Ihmissyöntiä haarukoiva alustus Ruoka ja tulkinta -seminaarissa(1) on tietenkin kyseenalainen eikä ainakaan hyvää makua osoittava valinta.(2) Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut eikä ole tässäkään hakea sensaatiota tai edes hätkähdyttää. Sen sijaan koetan jäsentää ja kehystää sellaista kertomusten, huhujen, uutisten ja keskustelujen esillä pitämää problematiikkaa, jossa pohditaan syömisen etiikkaa ja sen äärimmäisiä rajoja hengissäpysymisen, laji- ja ryhmäidentifikaatioiden, viattomuuden, julmuuden sekä komiikan ja ironian näkökulmista. Se mitä ihmissyönnistä eli kannibalismista (antropofagiasta) kerrotaan, ilmaisee miten siihen asennoidutaan. Tässä yhteydessä vanha toteamus "ihminen on sitä mitä hän syö" tarkoittaa, että lajitoveri(a)nsa syövä ihminen on epäinhimillinen ja kuuluu syötäväksi kelpaamattomiin eläimiin. Tosin tästäkin säännöstä on poikkeuksia ns. eloonjäämiskannibalismin kontekstissa. Myytit esittävät muun muassa mietittäväksi, miten tulisi suhtautua tapaukseen, jossa mies pelastaa vaimonsa nälkäkuolemalta ravitsemalla tätä oman ruumiinsa lihalla ja verellä (ks. Thompson 1989, G 70, T215.3.)
Antropologisen ihmistutkimuksen varhaisin kiinnostus on kohdistunut nimenomaan meikäläisten tunnusmerkkien ja niiden muukalaisilta puuttumisen kiistattomuuteen. Tästä ovat sekä muistutuksena että todistuksena monet surkeat kertomukset Eurooppaan eri puolilta maailmaa tutkittaviksi ja ihmeteltäviksi tuotujen ihmisten kohtaloista. Tunnetuin heistä lienee eteläisestä Afrikasta vuonna 1810 Englantiin tuotu ja kuusi vuotta myöhemmin Ranskassa kuollut Saartjei (Sara) Baartman, paremmin tunnettu pilkkanimellä Hottentotti-Venus. Ruumiillisen "poikkeavuuden" ohella villin eläimellisyyden merkkejä etsittiin primitiivisistä tavoista, eritoten lajitoverien syönnistä. Tämä asenne näkyy edelleen niissä ihmissyöntivitseissä, joissa vastakkain ovat eurooppalainen ja ei-eurooppalainen eli kannibaali (ks. Röhrich 1977, 143-144, 285). Omasta ryhmästä syömistä (endokannibalismia) ilman rituaalista kontekstia tai eloonjäämisen tarkoitusta on pidetty "villeyden" varmana merkkinä, kun taas toisten, meihin kuulumattomien syöminen (eksokannibalismi) on voitu antropologisessa mielikuvituksessa sijoittaa intrakulttuuriseen ruokataksonomiaan, jolloin ei-meihin kuuluvan syöminen on kulttuurinen, joskin barbaarinen valinta (joskus tähän evolutionistis-ideologiseen skeemaan näyttävät turvautuvan kaikenlaisen lihansyönnin jyrkimmät vastustajat, jotka pitävät meitä kaikkiruokaisia barbarian jäänteinä). Otan myöhemmin vielä pari esimerkkiä ihmissyönnistä koston seurauksena, jolloin syöjästä tulee joko tietämättään tai pakotettuna tabun rikkoja. Ainakin fiktiivisten esimerkkien mukaan yksi syöntikerta riittää leimaamaan ihmisen loppuelämäkseen.
Rituaaliseen ihmissyöntiin on yleisesti ottaen kirjallisuudessa liitetty mitä moninaisimpia kulttuurisia motiiveja, uskomuksellisia ja uskonnollisia merkityksiä ja maagisia tavoitteita (esim. syötävän ominaisuuksien saaminen, kunnioituksen osoittaminen, uhrin antaminen). Nimenomaan rituaalinen ja sosiaalisesti tavalla tai toisella pakotettu ihmissyönti on meidän kulttuuripiirissämme koettu vaarallisimmaksi kannibalismin muodoksi, ja juuri se on ollut helppo kuvitella osaksi tätäkin päivää. Niinpä se on viime vuosina liitetty julkisuudessa usein saatananpalvontaan.
Kannibalismin kuvausten ja luokitusten informaatio on ennen muuta kulttuuristen koodien ja niiden merkitysvaihteluiden painotuksissa, mikä oli tavallaan myös William Arensin keskeinen teesi kiistellyssä kirjassaan Man-Eating Myth: Anthropology and Anthropophagy (1979). Kirjan muulta annilta huomion ryösti kuitenkin Arensin provokatiivinen väittämä, jonka mukaan ihmissyöntiä ei ole todistettavasti esiintynyt koskaan missään kulttuurissa aivan satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, joista niistäkin yleensä on vain toisen käden tietoa. Arensin kirja käynnisti laajan kannibalismi-debatin, jossa parasta on ollut varhaiskantaisia kulttuureja koskevien oletusten ja evoluutioskeeman kriittinen tarkastelu. Puuttumatta tässä enempää debatin käänteisiin kannattaa kuitenkin mainita pari seikkaa, joihin juuri Arens otti kantaa. Yksi koski sitä, että antropologisessa kirjallisuudessa ei kannibalismista ole käytännöllisesti katsoen lainkaan silminnäkijöiden kuvauksia; käytössä on ollut vain kertomuksia kertomuksista. Toinen kuvausten epäiltävyyttä lisäävä tekijä on itseään toistava etnografia eli samoja kuvauksia käytetään yhä uudelleen kannibalismi-argumenttien esimerkkeinä (ks. varhaisista kuvauksista ja raportoiduista tapauksista esimerkiksi nettissivuilta "Here be Cannibals! / Cannibalism Archive"). Arensin tarkoituksena oli omien sanojensa mukaan siivota tieteellinen antropofagia-tutkimus ennakkoluuloista ja vääristä olettamuksista. Tässä tiemme eroavat: folkloristina olen nimittäin kiinnostunut siitäkin millaisia ilmiöitä kansanomaisen maailmankuvan puitteissa tai muissa laajoissa konteksteissa kuten joukkotiedotuksessa on pidetty mahdollisina mutta ei välttämättä tosina.
Kannibalismi on erityisesti sotien folkloresta tuttu vihollisen epäinhimillistämisen keino. Se, että viholliset tilaisuuden tullen syövät meidät, voi olla tietyissä rajoissa ymmärrettäväkin pyrkimys, mutta epäinhimillisyytensä he osoittavat syömällä toisiaan; moinen herättää meissä kauhua, jonka aiheuttaja on asevoimin eliminoitava. Folkloren logiikka on sodan kontekstissa läpinäkyvää, mutta koetut ja sepitetyt kauhut eivät tietenkään rajoitu vain sotaan tai edes menneisyyteen. Vieläkin näköjään julkaistaan sota-ajan valokuvia, joissa runneltu ruumis tai sen osat "todistavat" ihmissyönnistä (ks. esim. Korhonen 1999, 257; ko. sivulla olevia kuvia selittävä teksti on ytimekäs:"Venäläisen sotilaan nahka ja jäännökset. Hänen toverinsa söivät miehen Seesjärvellä 1942").
Myös suomalaiset lehdet julkaisevat tuon tuostakin uutisten luontoisia juttuja ihmissyönnistä eri puolilla maailmaa. Vastikään (4.4. 2001) Iltalehti julkaisi The Guardianin välittämän uutisen, jonka mukaan Moldovan pääkaupungissa Kishinjovin torilla olisi myyty syöpäsairaalasta peräisin olevaa ihmislihaa. Sanomalehti Karjalaisen mukaan "Nälkiintyneet vangit söivät sellitoverinsa Kazakstanissa" (21.4. 1994). Helsingin Sanomat julkaisi (11.1. 2000) "huhuja ihmissyönnistä" Molukkien saarilla; kristittyjen ja muslimien väliset väkivaltaisuudet olivat lehden mukaan herättäneet henkiin ihmissyönnin, joka "kuului Ambonilla ja joissakin muissa Indonesian osissa perinteisiin ennen ns. sivistystä ja jotkut uskovat yhä, että vihollisen sydämen syöminen antaa voimaa ja pitää pahat henget loitolla." Kiinnostavaa Helsingin Sanomien uutisessa on, että siinä annetaan ymmärtää konfliktin molempien osapuolten syyllistyvän raakuuksiin ja myös ihmissyöntiin. Nimenomaan eksokannibalismia koskevissa otaksumissa epäilyt ovatkin usein molemminpuolisia (ks. Turner 1993, 9-32). Rawsonin mielestä niin perustellut kuin tuulestatemmatutkin kannibalismiepäilyt ja -syytökset ovat useimmiten ksenofobian eli muukalaispelon ilmentäjiä (1999, 170).
Kannibalismi on meidän kulttuurissamme menetetyn inhimillisyyden merkki ja kauhun kiistaton lähde. Se istuu yhtä hyvin vanhojen vihollisuuksien kontekstiin kuin eksotiikan ja primitiivisyyden konstruointiin. Endokannibalismin tapaukset eli oman yhteisön jäsenten syöminen - eritoten eloonjäämisen tarkoituksessa - on tapana etäännyttää kerronnallisesti joko kauas menneisyyteen tai kulttuurin ulkopuolelle. Pohjois-Karjalassa esimerkiksi tunnettu, silloin tällöin paikallisissa lehdissä uudelleen kerrottu tapaus ajoittuu 1600-luvun lopun nälkävuosiin. Juuan Vaikossa kerrotaan eräässä perheessä surmatun ja syödyn pienimmät lapset kissojen, koirien ja kaikkien kotieläinten jälkeen. Pielisjärven käräjillä vaimo (mies oli tällä välin kuollut) "itkien tunnusti kaameat tekonsa, joilla ei ole vertaa historiassamme, ja sanoi syynä olleen hirvittävän nälän" (Kilpeläinen & al. 1954, 281).
Aikanaan laajaa kuuluisuutta kirjana ja sittemmin myös elokuvana sai Andien lento-onnettomuudessa (1972) eloonjääneiden selviytymistaistelu, jossa kuohuttavinta oli onnettomuudessa surmansa saaneiden syönti. Eloonjääneiden haastatteluihin perustuvassa, Piers Paul Readin kirjoittamassa kirjassa pohditaan kysymystä, mihin kaikkeen sellainen henkilö syyllistyy, joka eloon jäädäkseen syö kuolleen toverinsa. Käänteentekevä episodi Readin mukaan Andeilla oli ensimmäisen, kuolleen jäätyneestä pakarasta leikatun lihansuikaleen työntäminen suuhun ja sen nielaiseminen:"Hän tunsi voitonriemua. Hänen omatuntonsa oli voittanut alkukantaisen irrationaalisen tabun. Hän jäisi eloon." (Read 1993 , 80). Eloonjäämistaistelun kontekstissa primitiiviseksi kuvitellusta, epäinhimillisestä menettelystä tuleekin nyt "alkukantainen tabu". Tosin kirjassa pohditaan paljon sitäkin, mitä Jumala mahtaa ajatella tämän tabun rikkomisesta. Kirjan monimielisenä mottona on raamatunlause, jonka mukaan "Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että panee henkensä ystäväinsä edestä" (Joh. 15:13).
Ihmissyöntiä tavalla jos toisellakin pohtivaa kaunokirjallisuutta julkaistaan muualla ja meillä tasaiseen tahtiin(3), ja se on ollut jo suhteellisen pitkään kauhuelokuvien toistuva aihe. Harto Hänninen ja Marko Latvala käsittelevät kannibaali-elokuvia lajityyppinä; heidän arvionsa mukaan "psykopaattielokuviin liitetty kannibalismi saavutti taiteellisen ja kaupallisen huippunsa Jonathan Demmen elokuvassa Silence of the Lambs / Uhrilampaat (1991)" (1992, 217-222). Peter Greenawayn elokuvassa Kokki, varas, vaimo ja rakastaja lopun kannibalistinen episodi on eräänlainen groteski ja samalla ironinen versio syömisen ja seksuaalisuuden, nautinnon ja nöyryytyksen klassisista teemoista ja yhdistelmistä (vrt. Rawson 1978, 227-234; ks. myös Tuovinen 1997). Elokuvan loppukohtauksessa Georgina syöttää rakastajansa Michaelin paistettua ruumista barbaariselle miehelleen Albertille, joka on apureineen tappanut Michaelin tunkemalla tämän suuhun (!) lehti lehdeltä, tukehdukseen asti Ranskan vallankumouksen historiaa.
Kevyellä liikkeellä Georgina vetää pois pöytäliinan, joka peittää Michaelin paistettua ruumista.. Ei, Albert - ei se ole jumala - se on Michael. Minun rakastajani. Sinä vannoit tappavasi hänet - ja sinä tapoit. Ja sinä vannoit syöväsi hänet. Syö hänet nyt.. Kokeile kullia, Albert. Se on herkullinen. Ja sinähän tiedät, missä se on käynyt. (Greenaway 1990, 121-122)
Tämän repliikin esiin pakottama mielikuva jää Albertin viimeiseksi. Georginan pakottamana hän yrittää nostaa rinnasta leikkaamansa lihanpalan huulilleen, oksentaa ja yrittää uudelleen. Juuri, kun liha koskettaa Albertin huulia, Georgina ampuu häntä aseella päähän. Georgina:"Kannibaali."
Kannibalismin kehyksessä koston logiikka toimii niin, että koston kohteelle syötetään joko pakottaen kuten yllä tai tämän tietämättä ihmislihaa, jolloin hänestä tulee kauhistuttavan teon tekijä. Koston julmuus huipentuu tapauksissa, joissa syötävä on syöjän oma lapsi. Näin tapahtuu Aiskhyloksen Agamemnon-tragediassa: Atreus kostaa veljelleen Thyesteelle sen, että tämä oli vietellyt Atreuksen vaimon, joka oli sitten synnyttänyt Thyesteen siittämän lapsen. Tämän lapsen Atreus surmasi ja antoi valmistaa ruoaksi, ja kutsui veljensä aterialle "tariten häijyin innoin herkkuruuan: vieraansa omain lasten lihan paistetun." Aigisthos, Thyesteen (avioton) poika ja samalla syödyn veli(puoli) kertoo tapahtumasta seuraavin säkein:
Hän sormet, varpaan oli murtanut,
varoen kätkenyt ne lihan sisään.
Thyesteen pöytään tuntemattomana
nyt ruokalajit tuotiin, ja hän söi,
tuhoksi koko suvulleen, kuin tunnet.
Vaan kun hän teon huomaa, ulvoo hän,
takaisin ryntää, syödyn ylenantaa,
tuon kammottavan, ja hän suvun päälle
tuskallisinta kohtaloa manaa,
potkaisee pöydän kumooon kiroten:
näin käyköön koko Pelopidein suvun.
(Aiskhylos 1961, 66)
Kalevalamittaisessa epiikassa vastaavan kaltainen aihelma sisältyy Kojosen pojan balladiin, jossa nimihenkilö silpoo (häntä loukanneen) nuorikon, leipoo rinnat piirakkaan ja syöttää sen tytön äidille. Tässäkin tapauksessa koston - jos sellaisesta on morsiamen äidin, anopin suhteen edes perusteltua puhua (Kiuru 1991, 50-51, 63-64) - julmuus perustuu suunnitelmallisen teon ohella äidin tietämättömyyteen (vrt. Thompson 1989, G60-). Runon näyttämöllä on lisäksi eräänlainen "mykkä todistaja", orja(tar), joka ilmoittaa tietävänsä salaisuuksista kauheimman, mutta paljastaa sen vasta, kun emäntä on luvannut orjalle poikansa sekä puolet talostaan (tai koko omaisuutensa). Ainakin runon raja- ja pohjoiskarjalaisissa teksteissä käy niin, että äiti kuolee kuultuaan, mitä on syönyt.
Näissä hirveyksien kuvauksissa kyse on nimenomaan ateriasta, joka valmistetaan, katetaan pöytään, jonka näköä ja makua kiitellään ja jota syödään kuin mitä tahansa ruokaa. Uhreja ovat ainakin ne, jotka surmataan ja syödään, mutta mitä ajatella heistä, jotka eivät tiedä syövänsä ihmislihaa, pahimmassa tapauksessa omaa lastaan? Tässä kysymyksessä on sen taburikkomuksen dilemma ja ydin, joka on askarruttanut yhtä hyvin Agamemnonin katsojia kuin Kojosen pojan kuulijoita. Kauhu ja groteski kietoutuvat toisiinsa niin, että askel traagisesta koomiseen on valitettavan lyhyt. Jos Kojosen poika olisi meikäläisiä ja äksy morsiamensa esimerkiksi pirun tytär, niin meillä olisi tarkasteltavana pilasadun ainekset ja asetelma, jossa tyttären syöttäminen äidilleen tulkittaisiin karkeaksi komiikaksi, nauruksi absoluuttiselle pahalle, vaikkakin ihmisen kaltaiselle.
Huumoria ja koomista on usein luonnehdittu juuri keinoiksi käsitellä liian suuriksi, vaikeiksi ja vaarallisiksi koettuja asioita. Vitsien avulla on mm. tapana kokeilla, mikä on sanallisesti ja kuvallisestikin rivointa, häpäisevintä ja kauheinta kuviteltavissa olevaa. Gershon Legman, ruokottomien vitsien maineikas tutkija muistelee kuulleensa n. 10-vuotiaana (1928) samanikäiseltä kaveriltaan seuraavan absurdin vitsin, jossa mahdoton perustellaan mahdottomalla.
Äiti lähettää poikansa ostamaan teurastajalta lihaa. Poika kuitenkin häviää äitinsä antaman rahan noppapelissä. Kotiin mennessään hän leikkaa viipaleen pakarastaan ja antaa sen äidilleen, joka pahaa aavistamatta valmistaa sen perheelle ateriaksi. Sama toistuu muutaman kerran. Viimein poika on kalunnut pakaransa loppuun, ja niin hänen on palattava kotiin ilman rahaa ja lihaa. Hän kertoo äidille hävinneensä rahat pelissä, mutta äiti ei voi piiskata poikaa, koska tällä ei ole takapuolta. (1975, 554; vrt. Thompson 1989, G 51)
Mitään tyylilajia ei ole niin helppo pilkata kuin pateettisuutta ja niinpä tässä parodian lajissa onkin saavutettu huomattavia taiteellisia voittoja. Voltairen (1694-1778) teos Candide on lajin kiistaton klassikko. Sen groteski komiikka ja "tarkoitukseton" väkivalta pyrkivät tekemään naurunalaiseksi filosofi Leibnizin Jumalan oikeudenmukaisuuden puolustuksen, vuonna 1710 ilmestyneen teoksen, jonka johtoajatus oli, että Jumalan luoma maailma on ennalta määrätyssä sopusoinnussaan paras mahdollinen maailma. Voltairen viisaasti salanimellä ("saksalainen tohtori Ralph") julkaisema teos poltettiin Genevessä roviolla vuonna 1859, sillä parhaassa mahdollisessa maailmassa ei voinut käydä niin kuin kirjassa väitettiin käyneen paavi Urbanus X:n ja Palestrinan ruhtinaan tyttärelle. Hän oli nimittäin monien koettelemusten jälkeen joutunut julmien janitsaarien kynsiin ja nämä puolestaan venäläisten piirittämiksi.
Nuo kaksikymmentä janitsaaria olivat vannoneet, etteivät he antautuisi millään
ehdolla. Kun nälänhätä sitten teki heidän olonsa sietämättömäksi, heidän
täytyi syödä kaksi eunukkiamme ollakseen rikkomatta valaansa. Muutaman
päivän kuluttua he päättivät syödä naiset.
Meillä oli hyvin hurskas ja hyvin säädyllinen imaami, joka piti heille kauniin
saarnan varoittaen heitä tappamasta meitä kokonaan.
"Leikatkaa", sanoi hän, "vain toinen peräpakara jokaiselta naiselta, niin
saatte oikein maukkaan aterian. Jos käy välttämättömäksi, voitte saada saman
verran muutaman päivän kuluttua."
Meille tehtiin tuo kauhea leikkaus, ja imaami voiteli meitä palsamilla, jota
käytetään lapsia ympärileikattaessa. Olimme kaikki kuoleman kielissä.
Janitsaarit olivat tuskin syöneet meidän heille luovuttamamme aterian, kun
venäläiset tulivat laakeissa veneissään. Yksikään janitsaari ei päässyt
pakenemaan. (1967, 43)
Yleensä kauhukomiikalle ominaisen ambivalenssin painotusta säätelee kehystys, joka voi olla parodinen tai satiirinen kuten Candidessa, mutta kehystyksessä voivat painottua myös traagiset, sääliä ja myötätuntoista huumoria virittävät sävyt. Vanhassa estetiikassa nimenomaan henkilökohtaista kärsimystä pidettiin maailmankatsomuksellisiin mittoihin kehittyvän huumorintajun ehtona. Unto Kupiaisen mukaan "korkeimmassa muodossansa huumori saattaa ilmetä vieläpä sielläkin, missä elämän tragedia lähenee täyttymistänsä" (1939, 20). Varmaankin Kupiainen tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin karkeata leikinlaskua vakavista asioista.
Kertomukset syödyistä tai muuten epäkonventionaalisti käsitellyistä ruumiinosista voivat näkökulmasta riippuen olla varoitustarinoita tai kaskuja, joissa groteskiin pilaan vastataan vielä groteskimmin. Laihialainen Herman Brandt on merkinnyt muistiin Laihialla vuonna 1889 kertomuksen, joka alkaa seuraavaan tapaan:
Kerran oli kaks stutänttiä viäny rumhin kolmannen kotia sillaikaa, kun se oli pois kotua. Ne tässläsit rumhin sen stutäntin sänkhyn maata peiton ala, niotta pää vain näkyy. Kun se tuli sitte kotia, niin se luuli ensin, jotta piika on pannu hänen sänkhynsä maata. Se käski usiamman kerran sen nousta ylähä. Viimeen se meni ja töyttäs sitä ja tunti samas, jotta se oliki kylymettynyt rumis.
Saman tapaisesta, usein lääketieteen opiskelijoiden tekemästä pilasta kaverilleen on kerrottu tälläkin vuosisadalle eri puolilla kulttuuripiiriämme. Mutta usein nämä kertomukset päättyvät varoittavan dramaattisesti: kun opiskelijat menevät katsomaan pilansa seurauksia, uhri istuu hulluna huoneen nurkassa ja järsii irtileikattua ruumiinosaa (kannibalismin on yleisemminkin otaksuttu aiheuttavan hulluutta). Kertomuksen tähdennys on yksinkertaisesti tulkiten, että piloilla on rajansa, ja kun ne ylitetään, kamala leikki muuttuu vielä kamalammaksi todellisuudeksi. Herman Brandtin kertomus kuitenkin jatkuu ja kehystyy toisin:
Stutäntti äkkäs heti, jotta hänen kampraattinsa oli sen hänelle tehny
kuriihnansa. Se tälläs rumhin verhakaappihin seisomhan ja leikkas sen
persepielestä aika taakalehen lihaa. Sen se käski piikansa paistaa aamulla
varhan, ja niin piika tekikin. Paisti oli jo pöyrällä, kun ne kaksi junkkaria
stutänttiä tuli kampraattiansa kattomhan. Se oli nukkuvanaan soffahnansa. Ne
sanoot, jotta syärähän tua lihapaistiki kuriihnansa, ja söit sen kaikki. Silloon se
kolmas stutäntti nousi ylhä sängystänsä ja kysyy:
- Tiärättäkö mitä ootta ny syäny?
- Ei me tiärä syänehemmä muuta ku lihaa, ja hyvää lihaa olikin.
Niin se kolmas avas verhakaappinsa oven, ja siälä rumis seisookin.
Se viisaa rumhin persepieälehen ja sanoo, jotta soon tuasta se liha, jota te
söittä, ja siitä oli selevähän leikattu kappales. Toinen niistä stutäntiistä kohta
oksenti, mutta toinen sanoo vain:
- Soon syäty mikon syäty.(4)
Ihmissyöntiä pidetään julkisuudessa muiden tendenssien ohella sensaatiohakuisesti esillä, koska ilmiö kaikissa muodoissaan edelleen kuuluu meidän kulttuurissamme ihmislajin äärimmäisiin kriteereihin. Huhujen kaltaiset uutiset ja nykytarinoita muistuttavat kuvaukset viittaavat usein tavoittamattomiin lähteisiin. Tällainen epämääräisyys saattaa olla merkki siitä, että ihmissyönti kulttuurisen etiikan ja logiikan problemaattisena ilmentymänä on juuri niitä alueita, joille ei pidä rynnätä typerysten tavoin latelemaan syytöksiä ja esittämään oikeassa olemista. Gregory Batesonin mukaan kaikkia äärimmäisyyksiä on lähestyttävä varoen, ilman "valmiita" selityksiä. Ja joissakin tapauksissa suora kommunikaatio on epätoivottavaa sen vuoksi, että se yksinkertaistaa tai muuten muuttaa tarkasteltavan ilmiön olemusta, luonnetta tai ideaa (1988, 809).
Kun C.A.R.E. (Concerned Anthropophagists for the Rejuvention of the Environment) propagoi internet-sivuillaan oikeutta ihmislihan syömiseen ja julkaisee ruokareseptejä, joissa keskeinen raaka-aine on ihmisliha, kysymys lienee ainakin huomion herättämisestä vastenmielisin keinoin. Mutta riittääkö huomioarvon ohella "huono huumori" tällaisen, vaikka marginaalisenkin, ilmiön selitykseksi? Ei varmaankaan riitä, sillä huumorin keinoin manipuloidut tabut ovat askarruttavimpia ja myös jäävät sellaisiksi. Kauhua herättävistä asioista lasketaan leikkiä mm. siksi, että niitä voidaan sillä tavoin ottaa puheenaiheeksi ilman kokemuksen tai todistuksen taakkaa. Kannibalistinen huumori tavallaan vakuuttaa meille, että me emme joudu valintatilanteeseen. Me voimme pitää kiinni Elias Canettin esittämästä säännöstä (Falk 1997, 29) , jonka mukaan sitä, jonka kanssa syödään, ei saa syödä. Mutta globaaliinkin etiikkaan sisältynee otaksuma, että toiset ajattelevat ja käyttäytyvät ja siis myös syövät toisin.
1. Seminaari pidettiin Joensuussa 3. - 4.11. 2000. Järjestäjinä olivat Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ja Joensuun yliopiston perinteentutkimuksen oppiaine.
2. Kirjallisuuden tutkija Tero Koistinen mainitsi (8.5. 2001) nähneensä Social Research -lehden ruoka-aiheisessa erikoisnumerossa artikkelin kannibalismista. Sen oli kirjoittanut Claude Rawson, joka on julkaissut aiheesta useita muitakin tekstejä. Olin jo kirjoittanut tämän tekstin liki valmiiksi, ennen kuin luin Rawsonin artikkelin ja huomasin hänen aloittaneen sen saman tapaisella varauksella kuin itsekin olin tehnyt: "I hope it won't seem impolite, or as people say these days, inappropriate, in a conference on 'Food: Nature and Culture', to address the question of cannibalism" (1999, 167).
3. Veikko Huovisen Rasvamaksasta Annika Idströmin Luonnolliseen ravintoon. Ks. Rawson 1978, Javanainen 1998 sekä Hirvonen 1997, Nevanlinna 1997 ja Rantonen 1997.
4. Kertoi Aleksander Filander, 28 vuotta vanha; kuullut yhdeltä ja toiselta Laihialla. SKS. H. Brandt a)194. 1889.
Aiskhylos 1961, Oresteia (Agamemnon, Hautauhrintuojat, Eumenidit). WSOY. Porvoo - Helsinki.
Arens, William 1979, The Man-Eating Myth. Anthropology and Anthropophagy. Oxford University Press. Oxford.
Bateson, Gregory & Bateson, Mary Catherine 1988, Angels Fear. Towards an Epistemology of the Sacred. Bantam Books. New York.
C.A.R.E. People eating people. http://anthropophagy.com/care.html (10.5. 2001)
Falk, Pasi 1997, Aterian antropologiaa. - Synteesi, 2.
Goldman, Lawrence, R (ed.)1999, The Anthropology of Cannibalism. Bergin & Garvey Paperback. Westport, Conn.
Greenaway, Peter 1990, Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Like. Helsinki.
Here be Cannibals! The Heretical Press Cannibalism Archive. Http://home.eznet.net/~rmack/F3wp/cannibal.htm (10.5. 2001)
Hirvonen, Ari 1997, Syödä toinen - kohti syömisen kritiikkiä. - Nuori voima, 2.
Hänninen, Harto ja Laitinen, Marko 1992, Verikekkerit. Kauhun käsikirja. Otava. Helsinki - Keuruu.
Javanainen, Marika 1998: Rakkautta, ihmislihaa ja maksalaatikkoa. Syömisen ja rakkauden välinen suhde Annika Idströmin ja Eira Stenbergin proosassa. - Sanelma : kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja. Turun yliopisto. Turku
Kilpeläinen, A.S. / Hintikka, A.L. / Saloheimo, V.A. 1954, Pielisjärven historia I. Pielisjärven Seurakunta / Pielisjärven kunta / Lieksan kauppala / Pielisjärven manttaalikunta. Kuopio.
Kiuru, Eino 1991, Kojosen pojan kosinta ja venäläinen bylina Ivan Godinovits. - Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki (toim.) Kolme on kovaa sanaa. KSVK 71. SKS. Helsinki
Korhonen, Matti 1989, Pitelijöitä ja papinheittäjiä. Epävirallinen Pyhäjärven historia. Haastatteluista, kirjoituksista ja kuvista koonnut Matti Korhonen. Omakustanne. Jyväskylä.
Kupiainen, Unto 1939, Huumori suomalaisessa Kirjallisuudessa. I Osa. SKS. Helsinki.
Legman, Gershon 1975, No Laughing Matter. An Analysis of Sexual Humor. Volume 2. Indiana University Press. Bloomington.
Nevanlinna, Tuomas 1997, Ihmissyöntiä ei ole ja siinä meidän kannibalismimme. - Nuori voima, 2.
Osborne, Lawrence 1997, Does Man Eat Man? Lingua Franca, April/May.
Rantonen, Eila 1997, Muukalaiset materiaalina. - Niin & Näin, 3.
Rawson, C(laude).J 1977, Cannibalism and Fiction. - Genre, Winter (667-711).
- 1978, Cannibalism and Fiction. Part II. - Genre, Summer (227-313).
- 1999, Unspeakble Rites: Cultural Reticence and the Cannibal Question. - Social Research, Vol 66, No.1 (Spring 1999).
Read, Piers Paul 1993 (1974), Elossa! Ensimmäinen autenttinen kertomus Andien lento-onnettomuudesta - ihmisistä jotka kokivat helvetin ja selvisivät hengissä. Gummerus. Jyväskylä - Helsinki.
Röhrich, Lutz 1977, Der Witz. Figuren, Formen, Funktionen. J.B. Metzler. Stuttgart - Tübingen.
Thompson, Stith 1989, Motif-Index on Folk- Literature. A Classification of Narrative Elements in Folktales, Ballads, Myths, Fables, Mediaeval Romances, Exempla, Fabliaux, Jest-Books, and Local Legends. Six Vols. Indiana University Press. Bloomington & Indiana.
Tuovinen, Jussi 1997, Pöytätapojen historiaa á la Greenaway. - Synteesi, 2.
Turner, Patricia A. 1993, I Heard It through the Grapevine. Rumor in African-American Culture. University of California Press. Berkeley - Los Angeles- London.
Voltaire 1967, Candide. Tammi. Helsinki.
White, Tim 1992, Prehistoric Cannibalism at Mancos 5Mtumr-2346. Princeton University Press. Princeton.
Prof. Seppo Knuuttila
Perinteentutkimus
Joensuun yliopisto