Jos suomalaisista kirjailijoista pitäisi valita joku, jonka teksteissä ruoka ja juoma ovat keskeisessä osassa, kohdistuisi valinta jo pelkällä intuitiolla Veikko Huoviseen.(1) Kahdessa Huovisen romaanissa, Hamstereissa (1957) ja Lampaansyöjissä (1970), toiminnan motiivina on elintarvikkeet ja niiden hankinta. Myös Huovisen muissa romaaneissa sekä lyhytproosassa ruoka (ja alkoholi) on toistuvasti esillä.
Miksi tarkastella ruokaa kirjallisuudessa? Ruoalla näyttäisi olevan merkitystä erilaisten identiteettien muotoutumisessa, puhumattakaan ravinnon välttämättömyydestä elintoimintojen ylläpitämisessä. Ruoka on erottamaton osa ihmiselämää, siksi se on väistämättä läsnä kaikenlaisissa kulttuurisissa teksteissä, myös kirjallisuudessa.
Puuttumatta siihen, onko ihminen sitä, mitä hän syö, hän ainakin jollain tavalla hahmottaa ja käsittelee identiteettiään myös ruoan kautta. Se mitä syöt, on suhteessa muun muassa siihen, mihin sukupolveen, sosioekonomiseen asemaan, sukupuoleen tai kansallisuuteen kuulut.
Sukupolvien ruokatottumusten erot näkyvät jokaiselle. Sanomalehdistäkin löytyy tavan takaa kirjoituksia siitä, mitä mikäkin suomalainen sukupolvi syö. Vanhemmille sukupolville ei mikään maistu niin hyvältä kuin marjakiisseli ja vesirinkeli. Nuoremmat syövät suurella mielihalulla pitsaa, pastaa ja hampurilaisia, ja jossain näiden välissä on lihapulla- ja makaronilaatikkosukupolvi.
Eri mediat pitävät yllä, oli se sitten totta tai ei, myös ruokailutottumusten sukupuolisidonnaisuutta. Miehekkäät miehet syövät lihaa ja makkaraa; naiset, jollei heitä esitetä vallan anorektikkoina, hallitsevat painoaan syömällä vihanneksia. Ruoan ja sukupuolen kytkentöjä ei ole vaikea löytää erilaisista teksteistä. Naisnäkökulma teemaan löytyy monenlaisista naisten- ja "voi hyvin" -lehdistä. Testosteronilta tuoksahtavaan keittiöön voi astella lukemalla Hese Hyvärisen keittokirjoja (esimerkiksi Raavaan miehen keittokirjaa) tai noin joka neljättä Aarno Laitisen kolumnia Iltalehdestä.(2)
Ruoka voi pitää yllä tai tuottaa myös alueellista tai kansallista identiteettiä. Suomi on pullollaan erilaisia maakunnallisia ruokakirjoja. Sanomalehtien jokakeväisenä huumorinumerona taas on tarjota ulkomaalaisille mämmiä. Yllätys yllätys: joka vuosi mämmi tuntuu menevän yhtä huonosti ulkomaalaisen kurkusta alas. Näin todistellaan suomalaisten omintakeisuutta.
Nationalismiteorioiden mukaan symbolit, myytit ja traditiot ovat tärkeitä valtioiden identiteetille etenkin niiden syntyvaiheessa. Mutta myös jo itsenäisyytensä saavuttaneille valtioille sekä itsensä erityisiksi kansoiksi kokeville näillä on merkitystä yhtenäisyyden ylläpitäjinä sekä eron tekemisenä muihin. (Ks. esim. Smith 1991, 11.) Tällaisia symboleja ovat muun muassa oma kieli, vaakunat, liput ja valtiolliset merkkipäivät. Samanlaista symboliikkaa liittyy myös ruokaan. Kun Euroopan unioniin kuuluvat valtiot hakevat tietyille tuotteille nimisuojaa kuten Kreikka fetalle, italialaiset Parman kinkulle ja parmesaanille tai suomalaiset sahdille kyse ei ole pelkästään taloudellisista eduista (ainakaan sahdin kohdalla), vaan myös kansallisista symboleista ja ylpeydenaiheista.
Kansallisen yhtenäisyyden ylläpito ei tapahdu vain virallisten symbolien ja rituaalien kautta. Michael Billigin (1995, 6) mukaan uudistamme "nationalistisuuttamme" arjessa, sellaisissa tilanteissa, joissa emme edes ajattele niin tekevämme. Näin teemme kun puhumme suomalaisista perinneruoista tai syömme pitsaa ja pastaa italialaisena ruokana, vaikka ne ovat suuren suomalaisjoukon arkiruokaa.(3)
Veikko Huovisen tuotannossa ulkomaisperäiset ruoat ovat eksoottisia jotain sellaista, mitä pakkasen puremasta köyhästä ja karusta maasta ei löydy. Lampaansyöjien Sepe ja Valtteri pistäytyvät pohjoisen reissullaan Haaparannassa. Ruotsalaiselta kauppakadulta löytyy tuotteita, joita sai 60- ja 70-luvun vaihteessa Suomestakin. Silti niin etelän hedelmien kuin ruotsalaisten tuotemerkkienkin runsaus saavat matkalaiset eksoottisiin tunnelmiin, olkoonkin, että rinnastuksessa on myös ironiaa:
Ravinnekojuissa oli persikoita, viinirypäleitä, ananiiaksia ja banaaneja, jotka olivat puolta pitempiä kuin Suomen banaanit. Ja outoja, kiihoittavia nimiä, jotka sytyttävät suomalaisen mielen tummaan huumaan: Gevalia, Cloetta, Marabou, Läkerol... (Huovinen 1970, 139.)
Eksoottiset ruoat saavat aikaan kaukokaipuun. Ne edustavat kaukaisia kotimaitaan. Ruoka on sidottu maaperään ja mentaliteettiin. Esimerkiksi Hamstereissa alkoholijuomapullot eivät ole vain juomaa ja pulloja. Ne ovat kotimaansa eksoottiseroottisia pienoismaailmoita. Hamsteri ja Rurik keskustelevat siitä, onko talvivarastoon sopivaa hamstrata alkoholia.
Eihän niitä olisi pakko kitata yhteen menoon. Niitä olisi hauska katsella. Kauniit pullot ovat esteettisiä. Pyöreitä pulloja, kolmiomaisia, suippokaulaisia, nelisnurkkaisia pulloja. Ne ylistävät lasinpuhaltajan taitoa. Entä nuo etikettien taiteelliset kuvat ja vieraiden kielien kiihottavat sanat! Ah, Venetsian iltoja, Torinon aamuja, Pustan tuulia, Madeiran pilviä! Voi, Ranskan iloisia tislaajia, Skotlannin tiputtajia ja munkkeja sekä apotteja tomuisissa holveissa! Oi, Espanjan tummia työläisnaisia iskemässä korkkeja pullonsuihin! Ah, mukavia mulattityttöjä rommitehtaalla aamiaistunnilla! Siinä se kujerrus käy! (Huovinen 1988, 111112.)
Hamsterin puheet toistuvat Alkossa, kun Rurik tarvitsee uskonvahvistusta alkoholikaupoille. Nyt alkoholijuomat näyttäytyvät vielä selvemmin Suomen luonnosta selviämisen ja eksotiikan välineenä. Hamsteri ja Rurik kuvittelevat, kuinka he ovat talvisessa Suomessa, mutta juomien ansiosta kuitenkin toisaalla:
Mikä noista on Ylämaan tiputtajia? kysyy Rurik.
Tuo veijari, jossa näet Skotlannin kansallispuvun hameenhelmuksia, selittää Hamsteri.
Missäs on apotteja tunnelissa?
Neljäs vasemmalta. Etkö jo kuule luostarin kellojen ääntä nurmien ja ketojen yli, kun ne kehottavat väkeä
iäisyysmietteisiin. Ja siellä luostarin tomuisessa kellarissa vanha, hurskas kirkkoisä kulkee tynnöriltä tynnörille
rukousnauhaa sormeillen ja vartioi munkkilikööriä. D.O.M! Deo Optimo Maximo!
Mutta onpa siellä perunakuopan hyllyllä kaunista talvella! huudahtaa Rurik. Ky-kynttilä lepattaa, ja
ihmeellisiä väriheijastuksia lankeaa seinille.
Niin, ne ovat siellä vain kaiken varalle, sanoo Hamsteri. Jos jotakin sattuisi, niin emme ole aivan
avuttomia. Emme hevillä aukaise niitä, vaan istumme hiljaa ja kuvittelemme kaukaisten maiden elämää.
Hjoo! Mulattityttöjä aamiaisella! Ja siellä perunakuopassa on kodikas tunnelma. Kun vedetään oviluukku
kiinni, niin kaukana ovat tähdet. Kaukana talvinen yö.
Unohdamme hetkeksi talven laajat lumet. Etäällä on kevät ja kuulakkaat poutapäivät, mutta silti me elämme
kesän maassa, me kaksi pientä Pohjolan asukasta. (Huovinen 1988, 122123.)
Juomat ovat kansojensa edustajia myös novellissa "Hankalat illalliset" (Ronttosaurus, 1976). Sähkö- ja koneyrityksen PR-päällikkö yrittää epätoivoisesti valita kriittisille vierailleen kelpaavia juomia ja ruokia. Huovinen pilailee 70-luvun innokkaiden boikotoijien kustannuksella: eteläafrikkalainen viini ei kelpaa apartheidin takia, Neuvostoliittolaisella viinillä on Karjala-kysymys taakkanaan ja ranskalaisilla on rasitteenaan Vietnam ja Algeria.
Portugalin viinit eivät kelvanneet vuosisataisen siirtomaariiston takia. Kun uskalsin mainita, että nythän Portugali on hienon edistyksen tiellä, ei sekään auttanut. Turkkilaista punaviiniä ei voinut ajatellakaan NATO-jäsenyyden ja Kyproksen miehittämisen takia. Jugoslavialainenkaan ei kelvannut eräiden pienten vähemmistökansallisuuksien sorron tähden. Espanjan viinit tuntuivat aivan saastaisilta, vaikka Franco oli sentään kuollut. (Huovinen 1976, 120.)
Tyylilleen uskollisena Huovinen kasvattaa boikotointivimman hyperbolisiin mittoihin: lopulta päädytään syömään tilaisuuden järjestäjän isän omakätisesti valmistamista talkkunoista tehtyä puuroa lähdeveden kera.
Erilaisten ruokakulttuurien yhteensovittaminen saattaa olla hankalaa. Kokoelmassa Kuikka (1963) on kertomus "Juhla-ateria Tenkkelemä-aavalla". Ravintolaelämään kyllästynyt keittiömestari päättää lähteä Lappiin poromiesten kokiksi. Vieraat ruokatarpeet ja mystiseltä vaikuttavat keittiömestarin toimet saavat poromiehet hämilleen.
Ateria oli hyvä olosuhteet huomioonottaen. Keitettyjä porkkanoita voisulassa, perunoita ja paistettu
kananmuna jokaiselle. Kastike oli ihmeellistä ja kun perunat oli kuorittu ja porkkanat hamuttu kuhmuisten
alumiinilautasten reunoille, annosteli Schroderus kullekin kolme ihanaa poropihviä ja niiden päälle
ananaslohkon. Sitten hän meni repulleen, otti ja korkkasi pari punaviinipulloa. Repun sivutaskusta hän veti
pitkän lämpömittarin jonka työnsi pulloon.
Mitä sie nyt teet? kysyi Kalttopää-Teroi.
Temperoin viinin, sanoi Schroderus.
Vaikka lapinmies ei hevillä paljasta tuntemuksiaan, pääsi päivänsankarilta, Reätkäluobbal-Aksulta
hermostunut, kikattava naurahdus, vaikkei hän tiennytkään mitä viinin temperoiminen oli. Schroderus hyssytteli
ja käänteli, tunnusteli ja ravisteli pulloja nuotion lämmössä, kunnes tarjosi juoman läkki- ja muovimukeihin ja
Nangu-Berthan Eeron kuksaan.
Nälkäiset poromiehet söivät ja pitivät omina tietoinaan mielipiteensä oudosti maustetusta lihasta ja
punaviinistä. Ananaksen söi vain Aleksi Skidivaara porukan etumiehen ominaisuudessa. Olet sie vain
hyvä kokki, mutistiin kohteliaasti Schroderukselle. (Huovinen 1990a, 3132.)
Läkkiastioilta syövien liki luontaistaloudessa elävien poromiesten ja ravintola-annoksia rakentavan kokin saattaminen saman pöydän ääreen tuottaa koomisen vaikutelman. Huumorin kärki ei kohdistu poromiehiin, vaan kokki-Schroderukseen, joka ei osaa sovittaa ruoanlaittotapojaan uuteen ympäristöön. Aterian syötyään poromiehet saattelevatkin Schroderuksen lähimmälle maantielle, ja lyövät erorahana tukun seteleitä kouraan. He pitivät keittiömestarin ruokia tarpeisiinsa nähden liian hienoina ja outoina.
Kertomuksessa on kyse kahden kulttuurin törmäyksestä: poromiehet edustavat luontoa, joka kohtaa eurooppalaisen kulttuurin viinin temperoimisineen. Luonto taas on perinteisen stereotypian mukaisesti osa suomalaisuutta. Luontoa lähellä eläville näin tarina on tulkittavissa ruoka on ensi sijassa ravintoa. Luonnosta irtautuminen on johtanut ruoan symbolistumiseen, sen ylevöittämiseen. Ruoan symbolistuminen, tai sen ikään kuin alkuperäisen funktion kadottaminen, näyttäytyy tarinassa epäsuomalaisena ja vieraana.(4)
Urbaanin kultivoituneen ruokakulttuurin ja luonnonvaraisen ruokakulttuurin konflikti näkyy myös kertomuksessa "Sekahedelmäsoppa" (Ronttosaurus). Kertomus sijoittuu 1600-luvun lopun Sotkamoon. Savupirtin isäntä on nainut vaimon Oulun markkinoilla käydessään. Vaimo on nähnyt maailmaa ja on Turussa palvellut useammassakin porvariskodissa:
Hän oli hyvä ruoanlaittaja, joskin hän aina valitti, ettei täällä korvessa ollut mitään mausteita eikä muutenkaan vaihtelua ainaiseen liha- ja haukiruokaan. Tätä hän jaksoi jankuttaa useampana päivänä viikossa, niin että Laatikainen joskus työlästyi ja kehotti Maijaa tukkimaan kitansa. (Huovinen 1976, 2021.)
Ruokakulttuurien ristiriita tiivistyy vaimon vaatimaan sekahedelmäsoppaan. Se symboloi kaikkea sitä menetettyä ihanuutta, mitä vaimo kaipaa kaupunkilaiselämästä. 1600-luvun Kainuussa ikänsä elänyt isäntä taas ei osaa edes kuvitella moista ruokaa, sillä "viikunan ja luumun olemus ei hevin kirkastu sille, joka on nähnyt vain puolukan ja muuraimen ja sieniä, joita ei voinut ajatellakaan syötäviksi" (Huovinen 1976, 21).
Pitkällisen jupinan piinaamana isäntä lopulta ostaa Kajaanin talvimarkkinoilta sekahedelmäsoppa-ainekset. Vaimo keittää sopan ja on tyytyväinen. Isäntä taas hämmentyy "imelänätläkästä sopasta [...] Ei edes vihapäissään Laatikainen koskaan sanonut miltä sekahedelmäsoppa maistui..." (Huovinen 1976, 27).
Tässäkin tarinassa kertojan sympatia on selvästi paikallisiin ruokatarpeisiin tottuneen puolella. Kertoja kuvaa kuinka isäntä joutuu taivaltamaan valtavia hiihtotaipaleita, yöpymään penkillä ja maksamaan taloudellisiin mahdollisuuksiin nähden kohtuuttomia summia sopan aineksista. Sekahedelmäsopan vaatiminen tässä ympäristössä näyttää irvokkaalta resurssien haaskaukselta.
Ulkomaiden "sivistyneisyys" ja sen innokkaat suomalaiset seuraajat kuvataan usein Huovisen teksteissä ironisesti. Ironia pilkahtaa kertomuksessa "Käynti kuninkaan rintapastillitehtaassa" (Kuikka), jossa analysoidaan suomalaisten ja ulkomaisten pastillien eroja. Pastilleja vertaamalla kertoja ironisoi suomalaisten tuntemaa alemmuutta muiden sivistyskansojen rinnalla:
Kyllähän meiltä Suomesta saa hyviä anis- ja mentholpastilleja ja lakritsapastilleja, mutta elegantteja välimuotoja näistä ei vielä ole. Mutta Tanskan ja Ruotsin violeteissa ja syvänruskeissa pastilleissa on ikään kuin näkinkuoreen kätkettynä näiden vanhojen sivistyskansojen tietoaarteet, niiden henkinen vireys ja tarmo, mutta samalla myös vuosisatainen elämänmurhe, alistuminen ja pohjoismainen kaiho. (Huovinen 1990a, 59.)
Ironiselle kertojalle Tanskan ja Ruotsin sivistyneisyys näkyy kaikessa, jopa kansan pienimmässä edustajassa pastillissa.(5)
Edellisissä esimerkeissä suomalaisuus asettui kulinaarisen hienostuneisuuden sekä sivistyksellisen ja taloudellisen vaurauden vastapooliksi. Toisenlaiset esimerkit Huovisen tuotannosta löytyvät hänen tunnetuimmista kulinaarikertomuksistaan "Rasvamaksa" ja "Pystyyn marinoitu nainen" (Rasvamaksa, 1973). Edellinen sijoittuu Afrikkaan, jossa eksynyt "kehitysapulainen" Kristian Pörhönen jää sissien vangiksi. Sissipäällikkö ja hänen vaimonsa ovat saaneet korkean eurooppalaisen koulutuksen:
Itse päällikkö oli opiskellut Lontoossa ja Sorbonnessa. Oppiarvoltaan hän sanoi olevansa lakitieteen tohtori. Rouva oli opiskellut myös Sorbonnessa taidehistoriaa. Tutkielmankin oli laatinut Antonello Da Messinasta. Kristian Pörhönen oli varsin hyvä kielimies. Hän nautti tavattomasti sissipäällikön ja hänen vaimonsa ranskankielestä, ja vielä enemmän heidän ystävällisyydestään. (Huovinen 1974, 9.)
Sissipäällikkö vaimoineen viihdyttää Pörhöstä juottamalla ja jutuin paikallisesta ihmissyönnistä. Pörhösen kannalta ilta päättyy ikävästi:
[...] sissipäällikkö nauroi ja veti kätensä tuolin kupeelle, jossa heinän sisässä oli eräänlainen nuija. Neljänkymmenen sentin pituiseen rautavarteen oli hitsattu kilonpainoinen rautapallo. Hän kohotti aseen päänsä päälle ja hivautti sellaisen iskun Pörhösen päähän, että kallo rusentui ja veri pärskähti. Se oli kehitysapulaisen loppu Afrikassa.
Pörhönen teurastettiin ja kaltattiin. Sissiosasto söi hänet, mutta sissipäällikkö varasi itselleen pohkeet, munuaiset ja maksan. (Huovinen 1974, 10.)
"Pystyyn marinoitu nainen" kertoo Ugandalaisesta opiskelijasta Tampereella 1965. Sosiologiaa opiskeleva Gile viehättyy suomalaisesta tyttöystävästään siinä määrin, että päättää syödä tämän:
Hänen ihmissyöjänvaistonsa heräsivät. Hän päätti syödä suomalaisen ystävättärensä. Se olisi myös kaunis loppu suhteelle. Näin päättyisi rakkaustarina, joka oli niin intohimoinen, että mies tuhosi rakastettunsa. (Huovinen 1974, 12.)
Gile on yhtä aikaa sivistynyt ja villi. Hänen "ihmissyöjänvaistonsa" heräävät. Ne eivät ole siis koskaan kadonneet, vaan odottaneet heräämistään. Toisaalta Gile on länsimaisessa mielessä sivistynyt. Lainauksen viittaus romanttisesta ja populaarikirjallisuudesta tuttuun tuhoavan rakkauden trooppiin kytkee hänet länsimaisen kulttuuriin. Gile on kuitenkin perimmäiseltä olemukseltaan villi ihmissyöjä. Sitä sivistys ja länsimainen koulutus ei tarinassa kykene muuttamaan.
Myös sissipäällikön ja hänen vaimonsa sivistyneisyys esitetään vain pintana. Molemmat ovat opiskelleet tunnetuissa yliopistoissa. Päällikkö on opiskellut lakia, jota voi pitää yhtenä länsimaisen järjestäytyneen yhteiskunnan symbolina. Vaimo taas on opiskellut taidehistoriaa, joka on myös vahvasti symbolisesti latautunut länsimaisen sivistyksen merkki. Sivistyksen manna ei kuitenkaan estä heitä huitaisemasta vastaantulevan länsimaalaisen aivoja pellolle.
Sivistyksen ja villiyden kohtaamista Huovinen alleviivaa myös ihmissyöjien kulinaarisella hienostuneisuudella. Sissipäällikkö vaimoineen nautiskelee Pörhöstä mausteita asiantuntevasti käytellen:
Hyvälle maistui Pörhösen maksa sissipäälliköstä ja hänen vaimostaan. Monena iltana, auringon hankkiutuessa kupsahtamaan taivaan rannan taa, he söivät Pörhösen maksaa vehnäleivän päällä. Jos siihen vielä ripotteli varovasti muskottia ja valkopippuria, niin olihan, peijakas, maukas iltapala. (Huovinen 1974, 11.)
Gilekin käsittelee tyttöystäväänsä suurella kulinaarisella asiantuntemuksella. Hän valmistaa tyttöystävänsä kuin ranskalainen keittiömestari:
Hän antoi pohkeen mehustua marinadissa, jossa oli litra punaviiniä, kahvikupillinen Karpi-likööriä, neilikoita, sellerin lehtiä, kourallinen hapankaalia, valkosipulin kynsiä ja desilitra curryketsuppia.
Soikeassa valurautapadassa hän käristi pekonia, herkkusieniä ja kuusi suurta sipulia sekä vasikan munuaisia. Hän lisäsi runsaasti lihalientä, valkosipulia ja lopuksi litran punaviiniä. Sitten hän pani pohkeen hautumaan hiljaisella tulella, kansi koko ajan suljettuna. Muhennoksen hän nautti spaghetin ja paistettujen banaanien kera. (Huovinen 1974, 13.)
Jotain vaikutusta länsimailla Huovisen ihmissyöjiin sentään on: ihmissyöntiä on aina pidetty barbaarisena, mutta barbaarisinta on syödä kypsentämätöntä ihmistä (Rawson 1999, 172).
Afrikkalaisten ihmisten kuvaaminen ihmissyöjinä johtaa nykylukijan kuin myös monet aikalaiset(6) epäilemään kirjoittajan tarkoitusperiä rasistisiksi tai ksenofobisiksi. Ihmissyöntisyytöksiä kun on kautta historian käytetty aseena, milloin naapuriheimoja, milloin poliittisia vastustajia vastaa (Rawson 1999, 168169). Näissä kahdessa ihmissyöntitarinassa Huovisen ensisijaisena kritiikin kohteena ovat kehitysavun vääristymät. Kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, millä länsimaat afrikkalaisia avustavat, ei ole mitään hyötyä, tai apu menee vääriin kohteisiin. Tero Liukkonen (1997, 122) on tulkinnut Huovisen tarkoitusperiä seuraavasti:
Huovisen kyynisyys ei kohdistu inhimilliseen auttamishaluun vaan siihen, ettei huomata ajattelumaailmojen eroja. Suomalainen ja afrikkalainen eivät tavallaan kohtaa, koska he ovat eri maailmoista. Ennakkoluulottomuus esimerkiksi kehitysyhteistyössä ei ole kovin ansiokasta, jos se merkitsee ongelmien yksinkertaistamista. Tältä kannalta katsottuna maailma on Huoviselle globaalin tietoyhteiskunnan näyttämö, jossa informaatio kulkee vaivattomasti mutta jonka provinsseissa (Suomi, Tansania) asioilla on eri merkitys ja arvomaailmat ovat erilaiset. Viime kädessä koko maailma muodostuu provinsseista, eikä mitään globaalia maailmankylää ole olemassakaan.
Liukkosen tulkinta, anakronistisuuksistaan huolimatta, vaikuttaa varsin pätevältä(7). Satiirikon on vaikea olla poliittisesti korrekti.
Niin usein ruoka Veikko Huovisen tuotannossa vilahtelee, että siitä saisi aineksia vaikka minkälaisiin näkökulmiin. Tässä artikkelissa on siivilöity teemasta vain joitakin murusia. Ilmeistä on, että Huovisen teksteissä kunkin kansan tai ryhmän ruoka määrittelee sen suhdetta ympäristöönsä ja maailmaan yleensäkin.
Ruoka on yhteydessä maahan ja kansaan, josta se on kotoisin. Huovisen tuotannossa ruokakulttuurit, ja kulttuurit yleensäkin, vaikuttavat stabiileilta, jopa stereotyyppisiltä. Vieraat kulttuurit pysyvät aina pohjimmiltaan vieraina ja niiden innokkaat omaksumisyritykset saavat yrittäjänsä vaikuttamaan lähinnä naurettavilta.
Stereotypioiden käyttö on kaunokirjallinen keino: humoristisen ja satiirisen tekstin on yksinkertaistettava, liioiteltava ja kärjistettävä, jotta se toimisi terävimmällä mahdollisella tavalla. Mutta toisaalta kyse on myös Huovisen tekstien maailmankuvasta ja maailmankäsityksestä, jossa vain raukat ja vähän yksinkertaiset menevät merten taa ja kunnon ihmiset ovat tyytyväisiä siihen, mitä he ovat.
1. Intuitioissakin on eroja. Tellervo Krogeruksen intuitio kohdistui Antti Hyryyn, ks. tämä julkaisu.
2. Iän, sukupuolen ja sosioekonomisen aseman vaikutuksesta syömistottumuksiin ja käsityksiin ruoasta ks. Menell & Murcott & Otterloo 1992, 5460. Sukupuolesta ks. myös Jyrki Pöysän artikkelia tässä julkaisussa.
3. Nationalismista ja ruoasta ks. myös Jopi Nymanin artikkelia tässä julkaisussa.
4. Näin Huovisen kirjoittamassa tarinassa. Ruoalla on tietenkin aina kaikissa kulttuureissa ollut myös symbolisia ja rituaalisia tehtäviä. Ruoan symbolisuuteen ja rituaalisuuden antropologisesta tutkimuksesta ks. esim. Menell & Murcott & Otterloo 1992, 3234.
5. Samantyylinen ratkaisu on Huovisen pseudoesseessä "Nuo purkit jotka söin" (Lyhyet erikoiset, 1967). Huovinen parodioi ajan poliittisten blokkien totalisoivaa vaikutusta jakamalla myös säilykepurkit "ihmiskunnan nykyisen kahtiajaon mukaisesti" itäblokin säilykepurkkeihin, länsiblokin säilykepurkkeihin ja puolueettomiin säilykepurkkeihin.
6. Rasvamaksa-kokoelma herätti närkästystä, ei pelkästään ihmissyöntikertomusten vuoksi. Muiden mukana teosta moitti presidentti Urho Kekkonen Suomen Kuvalehdessä (14.12.1973) nimimerkillä Liimatainen. Ks. Huovinen 1986, 198; Liukkonen 1997, 120121; Seppälä 1992, 215.
7. Samanhenkisen tulkinnan esittää myös Arto Seppälä (1992, 214215).
Huovinen, Veikko 1970: Lampaansyöjät. Suomalainen reippailutarina. 3. p. Porvoo Helsinki: WSOY.
Huovinen, Veikko 1974 (1973): Rasvamaksa. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho.
Huovinen, Veikko 1976: Ronttosaurus. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho.
Huovinen, Veikko 1988 (1957): Hamsterit. 9. p. Porvoo Helsinki Juva: WSOY.
Huovinen, Veikko 1990a (1963): Kuikka. 5. p. Porvoo Helsinki Juva: WSOY.
Huovinen, Veikko 1990b (1967) Lyhyet erikoiset. 5. p. Porvoo Helsinki Juva: WSOY.
Billig, Michael 1995: Banal Nationalism. London: Sage.
Huovinen, Veikko 1986: Humusavotta. Kootut teokset VIII. Helsinki: Otava.
Liukkonen, Tero 1997: Veikko Huovinen. Kertoja, veitikka, toisinajattelija. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 675. Helsinki: SKS.
Menell, Stephen & Murcott, Anne & van Otterloo, Anneke H. 1992: The Sociology of Food: Eating, Diet and Culture. Current Sociology, vol 40, Number 2, Autumn 1992.
Rawson, Claude 1999: Unspeakable Rites: Cultural Reticence and the Cannibal Question. Social Research, Vol 66, Spring 1999.
Seppälä, Arto 1992 (1975): Ajatus on hiirihaukka. Veikko Huovinen humoristi. Toinen, uusittu painos. Porvoo Helsinki Juva: WSOY.
Smith, Anthony D. 1991: National Identity. London: Penguin Books.
FM Tero Koistinen
Kirjallisuus
Joensuun yliopisto
tero.koistinen@joensuu.fi