" alkava, tytöistä kertova loruparin jälkiosa kuuluu seuraavasti: "Mistä on pienet tytöt tehty? / Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Niistä on pienet tytöt tehty." Niinkuin ainakin hyvä runo tai laulu, tekstit ovat kaikessa lyhyydessään monitulkintaisia. Pojista kertova runo ei suoraan viittaa syömiseen, pikemminkin sellaisiin luonnosta löytyviin eläimiin tai eläimen osiin, joita pidetään syötäväksi kelpaamattomina (engl. inedible), mikä sekin on tärkeä ruoka-aineiden luokittelu (vrt. esim. Douglas 1989). Runo tytöistä viittaa suoremmin ruoka-aineisiin ja vahvistaa samalla sen, ettei runoa pojistakaan voi ajatella vain versioksi Frankensteinin hirviöstä, joka kootaan erilaisista ylijäämäosista. Koko runopari on tulkittavissa nimenomaan ruokaan assosioituvaksi merkityskompleksiksi.
Feodor Rojankovskin kuvitusta kirjassa Hanhiemon iloinen lipas (WSOY 1996, 19. painos)
Myös Feodor Rojankovskin kuvitus on kiinnostava. Ensimmäisessä runossa poika seisoo rullaluistimet jalassa, kädessä pesäpalloräpylä, taskussa ritsat ja takki huolimattomasti selässä roikkuen. Näyttää siltä, että hän on koiransa kanssa juuri kovalla kiireellä lähdössä jonnekin. Jälkimmäisessä runossa tyttö istuu paikoillaan vierellään hedelmäkori, ympärillään kaksi rusettikaulaista kissaa, itselläkin rusetti päässään. Kuvitus tarjoaa useita vastakkaisuuksia: poika ulkona, tyttö sisällä, poika liikkeessä, tyttö paikoillaan; tytön ainesosina herkut, kaunis, pojan ainesosina iljettävä, limainen. Voisiko tyttöjen ja poikien erilaisuutta enää selvemmin alleviivata? Puhtaasti ruoan näkökulmasta tytön kohdalla huomiota kiinnittää makean sokerin ja muiden pullan ainesosien luettelo. Kukat ja mausteet viittaavat myös miellyttävien hajujen maailmaan. Naisten ja miesten parfyymit saavatkin uein tehonsa ruoka-aineiden tai mausteiden hajuista, esimerkkeinä vaikkapa vanilja, suklaa, piparminttu ja sitruuna (Lupton 1996, 33). Likaisen ja puhtaan, syötäväksi kelpaamattoman ja syötävän jako voi toimia yhtä hyvin jakona meidän ja muiden välillä kuin jakona poikien ja tyttöjen välillä. Jaottelun perustavimpana sanomana on tarkasteltavien täydellinen erilaisuus; ei siis aste- vaan laatuero.
Tuskinpa kukaan kuvittelee, eivät edes lapset joille lorut on kohdistettu, että syömällä runojen kuvaamia aineisosia todella tuotettaisiin poikia ja tyttöjä. Lorupari kuitenkin houkuttelee assosioimaan eri ruoka-aineita eri sukupuoliin, uskomaan oletuksiin sukupuolten välisistä eroista, joihin ovat luettavissa myös erot ruoka-aineisiin liittyvissä syömispreferensseissä. Lorupari todistaa siitä, miten ajattelemalla ruokaa ja puhumalla ruoasta voidaankin itse asiassa puhua jostain muusta, tässä tapauksessa toiminnallisuutta, hajuja tai puhtautta koskevista sukupuolieroista. Samalla tavoin ruoan avulla voidaan työstää, "ajatella" (Levi-Strauss 1968) eroja erilaisten etnisten ryhmien tai vaikkapa eri sukupolvien välillä.
Makuaisti, jostakin ruoasta ja sen mausta pitäminen tai sen inhoaminen, toimii risteyskohtana, jossa yhdistyvät toisiinsa ruoan ajatteleminen ja ruoan fyysinen "sisäistäminen" eli syöminen (Falk 1997). On kuitenkin todennäköistä, että makuasiat eivät ole vain makuasioita. Haluamalla toisia ja inhoamalla toisia ruoka-aineita ja -lajeja tuotamme jotain oleellista itsessämme - mitä tarkalleen ottaen, siitä on olemassa vielä aivan liian vähän tietoa, kaikesta ruokateollisuuden ja kaupan tuottamasta, markkinointia ja mainontaa tukevasta asiakasseurannasta huolimatta. Ruokaan liittyvät henkilökohtaiset muistot (vrt. Makkosen ja Häyrysen kirjoituksia tässä julkaisussa) voivat osaltaan valaista tätä kysymystä.
Ruoasta puhuttaessa langetaan helposti historiattomiin yleistyksiin, joissa menneisyyttäkin tarkastellaan vain valikoidusti, nykypäivän teesien tueksi kelpaavin osin. Tällainen yleistys on esimerkiksi "perinneruoka"-käsite. Kirjassaan Happamasta makeaan (1999) Merja Sillanpää ehdottaa koko käsitteen hylkäämistä: oikeampaa olisi puhua "1930-luvun maalaisruoasta, 1960-luvun ravintolaruoasta tai katolisen ajan paastoruoasta", tarkastelun kohteesta riippuen (mts. 204).
Käsitykset naisten ja miesten ruoista, ruokailutavoista tai ruoanlaitosta elävät sitkeinä mielissämme, vaikka omassa elämänpiirissämme joutuisimme päivittäin todistamaan jotain muuta. Niinpä miehiä pidetään innokkaina makkaran ja lihan syöjinä, kun taas kasvikset sopivat paremmin naisten ruokavalioon. Naisia ja lapsia pidetään persompina makealle kuin miehiä. Erityisesti suklaata pidetään naisten mielipaheena. Naisia ja miehiä pidetään myös erilaisina ruoanlaittajina: toisaalta miesten ruoanlaittoinnostuksen tai -taitojen ei kotioloissa katsota yltävän naisten tasolle, toisaalta huippukokkien katsotaan löytyvän nimenomaan miesten keskuudesta.
Lähdettäessä tarkastelemaan miesten suhtautumista tiettyihin suomalaisessa kulttuurissa symbolisesti tärkeiksi koettuihin, kulttuurin sukupuolijäsennyksen näkökulmasta "fokusoituneisiin" ruoka-aineisiin - esimerkiksi makkaraan, vihanneksiin, maitoon(4) - on pidettävä mielessä varaus: tarkempi käsittely edellyttäisi tarkastelun sosiaalisen kontekstin rajaamista. Nyt voidaan poimia esiin vain joitakin yleistyksiä, joista osa liikkuu analyysin ja uusien mytologioiden tuottamisen harmaalla raja-alueella.
Makkaran ja miehisyyden välillä on monta kiinnostavaa kytkentää. Aluksi kuitenkin hieman makkaran historiasta. Maaseudulla makkaraa on valmistettu yleensä vain teurastusten yhteydessä. Kaupasta ostettava valmismakkara on aiemmin ollut kalliimpaa kuin pelkkä liha. Entisaikaan makkarat myös olivat lihaisampia ja maustetumpia kuin nykyiset perusmakkarat, lenkki- grilli-, nakki- ja leikkelemakkarat. Huonon säilyvyyden vuoksi makkara oli kaupunkien ja taajamien ruokaa (Sillanpää 1999, 175-178). Nykyisen lenkkimakkaran edeltäjä halpana yleismakkarana oli pitkästä, luonnonsuoleen pakatusta kiekurasta asiakkaalle määrämittaan leikattu "suomimakkara", "hampparinkäyrä" tai "halpamakkara" (Rahola 2001). Ilmeisesti samasta makkaralaadusta on myös ollut kyse puhuttaessa "jätkänmakkarasta" (ks. Pöysä 1997, 245-247).
Koko kansan "suosikkivihannes" makkara on ollut vasta 1960-luvulta asti. Tämän sai aikaan uusi valmistustapa: esimerkiksi HK:n sinisenä myöhemmin tunnettua makkaraa alettiin valmistaa ruotsalaisten kehittämään keinosuoleen vuonna 1963 (Helleman 1993). Tuotantotavan muuttuessa makkaran hinta halpeni ja siitä tulikin eräänlaista jokamiehen lihaa, joka ei ollut niin vaativaa säilytys- ja valmistusolojen suhteen kuin tuore liha.
Makkaran suosion huippua on ollut 1970-luku. Autokannan lisääntymisen tuoma uudenlainen liikkuvuus, retkeily ja kesämökkeily loivat makkaralle hyvät markkinat. Valmiiksi pätkittynä pakattu camping-makkara ja campingmatkailu syntyivät yhdessä (Sillanpää 1999, 177). Makkarasta tuli eräänlaista "poissa-kotoa" -ruokaa, kesän ulkonasyömistilanteiden, leirinuotioiden ja kesämökin pihagrillien pääateria. Grillatusta makkarasta on tullut myös suurten ulkosalla pidettyjen kansanjuhlien, urheilutapahtumien, kyläjuhlien ja toripäivien vakioelementti. Kirsti Salmi-Niklander (1989, 181) on kiinnittänyt huomiota kahvin ja makkaran epäsuhtaiseen pariin tällaisissa tapahtumissa: usein kahvi tarjoillaan ilman pullaa, makkara ilman sille luontevaa seuralaista olutta. Salmi-Niklanderin kulttuurianalyyttisen jaottelun mukaan kahvin voisi ajatella edustavan kulttuuria, makkaran luontoa ja symbolista paluuta erätalouteen.
Makkaransyöjien onnelan saavutti pian kuitenkin terveysvalistuksen ensimmäinen aalto, jonka myötä makkarassa alettiin nähdä pelkkä rasvasta ja suolasta koostuva elämäntapariski. Makkaraa kohtaan tunnettuja epäluuloja tuki myös kansanomaisten ruokapelkojen alaan luettava epäilys makkaran raaka-aineista, missä osaltaan heijastui kaikkea teollisesti tuotettua ruokaa - esim. margariinia ja puolivalmisteita - kohtaan tunnettu epäluulo. Makkaraa kohtaan tunnetut epäluulot saivat tukea myös terveysvalistuksesta, jonka lähtökohtana olivat kansaneläkelaitoksen 1960-luvulla aloittamat autoklinikan ravintotutkimukset (Koskinen 1975) ja 1970-luvulta alkaen Pohjois-Karjala -projektin nimellä toteutettu terveysvalistushanke (Puska 1985), jonka yhtenä osana ihmisten ruokavalioon pyrittiin saamaan mukaan enemmän vihanneksia ja kasviksia. Terveysvalistuksen käänteisvaikutuksena makkara leimaantui kansan suussa suomalaisen miehen "perusvihannekseksi". Jossain määrin häpeilevänä mutta samalla myös hieman uhmakkaana käsitys näyttää elävän tänäkin päivänä.(5) Lihaeineksenä makkaran keskeinen merkitys onkin erityisesti sen oletetussa epäterveellisyydessä, mahdollisuudessa uhmata terveysvalistusta makkaraa syömällä, unohtamatta myöskään makkaran kanssa tyypillistä juomaa, olutta, ja siihen liittyviä miehisiä merkityksiä. Keittokirjan "raavaalle miehelle" laatineen Hese Hyvärisen mukaan "(k)okemus on osoittanut, että raavaat miehet pitävät herkkuina ruokia, jotka taatusti tietävät epäterveellisiksi" (1987, 7). Edelleen Hyväristä lainaten "miehestä makkara on reilu kesäruoka, jota on viisasta syödä ympäri vuoden. Olut on reilu juoma. Siitäkään miestä ei ole pystytty vieroittamaan." (mts. 22).
Makkara kytkeytyy myös suomalaiseen perusinstituutioon, saunaan. Kiukaalla kypsennetty makkara on suomalaisille tuttu ruokalaji lauantai-saunan nautintojen yhtenä elementtinä. Kiukaalla kypsennnetty makkara on välillisesti antanut nimen omalle yhdistyksellekin, Akateemiselle kiuasseuralle, jonka nimenvalinnassa (nimi lyhennetään AKS) näkyy miesseuran oma huumorikoodi, kapina virallista terveys- ja vähän muutakin politiikkaa vastaan. Yhdistys on internetistä löytyvillä kotisivuillaan(6) keskittynyt makkaroiden arvioimiseen ja sillä näkyy olevan erittäin monipuolinen, myös ulkomaisia makkaralaatuja kattava asiantuntemus tällä alalla. Vaikka makkara varmasti maistuukin myös naisille ja lapsille, on makkarasta jostain syystä helpompi luoda mies- kuin naisyhteisyyden symboli.(7)
Makkaraan liittyvät seksuaaliset assosiaatiot tukevat myös ruoan maskulinisaatiota. Makkaran pitkänomainen muoto tarjoaa mahdollisuuden ruoka-aineen kaksimieliseen seksuaalistamiseen. Tämä makkaran "funktio" näkyy esimerkiksi puolen vuosisadan takaisissa jätkäkaskuissa, joissa makkaraa ostetaan "tavallisen kullin mitalla" (Pöysä 1997, 373). Sukuelinassosiaatioita viljelevää makkarahuumoria löytyy tänä päivänä myös internetistä, jossa nykyajan makkaravitsi kuitenkin voi käsitellä vaikkapa homoseksuaalisuuden teemaa, miesten välistä fellaatiota.(8)
Ruoan tuntu, muoto ja rakenne (ruoan "tekstuuri", vrt. Lupton 1996, 32) ovat tärkeitä tekijöitä, joiden merkityksen valmistajat hyvin tietävät. Makkaran etuna lihaan nähden voikin olla näiden tekijöiden parempi kontrolloitavuus, tasa-aineisuus. Missä määrin makkara ylipäätään mielletään liharuoaksi, olisi varmaankin tarkemman selvityksen asia. Ainakaan omissa ruokamielikuvissani makkara ja liha eivät ole toistensa kanssa merkitykseltään rinnakkaisia. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana lihan hinnan alennuttua ja elintason noustua kokoliha on monessa perheessä korvannut makkaran esimerkiksi pihagrillien ääressä ruokailtaessa. Miehen ja lihan assosiaatiot, lihaan ja lihansyömiseen liitetyt mielikuvat viriilisyydestä, aggressiivisuudesta ja syödyn eläimen ominaisuuksien "sisäistämisestä" itseen (Lupton 1996, 28) voivat olla lähtökohdiltaan ikivanhoja. Makkaran avulla näistä kvaliteeteista tehdään moderneja, helpommin siirrettäviä ja sovitettavia erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Makkara sopii myös käsityksiin miesten vähäisemmistä ruoanvalmistustaidoista tai -haluista. Nopeasti, tarvittaessa sellaisenaan ilman lämmitystä syötävä makkara on todellista ruoanlaiton minimalismia.
Miehekkäiden ruoka-aineiden yhteydessä on nostettava esiin myös ruoka-aineet, jotka meillä Suomessa selvimmin mielletään epämiehekkäiksi. Tällöin kärkitilalle nousevat ehkä makeiset ja kasvikset.(9) Anglosaksisessa maailmassa kasvikset muodostavat vastakohdan lihan maskuliiniselle merkityskentälle edustamalla puhtautta, passiivisuutta, heikkoutta, idealismia ja feminiinisyyttä (Lupton 1996, 28). Kasvisten syömiseen liittyy ainakin Suomessa assosioituminen köyhyyteen ja pula-aikaan (Sillanpää 1999, 141), jota ei haluta muistella ainakaan aterioimisen kautta. Kasvikset ja niitä ajatuksellisesti lähellä olevat sienet on nähty myös pilkallisesti herrojen ja eläinten ruokana (Sillanpää 1999, 58, 85). Kasviksien ja lihan muodostamaan vastakohtapariin on sisällytettävissä myös kotona ja kodin piirin ulkopuolella tapahtuvan ravinnonhankinnan oppositio, perinteisen maatalouden naisten ja miesten toiminta-alueiden vastakohtaisuus. Kasviksia viljellään kasvimaalla välittömässä pihapiirissä, liha haetaan metsästämällä etäämpää. Lihaan liittyvä väkivallan ja veren merkityspari, lahtaamisen tapahtuminen miesten toimesta voi myös osaltaan tukea tätä vastakohtaisuutta. Surmaaminen on nähty miesten työnä, tapahtui se sitten navetan edustalla, metsässä tai sodassa. Nähtäväksi jää, miten kulttuurinen suhde lihaan muuttuu "hullun lehmän taudin" myötä Euroopassa. Jo Euroopan unionin yhdentymisen mukanaan tuomat lihajalosteita säätelevät lait aiheuttivat 90-luvun puolivälissä kuohuntaa esimerkiksi Englannissa, jossa oltiin valmiita kapinaan oman makkaralaadun puolesta.
Ruokajuomana maito on yleistynyt vasta sotien jälkeen, jääkaappien ja elintarvikkeiden jakelujärjestelmän kehittymisen myötä. Aiemmin huonolla rehulla ruokitut lehmät olivat talvella ummessa ja kesällä taas maitoa oli vaikea saada säilymään. Niinpä maito jalostettiin mieluummin voiksi tai piimäksi, jota juotiin vedellä laimennettuna. Tuore maito oli varattu lasten juomaksi. (Vrt. Sillanpää 1999, 41.)
Miehen suhde maitoon on ambivalentti. Maidossa heijastuu naisen ja miehen yhteys, jota mieheksi kasvaminen, miessosialisaatio monissa kulttuureissa pyrkii häivyttämään näkyvistä. Vaikkei lehmänmaito olekaan kovin makeaa, se assosioituu äidinmaitoon, joka todistaa naisen ruumiin ylivertaisuudesta paitsi synnyttäjänä myös ruokkijana. Rinnan imeminen, seksuaalisuus ja regressio sivuavat toisiaan mielikuvissa humalaisista miehistä nakkikioskilla, juomassa lihapiirakkansa painikkeena pikkupurkkiin pakattua maitoannostaan.
Ruoassa, ruokavalinnoissa ja ruoalle annetuissa merkityksissä näkyy vahvana emotionaalinen, nostalginen yhteys äitiin, joka on ruokkinut lapsensa ja ruoan kautta tapahtuvalla hoivalla päivittäin uusintanut siteensä näihin. Maitoa voikin pitää tällaisen turvallisen, kotiin viittaavan ruokakompleksin avainsymbolina. Näin kenties selittyisi, miksi suomalaisilla niin usein on ravintolassakin tapana sisällyttää maito ateriakokonaisuuteen, "kunnon ateriaan" (Mäkelä 1996), vaikka seurassa muuten nautittaisiin esimerkiksi olutta.(10) Toisaalta myös työajalla ruokailu asettaa luonnostaan omat rajansa alkoholin käytölle.
Myös ruoan värit ovat tärkeä osa niille annettuja merkityksiä: vihreä ilmaisee mm. tuoreutta ja luontoa, keltainen aurinkoa ja ulkoilmaa, valkoinen viattomuutta ja puhtautta (Lupton 1996, 24). Maidon valkea väri istuu suomalaiseen merkkien maailmaan. Maidossa kuvastuvat lumi, Suomen lipun valkea ja suomalaiseen ruokaan liitetyt hygieenisen puhtauden mielikuvat.
Maidon ambivalenttia merkitystä miehelle on viime vuosina hyödyntänyt maitomainos, jossa esiintyy jääkiekkoilija Teemu Selänne. Selänne on lehdistössä usein esiintynyt uudenlaisen, hoivaavamman miehisyyden edelläkävijänä ja siksi kai maidonkin mainostamisen on katsottu hyvin sopivan hänelle. Mainoksessa Selänne istuu amerikkalaisbaarissa, elokuvan ja television mytologisoimassa ympäristössä, jossa tosi miesten kuuluisi siemailla vaikkapa tuplaviskejä. Vaikka mainos on ilmeisesti tarkoitettu kannustamaan nimenomaan nuoria poikia juomaan maitoa, se kulttuurisen odotuksen vastaisuutta hyödyntäessään vahvistaa idean mieheyden ja maidon vastakkaisuudesta. Selänteellekin maito tarjoillaan oluttuopissa.
Miehelle maito edustaa eräänlaista feminiinistä komponenttia, epäilystä mieheyden kestävyydestä. Kansanperinteessä nimitys "lampaanmaidolla juotettu" (Pöysä 1997, 125) kuvasi liian pehmeäluontoista miestä. Tämän päivän ruokalistallakin maito on feminisoiva elementti, lasten juoma. Eikä tätä kuvaa ole kai rikkonut edes epäonnistuneiden mainoskampanjoiden joukkoon luettu Ben Johnsonin maitomainos, jossa kieltämättä olisi ollut potentiaalia maidon merkitysten uudelleentulkintaankin: maitomies uskaltaa panna suuhunsa muutakin kuin hyväksyttyjä lisäaineita.
Maidossa tulee näkyviin vastakkaisuus maskuliinisuuden representaatioiden ja "maitososialisaation" kautta mieheksi kasvaneen ruoka-aineisiin liittämän nostalgisen halun välillä. Vaikkei aikuisen miehen ehkä kliseisimmän mieskuvan mukaan pitäisikään juoda maitoa, maistuu maito silti miehille siinä missä naisillekin, muuallakin kuin nakkikioskilla.
Kirjoitukseni loppuosassa siirryn takastelemaan yksittäisten ruoka-aineiden sijasta syömistä. Nostan esiin kolme "miehistä" syömistapaa, joita erottaa toisistaan aika, sosiaaliryhmä, erilainen käsitys syömisen tarkoituksesta sekä erot kehokuvassa, johon syöminen tähtää avoimesti tai kätketysti.
Ensimmäistä syömistapaa nimitän "makusyömiseksi", jossa ruoan maku ja muut kulinaristiset arvot on kohotettu ruokailijoiden keskinäisen sosiaalisuuden symboliksi. Makusyömisen alaan kuuluvat kaikenlainen kulinarismi ja gastronomia, joissa miehet perinteisten käsitysten mukaan ovat naisia pidemmällä. Historiallisesti kulinarismi on liittynyt läheisesti miesten kulttuurimatkailuun, esimerkiksi taiteilijaelämään Pariisin ravintoloissa ja matkoista kirjoitettuihin "vatsan muistelmiin" (vrt. Pulla 1993). Ruoka on tällaisissa muistelmissa raaka-ainetta mielelle: huomio kohdistuu ruumiiseen vain silloin kun esimerkiksi vatsa kieltäytyy painamasta enempiä ruokamuistoja mieleen. Syöminen näyttäytyy eräänlaisena seksuaalisen aistimellisuuden paralleelina, korvikkeena tai johdantona seksuaaliselle nautinnolle, mitä kuvauksissa ei tietenkään sanota ääneen.
Historiallisesti gastronomia-harrastukset ovat olleet ehdottoman miehistä aluetta. Eivät kuitenkaan työväenkulttuurista, vaan sivistyneistönä itseään pitävien kaupunkilaismiesten kulttuuria. 1800-luvun ranskalaisen gastronomin sanoin "naiset, jotka poikkeuksetta kaikkialla ovat seuran kaunistus - - eivät ole paikallaan herkkusuiden pöydässä." (Pulla 1993, 23). Naisten poissulkeminen gastronomian, "herkuttelun taiteen", piiristä heijastuu myös muuhun korkeakulttuuriin. Hannu Riikosen mukaan
Kun ottaa huomioon miesten luoman laajan mytologian naisihanteen ympärillä, on huomionarvoista, että ruoka on tällöin systemaattisesti jätetty pois; naista ei ole esitetty syömässä. Mytologian kannalta ruoka on siis miesten asia. Nainen osallistuu ainoastaan ruoan valmistajana tai palvelijana; hän siis valmistaa ja palvelee, mutta ei syö. (1997, 9).
Riikosen kuvaamaa kulttuurista odotusta on hyödyntänyt valokuvataiteessaan Ulla Shemeikka, jonka julistekuvassa heinäkasassa makaava tyttö saa syömisen, ruoasta nauttimisen näyttämään pornografiselta aktilta. Shemeikka hämmentää katsojansa yhdistämällä useita visuaalisia koodeja: suomalaisen heinälatoromantiikan, naisen ruumiiseen kohdistuvan pornografisen katseen ja ruokamainosten värikkään yltäkylläisyyden, "ruokapornon" (Lupton 1996, 24; käsite peräisin R. Cowardsilta).
Vaikka tänä päivänä useimmilla on varaa syödä "liian suuria määriä terveellisenä pidettyä ruokaa" (Sillanpää 1999, 208) on ruoan määrä historiallisesti edustanut sosiaalisen erottautumisen keinoa. Tällaisena parempiosaisen kuvana on mieliimme iskostunut pulskan, hyvinsyöneen porvarismiehen kuva, sama hahmo muuten, jolla esimerkiksi Neuvostoliitossa parhaimpina kylmän sodan vuosina kuvattiin koko länsimaista, kapitalistista maailmaa. Gastronomisessa mielikuvastossa hyvän kokin tuli olla mahakas, sillä ruoanvalmistajan oma ruumis oli paras todiste ruoan herkullisuudesta.
Syödyn ruoan määrää pidetään monesti vieläkin tärkeänä sukupuolten välisenä erottajana: vaikka hotkiminen onkin rahvaanomaista, on se silti soveliaampaa miehille kuin naisille. Pojille osoitettu kehuva puhe "oikeasta miehen annoksesta" on ehkä jo käynyt harvinaiseksi, mutta todennäköisesti ruokaa edelleen tuputetaan heille useammin kuin tytöille, varsinkin jos poika on vähäruokainen. Naisen hyvällä ruokahalulla on rajansa, jonka ylitettyään annokset alkavatkin yllättäen näyttää rivoilta.
Toisenlainen, edelliseen verrattuna hyvin nuori miehinen syömistapa on se, joka liittyy urheilijoiden ja erityisesti kehonrakentajien dieettiin. Nimitän tällaista syömistapaa "terveyssyömiseksi", koska siinä huomio kohdistuu ruoan ja muiden nautittujen ravintoaineiden vaikutukseen ruumiiseen. Terveyssyöjä syö ikään kuin koko ajan peilin edessä istuen, pohtien ja tarkkaillen ruoan vaikutusta ruumiinsa suorituskykyyn tai ulkoiseen olemukseen. Tässä suhteessa kaikki terveyssyöjät ovat samalla viivalla, vaikka tavoitteet voivat vaihdella laihduttajan haaveilemasta hoikasta ruumiista urheilijan suorituskykyiseen ruumiiseen ja edelleen bodaajan tavoittelemaan rasvattujen lihaskimppujen veistoksellisuuteen. Terveyssyöminen heijastelee oman aikamme korkeaa tietämystä ruoan fysiologisista vaikutuksista: vaikka ruumista ei voidakaan juuri manipuloida pituussuunnassa, on ruumiin horisontaalisten ulottuvuuksien alueella melkein kaikki mahdollista.
Terveyssyöjä on kulinaristin vastakohta, sillä hän nauttii ruokaa kehon raaka-aineeksi ja ruoasta saadut makunautinnot saavat hänellä usein suorastaan synnillisen vivahteen. Nautintojen vaarana on kehon kontrollin menettäminen, joka on kaikkien terveyssyöjien, ei vain urheilijoiden ja kehonrakentajien, sisäisenä uhkakuvana (vrt. Kinnunen 2001).
Lihaksikkuuden tulkitseminen miehekkääksi pohjautuu viime vuosikymmenten kehonrakennusta vanhempiin ruumista koskeviin käsityksiin. Lihaksikkuudessa voi nähdä annoksen maskuliinista nostalgiaa, työläismiehen ruumiin idealisaatiota ja fantasiaa alaluokkaisesta seksuaalisuudesta. Ruumiin ja sukupuolen muuttuvan suhteen kannalta on tärkeä huomata, että tänä päivänä lihaksikkuus ei kuitenkaan ole miesten yksinomaisuutta. Bodaamalla ja proteiinipitoisella ruokavaliolla tuotettu maskuliinisuus on myös naisten ulottuvilla.
Kolmatta, edellisistä poikkeavaa miehistä syömistapaa kutsun "työsyömiseksi". Työsyömisen alue on itse asiassa jatkuvan muutoksen alainen ja nykyään se muistuttaa monen ammattikunnan kohdalla enemmän terveyssyömistä. Vanhastaan lentoemäntiin kohdistetut vaatimukset hoikasta vartalosta ulottuvat tänä päivänä monille muillekin aloille, myös sellaisille miehisiksi mielletyille aloille kuin osakekauppa. Asiakaspalvelutyössä työntekijä edustaa ruumiillaan yrityksen imagoa: lihava ihminen viestii impulsiivisuutta, epäluotettavuutta ja elämänhallinnan epävakaisuutta (Lupton 1996, 16).
Esimerkkinä miesten työsyömisestä tarkastelen tässä kuitenkin vain työväenluokkaista miehisyyttä, joka ideaalityyppisesti asetetaan miehisyyden malliksi silloin, kun ei kiinnitetä huomiota maskuliinisuuksien moniin vaihtoehtoihin. Tällöin ideaalityyppistä miehisyyttä edustaa nimenomaan ruumiillista työtä tekevä mies. Työmies ei syö kulinaarisen nautinnon tai kehon halutun muodon vuoksi, vaan jaksaakseen työssään fyysisesti, turvatakseen energiansaannin.
Historiallisten kuvausten perusteella ruumiillista työtä tekevä mies on ollut ruokansa suhteen sekä vaatimaton että vaativa. Vaatimattomuutta kuvastaa se, että ruoaksi on kelvannut päivästä toiseen sama, yksinkertainen, halpa, hyväksi koettu ateria: esimerkiksi läskisoosi ja perunat tai metsätyömailla tikun nokassa tai keittokauhassa tiristettu rasva ja leipäpalat. Vaativuudesta taas kertoo se, että mitkään kokeilut, olivat ne sitten yrityksiä käyttää vaikkapa sieniä ruokavaliossa tai lisätä lautaselle kasviksia, eivät ole herättäneet työmiehissä suurta innostusta. Työväenluokan perheissä miehen työ määräsi perheen ruoka-ajat. Mies myös määräsi mitä perheessä syödään (Sillanpää 1999, 74).
Työsyömisessä näkyy miten pelkkä energian kulutus on kulttuurissamme mielletty maskuliiniseksi. Sama periaate näyttää pätevän vaikkapa autoihin: paljon bensiiniä nielevä amerikanrauta on "maskuliinisempi" kuin bensapihi ranskalainen. Myös aineenvaihdunta on maskulinisoitavissa: "Koskela Suomesta. Syö rautaa, paskantaa kettinkiä" toteaa yksi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan päähenkilöistä haastaessaan humalapäissään riitaa komentokorsun upseeriporukassa (1977, 354).
Kulttuurisen sukupuolen muokkaaminen voi tänä päivänä tapahtua monin eri tavoin: vaatteilla, fyysisillä harjoitteilla, kirurgin leikkauspöydällä tai syömällä. Arkiajattelun itsestäänselvänä pitämän sukupuolten kahtiajaon taustalla on lukuisa joukko valintoja, joita jokainen kulttuurin jäsen elämänsä aikana joutuu tekemään. Monissa tapauksissa valinnat eivät ole tietoisia, vaan pikemminkin makua, sopivaa tai epäsopivaa, kaunista tai rumaa, hyvää tai pahanmakuista koskevia preferenssejä ja välttämisiä. Pelkästään ruokaa ja syömistä tarkastelemalla voi nähdä naiseen ja mieheen liittyvien stereotyyppisten käsitysten runsauden. Arkiajattelun ylittäminen ei ole kuitenkaan helppoa. "Naisellinen" ja "miehekäs" muodostavat kielen, jolla kulttuurinen merkityksenanto toimii ja ohjailee myös ruokailemista, yhtä ihmisen perustavimmista toiminnoista. Missä määrin naiset ja miehet lopulta eroavat ruokailijoina ja ruoanlaittajina, jää kuitenkin tämän kirjoituksen tarkastelutavan ulkopuolelle. Ruokaa käsittelevien televisio-ohjelmien, lehtikirjoitusten ja muun ruokapuheen paljouden perusteella on joka tapaukssa pääteltävissä, että ruoka on kulttuurissamme tärkeä pohdinnan kohde, suoranainen avainteema. Sukupuolten tuottamisen ja kokemisen kysymyksiin yhdistyvänä ruokapuhe välittää kuitenkin paljon muutakin kuin kulinaristista tai terveydellistä sanomaa.
1. Kirjoitus perustuu esitelmään, jonka pidin Joensuussa 3.- 4.11. 2000 järjestetyssä Ruoka ja tulkinta -seminaarissa. Kiitän lämpimästi kaikkia esitelmää kommentoineita.
2. Kirjan alkuteos on vuonna 1942 englanninkielisille lapsille julkaistu The Tall Book of Mother Goose. Kuten suomennetun kirjan alaotsikkokin ("runot vanhojen englantilaisten lastenlorujen aiheista vapaasti riimitellyt Kirsi Kunnas") kertoo, Kirsi Kunnas on ottanut runojen riimittelyssä vapauksia ja tässä mielessä teos on kielellisesti ja varmaan monien mielikuviensa puolesta myös Kirsi Kunnaksen teos.
3. Tämän näkökannan mukaisesti esimerkiksi joensuulaiset kebab-ruokalat ovat suomalaista tai karjalaista ruokakulttuuria siinä missä karjalanpiirakatkin. Ruokakulttuurin määrittely jonkin menneisyyttä koskevan ideaalimallin pohjalta on tuottanut sellaisia kummallisuuksia, kuin alueelliset "perinneruoat", joiden kohdalla on kyse useimmiten samoista, 1800-luvun lopun talonpoikaistalon juhlaruoista (Sillanpää 1999, 203).
4. Vastaavasti sukupuolen kannalta fokusoitumaton olisi esim. kahvi sekä naisten että miesten nautintoaineena.
5. Syksyllä 2000, artikkelin ensimmäistä luonnosta kirjoittaessani näin televisio-ohjelman, jossa eräretkelle osallistuva mies nuotiotulilla grillimakkara-pakettia puukolla availlessaan totesi kameralle suomalaisen ruokapuheen harvasanaisuudella: "Perusvihannes". Hese Hyvärinen viittaa kirjassaan (1987, 20) samaan mielikuvaan: "(h)ienostelijat ovat ryhtyneet soimaamaan lenkkimakkaraa Suomen suosituimmaksi vihannekseksi. Käsitys on yhtä väärä kuin yleinenkin." Tero Koistiselle kiitokset Hyvärisen keittokirjaa koskevasta vihjeestä.
6. Osoitteessa http://www.compart.fi/~aks/ (31.3.2001).
7. Toisaalta esimerkiksi marttatoiminnassa, jossa ruoka ja ruoanlaitto on perinteisesti ollut keskeistä, voisi tänä päivänä jo kuvitella tapaamisen, joka rakentuisi makkaran ympärille, käyväthän nyky-Martat jo yhdessä ravintolakierroksillakin (ks. HS 27.10.2000).
8. Syksyllä 2000 löysin internetistä vitsin Kallesta ja Villestä (valitettavasti en onnistunut enää tätä kirjoittaessani löytämään kotisivun osoitetta), joka kertoo krapulaisina Helsingin asema-aukiolla tapaavista kaveruksista. Rahat ovat melkein lopussa, mutta viimeiset pennoset päätetään sijoittaa makkaranpätkään. Makkaran kanssa miehet suunnistavat läheiseen baariin, jossa juovat kahdet tuplaviskit. Kun tulee maksun aika, toinen laittaa makkaran sepalukseensa ja toinen käy nuolemaan sitä. Hovimestari heittää miehet ulos ja näin jatketaan uusissa anniskelupaikoissakin. Puolenyön aikaan miehet ovat taas aseman nurkilla, melkoisessa humalassa. Ville kehuu, että oli hyvä konsti ja pyytää Kallelta makkaraa että söisi sen nyt vihdoin viimein. Kalle: "Ai she makkara, ei käy, kun se putoshi jo shen enshimmäishen rhavintolan rappushiin".
9. Ruokaseminaarin puheenvuoroissa Merja Tuominen-Gialitaki toi kiinnostavalla tavalla esiin suomalaisen kulttuurin erityisyyden ja eron esimerkiksi kreetalaiseen ruokakulttuuriin, jossa miehekkäiksi miellettyjä ruokalajeja ovat mm. raa'at vihannekset ja punaviini.
10. Kiitän Seppo Knuuttilaa tästä seminaarissa esitetystä havainnosta.
Douglas, Mary 1989: Purity and Danger. An analysis of the concepts of pollution and taboo London: Ark.
Falk, Pasi 1997: Aterian antropologiaa. - Synteesi 15: 2, 29-34.
Heinämaa, Sara 1983: Olennainen nainen. Naiskuvan filosofiset perusteet. Porvoo: WSOY.
Helleman, Johannes 1993: Kulttimakkaraa jo 30 vuotta. - Lihatalous 6/1993.
Hyvärinen, Hese 1987: Raavaan miehen keittokirja. Jyväskylä: Gummerus.
Kinnunen, Taina 2001: Pyhät bodarit. Yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa. Helsinki: Gaudeamus.
Koskinen, Esko 1975: Suomalaisten ruoankäyttö ja ravinnonsaanti vuosina 1967...1969 autoklinikan ravintotutkimusten valossa. Helsinki: Kansaneläkelaitos.
Levi-Strauss, Claude 1968: A short treatise on culinary anthropology. Kirjassa Claude Levi-Strauss, The origin of table manners. Mythologiques Volume 3. Chicago: University of Chicago Press.
Linna, Väinö 1977: Tuntematon sotilas. Itsenäisyyden juhlavuoden erikoispainos. Helsinki: Yhtyneet kuvalehdet Oy.
Lupton, Deborah 1996: Food, the Body and the Self. London: Sage.
Mäkelä, Johanna 1996: Kunnon ateria. Pääkaupunkiseudun perheellisten naisten käsityksiä. - Sosiologia 33:1, 12-20.
Nurmi, Virpi 1986: Lasinpuhaltajan ruoka ja juoma. Tutkimus tehdastyöläisten ruokakulttuurista 1900-luvun alkupuolella. Turun yliopiston kansatieteen laitoksen toimituksia 15. Turku.
Pulla, Armas J. 1993: Vatsan muistelmia. Gastronomiaa Anakreonista Ville Vallgreniin. Helsinki: Otava.
Puska, Pekka 1985: Sydänprojekti. Helsinki: Otava.
Pöysä, Jyrki 1997: Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 669. Helsinki: SKS.
Rahola, Jaakko 2001: Raholan syötäviä sanoja: makkara. Internetissä osoitteessa http://www.kolumbus.fi/rahola/sanastot/makkara.html. (Tulostettu 2.4.2001).
Riikonen, Hannu 1997: Maun fysiologiaa lukiessa. - Synteesi 15: 2, 2-13.
Räsänen, Matti 1980: Ruoka ja juoma sosiokulttuurisena kuvastimena. Ruokakulttuurin tutkimuksen ongelmia, metodeja ja kehityksen suuntaviivoja. Jyväskylän yliopiston etnologian laitoksen tutkimuksia 11. Jyväskylä.
Salmi-Niklander, Kirsti 1989: Modernin paikallisjuhlan ulottuvuuksia. - Jyrki Pöysä (toim.), Betoni kukkii. Kirjoituksia nykyperinteestä. Tietolipas 115. Helsinki: SKS.
Sillanpää, Merja 1999: Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Vantaa: Hyvää Suomesta.
FT Jyrki Pöysä
Erikoistutkija
Joensuun perinnearkisto