Helena Saarikoski: Mistä on huonot tytöt tehty? Tammi 2001, 297 s.
Kun Helena Saarikoski kertoi tytön mainetta ja huoraksi juoruamista koskevasta tutkimuksestaan, muistin heti oman konkreettisen ensikosketukseni kaksinaismoraaliin. Olin 14-vuotias, ensimmäinen seurustelusuhteeni oli juuri kariutunut, koska poika oli mielestäni täysi nössö. Seuraavana päivänä maineeni oli kirjaimellisesti mustamaalattu kaupunginosamme keskeisimmän puhelinkopin sisäseiniin ja ikkunanpuitteisiin: "Anna Anttila LYK 3B on huora; soita Anna puh - - jos tahdot huoraa" ja niin edelleen, aivan täyteen. Ystävättäreni kanssa peitimme huolellisesti merkkaustussilla kaikki tekstit ja päivittelimme, kuinka lapsellisesti ja epäoikeudenmukaisesti poika oli tehnyt – olinhan neitsyt. Vähän meitä kyllä ihmetytti, että sellainen nynny ja epämakee seurakuntanuorikin turvautui moiseen pahojen poikien kypsymättömissä aivoissa syntyvään kostoon.
Helena Saarikoski kertoo kirjassaan, että ensireaktioni hänen tutkimuskohteeseensa oli tyypillinen: jokaisella on kirjan aiheen kuultuaan ollut siitä jotain omakohtaista sanottavaa. Saarikosken kirjasta opin, että suhtautumisemme puhelinkopin negatiiviseen henkilöinformaatioon oli myös hyvin tyypillistä: juuri neitsyyden korostaminen eli "en minä mutta muut" -hyveellisyysstrategia ja hyväksyvä "pojat on poikia" -ajattelu neutralisaatiotekniikkana yhdistyvät usein tyttöjen suojautumiskeinoissa. Huoruutta yleensä tai kaksinaismoraalia emme tuolloin edes kyseenalaistaneet. Myöhemmin kyllä.
Mistä on huonot tytöt tehty? -kirjassaan Saarikoski kuvaa huorittelua ja leimaamista tyttöjen kokemuksena ja tulkitsee kokemuksia tyttöjen elämän tapahtumina, heidän näkemystensä valossa ja tyttökulttuurin näkökulmasta. Kirja kertoo maineesta kulttuurisena käsitteenä ja siitä, millaista moraalia tämä maineen käsite ylläpitää. Maine on kuin käsikirjoitus, joka aktualisoi arvojärjestelmiä. Saarikosken kirjassa on saavutettu kulttuurintutkimuksen kunnianhimoinen päämäärä: lausumattomien itsestäänselvyyksien julkilausuminen, ihmetteleminen, kyseenalaistaminen ja kulttuurisen itseymmärryksen lisääminen. Saarikoski on ottanut ilmiöstä kaiken mahdollisen irti huolellisesti ja punnitusti; aineisto, menetelmät ja tulokset on esitetty perusteellisesti. Hän kirjoittaa sujuvasti jatkaen näin väitöskirjansa Kouluajan kivoin päivä (SKS 1994) linjoilla: tutkimustulokset julkaistaan luettavasti, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti, niin että kohderyhmäkin jaksaa niihin perehtyä. Erityisen hyvin tutkittavia itseään (51 iältään 12 – 55 -vuotiasta kirjoittajaa) palvelee tapaushakemisto, jonka avulla voi lukea yksittäisen vastaajan analyysit, vaikka tunnisteet on tietenkin poistettu. Kirjassaan Saarikoski on onnistuneesti kyseenalaistanut kulttuurisesti opittua. Kirja osoittaa, miten raskasta ja ikävääkin aihetta voi tutkia innostavasti.
Mistä on huonot tytöt tehty? on vain syventänyt käsitystäni siitä, että on se niin väärin! On aivan käsittämätöntä, kuinka vielä nykyään joillain on halua survoa naisia ja tyttöjä huoran ja madonnan lasitölkkeihin. Helena Saarikoski kritisoi kaksinaismoraalin päättömyyttä viisaasti ja tyhjentävästi. Romanttinen rakkausideologia ja vakituisen seurustelusuhteen vaativa seksuaalisuus on kulttuurissamme kristinuskoakin voimakkaampi kansanomaisen ajattelun tekijä ja rakkaudettoman "huoruuden" norminvartija. Saarikoski pitää "huonoa naista" ja "huoraa" suoranaisena kulttuurin ydinkuvana, ei esimerkiksi jonkun ikäryhmän tai sukupolven ohimenevänä marginaali-ilmiönä, vaikka huoraksi haukkuminen keskittyykin peruskoulun yläluokille.
Saarikosken mukaan yksi tärkeä tyttö- ja naiskulttuurin päämäärä on naisen seksuaalisuuden kolmas kategoria: positiivinen omasta naiseudestaan aktiivisesti nauttiva nainen, jonka naiseus ei ole seksiobjektiaseman määrittelemä. On kuitenkin vaikea vastustaa kahtia jakavaan ja kaikenkattavaan dikotomiaan perustuvaa, rakenteeltaan voimakasta, käsitteellisesti selkeää ja itseään oikeuttavaa ajattelun mallia, johon toisaalta torjutun, poissuljetun huoran ja toisaalta ylistämällä alistetun äitivaimon kahdentuma perustuu. Ilman kolmatta seksuaalisuuden kategoriaa nainen voi vain hävitä naisellisuuden roolikirjossa: "huorana" häviää sosiaaliset kasvonsa ja "madonnana" uhraa seksuaalisuutensa ja itsemääräämisoikeutensa. Saarikoski muistuttaa kuitenkin, että huorittelu on sukupuoleen kohdistuvaa vallankäyttöä, jolla ei useinkaan ole mitään tekemistä seksin tai seksuaalisuuden kanssa.
Homoksi haukkumista pidetään huoraksi leimaamisen poikiin kohdistuvana vastinparina. Molemmat toimivat pakollisen heteroseksuaalisen seurustelun palveluksessa ohjatessaan nuoria vakituiseen heteroseurusteluun. Homottelua pahempaa, suurempaa syyllisyyttä, vihaa, yhteisön ahdistusta ja aggressiota kantavaa leimaamista on insestiepäily. Insestiepäily merkitsee huoraksi leimaamisen kaltaista noitavainomaista kohtalokasta syyttelyä, josta kohteen on mahdotonta puhdistautua. Mutta kulttuurissamme on olemassa olevina ilmiöinä sekä yksimielisesti tuomittu insesti että hyväksytty homoseksuaalisuus – "huoruutta" ilmiönä sen sijaan ei ole olemassa kuin naisiin (mieli)valtaa käyttävien näkökulmasta.
Kirjan viimeinen eli kymmenes luku käsittelee huoraksi nimittelyä koulukiusaamisena. Luku on tärkeä. Vaikka erityisen vahingollista, suoranaista perheväkivaltaa, on kotona tapahtuva huorittelu, nöyryyttää ilmiö tyttöjä ja naisia ja ylläpitää arvostuseroja nimenomaan koulumaailmassa. Silti opettajat kieltäytyvät säännönmukaisesti koko asian käsittelemisestä. Saarikosken mukaan opettajat ja muut aikuiset usein hyväksyvät pohtimatta ja kyseenalaistamatta kulttuurin itsestäänselvät oletukset, joihin kuuluvat käsitykset naissukupuolen vähempiarvoisuudesta ja kuritettavuudesta. Huorittelua saatetaan jopa pitää sukupuolikurin ylläpitämisen kannalta suotavana ilmiönä. Tehokas puuttuminen huoritteluun edellyttääkin omien oletusten kyseenalaistamista, johon yleensä liittyy muutosvastarintaa.
Tytön on hyvin vaikeaa, mahdotontakin, puhua huoraksi leimaamisesta aikuisten kanssa, niin koulussa kuin kotona. Kiusattu voi saada apua vain ystäviltään, koska esimerkiksi koulukuraattori voi kieltää koko huoraksi leimaamisen olemassaolon. Aineistoesimerkeissä huoraksi leimautuminen on kuitenkin niin häpeällistä, suorastaan stigmatisoivaa, että leimattu tyttö saattaa sen vuoksi menettää kaikki ystävänsä. Toivottavasti kaikki nuorten kanssa työskentelevät lukevat tämän kirjan, eikä siitä nuorten vanhemmillekaan haittaa koituisi. Positiivinen sukupuoli-identiteetti on niin suuri elämää kannatteleva voima, että sen puuttumista tuskin kenellekään soisi.
Folkloristien tutkimusaiheet ovat yleensäkin niin mielenkiintoisia, että toivoisin muidenkin ottavan mallia: kirjoitetaan tärkeitä ja kaupallisestikin kustannettuja kirjoja kaikenlaisille lukijoille, ei vain omaa lukeneisuutta ja tutkijapätevyyttä alleviivaavia raskassoutuisia tutkimuksia ylevistä aiheista pienelle kansanperinteen tutkijakunnalle!
Pidän kirjan nimestä, joka viittaa tuttuun lastenloruun. Ehkäpä koko Helena Saarikosken nais- ja nuorisotutkijan ura pohjaa sen kyseenalaistamiseen, että tytöt ja pojat olisi muka tehty niin eri aineksista. Olisin halunnut ahmia herkullisiin, kuin karkkipapereihin, käärityn kirjan kerralla, mutta rankan aiheensa ja perinpohjaisuutensa vuoksi sen pureskelu vaati hengähdystaukoja. Suojapaperin shokeeraavat pinkkikuviot toivat mieleeni Nanne Praudan ehdotuksen Nykytaiteen museo Kiasman rakennustyömaan aidaksi, joka sensuroitiin. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa tyttömäisyyttä hehkuva fosforipinkki, Valintatalon vanhan, jo kulttuuri-ikoniksi kohonneen muovipussin vaaleanpunainen, ei ole sovelias edes väliaikaisen suoja-aidan väriksi. Makean karamellikannen kontrastina sisäsivujen mustavalkovalokuvat kertovat vakavammasta ja totisemmasta tyttöelämästä. Kannen on suunnitellut Tuija Kuusela ja kuvat valikoinut Anne Isomursu.
FL Anna Anttila
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto
anna.anttila (at) helsinki.fi