Tämä arvoituksenakin luettavissa oleva kansanviisaus asettaa syömisen ja työnteon selkeään järjestykseen. Työmaalla on hyvä olla hissukseen ja keräillä voimia syömistä varten. Työssä säästetty energia on paikallaan silloin kun katsotaan kuka saa makeimmat palat ja suurimmat appeet. Tällaisen syöjän maailmassa ruoan tuottajat ja tekijät ja sen käyttäjät ovat erikseen.
Syömisen mahdollistavan prosessin alkupää on ja pysyy hämärän peitossa ihmiselle, jonka tehtävänä on astua valmiiseen pöytään ja tehdä selvää sen antimista. Syöjän maailman tärkein ja likimain ainoa asia on ruoan saattaminen omaan nieluun. Muita ihmisiä ei tarvitse ottaa huomioon, koska muut ihmiset eivät ole, ainakaan tässä yhteydessä, syötävää. Tällaisen aterioitsijan erikoiskyky toimii niin, että hän on aina muiden edellä ruokajonossa. Arkinen leppeys ja työmaan liepeillä maamerkkinä toimiminen muuttuvat syömärillä vastakohdikseen kun tulee oman ylivoimaisen ekspertiisin esittelyn aika. Levossa kerätty energia loiskuu vetenä suupielissä varmistamassa, että jokainen suupala menee liukkaasti alas, kun on tullut aika ottaa osansa. Ruokapöydän raivokkuudessa ei ole tilaa hienostelulle tai etikettisääntöjen opiskelulle. Syömärin ruokailun mahdollisuuden edessä kohonnut aktivaatiotaso nostaa hänen tahtonsa ja taitonsa tehdä jotakin äärimmilleen tilanteessa, jossa muut yleensä pyrkivät käyttäytymään edes jollakin lailla hillitysti. Tämä pieni ero tekee amatööristä ammattilaisen ja muovaa lopulta syöpöttelijän olemuksesta ulkoisesti pehmeämmän kuin työteliään kanssaihmisen muodosta.
Kotimaisessa elokuvan monilahjakkuus Uuno Turhapuro näyttää meille hieman karrikoitua mallia myös syömäriyden taidossa, kerta toisensa jälkeen hän osoittaa kuka on haka ja heeros silloin kun on kysymys oman fyysisen olemassaolon välittömästä varmistamisesta. Hän toimii kuin nälänhädän kauhuissa marinoitunut kujakissa, varastoi itseensä mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Uuno toimii inhimillisen perustarpeen innoittamana, syö kun siihen on mahdollisuus. Syömärin elämän suorin tie alkaa suolenpäästä, eikä hän ymmärrä, miksi pitäisi tehdä niinkin suuria kiertoliikkeitä kuin huhkia pitkin peltoja ja raivota työn tantereilla, kun pienellä kärsivällisyydellä aina jostain löytyy valmis pöytä, jonka ääreen voi käydä omiin kilpa-ajoihinsa.
Syömäri on omalla laavullaan peruskysymysten äärellä. Työnteko ei ole välttämätöntä, syöminen on. Työ sinällään ei elätä ketään, mutta ruoan nauttiminen on takuuvarma ja yksinkertainen keino olla elossa. Syömäri muovailee vain itseään ja omaa osaamistaan. Hän oivaltaa olevansa vain yksi ihminen, eikä rakentele itsensä ulkopuolisia eli vatsaansa suurempia monumentteja maisemaa häiritsemään.
Oman alansa ennätysmiehenä syömäri pitää tiukasti kiinni asemastaan, sillä päinvastoin kuin muut ennätykset, maine, kunnia ja tittelit, se takaa hänelle riittävän toimeentulon. Hän elää valmiissa maailmassa, eikä häntä kiinnosta se, kuinka maailma on valmiiksi tullut vaan hän ottaa sen annettuna, ja nimenomaan itselleen annettuna. Muut saavat ja voivat touhuta omiaan, hän hoitaa tärkeimmät asiat eli syömisen ensin ja pitää huolen myös sivutoimestaan ja harrastuksestaan työnmaailman silminnäkijänä ja tekemättömyyden yleismiehenä.
Työmaalla hidastelu tuo työhön ympäristöä arvostavan elementin, luo ekologista turvaa sinne, missä helposti joudutaan loputtoman, itsetarkoituksellisen hosumisen ja sen lopullisten seurausten noidankehään. Korostamalla olemista ja syömistä luojan ruokamies muistuttaa kaikkia ihmisen alkutilasta, johon työ tuotiin rangaistuksena ja jolloin ihmisellä oli lupa elää ja syödä. Edelleenkin jokainen meistä aloittaa elämänsä syömällä ja nukkumalla. Nämä perustaidot on syytä asettaa etusijalle myös myöhemmin elämässään, mikäli aikoo elää ihmisarvoista elämää. Työssä intoilu siinä määrin, että ei syödä ehdi, on väärinkäsitys ja sen unohtamista, että ihminen on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Syömärin elämän suorin tie alkaa suolenpäästä, eikä hän ymmärrä, miksi pitäisi tehdä niinkin suuria kiertoliikkeitä kuin huhkia pitkin peltoja ja raivota työn tantereilla, kun pienellä kärsivällisyydellä aina jostain löytyy valmis pöytä, jonka ääreen voi käydä omiin kilpa-ajoihinsa.
Syömäri ei voi käsittää vanhaa veisua, jonka mukaan työtä työtä työtä tehdään, jotta jotta leipää syödään. Eihän ihminen jaksa tehdä yhtään mitään, mikäli hän ei syö ensin. Asettamalla työn ensi sijalle ihminen kuluttaa etukäteen niitä voimavaroja, jotka hän syömisellä saavuttaa. Syömäri välttää viimeiseen asti tällaista takapuoli edellä etenemistä ja varmistaa sen, että hänen vakaa istumalihaksensa pitää hänet tiukasti ruokapöydän antimien ääressä. Syömäri ei elä haaveitten huomisessa ja kaukaisten päämäärien pellossa vaan omassa arkirealismissaan, jonka merkittävin matka tehdään einespöydän ja eriön välillä.
Puurokupin rakastaja ei tunne yhteisvastuuta, ei kiittele eikä pyytele, sillä omassa maailmassaan hän tietää olevansa osansa arvoinen. Häntä on helppo pitää itsekeskeisenä ja röyhkeänä ihmisenä, jota hän omalla tavallaan onkin, mutta hänen toimiensa yleisempää taustaa arvioidessa löydetään myös ihminen, joka elää omassa ekologisessa nicheessään tuottamatta loputtoman suurta harmia kenellekään tai kuluttamatta liikaa inhimillisiä tai ympäristön voimavaroja. Siitä mitä hänen lautasellaan on, hän ei pidä suurta lukua. Hän on omalla tavallaan vaatimaton ja hillitty, ja tämän tyytymisen rajan oikealla puolella oleminen on keskeinen osa hänen muuten piilossa pysyvää sosiaalista kyvykkyyttään. Mikäli hän vielä yltyisi valittamaan, että ruoka on pahaa tai jopa kieltäytyisi sitä syömästä, olisi hänen tarunsa loppu pikainen ja kivulias. Syömäri pitää yllä omaa asemaansa olemalla oikeassa paikassa röyhkeä ja oikeassa nöyrä.
Ruokalepo ja ruoansulattelu on osa ateriakokonaisuutta. Syömäri tunnustelee kehollaan kuinka ruoka asettuu paikoilleen, kurahtelun kuuntelu ja suoliston tussaukset ovat osa hänen itsetuntemustaan. Tämä lepo saa myös konkreetin muodon kun syöty ruoka kasaantuu pyöreäksi pehmeydeksi hänen keholleen. Syömäri rytmittää oman elämänsä omien tarpeidensa mukaan, kunnioittaa kehonsa vaatimuksia ja seuraa välittömän hyvänolon tunteita. Syömisen ja levon vuorottelun asettaminen ensisijalle on kaikille mahdollista ainakin joskus ja johdattaa meitä verkkaisempaan elämänrytmiin, joka avaa samalla mahdollisuuden erilaiseen itsetuntemukseen kuin esimerkiksi työllä ja sen tuloksilla oman arvonsa mittaaminen.
Tämän erilaisen puolen ja sen fyysisenkin ulottuvuuden löytäminen omasta itsestä laventaa samalla ymmärrystä omasta itsestämme ja muista ihmisistä. Mikäli meistä ei ole kokopäiväisiksi syömäreiksi, voimme ainakin tehdä asian tiimoilta ihmiskokeita omalla itsellämme. Erilaisten elämäntapojen ja näkökulmien kokeiluhan edistää myös aina tarpeellista luovuutta ja erilaisuuden ymmärtämistä.
Vaikka syömäriä ei järin pitkäjänteiseksi voikaan nimetä, on hänellä kuitenkin omassa liikkuvassa ruokakomerossaan aina vararavintoa mukanaan. Hän näkee nenäänsä, mutta ei napaansa pidemmälle. Tämä eteenpäin aukeava uloke on hänen visionsa olemisen oikeasta tavasta, jota hän ei näe mitään syytä piilotella. Parhaimmillaan tämä pyöreys tuo turvaa koko kansakunnalle kuten presidentti Ahtisaaren tapauksessa.
Pönäkkyyteen konkretisoitunut vakaumus tukee syömärin verkkaisuutta käytännön askareissa. Hänen eletty vakaumuksensa pitää jokaista senttiä ja kiloa olennaisena osana itseään. Hän ei lähde supistamaan tai siivuttamaan olemustaan, eikä ole jatkuvan muutenkaan muovaamisen tarpeessa. Japanilaisten naisten jalan typistys ja länsimaisen ihmisen kamppailu omaa kehoaan vastaan osoittavat kirkkaasti, että valehtelemalla ja manipuloimalla ihminen saadaan uskomaan ja tekemään täysin absurdeja asioita.
Syömisen tarpeesta ja siitä nousevasta mielihyvästä ei liene aiheellista päästä eroon. Ihmisen luontainen auktoriteetti vertaistensa joukossa on aina noussut myös hänen selvästi luonnonympäristöstä erottuvasta habituksestaan. Moderni hyvän elämän vaatimus nousee kuitenkin usein soutulaitteesta, jolla soudetaan kuvitellun aavan meren tuolle puolen ja jätetään samalla hikipenkkiin osa omaa olemusta. Jatkuva itsestään eroon pyrkiminen johtaa ihmisen takuuvarmasti pitkälle ja ohdakkeiselle tielle, joka ei välttämättä takaa muuta kuin matkan jatkuvuuden. Mikäli liike muuttuu tärkeämmäksi kuin päämäärä, voidaan liikkua loputtomasti pääsemättä minnekään.
Moderni työelämä mittailee ihmistä usein omilla viivaimillaan ja metrinmitoillaan. Viehättäväksi koettu ihminen saa nykyään helpommin töitä kuin ei-niin-viehättävä. Tässä katsannossa ihminen on usein ulkoisesti sitä viehättävämpi, mitä vähemmän hänellä tätä ulkoisuutta on. Jänteet, luut ja lihakset esiinnostava kauneusihanne on lihan häpeän äänenkannattaja. Tässä mallissa ihminen syö mahdollisimman vähän. Syömärin vakaumuksen mukaan syömisen tarvetta ja sen tuomaa mielihyvää ei ole kovin järkevää lähteä peukaloimaan, sillä sen katoamisen jälkeen meistä ei jää jäljelle kuin vettä.
Syömärin kannalta on tervetullutta, että naisten muoti on muuttumassa pulskia malleja suosivaksi. Vielä kuluu kuitenkin ehkä hetkinen, ennen kuin Rubensin naishahmot ja pönäkät miehet valtaavat median sankarikuvat. Samassa hötäkässä kuntohullujen miesten Mens health -lehti voi muuttaa nimensä Mens Fatiksi ja television lukuisat kokkiohjelmat opastaa ihmisiä rasvan, kerman ja lihan käyttöön. Joulejen laskeminen ja salaatinlehdellä lentely on ruoan kanssa leikkimistä, joka tekee syömisestä laskutoimituksen, ruoasta polttoaineen ja ihmisestä koneen.
Epävirallisen taloustieteen mukaan ihmiset ovat lama-aikoina pulskempia kuin hyvinä aikoina. Aatoksessaan vakaa syömäri ei ole moisten suhdannevaihteluiden armoilla. Tällaiset lamat tulevat ja menevät, syömäri jatkaa syömistään kiinnittämättä huomiota muiden tempoiluun. Mikäli haluamme vakautta, sitä lienee syytä etsiä sieltä missä sitä on.
Lepo on syömärille sivuuttamaton perusarvo, hänen kaksijakoisen olemisensa toinen tukeva jalka. Työ ja muu sensuuntainen tohina on arvostaan tietoiselle syömärille henkistä ulkomaanmatkailua ja suurta eksotiikkaa, jota voi katsoa, mutta johon ei kannata koskea. Omilla toimillaan syömäri täydentää ja terävöittää inhimillisen olemisen kirjoa. Hän tietää ja osaa jotain, mitä muut eivät tiedä ja osaa. Mikäli syömäri katoaisi joukostamme ei meillä olisi sen enempää ruokaa vaan vähemmän ruokahalua ja vähemmän niitä ihmisiä, jotka ruokaa laittavat ja lopulta vähemmän ruokaa. Sellaiset kulttuurit ja yhteiskunnat, joissa syöminen on jostain syystä jäänyt kovin vähiin, tavataan julistaa kehitysmaiksi ja niihin ryhdytään, täysin aiheesta, kuljettamaan ruokaa muualta. Niin kauan kuin meillä suinkin on mahdollisuus välttyä tällaiselta kohtalolta, kannattaa meidän se tehdä ja syödä.
FM Jyrki Piispa
Joensuu