Stereotyyppiseen käsitykseen englantilaisesta ruokaidentiteetistä kuuluvat raskaat ruoat, tee ja pekoni sekä veteliksi keitetyt vihannekset, joiden koetaan jollain tavoin kuvaavan kansallisluonnetta. Somerset Maughamin päivistä ("Englannissa voi syödä hyvin, jos syö aamiaisen kolme kertaa päivässä") tilanne on kuitenkin muuttunut radikaalisti, sillä Britannian ruokakulttuurit ovat monipuolistuneet ja modernisoituneet. Tämä johtuu niin entisen imperiumin alueelta saapuneiden siirtolaisten mukanaan tuomista ruokaperinteistä kuin yhdentyvän Euroopan aiheuttamista ruokakulttuurin muutoksista. Niinpä oliiviöljy on korvannut laardin, pasta ranskalaiset perunat (chips) ja kasvisruoat öljyssä uppopaistetun turskan. Myös Britannian kansallisesti merkittävistä rakennuksista ja maisemista huolta pitävä The National Trust määrittelee ohjeistossaan Philosophy of National Trust Catering kiinteistöjensä ravintoloissa tarjottavien ruokalajien piirteet. Ohjeiden mukaan ravintoloissa tarjottavien ruokalajien tulee heijastaa "kiinteistön henkeä". Inspiraation lähteenä voivat toimia esimerkiksi historiallinen aikakausi (esim. tudoreitten tai viktoriaaninen aika) tai kiinteistön historia henkilöhahmoineen. Kotitekoisuus ja alueellisuus ovat myös tärkeitä ruokalajien tarjottavaksi soveltuvuutta määritettäessä. Englantilaisissa kartanoissa tulee siis tarjota ruokaa, joka on sopusoinnussa kansallisesti tärkeäksi arvioidun kiinteistön hengen kanssa.
Kuten National Trustin tapaus osoittaa, kansallista identiteettiä, tässä tapauksessa ihannoitua englantilaisuutta määritellään myös ruoan avulla. Kulttuurin- ja mediatutkimuksen kannalta ruoka ja kansallinen identiteetti muodostavat mielenkiintoisen ja harvoin tutkitun ongelmakentän. Tässä artikkelissa tarkastelen niiden välisiä kytkentöjä myös Suomessa nähdyn Two Fat Ladies -televisiosarjan ensimmäisen tuotantokauden kolmessa ensimmäisessä jaksossa, joissa leidit laittavat kala-, liha-, hedelmä- ja vihannesruokia. Suomessa Kaksi lihavaa leidiä -nimellä tunnettu ohjelma kuuluu Britanniassa varsin suosittuun elämäntapaohjelmistoon, jonka suosio on muutaman viime vuoden aikana lisääntynyt merkittävästi. Ruokaohjelmien lisäksi katsojien erityisen mielenkiinnon kohteena ovat sisustamista, puutarhanhoitoa tai lemmikkieläimiä käsittelevät ohjelmat, joissa perinteisestä faktapainotuksesta luovutaan viihteellisyyden hyväksi.
Warwickin yliopiston mediatutkijat professori Charlotte Brunsdonin johdolla pitävät elämäntapaohjelmien esiinnousua osittain julkisen sektorin televisiotoiminnan murroksen merkkinä (Brunsdon et al. 2001). Tässä muutoksessa valmistuskustannuksiltaan kalliit dokumenttiohjelmat katoavat ja miesten suosimat urheiluohjelmat siirtyvät kalliiden televisiointimaksujen johdosta maksullisille kaapelikanaville. Tällöin tutkijoiden (mts., 30-31) mukaan Britannian perinteiset televisiokanavat ovat feminisoineet uutisia edeltävän ohjelmatunnin (8-9 slot). Televisioyhtiöt tarjoavat naistenlehtityyppisiä muuttumisleikkejä (make-over shows), joissa naapurit sisustavat toistensa talon tai puutarhan, pehmeämpiä ja kotikeskeisempiä arvoja käsitteleviä ohjelmia (ruoka- ja puutarhaohjelmat) tai todellisen elämän tilanteita melodraaman keinoin käsitteleviä ohjelmia, erityisesti ns. docu-soap -ohjelmia, joissa voidaan kuvata eläinsairaalan arkipäivää tai hotelli- ja lentokenttätyöntekijöiden suoriutumista työssään. Tutkijat kirjoittavat elämäntapaohjelmiston sukupuolittumisesta seuraavasti:
What is more, these categories and their attached values of 'hard' and 'soft' are culturally gendered, and indeed the make-over show has its origins in women's magazines and daytime programming, conventionally a realm associated with the feminine and the domestic. In the Midlands Television Research Group, we have frequently returned to the notion of the shifts going on in 8-9 as a 'feminization' of the slot through the mobilization of spaces and discourses associated with feminine culture. (Brunsdon et al. 2001, 33.)
Ruokaa ja ruoanvalmistusta käsittelevillä TV-ohjelmilla on Britanniassa vankka suosio. Delia Smithin, Keith Floydin, Ainsley Harriottin, Gary Rhodesin ja nuoren Jamie Oliverin kaltaiset tähdet ovat katsojille tuttuja niin televisiosta kuin iltapäivälehtien palstoilta. Televisioohjelmien lisäksi he tekevät itseään tunnetuiksi pienemmillä paikkakunnilla järjestettävissä näytöksissä sekä valtakunnallisissa ruokakulttuuritapahtumissa kuten BBC:n Good Food Show -televisio-ohjelman järjestämillä monipäiväisillä messuilla. Kansalliseksi instituutioksi noussut, ohjelmiensa opettavaisesta asenteestaan tunnettu Delia Smith on lanseerannut myös omat kotisivunsa, joilla voi sekä tutustua päivittäin vaihtuviin ruoka- ja viinivinkkeihin että jättää tilauksen Delian nimellä markkinoiduista keittiövälineistä.(1)
Televisiossa nähtäviä ruokaohjelmia ei siis tule tarkastella pelkkinä ruoanlaitto-ohjeina Huomenta Suomi -ohjelman ruokatoimittaja Kati Napan joka aamu toistuvan vinkin tavoin. Ne ovat osa laajempa kulttuurista prosessia, jossa ruoka muuttuu peruselintarvikkeesta kulutuksen kohteeksi. Jukka Gronowin (1998, 2) mukaan sosiologiassa ilmiöstä käytetään nimitystä detraditionaalistuminen: ennen varsin pysyvät ruokakulttuurit muuttuvat nopeasti balsamiviinietikkojen, marinoitujen oliivien ja erikoisneitsytoliiviöljyjen vallatessa tilaa vanhoilta tutuilta mauilta. Ruoan merkityksen korostuminen ja ruokaohjelmien nauttima suuri suosio on maailmanlaajuinen jälkiteollisten yhteiskuntien elämäntavan murrokseen ja kulttuurin globalisoitumiseen liittyvä ilmiö, onhan myös Sikke Sumarin luotsaama Kokkisota brittiläisen Ready Steady Cook -ohjelman formaattiin pohjautuva tuonti-ilmiö. Teoksessaan Food, the Body and the Self Deborah Lupton kytkee kyseisen kehityksen ruoan tavaramuotoistumiseen. Ruokaan liittyvät kulttuuriset arvot ovat ravintosisältöä tärkeämpiä: "The food is chosen to reflect to oneself and others how individuals perceive themselves, or would like to perceived" (1996, 23). Amerikkalaisen ketjun pikaruokaa popsittaessa samaistutaan nuoreen ja menevään yhteisöön; italialaisessa ravintolassa käyvä luo yhteyttä ruokaa ja yhteisyyttä arvostavaan italialaiseen kulttuuriin tai tavoittelee pääsyä herkkusuiden piiriin. Globaalissa maailmassa ruoan merkityksen muuttumisella ja keittiöiden kansainvälistymisellä on yhteyksiä myös turismin lisääntymiseen; eksoottista ruokaa syömällä haetaan kokemusten ja muistojen uudelleenelämistä.
Britanniassa ruoanvalmistusohjelmat välittävät kulttuurisia arvoja ja merkityksiä monin tavoin. Keith Floydin ruokamatkat Euroopan eri osiin (ja myöhemmin Afrikkaan ja Aasiaan) ovat tutustuttaneet englantilaiset niin Ranskan, Espanjan kuin eteläisen Afrikan keittiöihin ja avartaneet heidän tietämystään ulkomaisista ruoista ja juomista; prosessia helpottaa englantilainen ulkomaalaisiin ajoittain kriittisesti suhtautuva opas. Karibialaissyntyisen Ainsley Harriottin ja intialaisen Madhur Jaffhurin ohjelmien, keittokirjojen ja ruoanvalmistusvälineiden suosio heijastaa ruoan tavaramuotoistumisen ohella Britannian monikulttuuristumiseen liittyvää ruokakulttuurin muutosta, vaikka itse curryn englantilaistamisen juuret ovat jo viktoriaanisessa Britanniassa (ks. Narayan 1995). Kehityksellä on kuitenkin myös vastakohtansa, juurien etsiminen. 1990-luvun puolivälistä lähtien brittiläiset ruokaohjelmat ovat pyrkineet rakentamaan 'omaa' ruokatraditiotaan erityisesti Gary Rhodesin ruokaohjelmien kautta, joissa hän pyrkii uudistamaan brittiläistä keittiötä ja tarjoamaan perinteistä ruokaa uudella tavalla valmistettuna. Rhodesin ohjelmissa korostuu kansallisen identiteetin rakennus, mikä on jo havaittavissa hänen TV-sarjojensa nimissä: Rhodes around Britain, More Rhodes around Britain ja Open Rhodes around Britain.(2) Sarjan jaksoissa televisiokokki ei pelkästään loihdi herkkuaterioita muunnellen perinteisiä reseptejä, vaan myös jaksojen kerronnalliset osiot muuttuvat merkityksellisiksi. Niissä Rhodes sijoitetaan kansallisesti merkittäviin paikkoihin, tilanteisiin ja traditioihin. Studioissa kuvattujen ruoanvalmistusohjeita jakavien ohjelmien sijaan Rhodes vie ohjelmansa todellisiin paikkoihin. Hän vierailee Britannian eri alueilla ja perehtyy niille tyypillisiin ruokalajeihin ja kulttuurisiin piirteisiin Morris-perinnetanssista jalkapalloon. Manchesterissä Rhodes kokkaa jalkapallojoukkueelle, Belfastissa juo Guinnessia ja Glasgow'ssa juhlii skottien kanssa runoilija Robert Burnsin muistopäivää. Rhodesin rakentamaa identiteettiä voi pitää Britannian yhteisyyttä korostavana brittiläisyytenä, jossa alueellisille eroille ja paikallisuudelle pyritään palauttamaan arvoa. Ruoanvalmistusohjelmia tutkinut Niki Strange on kiinnittänyt huomiota Rhodesin tapaan konstruoida brittiläinen traditio, menneisyys ja yhteisö:
Via Rhodes's tour, the series constructs a British community that is regionally differentiated and paradoxically unified by a shared heritage. This celebration of 'the past' and of its traditions and cuisine may be set against the modern modes of transport that Rhodes uses to 'travel back in time' to these communities. (1998, 306.)
Rhodesin modernisoitu brittiläinen keittiö tähtää yhteisen kansallisen keittiön ja perinteen rakentamiseen ja muokkaa brittiläisyyden representaatioita. Sitävastoin 1996 ensiesityksensä saanut kahden lihavan leidin kulinaristisista seikkailuista kertova ja ilmiömäisen menestyksen saanut Two Fat Ladies -sarja pohjaa ideologisesti erilaiselle kansallisen identiteetin rakentamisen strategialle. Ohjelmasarjan suosio pohjautuu sen kahden pääkokin Clarissa Dickson Wrightin ja hiljattain edesmenneen Jennifer Patersonin rajoja rikkovaan habitukseen ja valloittaviin persoonallisuuksiin. Leidit ajavat moottoripyörällä, muistelevat mitä omituisimpia sattumuksia ja tapaavat ystävällisiä maalaisia. Ohjelmasta puuttuvat terveysruoat, kermaa ja laardia käytetään surutta, ja kukin episodi loppuu tyypillisesti Jenniferin iltasavukkeeseen ja -drinkkiin. Julie K. Dam luonnehtii Time-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa ohjelmaa varsin osuvasti:
Paterson and Dickson Wright are to cooking shows what Gargantua was to fine dining: uncorseted high-livers who revel in clotted cream teas and feasts of furred game throwback to an Edwardian age of eating. Their television image is uncorseted too: overweight and unscripted. (1998, 71).
Nuoruuden, kauneuden ja terveyden ideologioille pohjautuvassa mediamaailmassa Jenniferin ja Clarissan olemukset ravistelevat terveellisesti naiseuden normeja ja feminiinisyyden representaatioita. Ruoanlaitto-ohjelmana sarja on didaktisen ja kasvatuksellisen ohjelman yhdistelmä. Sen kasvatukselliset aspektit kiinnittyvät englantilaisuuden rakentamisen projektiin, sillä se pyrkii uusintamaan stereotyyppisiä käsityksiä Englannista ja englantilaisuudesta. Päinvastoin kuin Rhodesin sarjojen avoin tapa hakea perinteistä pohjaa yhteiselle brittiläisyydelle, leidien ohjelma leipoo tapahtumapaikkojen ja niihin kytkeytyvien arvojen kautta mielikuvien Englantia. Tätä voidaan pitää nostalgisena käsityksenä luokkasidonnaiselle elämäntavalle pohjautuvasta kansakunnasta, jolle muut, mukaanlukien skotit ja walesilaiset, eurooppalaisista ja muiden maanosien asukkaista puhumattakaan, ovat Toisia. Damin artikkelissaan esittämä viittaus edvardiaaniseen aikaan on varsin sopiva, sillä monet kansalliset instituutiot ja käsitykset Englannista johtavat juurensa 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, aikakaudelle jolloin Englanti oli 'vielä' johtava kolonialistinen maailmanmahti.
Sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksoja tarkastellessa käy selväksi, että englantilaisuuden tuottaminen ei tapahdu ensisijaisesti (tai pelkästään) valmistettavien ruokalajien kautta. Molemmat pääkokit ovat laajalti matkailleita ja viettäneet aikaa ulkomailla useaan otteeseen. Englantilainen merikrotti saa siekailematta höystökseen tomaatti-vinaigrette kastikkeen. Naudanfile valmistuu globaalin fuusiokeittiön "pan-aasialaiseen" tapaan korianterilla ja kookoksella höystettynä. Leidien keittiössä ei-englantilaiset keittiöt kohtaavat englantilaisen kartanotradition, sen raskaat riistaruoat ja perinteiset possupiirakat (pork pies). Seuraavassa erittelen muutamia niistä sarjan keinoista, joilla englantilaisuutta rakennetaan nostalgiana. Kiinnitän erityistä huomiota tapahtumapaikkoihin liittyviin merkityksiin.
Two Fat Ladies -sarjaa voi luonnehtia Niki Strangen (1998) ruokaohjelmatyypityksen mukaan matkaohjelman ja kasvatuksellisen ohjelman välimuodoksi (tour-educative). Tällaiset ruokaohjelmat kiinnittävät Strangen (mts., 306-309) mukaan runsaasti huomiota maisemien visuaalisuuteen ja toimivat osittain matkafiktion tavoin 'kasvattaen' sekä päähenkilöä että katsojaa. Niissä annetaan tietoja niin valmistettavasta ruokalajista kuin historiasta ja maantieteestä. Two Fat Ladies poikkeaa kuitenkin esimerkiksi Floyd on Africa -ohjelmasta, sillä leidit ovat matkalla kotimaassaan, eivät ulkomailla. Katsojalle tarjotaan omia traditioita, ei muiden. Matkailumainosten tai imperialistisen nostalgian asemesta ohjelmassa esitetetään kulttuuri- tai perinnemaisema, jonka voidaan ajatella olevan seikkailevien kokkien ja katsojan yhteistä kulttuurista tilaa. Katsojan uskotaan jakavan esitetyt arvot kertomuksen päähenkilöiden kanssa.
Tällaisen kuvitellun Englannin rakentamista voidaan hahmottaa sarjan kolmen ensimmäisen jakson tapahtumapaikkojen osalta: Jennifer ja Clarissa kokkaavat cornwallilaisessa kalastajakyläidyllissä Mevagisseyssä, Cotswoldin kukkuloilla sijaitsevassa Westonbirtin yksityiskoulussa sekä Lontoon Westminsterin katedraalissa. Kaikkia paikkoja voidaan pitää symbolisina englantilaisuuden edustajina. Cornwallin maakunnassa Etelä-Englannin rannikolla sijaitseva Mevagissey on tunnettu kauniista maisemistaan.(3) Kylä sijaitsee englantilaisessa kansallismaisemassa Cornwallin rantoja kiertävän Cornish Coastal Path -kävelyreitin varrella. Ohjelmassa Mevagissey edustaa modernin suurkaupungin vastakohtaa, pientä ja turmeltumatonta kalastajakyläyhteisöä, jossa ahkerat ja hieman ujot kalastajat tuovat mereltä Clarissan ja Jenniferin ystävien satamaravintolaan tuoretta kalaa ja herkullisia äyriäisiä. Nykyajan marketeista ei sellaisia saakaan: "Supermarket fish is usually a disgrace and a victim of some central buying and distribution policy, which means it has travelled the country more times than Jennifer and I in this series!" (Paterson and Wright 1998, 11). Ystävälliset kalastajat ottavat kokit ystävikseen ja laulavat Jenniferin kanssa merimieslauluja, shantyjä. Tätä turmeltumatonta idylliä uhkaavat ei-englantilaiset vaarat, Portugalin ja muun Euroopan ryöstökalastajat. Sarjaan liittyvässä keittokirjassa Clarissa kirjoittaa 'meidän' kalastajistamme seuraavaan tapaan:
The port is quiet today because many fishermen have gone up to London to petition Parliament to support our fishing industry. Yesterday I spoke to a visitor who had grown up in Cornwallhe was only in his sixties and he said, 'It is impossible to believe that they have almost fished the seas dry'. The best way to protect our fishing industry is, of course, to buy fresh fish. The demand will keep our supplies from being exported. (1998, 11.)
Mevagisseyn maalaismaisemassa voi siis löytää kuvitellun yhteisön, todellisen Englannin luotettavine kalastajineen. Ohjelma ylläpitää ja tuottaa 1900-luvun alussa konstruoitua käsitystä englantilaisuuden maalaisperustasta, vaikka jo viktoriaanisella aikakaudella väestön enemmistön elämänpiiri oli kaupungistuva. Kaupunki-maaseutu -oppositiota merkittävämmäksi nousee esitetyn maalaismaiseman luonne. "Maalais-Englannin löytämistä" tutkinut Alun Howkins kiinnittää huomiota siihen, että kansalliseksi myytiksi noussut kuva maalaismaisemasta kohdistuu eteläisen Englannin maaseudun erityispiirteiden yleistämiseen. Etelä-Englannin maisemissa löydetään todellinen Englanti, jolle kuuluvat tietynlaiset ideologiset piirteet:
Here men and women still live naturally. The air is clean, personal relationships matter (especially between employer and employee), there is no crime (except "quaint" crime like poaching) and no violence (which is why the CND hoarding is so powerful). It is an organic society, a "real" one, as opposed to the unnatural or "unreal" society of the town. (1986, 63.)
Mevagissey on symbolinen harmonisen elämäntavan ja rehellisen pyyteettömän työnteon tyyssija, jossa kalastajat sijoittuvat sosiaalisesti oikeaan paikkaansa. Heidän tehtävänään on pyydystäa raaka-aineita ylemmän luokan asemassa toimiville Clarissalle ja Jenniferille vaikka nämä ammattinsa puolesta kuuluisivat palvelusväen puolelle, heidän professionaalisuutensa ja yrittäjätaustansa sekä kerronnan viittaukset heidän ystäviensä ravintolaan erottavat heidät alemmasta työtä tekevästä luokasta. Tarinan esittämä Mevagissey on selkeästi nostalginen tila, jonka olemassaolo viittaa kansallisen identiteetin kriisiytymiseen sekä kaipuuseen pois modernista, kohden fantasiamaalaisuutta. Sarjan Englanti on mainio esimerkki modernin Britannian perinneteollisuudesta, jossa kansallisesti tärkeät rakennukset ja maisemat muuttuvat turisteille myytäviksi tuotteiksi.
Sarjan toisen episodin tapahtumapaikkana on viktoriaanisessa renessanssikartanossa toimiva Westonbirtin yksityiskoulu.(4) Gloucesterin kreivikunnan alueella sijaitsevan tytöille tarkoitetun koulun keittiössä Jenniferin ja Clarissan tehtävänä on valmistaa liharuokia koulun haavipallojoukkueelle. Kokkien murheena on erityisesti se, että niin monet nykyajan nuoret ovat kasvissyöjiä. Tilanteesta selvitään sulkeistamalla kasvissyönti terveellisestä urheilullisuutta korostavasta ihanne-englantilaisuudesta: "They all look very healthy. I shouldn't think they're vegetarians". Tapahtumapaikka on jälleen eteläisessä Englannissa. Lomanviettopaikkana tunnettu Cotswoldin alue on tunnettu erityisesti heinäkattoisista mökeistään, jotka toimivat maalaismaiseman ja -elämäntavan symboleina. Maalaisyhteisöä jaksossa symboloi lystikäs murretta puhuva iäkäs lammaspaimen, jonka lampaat tukkivat idyllisen pikkutien. Yksityiskoulun ohella kansallisen symbolin asemaan nousee idyllinen pikkukylä, josta vielä löytyy täydellinen lihakauppa. Siellä iäkäs kauppias palvelee asiakkaita ja leikkaa juuri heidän tarpeisiinsa soveltuvat lihapalat. Supermarkettien tuotteiden asemasta myynnissä on muun muassa englantilaisesta (ja myös alueellisesta) Gloucester Old Spot mustatäpläisestä sikalajikkeesta valmistettua makkaraa. Ohjelman diskurssissa ruoan paikallisuus kytkeytyy myös käsityksiä merkkitietoisuuteen ja elitistisyyteen, mikä on havaittavissa myös kauppaketjuihin kohdistuvassa kritiikissä.
Kalastajakylän tavoin yksityiskoulu on tapahtumapaikkana vahvasti symbolinen, sillä brittiläisessä luokkayhteiskunnassa sisäoppilaitoksella on historiallisesti vahvat sosiaalisen valikoinnin ja luokkarakenteen uudistamisen funktiot. Omilla www-sivuillaan Westonbirt muistaa mainita myös ideologisen sitoutumisensa. Akateemisten taitojen sekä itseluottamuksen kehittäminen tapahtuu kristillisessä hengessä: "All of this is done against the context of a Christian ethos, which underpins all we do". Valitsemalla tapahtumapaikaksi Westonbirtin kaltaisen sisäoppilaitoksen sarja jatkaa dominoivan kristillispohjaisen kansallisen identiteettinsä rakentamista esittämällä luokkasidonnaiset ja hierarkkiset ideaalit normatiivisina. Entisenä kartanona sisäoppilaitos nivoutuu traditioon myös halliensa ja maalaustensa kautta; se ei ole mikä tahansa nykyajan koulu, vaikka se vastaa moniin moderneihin haasteisiin.
Kansallisen identiteetin rakentumiseen liittyvät myös jakson muut tapahtumat, joista keskeisimmäksi nousee kokkien tuoreen lihan hankkimisretki. Illallistarpeet Jennifer ja Clarissa hakevat lähistöllä sijaitsevalta Walesin prinssi Charlesin (joka on myös Cornwallin herttua) omistamalta Highgroven luomutilalta, jossa prinssi kasvattaa luonnonmukaisten oppiensa mukaan muun muassa Aberdeen Angus -nautoja.(5) Tilavierailun sijoittaminen matkakertomukseen korostaa perinteistä monarkia-keskeistä englantilaisuutta. Leidit sijoittavat itsensä osaksi dominoivaa kansallista kertomusta, jossa kuninkaallisten asema on kyseenalaistamaton; Jennifer kertoo meille tavanneensa Prinssin jo aikaisemmin, jolloin hän on puhutellut prinssiä vahingossa termillä "Your Majesty". Ruoanlaitto kuninkaallisille näyttäytyy suurena kunniana.
Kansallista symboliikkaa löytyy jaksosta enemmänkin, sillä Jennifer silavoi lihamurekkeensa pekonin paloilla siten, että ne muodostavat Britannian lipusta tutun Union Jack -kuvion; ruokalajin valmistusta höystää "Rule Britannia" -laulun lurautus. Episodi kytkee toisiinsa kaksi erityyppistä nationalistista diskurssia, luonnollistetun, kyseenalaistamattoman ja näkymättömän monarkian (Prinssi Charles on tilallaan, mutta turvatoimien takia leidit eivät näe häntä) sekä populaaritason arkipäiväisen symboliikan, jota Michael Billig (1995, 6) kutsuu banaaliksi nationalismiksi. Termillä Billig viittaa niihin piintyneisiin 'liputtamisen' tapoihin, joilla kansallista identiteettiä uusinnetaan päivittäisessä puheessa tai muussa toiminnassa sen kansakuntasidonnaisuutta lainkaan huomaamatta. Leidien lippukuvioitu lihamureke toimii juuri Billigin esittämällä tavalla. Se on hauskan ironisesti etääntynyt todellisesta lipusta, mutta jo kuvion valinta osoittaa kansakunnan merkityksen kulttuurissa. Jenniferin lihamurekkeeseen kytkeytyy enemmänkin billigiläistä banaalia nationalismia ja englantilaisuuden symboliikkaa, sillä valmistaessaan lihamurekettaan lapsille hän kertoo muotoilevansa sen siilin muotoon ja tekevänsä sille piikit manteleista ja kuonon mustasta oliivista. Ohjelman kokit viittaavat siiliin nimellä Mrs. Tiggy-Winkle. Siilirouva Tiggy-Winkle on eräs Beatrix Potterin tarinoista tutuista, kaupallistuneista ja kaikkialla maailmassa englantilaisuutta symboloivista edvardiaanisista eläinhahmoista. Kytkemällä ruoka Potterin englantilaista maaseutuaidylliä ja siellä vietettyä huoletonta lapsuutta nostalgisoivasti kuvaaviin tarinoihin sarja uusintaa perinteisiä käsityksiä englantilaisuudesta (ks. Nyman 1999).(6)
Kahden ensimmäisen jakson maaseutukeskeisyys täydentyy kolmannessa episodissa, jossa kokit valmistavat aterian Britannian katolisen kirkon keskuksen, Lontoon Westminsterin katedraalin papistolle. Protestanttisuudelle perustuvan englantilaisuuden kannalta katolisen katedraalin valinta on hieman ongelmallinen, mutta sitä voidaan selittää keitto-ohjelman genre-sidonnaisilla piirteillä leidien sarja rakentuu matkan tematiikan kautta. Tässä episodissa vakaumuksellinen katolilainen Jennifer toimii oppaana ja vie katsojat tutustumaan oman englantilaisuutensa taustoihin. Moottoripyörä vie meidät ohi tuttujen nähtävyyksien Jenniferin kotikaduille. Katsoja pääsee toisenlaiseen Lontooseen, katolisten kardinaalien asuntolaan suurkaupungin sydämessä, jossa Isä Sean kasvattaa tomaatteja kattopuutarhassa. Kuten Clarissa sanoo Jenniferille leidien kiivetessä ylös katedraalin rappusia, "This is your territory". Nostalgia on korostetusti läsnä myös tässä episodissa erityisesti katolisten pappien voimakkaana yhteisöllisyytenä sekä Jenniferin kertomuksena perheensä kytkennöistä Westminsterin katedraaliin.
Uskontoa tärkeämpi tekijä sarjan englantilaisuudessa on luokka. Papit ja kalastajat, lammaspaimenet ja sisäoppilaitoksen oppilaat sijoittuvat eri paikkoihin ja eri kertomuksiin. Sijoittamalla episodit kansallisella symboliarvolla latautuneisiin paikkoihin sarja uusintaa staattista käsitystä englantilaisuudesta ja korostaa kansallisen identiteetin merkityksen muuttumattomuutta. Kartanot ja kansallismaisemat ovat ideologisia keinoja, joilla myydään mielikuvia perinteisestä ylemmän luokan Englannista porvarillisine arvoineen ja muuttumattomine tapoineen. Myöhemmät episodit vievät leidit niin krikettiotteluihin kuin pikkukylän markkinoille, jossa voidaan nauttia teetä ja kakkuja aivan kuten imperiumin aikaisessa Intiassa.
Sarjan antama kuva englantilaisuudesta lokaalina identiteettinä avaa mielenkiintoisia näkökulmia myös globalisoitumiseen ja paikallisuuden merkitykseen. Gary Rhodesin yhteisen brittiläisyyden rakentuminen korvautuu leidien lokaalisella Heimat-patrioottisuudella, jossa elämäntapaa uhkaava muutos pyritään torjumaan. Sarja osoittaa, että lokaalisudessa on omat vaaransa ja että muut voidaan kokea ensisijaisesti uhkaavina. Tässä mielessä sarjan tuotteistaman englantilaisuuden globaali menestys tuntuu paradoksilta, mutta esittämällä esimodernit yhteisöt koteina sarja toteuttaa Ulf Hannerzin ajatusta, jonka mukaan globaalin kosmopoliitin koti on "a constant reminder of a pre-cosmopolitan past, a privileged site of nostalgia" (1990, 248). Rauhallisessa maalaismaisemassa voidaan saavuttaa lapsuuden kaltainen turvallinen tila, jossa arvot, ihmiset ja identiteetit ovat siistejä ja sekoittumattomia.
2. www.bbc.co.uk/rhodesclassics/
4. www.westonbirt.gloucs.sch.uk/weston.htm
5. www.royal.gov.uk/family/wales.htm
6. www.britcoun.org/studies/bsn12rabbits.htm#top
National Trust Enterprises Ltd. "Philosophy of National Trust Catering". Painamaton ohje.
Clarissa Dickson Wright & Jennifer Paterson Cook Fish & Shellfish. Optomen Television/ BBC. Directed and produced by Patricia Llewellyn, 1996.
Clarissa Dickson Wright & Jennifer Paterson Cook Meat. Optomen Television/BBC. Directed and produced by Patricia Llewellyn, 1996.
Clarissa Dickson Wright & Jennifer Paterson Cook Fruit & Vegetables. Optomen Television/BBC. Directed and produced by Patricia Llewellyn, 1996.
Billig, Michael 1995, Banal Nationalism. London: Sage.
Brunsdon, Charlotte, Catherine Johnson, Rachel Moseley and Helen Wheatley 2001, Factual Entertainment of British Television: The Midlands TV Research Group's '8-9 Project'. - European Journal of Cultural Studies 4 (1), 29-62.
Dam, Julie K. L. 1998, The Real Spice Girls. - Time 5.10.1998, 71.
Gronow, Jukka 1998, 'In Food We Do Not Trust': Kulutuksen vaarat ja riskit. - Tiede & Edistys 23 (1), 1-10.
Hannerz, Ulf 1990, Cosmopolitans and Locals in World Culture. - Global Culture: Nationalism, Globalization and Modernity. Ed Mike Featherstone. London: Sage.
Howkins, Alun 1986, The Discovery of Rural England. - Englishness: Politics and Culture 1880-1920. Ed. Robert Colls and Philip Dodd. London: Croom Helm.
Lupton, Deborah 1996, Food, the Body and the Self. London: Sage.
Narayan, Uma 1995, Eating Cultures: Incorporation, Identity and Indian Food. - Social Identities 1, 63-86.
Nyman, Jopi 1999, Beatrix Potter's English Rabbits. - British Studies Now 12, 18-19.
Paterson, Jennifer and Clarissa Dickson Wright 1998, Two Fat Ladies: Gastronomic Adventures [with Motorbike and Sidecar]. London: Ebury Press.
Strange, Niki 1998, Perform, Educate, Entertain: Ingredients of the Cookery Programme Genre. - The Television Studies Book. Ed. Christine Geraghty and David Lusted. London: Edward Arnold.
FT Jopi Nyman
dosentti
Vieraiden kielten laitos
Joensuun yliopisto
jopi.nyman@joensuu.fi