Hilkka Helsti: Kotisynnytysten aikaan. Etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalituksen konflikteista. SKST 785, Helsinki. 2000. 439 s.
Hilkka Helstin väitöskirja kotisynnytysten ajasta ja synnytyskulttuurin murroksesta avaa mielenkiintoisia näkökulmia äitiyteen ja maalaisnaisten elämään 1900-luvulla. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata raskauteen, synnytykseen ja lapsivuodeaikaan liittyviä tapoja ja käsityksiä ennen äitiysvalistuksen ja neuvoloiden aikaa, mutta yhtä lailla ristiriitoja kansan (tässä äitien) ja kansanvalistajien välillä. Nimenomaan 1900-luvun alkupuoli ja keskivaihe oli voimaperäisen äitiysvalistuksen aikaa, jolloin raskauteen ja synnyttämiseen liittyvät kansanomaiset tavat haluttiin kitkeä pois. Kansanomaisen synnytyskulttuurin lisäksi Helsti valottaakin tutkimuksessaan kätilöiden ja lääkäreiden ihanteita raskaudesta ja synnyttämisestä sekä äitiydestä yleisemminkin.
Kotisynnytysten aikaa sekä synnytykseen ja äitiyteen liittyvää murrosta tarkastellaan erityyppisten aineistojen pohjalta. Keskeisenä lähteenä ja myös koko tutkimuksen innoittajana on Museoviraston vuonna 1989 keräämä noin 800 vastausta käsittävä muistitietoaineisto. Valistajien käsityksiin ja ajatuksiin tutkija on perehtynyt tarkastelemalla Kätilölehden vuosikertoja 1896-1950 ja kätilöiden omaelämäkertoja. Virallinen kanta synnytyskulttuuriin ja äitiyteen taas paljastuu komiteamietintöjen kautta. Tutkimuksessa on myös hyödynnetty aihepiiriin liittyvää kaunokirjallisuutta.
Tutkimus jakaantuu kahteen laajempaan, vankasti tutkimusaineistoon pohjautuvaan kokonaisuuteen. Johdantolukujen jälkeen kuvataan kotisynnytysten aikaa eli elämää ilman äitiysvalistusta, jolloin raskauteen ja synnyttämiseen liittyvä häpeä ja sittemmin raatajaäiti-mentaliteetti määrittivät äitiyttä ja naiseutta. Äidit ja valistajat -osiossa taas keskitytään, kuten kirjan alaotsikkokin kertoo, äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteihin. Tutkija kuvaa vanhan ja uuden synnytyskulttuurin yhteentörmäyksiä ja tuo kiinnostavasti esille, kuinka valistajien ihanteet ja äitien todellisuus eivät aina kohdanneet. Tutkimuksessa maalaisnaisia ei ole tarkasteltu pelkästään valistuksen vastaanottajina vaan aktiivisina toimijoina, joilla oli oma kulttuurinsa omine käsityksene ja tapoineen, ja joiden elämän todellisuuteen valistajien ideaalit eivät välttämättä kovin hyvin sopineet.
Hilkka Helstin mukaan 1800-luvun synnytyskulttuurin yhteisenä nimittäjänä oli reproduktiotabu. Kansanuskoon ja kristilliseen perinteeseen nojaavan ajattelutavan mukaan menstruoiva, lasta odottava ja synnyttävä samoin kuin kuin lapsivuoteessa oleva äiti on saastainen. Hedelmällisyysiässä olevan naisen elämää leimasikin häpeä ja salailu, joka tuli ilmi myös raskauden ja synnyttämisen yhteydessä.
Saastaisessa tilassa oleva, esimerkiksi lasta odottava tai menstruoiva nainen ei olisi periaatteessa saanut käsitellä elintarvikkeita, liikkua ulkona tai olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Hilkka Helsti toteaa, että joissakin paikoin kiellot ovat olleet ankaria ja voimakkaasti yhteisöllisesti sanktioituja, mutta toisaalla niistä ei ole edes tiedetty. Välttämiskäyttäytymisen toteuttaminen ei olekaan käytännössä ollut aina mahdollista, sillä onhan esimerkiksi raskaana olevan naisen pitänyt normaaliin tapaan tehdä töitä eli olla tekemisissä perheenjäsentensä, ruokaa tuottavien kotieläinten samoin kuin elintarvikkeiden kanssa. Tutkija kysyykin aiheellisesti, kuinka lasta odottava äiti on voinut salata raskautensa ja samalla siihen vedoten kieltäytyä töistä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä.
Helstin mukaan "salaaminen ja rajoitukset muodostivat jonkinlaisen yleisen häveliäisyystilan jonka sisältönä oli pikemminkin raskausaiheen välttäminen keskusteluissa samoin kuin muut rituaaliset välttämiskäytännöt - ei välttämättä raskaustilan tosiasiallinen salaaminen." Vielä 1950-luvulla raskaus oli monin paikoin tabu ja raskautta salattiin ihan konkreettisestikin. Raskaudelle ja synnytykselle keksittiin mitä erilaisempia kiertoilmauksia, joista osa on käytössä edelleenkin (esim. olla siunatussa tilassa, pieniin päin tai paksuna). Varsinkin runsaslapsisissa perheissä raskauden häpeällisyys liittyi naapureiden ja kyläläisten uteliaisuuteen ja "joko se taas odottaa" -arveluihin.
Reproduktioon liittyviä asioita leimasi yleensä ottaen häveliäisyys. Sitä paitsi kainostelua ja häpeilyä pidettiin hyvänä käytöksenä ja siten raskaudestaan avoimesti puhuvaa naista olisi pidetty omituisena ja typeränä.Tytöt oppivat äitiensä ja muiden naisten käyttäytymisen pohjalta, mistä sai puhua ja mitä aiheita taas oli vältettävä. Sukupuolielämästä, kuukautisista, raskaudesta ja synnytyksestä ei yleensä puhuttu ("Sukupuolikasvatus oli olematonta, äiti sanoi vain että "pidä Jumala mielessäsi". eikä muuta. Eväät olivat heikot sillä linjalla." ) Lapsilta äidin raskaus ja synnytys salattiin huolellisesti. Aikuisten kehittämät selitykset vauvan ilmaantumiseen ovat olleet mitä mielikuvituksellisimpia. Pikkusisko tai -veli saattoi löytyä saunan maalattian alta tai kätilö oli tuonut hänet laukussaan. Huikein kuulemani sepitelmä on äidilleni esitetty kertomus siitä, kuinka sota-aikana syntynyt pikkusisko oli tipahtanut kodin lähistöllä pörräävästä lentokoneesta.
Raskaana olevan naisen ajateltiin paitsi saastuttavan muita niin myös itse olevan alttiina vaaroille. Sekä herkässä tilassa olevaa äitiä että sikiötä uhkasi paha silmä - näin ollen raskaus piti salata mahdollisimman kauan. Raskautta ei välttämättä huomattu ainakaan kovin varhaisessa vaiheessa, sillä raskaana olevat naiset pukeutuivat tavanomaisiin vaatteisiinsa, jotka sitä paitsi peittivät hyvin pyöristyvän vatsan. Varsinkin esiliinan ja huivin pitäminen oli suotavaa, koska ne monenlaisten amulettien tapaan suojasivat pahalta silmältä. Odottavan äidin oli parasta pysytellä kotipiirissä, sillä muualla hän oli helpommin alttiina silmäykselle.
Synnytyspaikan valinnan ratkaisi ennen kaikkea pyrkimys synnytyksen salaamiseen. Varsinkin 1800-luvulla oli tavallista synnyttää saunassa tai jopa navetassa tai muissa karjasuojissa. Vähin erin asuinhuoneissa synnyttäminen alkoi yleistyä. Saunassa maallikkokätilö (paarmuska, pirttimuori, paapo) saattoi lukea loitsuja tai tehdä taikoja ulkopuolisilta salassa. Siellä oli myös hyvä valmistaa synnytystä edistäviä valu- eli väitösvesiä ja hauteita. Aina ei ollut maallikkokätilöäkään saatavilla; tuolloin synnytyksessä avusti synnyttäjän anoppi, äiti tai jopa perheen tyttölapsi, muttei lapsen isä. 1900-luvun alkupuolella kuvaan astuivat koulutetut kätilöt.
Tabuperusteiseen synnytyskulttuuriin liittyi olennaisesti myös synnytyksen jälkeinen puhdistautuminen. Riiteistä tavallisin oli kirkottelu, mutta myös rituaalisella saunakylvyllä tai viinanjuonnilla on ajateltu olevan puhdistava vaikutus. Kirkotteluperinteen vallitessa äiti on periaatteessa joutunut olemaan noin kuusi viikkoa eristyksissä eli siiheksi kun jälkivuoto lakkasi. Puhdistautuminen tapahtui joko kirkossa tai pappilassa. Riittiin liittyi papin rukous ja kättely. Aviottomille äideille ja lapsensa tahattomasti tukehduttaneille äideille oli omat kirkottelukaavansa.
Hilkka Helstin mukaan reproduktiotabuun liittyneet tavat alkoivat menettää merkitystään 1800-luvun loppupuolella. Vähin erin tapahtunut synnytyskulttuurin murros näkyi mm. kirkotteluperinteen hiipumisena ja saastaisuuteen liittyvien käsitysten ja varsinkin käytänteiden muuttumisena.
Tutkimuksessa tarkastellaan kotisynnytysaineistossa esiintyviä sankaritarinoita uudenlaisen synnytyskulttuurin ilmauksina. Tarinat vahvoista, töidensä lomassa synnyttäneistä naisista kiistävät reproduktiotabun ja tuovat esiin uuden moraalisen järjestyksen, jossa työ nostetaan ensisijaiseksi myös synnyttävän naisen elämässä. Sankaritarinoissa raskaana oleva nainen tekee töitä viimeiseen asti ja pyöräyttää lapsen yksikseen ja vaikeuksitta. Hänellä ei ole avustajaa ja synnyttäminen on kaikin puolin yksinkertainen tapahtuma ("Liisa meni aamulla niitylle työhön, siellä alkoivat poltot. Liisa meni sileän kiven päälle, tekaisi pojan, jonka kääri esiliinan ja hameen helmoihin ja kantoi kotiin.") Synnytyksen jälkeen äiti jatkaa töiden tekoa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ("Niinistön emäntä ei ottanut synnytyksen ajaksi pieksujakaan jalastaan ja jatkoi töitään synnytyksen jälkeen" ).
Helsti toteaa, että tarinoilla on otettu kantaa aiemmin vallitseviin käsityksiin synnytyksestä, äitiydestä ja naisen saastaisuudesta. Tarinoiden teemat viittaavat implisiittisesti tabukieltoihin, jotka aiemmin muodostivat äideille ja koko yhteisölle kulttuurisen toimintamallin. Kun sankaritarinan äiti jatkoi heti synnytyksen jälkeen työntekoa, niin perinteisen käsityksen mukaan epäpuhdas äiti ei olisi saanut liikkua ulkona saati valmistaa ruokaa perheelleen. Ennen oli niinikään ajateltu, että synnyttäjä ja vastasyntynyt olivat suojattomia ja alttiina silmäykselle, mutta näistä käytänteistä sankaritarinan äiti ei näytä piittaavan, vaan jättää lapsen yksikseen tupaan tai jopa pellonpientareelle ja jatkaa kaikessa rauhassa töitään.
Hilkka Helstin mukaan "työn lomassa, ilman kenenkään apua synnyttäneistä naisista kertomalla on kommentoitu alun perin synnytystabua ja saastaisuuskäsityksiä". Hän kuitenkin hyvin aiheellisesti jatkaa aiheen pohdintaa pidemmälle ja kysyy, aiheutuiko synnytyskulttuurin muuttuminen pelkästään siitä, että naiset olisivat tietoisesti halunneet kyseenalaistaa aiempia reproduktiotabuun perustuvia käsityksiä ja käytänteitä, koska ne ovat rajoittaneet naisten työnteko ja perheen toimeentuloa. Tutkijan mukaan uskomus kovan työnteon hyödyistä synnyttäjälle ja synnyttämiselle on yhtä lailla voinut muuttaa synnytyskulttuuria. Työstä tuli nyt naisen kunnia ja pikaisesta työhön ryhtymisestä normi, jossa ei ollutkaan enää kysymys äidin valinnasta.
Muistitietoaineiston tarinoissa rakennetaan tulkintaa vahvasta suomalaisesta naisesta. Tarinoissa tulevat esille monet työn kannalta myönteiset ominaisuudet: terveys, työkyky, ripeys, neuvokkuus, monipuolisuus, sisukkuus, sitkeys ja ahkeruus. Kerronnassa on läsnä myös nykyhetki, sillä entisaikain työteliäät, vaatimattomat, tyytyväiset ja iloiset maalaisnaiset vertautuvat nykyisiin äiteihin, joilla on kertojien käsitysten mukaan helppo elämä pitkine äitiyslomineen ja muine sosiaalise etuineen ja jotka eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä: "Sellaisia ihmiset olivat ennen, olisi hyvä tietää nykyajan synnyttäjien ja valittajien".
Kertomuksissa otetaan myös kantaa äitiyteen. Viime vuosisadan agraarisessa elämänpiirissä hyvä äitiys kytkeytyi selkeästi työhön. Hyvä äiti elätti perheensä tekemällä työtä ja samalla opettamalla lapsensakin työntekoon. Kunnon maalaisäiti ei uhrannut aikaa lapsen kanssa seurusteluun, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei lapsista olisi välitetty tai huolehdittu.
Hilkka Helsti toteaa, että vaikka kotisynnytysten ajassa olisi aineksia yhtä lailla myös kauhutarinoihin, elävät perinteessä sitkeämmin raatajaäiteihin liittyvät tarinat. Muistitietoaineistonsa tunteva tutkija pitää varmana, ettei runsas kerronta helpoista, omatoimisista ja ilman lepoa hoituneista synnytyksistä tarkoita sitä, että tällaiset synnytykset olisivat olleet yleisiä. Hän kysyykin, ovatko positiiviset näkemykset naisten vahvuudesta myöhäsyntyistä maalaisromantiikkaa vai paheksutaanko näiden kertomusten kautta nykyaikaista synnytyskulttuuria. Tarinoita ei pidäkään lukea pelkästään tiedonantoina entisaikain elämästä, sillä kuten Hilkka Helsti muistuttaa, perustuu sankaritarinoiden suosio ja niiden säilyminen metaforiseen merkitykseen eikä pelkästään niiden faktiseen alkuperään, vaikka tarinoiden henkilöt oletettavasti ovatkin todellisia henkilöitä ja tarinat ovat kertojilleen ja kuulijoilleen tosia.
Siirryttäessä tabuihin perustuvasta synnytyskulttuurista työn eetosta ja äidin perheenelättäjämallia korostavaan synnytyskulttuurin tapahtui maailmankuvan muutos, jossa työnteolla alettiin korvata monia kulttuurisia käsityksiä ja menettelytapoja. Tutkija viittaa reproduktiotabun murtumisen ja maatalouden tuotantorakenteen muuttumisen samanaikaisuuteen. Nähdäkseni tämä onkin hyvin todennäköinen selitys äitiyden ja siihen liittyvien käytäntöjen muuttumiselle. Suomalainen maatalous muuttui 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa lypsykarjavaltaiseksi. Vanhastaan nimenomaan naiset hoitivat lypsykarjan eivätkä miehet ryhtyneet lypsämään edes vaimon ollessa lapsivuoteessa. Äiti ei yksinkertaisesti voinut maata lapsivuoteessa päiväkaupalla, koska tuolloin karja ja muutkin maatalouden työt olisivat jääneet hoitamatta. Käsitys synnyttävän tai synnyttäneen naisen saastaisuudesta sai väistyä, kun oli kyse toimeentulosta.
Museoviraston kotisynnytysaineistossa ovat painottuneet onnistumiskertomukset ja harvinaisempia ovat tarinat, joissa kerrotaan synnyttämiseen liittyvästä tuskasta, epäonnistuneista ja vaikeista synnytyksistä, yksinsynnyttäneen naisen peloista ja epätoivosta, synnytyksessä kuolleista lapsista, lapsivuoteeseen menehtyneistä äideistä, naisten terveydellistä ongelmista tai uupumuksesta. Vaikka sankaritarinoiden perusteella voisi niin luulla, ei äitiys ennenkään ollut helppoa ja synnyttäminen vaivatonta. Sankaruuden ja selviämisen teemojen lisäksi Hilkka Helsti onkin halunnut tutkimuksessaan tuoda esille myös elämän vaikeuden. Muistitietoaineiston kertomuksia on täydennetty kaunokirjallisuuden kuvauksilla naisten elämästä sekä heidän ongelmistaan ja ratkaisuistaan.
Kuvatakseen naisten elämän ankaruutta on tutkija nostanut esille lapsen kuoleman toivomista ja surmaamista koskevaa aineistoa. Helstin mukaan entisajan äitien hartioille oli sysätty suuri vastuu - nainenhan vastasi niin raskaudesta kuin lapsen hoidostakin. Lapsen isä, oli hän sitten naimisissa lapsen äidin kanssa tai salaiseksi jäänyt siittäjä, vetäytyi vastuusta. Aviomies saattoi jopa syyttää vaimoaan siitä, että tämä oli taas raskaana. Ja eiväthän miehet tunnetusti osallistuneet, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, lasten hoitoon. Yhden kirjoittajan vastaus puhuu selvää kieltä: "Kyllä osa miehistä olivat täysin piittaamattomia, äidin vointiin, synnytykseen ja sitten vauvan hoitoon. Kyllä omakohtaisesti olen saanut karvaasti kokea."
Karut tarinat lastenmurhista (mm. Canthin Anna-Liisa), enkelintekijöistä ja lasten huonosta hoidosta, kuoleman kehtolaulut ja itkuvirret samoin kuin kerronta äideistä, jotka toivoivat lastensa kuolemaa, tuovat esille agraarisen elämänmuodon kääntöpuolen. Lapset eivät suinkaan aina olleet Herran lahjoja eivätkä kaikki äidit rautaa.
Tutkijan mukaan kysymys lapsen kuoleman toivomisesta ja sen aiheuttamisesta on monisäikeinen. Se muodostaa "ankean elämän takkuisen vyyhden", jossa kansan uskon tarjoamiin legitiimeihin selitysmahdollisuuksiin voi kietoutua säikeitä rationaalisuudesta, häpeästä, yksinäisyydestä ja väsymyksensekaisesta epätoivosta.
Jo ennen tehokkaiden ehkäisyvälineiden aikaa perheet, ja yleensä nimenomaan naiset, pyrkivät rajoittamaan lapsilukua. 1800-luvun lopulla, mutta varsinkin 1900-luvun alussa, syntyvyyttä pyrittiin tietoisesti säännöstelemään. Vähin erin perhesuunnittelua alettiin pitää järkevien ja tiettyyn itsehillintään kykenevien ihmisten merkkinä, jolloin taas monilapsisten perheet joutuivat pilkan kohteeksi. Konstit olivat kuitenkin vielä huonot ja vahinkoja sattui tämän tästä.
Elinolojen vaikeudesta ja maalaisnaisen elämän ankaruudesta kertovat laittomien aborttien määrät ja niitä seuranneet kuolemantapaukset. Epätoivottuja raskauksia keskeytettiin hengenvaarallisin keinoin. Arviolta puolet naisista sai itseoppineen sikiönlähdettäjän tekemästä keskeytyksestä kuumeilevan tulehduksen, kun taas keskeytyksen jälkeinen verenmyrkytys johti pahimmillaan kuolemaan. Väestöpolitiikan puolestapuhujat olivat ilmiöstä huolissaan, muttei yksin aborttien vaarallisuuden takia. Yhteiskunta kaipasi lisää lapsia ja äitien olisi pitänyt ymmärtää, että lapsi kuului nimenomaan yhteiskunnalle. Niin ehkäisyn kuin keskeytystenkin sekä sitä joskus seuranneen lapsettomuuden takia menetettiin kansalaisia. Kätilölehdessä vuonna 1944 olleen artikkelin mukaan ratkaisuna ongelmaan olisi äitiyden jalon kaipuun ja äidin vaiston herättäminen äideissä.
Naisten omat kokemukset ja yhteiskunnan virallinen näkemys perheen koosta eivät kuitenkaan vastanneet toisiaan. Lääkärit, kätilöt ja muut kansanvalistajat ajoivat suurta lapsilukua suosivaa väestöpolitiikkaa. 1930-luvun sosiaalipoliittiset uudistukset, äitiysavustus ja lapsilisät, olivat nekin osaltaan ajamassa samaa asiaa. Kansalaiset eivät kuitenkaan halunneet lisääntyä väestöpolitiikan oppien mukaisesti, muun muassa siksi, että suurperheet kuluttivat enemmän ja veivät myös äidiltä mahdollisuuksia tuottavaan työhön. Sitä paitsi ajateltiin, että oli moraalitonta, jos hankki lapsia enemmän, kuin mitä pystyi kunnialla elättämään. Hilkka Helsti arvelee, että myös suhde lapseen muuttui. Lapsikuolleisuus oli pienentynyt ja vanhemmat halusivat antaa lapsilleen, joilla nyt oli aiempaa paremmat mahdollisuudet elää aikuisikään asti, ihmisarvoisen tulevaisuuden. Yleensä ottaen elämää alettiin suunnitella enemmän kuin aiemmin ja myös perheen kokoon kiinnitettiin siksikin huomiota.
Yhtenä äitiysaiheisen valistuksen keskeisistä saavutuksista oli 1900-luvun alussa syntynyt neuvolainstituutio, jonka taustalla olivat väestöpoliittiset ja lääketieteelliset ajatukset. Koululääketieteen kanssa ristiriitaiset kansanomaiset tavat haluttiin kitkeä pois ja tilalle tarjottiin mm. terveysvalistusta ja hygieniaoppeja. Tavoitteena oli - ei enempää eikä vähempää - saada kaikki synnyttävät äidit turvautumaan lasta odottaessaan ja synnyttäessään koulutettuun kätilöön ja tarvittaessa synnytyssairaalaan. Houkutukseksi nousi äitiyspakkaus, jota ei saanut, ellei käynyt neuvolassa ennen neljännen raskauskuukauden loppua. Neuvolatoiminta tuli koko maata kattavaksi 1940-luvulla.
Neuvolatoiminnan käynnistyminen ja vakiintuminen aiheutti kulttuurisia konflikteja ja mittavan murroksen suhteessa raskauteen ja synnytykseen. Neuvolatoiminnan idea samoin kuin neuvoloiden ohjeet olivat ristiriidassa perinteisten käsitysten ja käytäntöjen kanssa. Kun aiemmin raskautta pyrittiin peittelemään ja yleensäkin lisääntymiseen liittyviin asioihin suhtauduttiin häveliäästi, niin nyt naisten olisi pitänyt mennä neuvolaan keskustelemaan raskauteen liittyvistä asioista terveydenhoitajan kanssa. Tutkijan mukaan suurin kynnys neuvolaan lähtemiselle oli paljastumisen pelko, jonka taustalla oli raskauteen liittyvä häpeä. Kätilöt ja lääkärit eivät kuitenkaan ymmärtäneet kansan käsityksiä, vaikka niistä olivatkin tietoisia. Kätilölehdessäkin hehkutettiin äitiyden, lapsen odottamisen ja saamisen pyhyyttä elämän perustotuutena. Reproduktiotabua pidettiin jopa äitiyden vastaisuutena ja kansan harrastama häveliäisyys yhtä lailla kuin pilailukin haluttiin korvata äitiyden kunnioittamisella ja arvonannolla.
Agraarikulttuurissa työ oli ollut naisen kunnia ja nainen oli ensisijaisesti perheenelättäjä miehensä ohella. Uudet naisen paikkaa, tehtävää ja ominaisuuksia määrittävät ajatukset, jotka kumpusivat lähinnä nousevan keskiluokan piiristä, painottivat hoiva- ja kotitalousmallia. Naisen tahdottiin luopuvan perheenelättäjyydestä, jolloin hän olisi voinut täysipainoisesti keskittyä kodin ja perheen tarpeille. Isän haluttiin elättävän perheensä ja äitiydestä tuli naisen ensisijainen toimialue.
Keskeiseksi uudenlaisen äitiyden ja naiseuden rakentamisessa nousi puhtaus. Naisen elämän keskipisteeksi nousseen kodin ja sen asukkaiden piti olla puhtaita - sekä konkreettisesti että symbolisesti. Puhtausvalistus kuului olennaisena osana naisille suunnattuun neuvontaan, jota keskiluokan yhdistysten lisäksi harjoitettiin myös työväenluokan piirissä. Hilkka Helsti toteaa, että puhtaus sai aivan erityisen merkityksen kätilöiden työssä ja heidän harjoittamassa äitiysvalistuksessa. Lääkärit olivat puhtausrituaalin asiantuntijoita, kun taas heidän kouluttamansa kätilöt varsinaisesti tekivät työtä juurruttaakseen uutta hygieniaan pohjaavaa ajattelutapaa ja siihen liittyviä käytänteitä kansan keskuuteen.
Puhtaan äitiyden idea asettui rinnakkain synnytystä koskevien perinteisten epäpuhtauskäsitysten kanssa. Kun naiset aiemmin ajattelivat olevansa epäpuhtaita ja saastaisia raskaana ollessaan ja myös synnytyksen jälkeen, niin nyt äitiys nostettiin arvoonsa ja perinpohjaisilla synnytykseen liittyvillä puhtausrituaaleilla pyrittiin häivyttämään käsitys synnytyksen ja yleensäkin naiseuden saastaisuudesta. Bakteerista tuli biolääketieteellisen synnytysrituaalin myötä synnyttäjän uusi symbolinen vihollinen ja hygienian uskottiin auttavan tämän kukistamisessa. Samalla muuttui synnytyskulttuuri sikälikin, että äidin rituaalisen puhdistamisen auktoriteetti siirtyi papilta lääkärille ja kirkottaminen ei enää ollut relevantti tapa äidin puhdistautumiseen.
Synnytykseen, joka edelleen tapahtui kotona, mutta jossa nyt avusti kätilö, kuului monia pesu- ja siivoustoimenpiteitä, joita kansan parissa kummasteltiin. Kätilöt puolestaan ihmettelivät synnytysapua tarvitsevien naisten ja heidän lastensa samoin kuin kotiensa siivottomuutta. Monenlaisia yhteentörmäyksiä sattui. Kätilöt olivat huolissaan kansan käyttämistä vuodevaatteista ja siitä, ettei kodeista löytynyt puhtaita liinavaatteita. Synnyttäjät taas ihmettelivät sitä, miksi vuoteessa olisi nyt pitänyt olla puhdas lakana, kun ennen aluseksi oli käynyt likainen vaate, esimerkiksi miehen paita, koska siinä ajateltiin olevan synnyttäjää ja lasta suojaavaa maagista voimaa.
Uudet opit eivät niin vain toteutuneet. Valistus tuli ylhäältäpäin eikä siinä otettu huomioon agraarisen elämän todellisuutta. Hilkka Helstin mukaan siisteysvaatimusten torjunta ilmaisee tärkeitä kulttuurisia eroja. Kansalla oli oma kulttuurinsa, johon valistajien aatteet eivät saumattomasti sopineet. Kätilöt olivat toiminnallaan mitätöimässä naisten omia käsityksiä äitiydestä, perheen elättämisestä ja huolehtimisesta samoin kuin likaisuudesta ja puhtaudesta eikä näin ollen ole ihme, että he kokivat vastustusta. Vastarinta oli kuitenkin lähinnä passiivista.
Hilkka Helsti on onnistunut tutkimuksessaan kuvaamaan kiinnostavasti äitiyden konstruoimista ja synnytyskulttuurin muutosta 1800-luvulta aina siihen asti, kun sairaalasynnytyksestä tuli normi. Muistitiedon kautta lasten odottamisesta ja synnyttämisestä samoin kuin maalaisnaisten todellisuudesta hahmottuu värikäs kuva. Kaunokirjallisuus taas tuo etnografiaan aikalaisnäkökulmaa ja syvyyttä. Kätilöiden muistelmien ja Kätilölehden artikkeleiden kautta peilataan valistajien ja yhteiskunnan virallista, kansan uskomuksista ja näkemyksistä poikkeavaa kantaa. Suhteellisen runsaiden ja välillä aika pitkienkin aineistoviittausten avulla tutkija on antanut äänen kotisynnytysten aikaa muisteleville kertojille - niin kansannaisille kuin kätilöillekin.
Joissakin aiemmissa suomalaisen kodin ja perheen syntyä koskevissa tutkimuksissa (esim. Markkola 1994, Ollila 1993) erilaisten aineistojen käyttö ja niiden kautta hahmottuva mikro- ja makrotason tarkastelu ja yhdistäminen on jäänyt puolitiehen, mutta mielestäni juuri tässä Helsti on nyt onnistunut. Tutkimus osoittaa hyvin sen, että ulkoapäin tuleva valistus ei noin vain ilman ristiriitoja ja vastarintaa uppoa kansan syviin riveihin, kun sillä ei ole kosketuspintaa valistuksen vastaanottajien arkisen elämään. Jos taas ilmiötä tarkastellaan pelkästään valistajien näkökulmasta, esimerkiksi kätilöiden kirjoitusten pohjalta, voisi muodostua käsitys siitä, että ihanteet ovat yhtä kuin eletty todellisuus.
Vaikka tutkija onkin keskusteluttanut hyvin erilaisia aineistoja, niin hän ei ole juurikaan pohtinut erilaisten aineistojen olemusta tutkimuksen lähteenä. Olisin mielelläni lukenut enemmän pohdintoja siitä, millaisia erilaiset aineistot ovat luonteeltaan ja miten niitä on käytetty etnografian rakentamisessa. Vaikka kaunokirjallisuus onkin kiinnostava lähde myös meille perinteentutkijoille, niin on muistettava, että kaunokirjallisen tekstin tavoitteet ovat yleensä taiteelliset eikä sitä voi tutkimuksen aineistonakaan käyttää ihan samalla tavoin kuin esimerkiksi arkiston tai muun muistitietoaineistoa keräävän tahon järjestämän keruukilpailun vastauksia. En tällä tarkoita, että tutkimuksessa olisi pitänyt lähteä pohtimaan aineistoon vaikuttavia tekijöitä yhtä tarkasti kuin esimerkiksi parissa folkloristisessa väitöskirjassa (Peltonen 1996, Pöysä 1997), koska tämän tutkimuksen tavoitteet ovat toisaalla. Kuitenkin minua, tutkimusaineiston tuottamisprosessista kiinnostuneena tutkijana, hieman häiritsi se, ettei näitä kysymyksiä ole tarkasteltu kovinkaan laajasti edes tutkimuksen johdannossa.
Sen sijaan tutkijan oman äitiyden tuominen mukaan tutkimukseen ja omista synnytyskokemuksista kertominen samoin kuin oman ymmärryksen muotoutuminen muistitietoaineiston äärellä valottaa mielenkiintoisesti koko aihepiiriä. Tutkija-Helsti on eittämättä tarkastellut synnytyskertomuksia oman elämänsä ja kokemustensa läpi ja näin ollen äiti-Helsti on myös valmiissa tutkimuksessa mukana lukijana, tulkitsijana ja kirjoittajana. On positiivista, että tutkijan osuus tunnustetaan ja vieläpä ansiokkaasti ylöskirjoitetaan. Samoin myös tutkimuksen lukija, vastaanottaja, peilaa tutkimusta omaan elämäänsä. Aloin itsekin tätä väitöskirjaa lukiessani muistella omia synnytyksiäni ja miettiä niin omia kuin äitini ja mummoni elämänehtoja ja äitiyttä yleensäkin.
Hilkka Helstin väitöskirja kotisynnytysten ajasta on kaiken kaikkiaan hyvin kirjoitettu ja rakennettu tutkimus. Kaiken todennäköisyyden mukaan se, kuten hyvien perinteentutkimuksen alan tutkimusten pitääkin, kiinnostaa myös muitakin kuin tutkijoita. Teoksen valmistumisen aikoihin aihe ainakin oli hyvin esillä tiedotusvälineissä. Tässä tutkimuksessa kiinnostava aihe on saanut arvoisensa käsittelyn.
Markkola, Pirjo 1994, Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia Tutkimuksia 187. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
Ollila, Anne 1993, Suomen kotien päivä valkenee... Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia Tutkimuksia 173. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
Peltonen, Ulla-Maija 1996, Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. SKST 657. Helsinki.
Pöysä, Jyrki 1997, Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä. SKST 669. Helsinki.
FM Elina Makkonen
Joensuun yliopisto
emakkone@cc.joensuu.fi