Turussa järjestettiin 29. maaliskuuta Suomen Akatemian Muistitieto ja historian tulkinnat -projektin sekä Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineen toimesta seminaari Muistin paikkoja - 1918 sodan jälkiä tutkimassa, jossa eri tieteenalojen tutkijat tarkastelivat Suomen sisällissodan muistoja. Seminaarin tavoitteena oli poikkitieteellisyyden keinoin tuottaa uusia tutkimusideoita niin kulttuurin- kuin historiantutkijoillekin. Samalla osoitettiin myös, miten mielenkiintoinen vuoden 1918 sota eri tieteenalojen tutkimuskohteena on, ja miten menneisyys sekä muistin paikat ovat monella tapaa yhä edelleen läsnä jokapäiväisessä elämässä.
Seminaarin aloitti Punakapinan muistot -väitöskirjan kirjoittanut FT Ulla-Maija Peltonen (folkloristiikka, HY) alustamalla aiheesta "Vuosi 1918 maisemassa", jossa hän käsitteli muistelukerronnan ja maiseman suhteita keskittyen epävirallisiin hauta- ja muistomerkkeihin. Peltonen on tutkimustaan varten kartoittanut sisällissodan muistomerkkejä mm. kirjallisuuden, valokuvien, arkistodokumenttien sekä sanomalehtien avulla. Muistomerkkejä tarkasteltaessa onkin paljastunut valtakulttuurin sietämisen rajat: kyse on siitä, kenen maisema on milloinkin saanut näkyä ja kenen ei. Traagiseksi luonnehditun sisällissodan muistoja vaalittiin pitkään virallisessa julkisuudessa valkoisten voittajien muistoina, kun taas punaisten häviäjien muistot koettiin epävirallisiksi työväestön ja ihmisten yksilöllisiksi tulkinnoiksi. Sodan ratkettua hävinneen puolen oikeutta esimerkiksi vainajien muiston vaalimiseen ei myönnetty virallisessa julkisuudessa, vaan hävinneiden hautajaisrituaalit luokiteltiin suorastaan rikolliseksi toiminnaksi. Voittajat sen sijaan pitivät yksinoikeutenaan pystyttää sankareilleen virallisia muistomerkkejä. Niinpä hävinneille muodostui oma tapansa muistaa ja surra sodan uhreja. Punaisiin samastuneet loivat oman perinteensä, mm. kuolemaan ja vainajiin liittyvää muistelukerrontaa sekä uskomustarinoita, joissa kohtalon laki maallisen oikeuden sijaan rankaisi väärintekijöitä. Mutta ennen kaikkea punaisten muisti kohdistui epävirallisten kuolin-, teloitus- ja hautapaikkojen vaalimiseen.
Vuoden 1918 sodan epävirallisia muistin paikkoja on Peltosen kartoituksen mukaan yhä näkyvissä maisemassa. Esimerkiksi vanha itäsuomalainen kuolleen karsikko -perinne elpyi sisällissodan aikana juuri punaisten toiminnan kautta. Hävinneiden kuolin- ja teloituspaikkoja merkittiin kaivertamalla puihin ja kiviin ristinmerkkejä tai vuosiluku 1918. Nämä piilossa metsissä ja soilla sijaitsevat puut ja kivet kantoivat usein nimeämättömien vainajien muistoa. 1930-1960 -luvulla puut ja kivet olivat vielä konkreettisesti osa maisemaa, mutta nykyään ne ovat suurimmaksi osaksi kadonneet tai ovat ainoastaan paikallisten tiedossa.
Ulla-Maija Peltosen alustusta kommentoi FM Jari Heiskanen (suomen historia, TaY), joka on pro gradu -työssään tarkastellut Tampereen vuoden 1918 muistomerkkejä. Heiskanen painotti kommentissaan juuri maiseman muutoksen rinnastumista yhteiskuntarakenteen ja yhteiskunnassa vallitsevien olojen muutokseen. Heti sisällissodan jälkeen virisi kysymys siitä, kenen muisto sai näkyä. Maiseman purkaminen aloitettiin näkyvällä venäläisyyden poistamisella, mm. kadunnimet vaihdettiin ja punaisten hautoja sekä muistomerkkejä tuhottiin. Myöhemmin kaupunkien kasvaessa sisällissodan tapahtumamaisemat jäivät itsessään jalkoihin, esimerkiksi Tampereella purettiin 1960-luvulla vankileirirakennelmat. Suuren maaltamuuton seurauksena sodan kokijapolvi poistui maisemasta ja punaisten muistomerkkien virallistuessa ja hautojen siirroissa entiset muistin paikat katosivat tai unohtuivat. Heiskasen mukaan maiseman rakentamisella ja purkamisella otetaan siis aina kantaa - hyväksyen tai vastustaen - menneisyyden tapahtumiin.
Muistomerkkien kartoitustyössään Peltonen on havainnut mm. yhteiskunnallisten olojen ja ilmapiirin muutoksen 1940-luvulta lähtien ja etenkin toisen maailmansodan jälkeen. Yhteiskunnan liberalisoituminen mahdollisti hävinneiden virallisten ja julkisten muistomerkkien pystyttämisen, tosin sodan jälkeen perustettiin punaisten muistomerkkejä myös selkeästi kunnallispolitiikan tarpeisiin. Peltosen alustusta seuratessa jäi kuitenkin pohtimaan sitä, miten heti sisällissodan jälkeen punaisten kohtaama halveksunta valkoisen valtakulttuurin taholta on ollut omiaan synnyttämään jännitettä, mutta myös antamaan voimia toisinajatteluun, mistä punaisten luomat uskomustarinat lienevät esimerkkinä. Erilaiset kiellot ja valkoisille suodut luovuttamattomat yksinoikeudet ovat nähtävästi kasvattaneet punaisten kriittisyyttä vallitsevaa yhteiskunta-ajattelua kohtaan. Yhtenä kritisointimuotona voi pitää salassa pystytettyjä epävirallisia muistomerkkejä. Pohdittavaksi jäänee myös, miten erilainen asenne häviäjiin ja voittajiin syntyy silloin, kun voi olla jo varma saavutetusta vallastaan, ja toisaalta silloin, kun jatkuvasti taistelee asemastaan.
Seminaarin toisen alustuksen piti FM Riitta Kormano (taidehistoria, TY), joka valmistelee väitöskirjaa suomalaisista sotamuistomerkeistä. Kormano tarkasteli vuoden 1918 muistomerkkejä sekä niihin liittyviä ideologisia sidoksia mm. voiton ja häviön tematiikan kautta. Sisällissodan jälkeinen poliittisen kentän raju kahtiajakautuneisuus voittajiin ja häviäjiin heijastuu muutamin painotuseroin myös muistomerkkien ilmiasuissa. Valkoisten muistomerkeissä korostuvat idea voitosta ja vastapuolen lyömisestä sekä häviön olemassaolon kieltämisestä. Antiikin mytologian symboleja sekä uusklassismin ideaaleja kuvastavat sankaripatsaat nostavat voittamattoman, alastoman, miekalla ja kilvellä varustetun miehen kapinoivan kansan yläpuolelle.
Valkoisten voittoisat muistomerkit ovat omiaan vahvistamaan sotaan innostavia ja kasvattavia arvoja. Katsottaessa Kormanon alustuksen diakuvia muistomerkeistä ajatukset palautuvat myös Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden isänmaallisuuteen ja suomalaiseen sotaheroismiin. Suomalaisia sotamuistomerkkejä Kormano pitääkin porvarillista ideologiaa, nationalismia sekä Suomen itsenäisyyttä vahvistavina symboleina, mikä näkyy myös teosten sijoittelussa. Muistomerkit pyrittiin asettamaan lähelle maan itärajaa, sillä uhan koettiin tulevan valtion rajojen ulkopuolelta. Kuvituksissa sotaisa heeros hyökkää itää kohti ja pahaa symboloivat nuolet sinkoilevat idästä päin.
Vallassa olevat valkoiset voittajat estivät lähes toiseen maailmansotaan asti häviäjien muistomerkkien pystyttämisen. Virallisten muistomerkkien kieltämisellä pyrittiin ennen kaikkea poistamaan voittajien tuntemaa syyllisyyttä, mutta myös ehkäisemään valkoisten vallalla olevan käsityksen horjuminen. Kun julkisia muistomerkkejä vihdoin pystytettiin häviäjille, olivat niiden figuurit toisenlaisia kuin voittajien. Muistokiveksi valikoitui punainen graniitti ja muistomerkeissä on harvoin vainajien nimiä, sillä sekä hautapaikat että uhrit olivat usein tunnistamattomia. Valtavat nimilistat olisivat myös todistaneet sisällissodan jälkeisten tapahtumien kauheuden, ja siten vahvistaneet syyllisyydentuntoja. Hävityn sodan surijahahmoksi kuvataan usein nainen, joka äitinä symboloi elämän jatkuvuutta. Haalarihahmoiset miehet taas symboloivat työläisiä. Metsäiset teloituspaikat näkyvät virallisten muistomerkkien teemoissa, mm. salaman katkaisema puu symboloi väkivaltaista kuolemaa. Ranskan suuren vallankumouksen symbolikielestä ja sittemmin Neuvostoliiton vaikutuksesta soihtu ja lippu sekä aurinko uuden nousun ja toivon symboleina lainautuivat punaisten muistomerkkeihin.
Kulttuurinen ja poliittinen ajattelutapa ilmenee Kormanon alustuksen mukaan selkeästi jopa muistomerkeissäkin. Valkoisten muistomerkkien alastomien ja sotaisten sankarihahmojen kuvatessa voiton tematiikkaa symboloivat punaisten muistomerkeissä haalarihahmoiset, paljasrintaiset miehet vastaavasti ruumiin ja työn voimaa. Punaisten konkreettisten ja särmikkäiden muistomerkkien vastausta valkoisten yksipuolisille patrioottisille sankaripatsaille voisikin pitää ilmeisenä kannanottona sodan traagisuuteen. Feminiinistä vastapainoa valkoisten voitonteemoille ja samalla häviön symbolia edustavat yksinkertaiset surijahahmot, jotka osin tahattomasti kuvastavat punaisten puolen järjestäytymätöntä sodankäyntiä.
FM Johanna Valenius (poliittinen historia, TY) kommentoi Riitta Kormanon taidehistoriallista tutkimusta poliittisen historian tutkijan silmin. Hän näki sekä valkoisten että punaisten muistomerkkien ilmiasuissa ja muistoissa selkeitä poliittisia ulottuvuuksia. Valkoisten muistomerkeissä herooiset soturihahmot ilmentävät epäpoliittisuutta. Valkoisten omaa konservatismia ei yleensä nähdäkään ideologiana sinällään. Sen sijaan valkoiset mieltävät poliittisuuden liittyvän ulkopuoliseen vasemmistoon: valkoisten muistoissa punaiset ovat poliittisella häiriköinnillään uhanneet yhtenäistä kansakuntaa. Valkoisten muistomerkkien alaston mieshahmo symboloi ennen kaikkea sivistyksen, järjen ja kulttuurin voittoa luonnosta. Punaisten muistomerkeissä taas kuvataan haalariasuista miestä, ja tämä hävinnyttä symboloiva hahmo on punaisten ajattelussa siten lihallisempi, yksilöllisempi ja uhrautuvampi kuin valkoisten rationaalinen soturihahmo.
Luterilaisten siirtokarjalaisten hautajaisperinnettä muistitietoaineiston pohjalta tutkiva FM Outi Fingerroos (uskontotiede, TY) alusti seminaarissa aiheesta "Vuoden 1918 kuolemat". Fingerroos käsitteli vuoden 1918 kuolemia rituaaliteoreettista taustaa vasten; tutkimuksessaan hän pyrkii osoittamaan kuoleman yhteisölliseksi ongelmaksi. Rituaalin avulla ongelmaksi koettu kuolema muunnetaan ei-ongelmaksi: hautajaisrituaalit tähtäävät nimenomaan kuolleelle kuuluvan ihmisarvon tunnustamiseen. Fingerroos on tutkimuksessaan erottanut toisistaan normaalit ja ei-normaalit kuolemanrituaalit. Ei-normaaleille eli poikkeuksellisille kuolemille, jollaisiksi luetaan vuoden 1918 punaisten kuolemat, ei kuitenkaan löydy yhteistä rituaalista tulkitsijaa.
Virallisen kulttuurin kertomuksiin kuuluva valkoisten vainajien muistaminen ei Fingerroosin mukaan synnyttänyt rituaalista merkitysongelmaa. Julkisuudessa valkoisten vainajien arvon todensivat viralliset hautajaisrituaalit. Sen sijaan punaisten kuolemat eivät kuuluneet julkisen ritualismin piiriin, vaan punaisten häviö koettiin arvon riistona ja heidän ihmisyytensä poljettiin maahan. Sodan jälkimainingeissa mm. punaisten hautoja kaivettiin auki, jolloin arvonriisto kohdistui myös yksittäisiin ruumiisiin. Kirkko oli keskeinen tekijä rituaalisen toiminnan määrittäjänä. Sisällissodan kuluessa kirkko asettui valkoisen, virallisen Suomen puolelle ja säilytti kantansa sodan jälkeenkin. Punakapinan päättymistä ylistettiin ja kiitettiin jumalanpalveluksissa ja kirkko esimerkiksi hyväksyi moraalisesti punavankileirit, sillä rikollisia kapinallisia piti rangaista. Kirkon halua toimia "rankaisijana" selittää silloinen raju ristiriita työväenliikkeen ja kirkon suhteissa: kirkko joutui valitsemaan, asettuako kansan vai kansakunnan puolelle.
Yhteiskunnan harjoittama syrjintä hävinnyttä ihmisryhmää vastaan oli julmaa. Miten esimerkiksi tulisi suhtautua Fingerroosin esiin tuomaan kirkon harjoittamaan etiikkaan ja moraaliin? Juuri kirkon tulisi pitää huolta kansakunnan moraalista, mutta ilmeisesti kansa, joka nousi kapinaan, ei ollut enää jalon sivistynyttä vaan bolshevismin aatteiden saastuttamaa. Punaiset miellettiin valkoisessa Suomessa venäläisiksi ja ryssävihan hapattamassa yhteiskunnassa heidän armoton kohtelunsa koettiin oikeutettuna. Asettuessaan kansakunnan puolelle kirkko sitoutui ajamaan yhteisöllisiä tavoitteita yksilöiden kustannuksella.
Viime sotien aikaisista suomalaisista sankarikuolemista väitöskirjaa kirjoittava VTM Ilona Kemppainen (sosiaali- ja taloushistoria, HY) kommentoi Outi Fingerroosin alustusta. Myös Kemppainen pohti mahdollisia syitä punaisten vainajien osakseen saamaan kohteluun. Kemppaisen mukaan valtio osallistui sota-aikana voimakkaana poliittisena yksikkönä ihmisten elämään ja sääteli mm. ihmisten toimintaa, ajatuksia ja jopa surua, ja aiheutti siten yhteisöjen keskinäisiä konflikteja. Ennen esimerkiksi itkeminen oli ollut vahva protesti vallassa olevia vastaan, mutta nyt, sivilisoitumisen myötä, surun kätkeminen kriisiaikoina koettiin tarpeelliseksi. Vaikenemalla osoitettiin uhmaa vihollista vastaan ja avoin valittaminen ulkoistettiin vihollisten ominaisuudeksi. Raakaa kansalaiskasvatusta harjoitettiin hävinneitä kohtaan: oli oltava hiljaa ja vaiettava.
Kemppaisen ajatusta vaikenemisesta voisi johdatella myös toiseen suuntaan: mikäli itkemättömyys oli osoitus uhmasta, saattoivat punaiset vaikenemalla ilmaista liiallista hybristä, joka oli suuri synti. Tämä syntisyys oikeuttaisi silloin punaisten epäoikeudenmukaisen kohtelun. Valkoisten tuntema syyllisyys sodan jälkiseurauksista ehkä myös johti punaisten pakottamiseen vaikenemaan. Kemppainen toi esiin myös Juha Pentikäisen poikkeavien kuolemien luokituksen, jossa yhtenä ryhmänä on "häpeällinen hautaus" -käsite. Tämä "häpeällisen hautauksen" käsite pitää sisällään itsemurhaajat ja teloitetut, jotka eivät saa osakseen samanlaista kunnioitusta kuin muut vainajat. Ilmeisesti ei-normaalin kuoleman ajatus on säilynyt pitkään ihmisten mielissä ja punaisten uhrien häpeällisen kohtelun on sen pohjalta katsottu olevan oikeudenmukaista toimintaa.
Seminaarin alustuksissa vuoden 1918 sodan muistin paikat keskittyivät epävirallisten hauta- ja teloituspaikkojen, sisällissodan muistomerkkien sekä punaisten kuolemien käsittelyn ympärille. Piristävää seminaarikäytäntöä edustivat eri tieteenalojen tutkijoiden kommenttiosuudet, jotka antoivat luvan kehitellä ajatuksia yllättäviinkin suuntiin. Erityisen hedelmällisiä ideoita syntyi varsinkin silloin, kun kommentoijat peilasivat alustuksia omiin tutkimuksiinsa, esimerkiksi VTM Ilona Kemppaisen kommentointi oli kiinnostavaa. Huomionarvoisena seikkana voi kuitenkin pitää seminaarin alustusten "punapainotteisuutta": valkoisen puolen näkökulma tulee esiin FM Riitta Kormanon muistomerkkien takastelua lukuun ottamatta lähinnä kuriositeettina. Toki punaisten nöyrtymisen vaatimus sisällissodan jälkeen on kammottavaa, ja yleensä köyhän kansan tyytymättömyyttä on helppo ymmärtää, mutta sittenkin jäi kaipaamaan FM Jari Heiskasen tavoin valkoisten muisteluperinteen ja muistin paikkojen käsittelyä. Nyt esiin nousi lähinnä valkoisten syyllisyysmotiivit, jotka vuosi 1918 vankileireineen, teloituksineen ja kansan kahtiajakautumisineen jätti jälkeensä. Mielenkiintoinen on myös kysymys siitä, milloin sisällissodan muistot muodostuvat neutraaliksi, yhteiseksi perinnöksemme. Vuoden 1918 sodan muistelijoista lähes kaikilla on henkilökohtainen ja hyvinkin emotionaalinen suhde sodan tapahtumiin. Jopa oman ikäluokkani (1970-luvulla syntyneet) keskuudessa luokkatietoista suhtautumistapaa sisällissotaan on vielä näkyvissä, joskin alueellisia painotuseroja on havaittavissa. Sodan näyttämön alueilla, etenkin Etelä-Suomessa, mielipiteet ja "oman puolen valitsemiset" ovat kärjekkäämpiä kuin muualla. Joka tapauksessa yksiselitteistä kuvaa sisällissodasta ja sen seurauksista ei ole mahdollista eikä tarpeellistakaan muodostaa.
FM Riina Haanpää
Folkloristiikka
Turun yliopisto