Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevan Kauhajoen paikallishistoriallisessa tarinaperinteessä vaikuttaa varsin kiehtova ja merkittävä rikollishahmo Pukkilan Jaska. Tarinoissa Pukkilan Jaska saa melko stereotyyppiytyneitä eteläpohjalaisia puukkojunkkaripiirteitä: hän on toisaalta hurmaavan komea ja viehättävä naistenmies sekä toisaalta pirullinen murhamies ja hurja tappelija. Murhamieheksi tarinoiden Pukkilan Jaska leimattiin, kun Kauhajoesta löydettiin kesällä vuonna 1915 murhatun miehen ruumis. Esimerkiksi oman sukuni tarinaperinteessä kerrotaan vuoden 1915 talvesta, jolloin Pukkilassa oli ollut kaikkea hälinää, verta oli ollut joka puolella ja lattioita oli pesty tiuhaan tahtiin. Pukkilan Jaska oli tuolloin kotitalossaan murhannut ja upottanut jokeen isoisosetäni Haanpään, joka oli paluumatkalla Amerikan-reissultaan takaisin Kauhajoen Hyypän Nummikoskelle. Isoisotätini oli pitänyt tunnistaa joesta löytynyt ruumis, mutta tunnistaminen oli ollut mahdotonta, sillä ravut olivat syöneet uhrin kasvot pois. Niin ollen epäselväksi on jäänyt, löysikö isoisosetäni Amerikassa uuden elämän vai törmäsikö hän kotiinpaluumatkallaan murhaajaan, Pukkilan Jaskaan.
Tarkastelen Pukkilan Jaskaa ja hänestä luotua murhamiehen kuvaa sekä historiallisten tarinoiden että virallisten historialähteiden kuvaamana. Tarinahahmo Pukkilan Jaska on ollut myös todellinen historiallinen henkilö, Juho Jaakko Keski-Pukkila (1), joka eli ja vaikutti lähinnä pikkurikollisena Kauhajoella vuosina 1885–1923. Virallisina historialähteinä käytän Juho Jaakko Keski-Pukkilaa koskevia tuomiokirjojen otteita sekä kirkonkirjoja (2). Lisälähteinä ovat myös häntä ja murhatapausta koskevat ajan sanomalehtikirjoitukset. Pukkilan Jaskasta on kertynyt runsaasti tarina-aineistoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Äänitearkiston (SKSÄ) Kauhajoella vuosina 1968–1970 organisoiman tarinaperinnekeruun ansiosta. Omat Pukkilan Jaskaa käsittelevää pro gradu tutkielmaa (Haanpää 2001) varten keväällä 2000 tekemäni haastatteluni on tallennettu Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen äänitearkistoon (TKU). Näiden melko erilaisten lähteiden tarkastelussa keskityn siihen, miten murhatapauksesta ja Juho Jaakko Keski-Pukkilan osuudesta kerrotaan virallisissa historialähteissä ja millaisia menneisyystulkintoja historialliset tarinat ja muistitieto Pukkilan Jaskasta välittävät.
Pukkilan Jaskasta kertovat historialliset tarinat sisältävät kertojien erilaisia tulkintoja ja mielipiteitä, mutta myös virallisista historialähteistä ja varsinkin tuomiokirjojen sivuilta löytyy värikkäitä, eläviä ja jopa kärkkäitä syytöslauselmia, joista ilmenee todistajien toisistaan eroavat tulkinnat ja mielipiteet tapahtumien kulusta. Murhatapahtumaa koskevat todistajanlausunnot välittävät myös ristiriitaisuuksia, jotka johtuvat paitsi lainmukaisuuden paineesta ja siten syytösten välttämisestä myös ihmisten ja kyläläisten harjoittamien moraalin ja eettisyyden vaatimusten yhteentörmäyksestä. Muistitietoaineistoja ja historiallisia tarinoita arvioitaessa tulisi niiden totuudellisuuden ja luotettavuuden sijasta pikemminkin huomioida niiden sisältämä informaatio (Kalela 1999, 142–144). Sama koskee myös tuomiokirjojen todistajanlausuntojen tarkastelua: ne kertovat jotakin asiasta ja ilmiöstä ja paljastavat yhteisön tabuja, epäilyjä, arvoja ja hierarkioita.
Käsittelen Pukkilan Jaskasta kertovia tarinoita osana muistitietohistoriaa, joka kuvastaa tarinankertojien omaa näkemystä ja tulkintaa menneisyydestään sekä paljastaa yhteisössä vallitsevat arvot, normit ja asenteet (Ukkonen 2000). Tarinoiden kautta tarkastelen siis myös eteläpohjalaista ja kauhajokista yhteisöä, etenkin maakunnassa vallitsevan rikollisuuden ja väkivallan sosiohistoriallista taustaa, joka on mahdollistanut Jaskasta kertovien tarinoiden syntymisen. Mikä Jaskassa ja hänen persoonallisuudessaan on viehättänyt ja herättänyt mielenkiinnon, mikä on ollut Jaskan merkitys yhteisössä ja miksi hänestä on kerrottu ja yhä kerrotaan tarinoita.
Heinäkuun kuudentena päivänä vuonna 1915 kuuli itsellinen Vilhelmiina Antila "plompsahdusta joelta ja veden pinnalle kohosi jotakin tummaa". Tuo jokin tumma löytyi Kauhajoesta Pukkilan talojen kohdalta Wikmanin lahdesta ja se osoittautui tunnistamattomaksi miehen ruumiiksi. (ITK: C4a 28, 1915.) Miehen ruumiin löytö synnytti varsinaisen tapahtumien ja todisteiden kehkeilyn kirjon. Ilkka-lehti tyytyy kuitenkin kirjoittamaan ruumislöydöstä heinäkuun kahdeksantena päivänä vielä lakoniseen tapaan: "Tiistaina löydettiin Kauhajoen Pukkilan kylästä joesta veden pinnalle kohonnut tuntemattoman nuorenpuoleisen miehen ruumis, joka oli lakanoihin kääritty ja köytetty. Poliisiviranomaiset tutkivat asiaa". Lehtiuutisessa ei vielä mainita tarkkoja yksityiskohtia löydöstä, ei edes kuolinsyytä. Vasta seuraavana päivänä eli yhdeksäs heinäkuuta järjestettiin poliisitutkinta Rinta-Pukkilan talossa ja kuultavina olivat läheisten talojen asukkaat mukaanlukien Keski-Pukkilan sisarukset (ITK: C4a 28, 1915).
Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan ruumis oli ollut säkissä köytettynä, päällysvaatteet kenkiä lukuun ottamatta yllä, ja ruumista oli isketty terävällä aseella kolme kertaa kuolettavasti rintaan. Muita väkivallan merkkejä ei yhä tuntemattomassa ruumiissa ollut havaittavissa. Tunnistamisen teki lähes mahdottomaksi ruumiin tila, sillä iho ja lihakset olivat ruumiista kokonaan poissa. Sen sijaan varsinaiset epäilykset surmatyön uhrista ja tekijöistä saavat sijansa todistajien lukuisissa lausunnoissa. Heti alkuunsa todistajat pitivät uhria mahdollisesti edellisenä talvena Keski-Pukkilassa yöpyneenä, noin 50-vuotiaana kulkukauppiaana, joka oli Juho-Jaakon veljen, Ludvig Keski-Pukkilan, kanssa liikkunut yöllä kylällä. Todistaja Vilhelmiina Antila kertoo:
Eräänä iltana kevättalvella viime rekikelien aikana kävi eräs kulkukauppias, joka kaupitsi postikortteja ja sotakuvia ensin yksinään sitten talokkaan poika Ludvig Keski-Pukkilan seurassa luonani ja viipyivät pitkän aikaa. Lähdettyään molemmat palasi kaupustelija kuitenkin noin 15`perästä takaisin akkunan taakse rapistelemaan, vaan kun ei päässyt sisälle niin arvatenkin poistui. Kaupustelija oli puettu tummaan palttooseen ja housut oli korkosaappaiden varsien sisäpuolella. (ITK: C4a 28, 1915.)
Todistaja mainitsee nähneensä kaupustelijan seuraavana aamuna, jolloin tämä oli ilmoittanut "makaavansa jonkun aikaa Pukkilassa". Vielä todistaja myöntää, että ruumiin löytöpaikan yläpuolella oli talvella ollut avanto. Torpparin tytär Liisa Iisakintytär Raipala arvelee uhrin myös olleen kulkukauppias, joka oli kertonut olleensa "Jaappanin ja tässäkin sodassa ja saappaansa oli monasti kastuneet monen itävaltalaisen verellä". (ITK: C4a 28, 1915.)
Todistajien huomio kiinnittyi ennen kaikkea kulkukauppiaan korkosaappaisiin, sillä löydetyllä ruumiilla oli ollut vain villasukat jalassaan. Torppari A. Mäkinen oli talvella törmännyt Keski-Pukkilan Juho Jaakkoon, joka oli tarjonnut todistajalle hyviä saappaita myytäväksi, koska ne olivat Juho Jaakolle pienet. Kuultaessa kuitenkin Keski-Pukkilan Ludvigia, Hjördistä ja Juho Jaakkoa sai arveltu kulkukauppias vihdoin henkilöllisyyden. Tämä Keski-Pukkilassa yöpynyt oli Hannes Inkinen, joka syyttäjä Silfbergin mukaan "elää ja asuupi Lapuan pitäjässä, joten siis ei ole vähintäkään tietoa siitä kenenkä ruumis löydetty ruumis on". (ITK: C4a 28, 1915.) Samoin Ilkka-lehti heinäkuun 13. päivänä poistattaa epäilyt siitä, että ruumis olisi ollut todistajien arvelema, Keski-Pukkilassa yöpynyt kulkukauppias: "Huhuista, että löydetty olisi Lapualta kotoisin oleva Inkinen, ei ole perää. Toivottavaa on, että jos joku tietää jonkun henkilön kadonneen, ilmoittaisi siitä Kauhajoen nimismiehelle".
Surmatyön uhri ja tekijä jäivät kuulustelujen jälkeenkin edelleen tuntemattomiksi. Tekijäepäily kohdistui kuitenkin Juho Jaakko Keski-Pukkilaan, olihan uhrilta puuttunut saappaat ja todistajanlausunnoissa mainittiin Juho Jaakon yrittäneen myydä saappaita. Toki todistajanlausunnoissa mainittiin myös muita epäilyjä, mm. eräs Vesalan poika, jota todistaja Wilhelmiina Samelintytär Marjamaa piti kuulopuheiden mukaan murhaajana:
Todistaja sanoi, että Selma Heikintytär Harju Hautaniemen takamailta oli kertonut hänelle, että Vesalan pojan äitipuolelta oli kuullut, jotta samainen poika oli kevättalvella eräänä yönä tullut kotiinsa vaatteet kovasti veressä. Niinikään oli todistaja kuullut viime toripäivän aikana Junssin pojan ja Iisakki Hakalan kertovan maantiellä ruumiinlöytöpaikan lähellä, että "kyllä se oli eri peliä. (ITK: C4a 28, 1915.)
Todistajien tulkintojen ristiriitaisuudet johtivat siihen, että asiaa käsiteltiin käräjillä vielä kahdesti; talvikäräjillä vuonna 1916 jutusta luovuttiin ilman, että siihen oli saatu lisäselvitystä. Tuntemattoman miehenruumiin ympärille alkoi rakentua mitä mielikuvituksekkaimpia käsityksiä niin uhrista, tekijästä kuin surmaamispaikastakin.
Tarinat, joita tuntemattoman ruumiin ympärille on syntynyt, seuraavat osittain tuomiokirjojen, osittain sanomalehtien linjaa, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat kertojien ja yhteisön tuottamia, sillä varmasti näinkin huomiota herättävästä asiasta oli kylällä puhuttu. Tuomiokirjojen kaltaiset murhasta kertovat tarinat mainitsevat uhrin olleen kulkukauppias "sellaanen mikä kuluki saksilooran kans" ja kulkukauppiaan tiedettiin menneen Keski-Pukkilaan yöksikin, mutta ei sitten "ikänä sieltä lähtenykkää" (SKSÄ 313/1968). Kertoja Aatu Nurkkanen (3) sen sijaan on varovainen tulkinnoissaan mahdollisesta surman tekijästä. Nurkkasen mukaan teosta "Pukkilaj Jaakkoa kuulusteltihin kovasti jotta se on tehenys sen, jotta sem piti olla joku kulukukauppias" (SKSÄ 283/1968), mutta samalla kertoja painottaa tarinan kertovan näin. Usein tarinoissa korostetaankin kerrotun olevan muilta kuultua. Huhuja asian tiimoilta syntyi: Jaskaa epäiltiin yleisesti teosta, mutta hänen syyllisyydestään ei kuitenkaan oltu varmoja. Ainoastaan muutama kertoja mainitsee suoraan Jaskan olleen murhaaja, joka "siitäkip pääsi kun koira veräjästä" (SKSÄ 143/1970). Tarinoissa uhria siis pidettiin kulkukauppiaana ja teon tekijäksi epäiltiin Jaskaa tuomiokirjojen todistajanlausuntojen tavoin.
Kun ruumista ei virallisesti tunnistettu, on kertojilla vapaus tulkita teon tekijäksi ja uhriksi kenet tahansa. Pukkilan Jaskaa teosta kuitenkin aina epäiltiin, vaikka syyllisiksi epäiltiin myös häjylääsiä, jotka riehuivat Keski-Pukkilassa ja ne "jokehen tälläs yhyrem miehen, se oli se Pukkilaj Jaska" (SKSÄ 136/1970). Uhrina saatettiin pitää kelloseppää, jonka Jaska oli silminnäkijä rengin mukaan riihen kiukaan välissä tappanut (SKSÄ 292/1968), tai Jaskan rikasta Amerikan ystävää, jonka tämä oli ryöstänyt ja tappanut (SKSÄ 134/1970). Uhrin epäiltiin olevan myös kyydinkyselijä, jonka Jaska oli houkutellut Kauhajoen asemalta Pukkilaan yöksi (SKSÄ 110/1968.). Uhrin tiedettiin myös olevan kurikkalainen Heikki Valli (SKSÄ 138–139/1970). Kertoja Saara Onnelan mukaan kylällä puhuttiin uhrin olleen kotoisin Hyypän Nummikoskelta (TKU/A/2000/91). Jopa Suupohjan Kaiku lehti kirjoittaa heinäkuun kymmenentenä päivänä, että "on mies tunnettu Kankaanpäästä kotoisin pikkukaupustelijaksi, joka on liikuskellut viime keväänä mainitussa Pukkilan kylässä". Tunnistamaton miehen ruumis sai siis lähes yhtä paljon henkilöllisyyksiä kuin oli tarinan kertojiakin.
Kertojilla on myös mielenkiintoisia, draamallisia ja hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia ruumiin löydöstä. Esimerkiksi Jaakko Alajoki kertoi:
siinä kus tästä noin puolitoista kilometriä joki tekee tommosen mutkan kus se täällä nyt tekee niin siinä on semmonen pieni poukama, ja sanoot Väänteenlammiksi, ja nuoriso tapas käyrä siinä uimassa ja sitte siellä oli sieltä Heikkilän kylän tai Yrjänäisen puolelta semmoset Pentilän pojat ne kävi uimassa sitte illalla kovan päivätyön jälkeen ja nuoria miehiä niin ne kovasti saivat veren liikkeelle ankarasti ja sieltä nousi patjan kuoreen, koltin kuoreen sirottu ruumis, siel oli ollu kiviä siel patjankuoressa, ja kun tämä vesi lähti liikkeelle kun ne pojat siinä leikkivät ja meloivat ja polskivat vettä, ja ne kivet menivät pois ja se nousi pintaan (TKU/A/2000/92).
Murhan motiiveiksi arvellaan joko suunniteltua raharyöstöä (esim. SKSÄ 134/1970) tai sitten Jaskan ja kulkukauppiaan välille oletetaan syntyneen riitaa, joten kyseessä olisi ollut pikaistuksissa suoritettu tappo (esim. TKU/A/2000/90). Suupohjan kaiku lehti epäilee motiiviksi rahaa ja tavallaan sälyttää osan tapahtuneeseen johtaneista syistä uhrin kontolle: "kun hän on kehuskellut rahoillaan, on tämä tiettävästi kiihottanut saaliinhimoista törkeään murhatyöhön" (10.7.1915).
Vaasa-lehti kirjoitti asiasta heinäkuun 15. päivänä 1915 ja jutussa mainittiin jo surmaamistapa: "On otaksuttu, että murha on tehty vainajan makuulla ollessa lyömällä rintaan vieretysten kolme haavaa puukolla". Ilmeisesti kirjoituksen lähteenä on jo ollut valmistunut poliisitutkintapöytäkirja. Suupohjan Kaiku -lehti kirjoitti jo kymmenes heinäkuuta, että "nähtävästi on mies murhattu makuulla ollessaan, sitten kääritty lakanaan ja panemalla kiviä painoksi upotettu sanottuun jokeen". Vaasa-lehdessä mainitaan myös muuta, tarinoiden kannalta valaisevaa, mutta ruumiinavauspöytäkirjoista puuttuvaa tietoa: "lakanassa, mihin ruumis oli kääritty, on ommeltu nimikirjaimet" (15.7.1915). Vaasa-lehden ja Suupohjan kaiku lehden kirjoituksien vaikutus on ilmeisesti ollut huomattava, sillä monet kertojat mainitsevat ruumiin käärityn lakanaan: lakana sekä siinä olleet painot, jotka pitivät sen lasteineen pohjassa, kuvataan tarkasti. Lakanan nimikirjaimet olivat tietysti murhaajaksi epäillyn Jaskan kotitalon eli Keski-Pukkilan nimikirjaimet tai talon vanhan emännän nimikirjaimet: "siin olis ollu m ja p, ne nimikirjaamet" (SKSÄ 129/1970). Kertoja Saara Onnela epäilee murhaajalla olleen niin "kova kiirus niin eihän siinä sitte huomaa niin sellaasta pientä yksityysasiaa", eli epähuomiossa nimikirjaimet olisivat jääneet lakanaan ja juuri siksi asiaa sitten ruvettiin "krökyämähän" (TKU/A/2000/91). Tuomiokirjoissa taas mainitaan ruumiin olleen säkissä köytettynä, eikä mahdollisista nimikirjaimista ole mainintaa. Kertoja Jaakko Alajoen isoisällä oli omat sormensa nimikirjainpelissä mukana, sillä "isoisä sitte halus naapuria suojella ja leikkas ne pois puukolla siitä" (TKU/A/2000/92).
Lehtikirjoitusten kuvaukset uhrin surmahetken asennosta ovat luultavasti saaneet kertojat arvuuttelemaan murhapaikkaa. Pukkilan Jaskan kerrotaan murhanneen uhrin kamarissa ja tarkemmin Jaskan omassa sängyssä (esim. SKSÄ 138/1970) tai saunassa (esim. SKSÄ 54/1968). Murhapaikalta ruumis on viety joko suoraan jokeen tai sitten monien paikkojen kautta, kuten kertoja Kalle Ylämaa kuvaa ruumiinkuljetusta. "ensiksi se ruumis vietiin riihehen joka oli puolitoistakilometriä tuosta Keski-Pukkilasta, se siirrettihin sieltä riihestä tuon naapurin latohon, mutta siä oli heiniä siä laros niin se täytyy siirtää pois ennenku nuo kerkis sitte heiniä hakemahan sieltä", ja vasta ladosta ruumis on viety jokeen. Mutta raskas kuljetus vaati apurin ja "sittem meinattihin sitä jotta se pakotti tän velijensä Lutviikin kaveriksensa" (TKU/A/2000/90).
Murhapaikan ja ruumiin säilytyspaikkojen vaihtelun lisäksi tarinoissa muuntelevat myös ruumiinlöytöpaikka ja -ajankohta; monikaan kertoja ei määrittele tapahtumavuottakaan. Kertoja Arttu Pusta pyrkii kuitenkin kerronnassaan ajoituksiin ja paikannuksiin: hänen mukaansa ruumis nousi pintaan elokuussa "siinä kum Pukkilan kansakoulu oj justiin ni siinä on sellaanen alanen paikka" (SKSÄ 138/1970). Toisaalta ruumiin kerrotaan nousseen ylös "Havuusej jokimukasta" (esim. SKSÄ 265/1969) tai Väänteenlammesta (esim. TKU/A/2000/90; TKU/A/2000/92). Ajankohta saattoi olla "keväällä kuj jäiden nousun aikana niin, lammista nousi" (SKSÄ 276/1969).
Jaska ei kertojien mukaan tunnustanut syyllisyyttään murhaan, vaikka eivät kaikki kertojat pitäneetkään Jaskaa syyllisenä. Esimerkiksi kertojat Kalevi Välimaa ja Anne Rinne Juho Jaakko Keski-Pukkilan lähisukulaiset toteavat, että "ne jonkun olis löytäny sittev vain ja siitä syytettiin Jaskaa siitä murhasta", mutta samalla kertojat tiesivät kylällä kuitenkin puhutun, että "se olis murhannu siellä (Keski-Pukkilassa) niin se olis kääritty lakanoihin siä sen huonees ja sitte kun oli tullu verta sitte lattialle niin Jaska olis ottanu laurat pois ja polttanu" (TKU/A/2000/93). Lähisukulaisten kerrontaa leimaa tietty varovaisuus ja vaikeneminen murhatapauksesta, sillä yhteisön tuomitsemasta murhaajasta kertominen ei varmastikaan kuulu mieleisiin suvusta kertomisen teemoihin. Sen sijaan kertoja Kalle Ylämaa oli "Keski-Pukkilan puolelta" kuullut, että Jaska "meni Viipurihin ja oli Viipuris herrasmiehenä ja ja asuu ja oli hyvin sosiaalinen luonne, oli vissiin varoissaan oleva ja, auttoo ihimisiä vähän jotain" (TKU/A/2000/90). Merkittävää on, että Ylämaa kertoo kuulleen sen aikoinaan Keski-Pukkilan suvulta. Jaskan murhaaja-leima yhteisössä näyttää olleen niin piintynyt, että sukulaiset halusivat kertoa myös positiivisia asioita Jaskasta. Lassi Saressalo (1985, 124–125) onkin Kadja-Nillan henkilöperinnettä tutkiessaan todennut, että sukulaisten kertomuksissa ja etenkin henkilön käyttäytymistä selittävissä tulkinnoissa korostuvat ennen kaikkea positiiviset selitysmallit.
Pukkilan Jaskaa on syytetty muistakin murhista. Jaskan on epäilty tappaneen pienenä poikana siskonsa suuressa tahkossa. "Se näki, jotta, sen siskoo niin pyörittöhös sitä tahkua, niin se sitte, huiviin kulumista takertuu siihev veivihin, ni (Jaska) hyppäs toisesta veivistä pyörittöö, että se tukehtu siihe" (SKSÄ 105/1970). Kirkonkirjojen kuolleiden luettelossa mainitaan Keski-Pukkilan Sigrid Justiina (k. 14.7.1894), joka kuoli "kiristymiseen" eli tukehtui 4-vuotiaana (KKiA I F). Mielenkiintoista on, kuinka Keski-Pukkilan perheen ja Juho Jaakonkin lapsuuteen sisältyneestä traagisesta tapahtumasta on kehkeytynyt kertojien maailmassa lähes hirviötarina Jaskasta, joka jo poikaiällään suunnitelmallisesti harrasti murhia. Anne Heimon (1996, 129) Sammatin vuoden 1918 tapahtumien aineistossa on vastaava tapaus, jossa suojeluskuntapäällikkö Juho Vannasta epäillään syylliseksi vaimonsa ja mahdollisesti myös poikansa murhaan. Sammattilaiset kertovat Vannaksen tyttären kysyneen isältään, aikooko tämä tappaa hänetkin. Kertoja Jaakko Alajoki sen sijaan muistelee Jaskan murhamiehen maineen vaikutuksia, sillä "siellä oli joku erakko jok oli tai erakoks siihe sanottihi mutta se on jollakit tavalla yhyristetty tahäj Jaskahan sitte myöskis se, tämä ruumis, mutta sitä minä en tierä sitte jotta mikä se on ollu, mutta joskus siitä juteltiin, jotta se olis ollu niinku Jaskan tekosia" (TKU/A/2000/92).
Väkivallan ja rikollisuuden aste oli Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvun puolivälistä alkaen muuhun Suomeen verrattuna aivan omaa luokkaansa. Runsaan väkivallan esiintymiseen on etsitty monia syitä, mm. Pentti Virrankoski (1965, 182–190) esittää syiksi puukon käytön yleistymisen ja hillittömän viinankäytön, joka laittoi päät liian kovalle koetukselle. Kustaa Vilkuna (1949, 131–135) pitää maakunnassa vietettyjä rahahäitä viinatarjoiluineen syypäänä korkeille tappotilastoille, sillä häät eivät olleet pohjalaiset häät, ellei niissä edes yhtä miestä tapettu tai pahasti puukotettu. Viina ja puukko näyttävätkin olleen lähes erottamaton pari. Juovuspäissä käytiin verisimmät tappelut; häätapot kuuluivatkin "parhaisiin urotöihin". Mutta väkivallan ja rikollisuuden poikkeuksellisen rajuun esiintymiseen Etelä-Pohjanmaalla täytyy olla muitakin, lähinnä yhteiskunnallisia syitä. Miksi pohjalainen joi viinaa, räyhäsi sekä harjoitti ilkivaltaa ja miksi väkivallan ilmiö syntyi juuri 1800-luvulla ja juuri Etelä-Pohjanmaalla?
Heikki Ylikangas on puukkojunkkaritutkimuksessaan selvittänyt niitä kulttuurisia erikoispiirteitä, joita Etelä-Pohjanmaalla esiintyi yhdessä rikollisuuden kanssa. Tarkastellessaan rikoksentekijöiden ikäjakaumaa ja taustayhteyksiä Ylikangas toteaa rikosten olleen nuorten miesten ja nimenomaan alemman sosiaaliluokan edustajien vapaa-ajan harrastus. Yhtenä merkittävimpänä rikollisuutta säätelevänä tekijänä voidaankin pitää alenevaa säätykiertoa ja sitä kautta taloudellisen tilanteen muuttumista. (Ylikangas 1976, 253–269.) Suurten perhekokojen vuoksi osa nuorista joutui hankkimaan elantonsa muualta kuin kotitilalta päätyen yleensä muille tiloille palkollisiksi ja näin heidän yhteiskunnallinen statuksensa laski. Lisäksi tervanpolton väheneminen, joka oli ennen tarjonnut runsaasti työtä ja sivuelinkeinon maakunnassa, kärjisti varallisuuserot äärimmilleen. Kun vielä yhteiskuntajärjestelmä korosti itsenäistä yritteliäisyyttä ja henkilökohtaisia pätevyydennäyttöjä, oli epäonnistuminen sosiaalisessa arvoasteikon nousussa omiaan nostattamaan protestihenkeä (Ylikangas 1976, 255). Protestin ilmaisemisen ainoana keinona pidettiin normeista piittaamatonta käytöstä, jolloin ansioita ja kerskailun aineksia rakennettiin rikosten avulla.
Agraariyhteiskunnassa hallitsevaa kerrosta edustivat talolliset. Suurien talollisten välittämä käyttäytymismalli ei sekään aina ollut normienmukaista. Ylikangas (1976, 144) toteaa juuri talollisten poikien olleen rikosjoukkojen johtajia, renkimiehistä niitä kasvoi harvemmin. Kertoja Arttu Pusta mainitseekin "häjyjen" olleen varakkaiden talojen poikia "ei ne ollum mitään puutteenalaasia" (SKSÄ 138/1970). Samoin juuri talolliset harjoittivat kiellettyä kotitarvepolttoa liikenevästä viljastaan, salaviinan myymistä sekä ilkivaltaa ja varkauksia. Viinanpoltto ja sen myyminen laittomana elinkeinona näyttää jakaantuneen tasaisesti sekä miesten että naisten kesken, sillä naiset olivat tuomittuna myynnistä lähes yhtä usein kuin miehetkin. Mm. Juho Jaakko Keski-Pukkilan äiti ja isä saivat sakkotuomion vuonna 1892, ja isä vielä kahdesti vankilatuomion vuosina 1900 ja 1910 sekä viinan laittomasta myynnistä että pahoinpitelyistä (KKiA I h:c 2). Jos siis hallitsevan säädyn edustajat omaksuivat "tapainturmellukset" osaksi maailmankatsomustaan, oli alempisäätyisten torpparien ja palkollisten yksinkertaista matkia heitä. Kirkon ja ylimpien säätyjen edustajien tehtäväksi jäi näin ollen varsin laajalle kansanosaan levinneen rikollisuuden vastustaminen.
Kun kootaan yhteen rikollisuuden ja väkivallan ilmenemisen taustoja, voidaan siis todeta rikollisten suurimmaksi osaksi olleen joukko vapaa-aikanaan riehuvia nuoria miehiä, joilla yleensä oli talollisen poika johtajanaan. Esimerkiksi tutkimuskohteeni Juho Jaakko Keski-Pukkila oli varakkaan talon poika, kylläkin vanhin ja mahdollisesti talon tuleva isäntä, mutta jolla ei vielä ollut arvostettua yhteiskunnallista asemaa. Juho Jaakolla oli rikostovereita, joiden kanssa ilkivaltaa ja rikoksia harjoitettiin. Hänet tuomittiinkin vuonna 1907 Vaasan Hovioikeuden päätöksellä 6 vuoden ja 11 kuukauden vankilatuomioon sekä menettämään kansalaisluottamuksensa 8 vuodeksi. Tuomionsa Juho Jaakko sai rikostoveriensa lailla pienistä varkauksista ja ilkivallan teoista. Juho Jaakko oli varastanut usein iltapimeällä vieden mm. ruoskan, hohtimet, vasaran, hiilipihdit, avaimet, pyykkivaatteita, lehmänreiden, polkupyörän sekä kaakaopurkin. Juho Jaakko oli myös häissä vienyt rahaa ja taskukellon talollinen Matti Lauruselta, joka anastuksen hetkellä oli tilapäisesti viinan vuoksi nukahtanut. Viinan salamyyntiä Juho Jaakko oli harjoittanut vuoden verran ja viinapäissään oli myös ammuskellut seinän läpi revolverillaan, vaikka se nimenomaisesti oli kiellettyä. (ITK: C4a 20, 1907; VHO: Di 238, 1907.)
Rikokset ja väkivalta voidaan tulkita protestiksi vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan ja ne kohdistuivat pääasiassa vanhempaan ja parempiosaiseen väestönosaan. Ylikangas (1976, 130–134) toteaakin uhrien olleen keskimäärin rikoksentekijöitä vanhempia. Siis talollisen poika, joka alenevan säätykierron vuoksi saattoi joutua rengiksi, suuntasi aggressionsa lähinnä entisen säätynsä ja omien vanhempiensa ikäluokkaa edustavia kohtaan. Voidaanko tällöin puhua sukupolvien välisestä kuilusta ja uhmasta vanhempia vastaan, vai syrjäytymisestä, joka kanavoitui väkivallan lisääntymiseen? Nuoret miehet näyttivät kompuroivan menestyksen ja odotusten ristiriitaisella tiellä, mutta kuitenkin tuo vanhempi talollissääty itse samanaikaisesti omalla toiminnallaan antoi mallin normien rikkomiselle. Viime kädessä voidaankin puhua tietynlaisesta arvomaailman välittymisestä vanhemmilta nuoremmille. Juho Jaakko Keski-Pukkilan tapauksessa kotiolot näyttävät viitoittaneen suunnan rikollisille teille jo hyvin varhain, sillä vuonna 1900 Juho Jaakko joutui ensi kerran käräjille isänsä Oskari Keski-Pukkilan kanssa. Isä-Oskaria syytettiin pahoinpitelystä ja kotirauhan rikkomisesta ja Juho Jaakkoa osallisuudesta samaan rikokseen. Juho Jaakko, joka ei vielä tuolloin ollut viittätoista vuotta täyttänyt, sai tuomionsa:
koskei Oikeus katso sopivaksi määrätä hänen isäänsä, joka itse on lapsensa mukaan rikokseen vienyt, häntä kurittamaan, eikä Oikeus myöskään, sen mukaan mitä sille vastaajan perheoloista tunnettu on, tässä tapauksessa ottaen huomioon ne olot joissa Juho Jaakko on kasvatettu, katso tätä kuritustointa voitavan Juho Jaakko Pukkilan äidille uskoa, eikä luule siitä edes apua olevan, vaan Juho Jaakko Pukkila on tuomittu pantavaksi yleiseen kasvatuslaitokseen (ITK: C4a 13, 1900).
Nuorten miesten Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvulta alkaen tekemiä rikoksia voidaan pitää henkilökohtaisina pätevyyden näyttöinä, sillä väkivalta oli avain tietynlaiseen menestykseen. Juho Jaakko Keski-Pukkilakin teki ainoat tuomioon johtaneet rikoksensa alle parikymmenvuotiaana nuorena miehenä (vuosina 1900 ja 1905–1907). Itsekorostuksen ja korvikenäyttöjen tarve nuorison keskuudessa oli suuri. Edellisten piiriin Ylikangas (1976, 309–314) laskee myös tappojen kuuluneen. Nuoret miehet kerskailivat suorituksillaan, eikä puukkotappelujen tarkoituksena ensisijaisesti ollut tappaa, vaan mahdollistaa edes jonkinasteinen sosiaalinen nousu. Ilmiön nimittämistä nuorisorikollisuudeksi puolustaa myös se, että rikokset ja väkivallan harjoittaminen sijoittuivat vapaa-aikaan aikaan, jolloin nuorisolla ei ollut muuta tekemistä kuin kiertää kylillä rähinöimässä. Kertoja Jaakko Alajoki analysoi nuorten riehumista: "se on ollu nähtävästi jonkillaista urheilua, sitähän se oli noilla häjyilläki ne halus näyttää kun ei siihen aikahan hiihretty viirenkymmenenkilometrin hiihtoja" (TKU/A/2000/92). Kirkon ja esivallan ryhtyessä kansansivistystyöhön perustamalla nuoriso- ja raittiusseuroja sekä organisoimalla koulunkäyntiä sai nuoriso erilaisia, vähemmän rajuja käyttäytymismalleja, joiden ansiosta rikollisuuden luvut kääntyivät laskuun. Kauhajoellakin tapojen vaaliminen vähensi rikollisuutta huomattavasti, vaikka vielä pitkälle 1900-luvullakin taisteltiin kotitarvepolton, viinan salamyynnin ja tappelujen sekä muiden rikosten hillitsemiseksi. (Ruismäki 1987, 641.)
Etelä-Pohjanmaan voimakas Amerikan-siirtolaisuus helpotti paitsi menestymisen paineita myös vähensi rikollisuutta, sillä muutto uuteen maailmaan antoi jälleen toiveita toteuttaa odotukset. Odotusten ja todellisuuden välinen ristiriita madaltui kaikilla sosiaalisilla tasoilla. (Ylikangas 1984, 336–337.) Noin kahdeksan prosenttia Kauhajoen asukkaista lähti siirtolaisiksi Atlantin yli Amerikkaan (Ruismäki 1987, 443), Juho Jaakko Keski-Pukkila näiden mukana. Juho Jaakko on matkustanut luultavasti heti vuonna 1916 murhajutun käsittelystä luopumisen jälkeen, sillä hänet vihittiin Amerikassa avioliittoon vuonna 1918. Amerikasta paluun tarkkaa ajankohtaa ei ole tiedossa, mutta Juho Jaakko ehti toimia jonkin aikaa vielä Suomessakin Kauhajoella autonkuljettajana ennen kuolemaansa. Kirkonarkiston kuolleiden luettelon mukaan Juho Jaakko Keski-Pukkila kuoli ensimmäinen elokuuta 1923 keuhkotautiin. Tuolloin 37-vuotiaan Juho Jaakon tiedettiin ainakin kirkonkirjojen mukaan olleen naimaton, joten vaimo ei luultavasti seurannut miestään Kauhajoelle. (KKiA I F 3.)
Miksi sitten hurjat tarinat murhaaja-Jaskasta syntyivät, kun viralliset historialähteet antavat kuvan lähinnä nuorisorikollisesta, joka kärsi vankilatuomionsa ja lähti vuoden 1916 jälkeen toiselle mantereelle kohti uutta elämää, ja joka sieltä palattuaan eli nuhteettomana autonkuljettajana?
Tarinat murhaaja-Jaskasta sijoittuvat tiettyyn yhteiskunnalliseen aikaan, Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarikauteen ja ennen kaikkea sen myöhäisaaltoon Kauhajoella. Kertojat rakentavat tapahtumille sosiaalisen kontekstin ja liittävät ne paikkakunnan historiaan (vrt. Portelli 1997, 101–102). Jaskasta muodostuu sekä "häjyilyn" positiivinen että myös negatiivinen symboli. Kertojat yhdistävät tarinoissaan Jaskan muihin eteläpohjalaisiin puukkojunkkareihin ja rikollisiin. Esimerkiksi traditio Kauhavan Pukkilan Jaskasta kuuluisasta 1800-luvun puolivälin laulun häjystä, joka juopui häissä umpihumalaan ja suutuspäissään löi sulhasen isän hengiltä on luonut Kauhajoelle traditionsa omasta Pukkilan Jaskasta. Kauhajoen Pukkilan Jaskan arveltiin käytökseltään olevan vähän samanlainen kuin Kauhavan kaimansa, sillä kertojat arvelevat, että "hän oli saanum mallia noista Härmän seurun häijyystä" (esim. TKU/A/2000/92).
Pukkilan Jaskan tarinoissa murha on kaikkein yleisin kertomisteema; tarinoissa Jaska harjoitti Amerikassakin suurmurhaajan tointa.(4) Jaska oli yhteisössä tunnettu rähinöitsijä, erilainen ja poikkeava käytökseltään, joten häntä oli helppo pitää syyllisenä joesta löydetyn miehen murhaan. Murhan kautta Jaska liitetään pahamaineisten salamurhaajien joukkoon, "se oli semmonen salamurhaaja oikein sanan täyres merkitykses" (SKSÄ 58/1968). Keski-Pukkilan talo on kertojien keskuudessa tunnettu "häjyjen" pesänä, minne kaikki yhteisössä ilmenevät paheet on kerätty. Kertoja Anne Rinteen mukaan Keski-Pukkilan talo onkin saanut epämääräisen "Piru-Pukkilan" leiman (TKU/A/2000/93). Murhan vuoksi Jaska koetaan moraalittomaksi ja seurauksena ovat Keski-Pukkilan taloon liitetyt yliluonnolliset ilmiöt. Kertoja Saara Onnela kuvaa intensiivisesti, kuinka "taloon markiilla sitte valakoonen haamu liikku niin, että siä yökauret oli kova jytinä ja vaikka ovet laitettihin kiinni ja hakahan, niin niin kaikki aukes ja tuota vintistä kuuluu mölyä ja kolinaa"(TKU/A/2000/91).
Heikki Ylikangas (1977; Ervasti 1992, 135) on luonnehtinut eteläpohjalaisia puukkojunkkareita ja heistä kertovia tarinoita herravihan hapattaman talollis- ja torppariyhteisön aseiksi ylempiä vastaan. Puukkojunkkarius oli yhteiskuntaprotestinen liike: heistä kertominen vahvistaa siten myös kertojien sosiaalista protestia virkavaltaa vastaan. Ehkäpä juuri Etelä-Pohjanmaan omaleimaisuus, tietty tahtominen ja itsenäisen yritteliäisyyden korostaminen (Vilkuna 1969, 165) tekevät kaikista ylempiä vastustavista sankareita. Kertojien tuntema virkavallan halveksunta käy ilmi myös murhateemassa. Vaikka lakanasta löytyi nimikirjaimet, ei kehno virkavalta kuitenkaan kyennyt Jaskaa murhasta tuomitsemaan. Satu Apo (1986, 244) on kirjoittanut kansanperinteessä ilmenevästä herravihasta, joka viittaa alimman kerrostuman tuntemaan kiukkuun ylempiä kohtaan. Tätä sosiaaliaggressioksi kutsuttua ilmiötä pidetään säätyhierarkian paineessa syntyvänä perinteenä, joka mahdollistaa sosiaalisen kritiikin ja ylempien saattamisen naurettavaan valoon.
Jaska-tarinoiden kertomisella on myös muita tarkoitusperiä. Jaskan kautta voidaan muistella mennyttä aikaa ja nuoruutta nostalgisesti. Esimerkiksi kertoja Saara Onnela kertoo, kuinka "se oli sitä että kun miehet oli juovuksis niin sitte hevoosella lähärettihin raittille ajelemahan ja laulelemahan jotta sellaasta, ei se ollu niin tarkkaa siihen aikahan jotta joskus me kakarat olimma pihalla niin maantieltä kuuluu jotta siä jotku poijaat meni rellaastaan ja laulaen ja hevoonen laukkas" (TKU/A/2000/91). "Häjyyden" ja maskuliinisuuden korostaminen on ollut hyvin miehinen aihe: juuri eteläpohjalaiset miehet ovat muinoin koreissa vaatteissaan kulkeneet kyläraitilla ja miehisesti pullistelleet. Jaskakin kuvataan tarinoissa komeaksi mieheksi, jolla oli naisiin vetoavaa charmia ja joka ei tehnyt pahaa naisille. Päinvastoin Jaskan tiedetään tokaisseen hurjassa tanssituvan tyhjentämisen lomassa syrjään menneelle kauniille naiselle: "oos siinä vaan em mä sulle mitäät tee" (TKU/A/2000/92). Lieneekö Juho Jaakon komeus sitten synnyttänyt eteläpohjalaisissa omistushaluisissa isännissä mustasukkaisuutta ja kateutta, ja siksi tarinoissa Jaskan tekoja hirviteltiin? Esimerkiksi kertoja Kalle Ylämaan kertomus Keski-Pukkilan mahdollisista kummituksista olikin miesten harjoittamaa "akkaväen" pelottelua, jonka funktiona yksinomaan oli pitää naiset kotona poissa kyliltä komeiden miesten ulottuvilta:
Joo aina iltaasin tulivat tänne sitten nuoret naiset joo, miehet ei oikeen tykänny niin sitte nää kaksi miestä, jotta nyt teherähän ettei ne siä aina hyppää ja niin ne tota lähtivät ja suunnittelivat kun ne tiesivät, mihinkä aikahan ne lähtöö, se oli kevät kuutamoilta ja hankikeli ja muuta tuollaasta niin nää tulivat tuohon naapurin laron taa, ja sitte tätä kujaa ne naiset lähtivät tuonne mäkehen niin miehillä oli lakanat jokka ne pani päällensä ja sitte hiihtää siä hangella kuutamolla jotta akat näki, valakoosia haamuja hiihtää ja kuuvvalo porottaa niin kyllä siinä kuule kylymä rinki on (TKU/A/2000/91).
Ehkäpä Jaska komeudessaan ja naisiin vetoavassa charmissaan ja hurjuudessaan on ollut mielikuvituksekas roolimalli, esikuva miehille; ehkä hänen hurjuuttaan on tarinoissa siksi enemmänkin korostettu. Joka tapauksessa kertojat ovat rakentaneet Jaskasta varsin draamallisen henkilön, joka on ollut esiintymishaluinen: "se seisoi airan päällä ja vahtas ihmisiä siin" (SKSÄ 52/1968). Varmasti osaksi näiden tempauksien vuoksi Jaska on noussut merkittäväksi tarinahahmoksi, sillä tuomiokirjoista esiin tulleilla Juho Jaakon suorittamilla pienillä näpistyksillä ja riehumisilla ei uskoisi tällaista tarinaperinnettä syntyneen.
Brynjulf Alver on problematisoinut historiallisten tarinoiden totuusarvon käsitettä tutkiessaan tappaja Starke-Såvin tarinoita ja virallisia kirjoitettuja historialähteitä toisiinsa. Alver on todennut tappajan henkilöllisyyden vastanneen tarinoissa aina kirjoitettuja lähteitä. Muutamissa tarinoissa Starke-Såvin suorittaman tappotyön paikka ja aika oli oikea, mutta tappotapa yleensä väärä. Sen sijaan eniten tarinoissa muuntelua ilmeni tappajan luonnehdinnoissa. Starke-Såville oli lisätty tappajan ominaisuuksia: hän oli taistelunhaluinen, vahva, miehen työn tekijä, kun virallisten historialähteiden mukaan Såvi Nylend oli yksinkertainen ja oppimaton. Juuri Starke-Såvin - kerrontaan liitetyt lisäpiirteet ovat pitäneet hänestä kertovat tarinat elossa ja päähenkilön kertojien kiinnostuksen kohteena. (Alver 1989, 141–144.) Pukkilan Jaskan tarinat seuraavat lähes samaa kaavaa, sillä häneenkin on liitetty suurrosvon piirteitä. Myös Seppo Knuuttila on tutkinut Sivakan Votku-Antin tarinoita, joka hahmona on vetänyt puoleensa Jaskan lailla yleisiä tarina-aihelmia. Votku-Antin on usea vieläkin elävä sivakkalainen tuntenut. Toisten mielestä hän oli pelottava rikollinen, toiset taas pitivät häntä mukavana ja reiluna miehenä. Jaskan tavoin Votku-Antissakin oli naisiin vetoavaa charmia. (Knuuttila 1984, 146–147.)
Merkittävää on, ettei eteläpohjalaisessa yhteisössä väkivalta sinänsä ollut paheellista, mutta Jaska ei aina osannut kertojien mielestä olla väkivaltainen oikealla tavalla. Esimerkiksi kertoja Pirkka Ruohonen kiteyttää Jaskan olleen huono tappelija, mutta Jaskan veljen Ludvigin olleen "sellaanen paremmir reilu mies, ei se tapellu niin kovaa" (SKSÄ 54/1968). Käyttäytyminen ja tappelutyyli ratkaisivat, mikä katsottiin rikolliseksi väkivaltaisuudeksi ja mikä oli sallittua väkivaltaa. Väkivalta, joka ei aiheuttanut paheksuntaa kanssaihmisten keskuudessa, oli sallittua. Kerrotuissa tarinoissa Jaskan väkivaltaisille teoille ei yhteisössä aina löydetty hyväksyttävää motiivia, esimerkiksi Jaskan yhtäkkisiä tappeluriehaantumisia vieroksuttiin. Ennen kaikkea se seikka, että Jaska ei ollut ainoastaan tappelija, vaan myös varas ja rikollinen, lienee jakanut kertojien suhtautumisen Jaskaan. Jaska ei tarinoissa myöskään ole hyväntekeväisyyttä harjoittava rosvo, joka olisi varastanut rikkailta köyhille, kuten Matti Haapojasta kertovat tarinat antavat ymmärtää. Ehkäpä Jaskan lähisukulaistenkin olisi ollut helpompi kertoa maineikkaasta "häjystä" kuin salamurhaajan leiman saaneesta häiriköstä. Joka tapauksessa rikollistarinat näyttäisivät olevan Etelä-Pohjanmaan ja Kauhajoen ominta perinnettä. Kertoja Jaakko Alajoki mainitseekin, että "näitä tuommoosia tappojuttuja niin niitähän Kauhajoella on varmasti oikeen aivan omiksi tarpeiksi" (TKU/A/2000/92).
1. Käytän Pukkilan Jaskasta nimeä Juho Jaakko Keski-Pukkila silloin, kun käsittelen häntä historiallisena henkilönä sekä silloin, kun hänestä kertovat tiedot ovat virallisista historialähteistä peräisin.
2. Virallisina historialähteinä käytän Vaasan maakunta-arkiston tuomiokirjoja ja Kauhajoen seurakunnan kirkonkirjoja.
ITK= Ilmajoen tuomiokunta
VHO= Vaasan hovioikeus
KKiA= Kauhajoen Kirkonarkisto
3. Käytän sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Äänitearkistoon ja Turun yliopiston Folkloristiikan ja uskontotieteen äänitearkistoon tallennettujen nauhoitteiden kertojista peitenimiä.
4. Mm. kertoja Tomi Stokan mukaan Jaska oli itse toimittanut, että hän oli "Amerikas sittej ja kahareksantoista, ihimistä tappanu" (SKSÄ 292/1968). Kotipuolessa Jaska taas tunnettiin suurena rähinöitsijänä, joka "vain tuosta, pitkiä miehiäkin ni potkaasi yhtäkkiä leuvan alle ni jotta, lenti selijällensä ja pyörtyy ni" (SKSÄ 100/1970). Ilmeisesti Juho Jaakon nuoruudenrötökset, kasvatuslaitokseen ja myöhemmin vankilaan passittaminen sekä Ludvig-veljen (tuomittiin vuonna 1910 pahoinpitelystä) ja isä-Oskarin saamat vankilatuomiot leimasivat koko perheen, mutta erityisesti Juho Jaakon yhteisön silmissä poikkeaviksi.
Alver, Brynjulf 1989, Historical Legends and Historical Truth. Nordic Folklore. Recent Studies. Toim. Kvideland & Sehmsdorf.
Apo, Satu 1986, Ihmesadun rakenne. Juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. Helsinki: SKS.
Ervasti, Kaijus 1992, Murhamiehen muotokuva. Matti Haapoja 1845–1895. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 3/92. Helsinki: VAPK.
Haanpää, Riina 2001, Kauhajoen Pukkilan Jaska. Historiallisten tarinoiden ja historialähteiden rakentama henkilökuva. Folkloristiikan julkaisematon pro gradu tutkielma. Turun yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos.
Heimo, Anne 1996, Sammatin vuoden 1918 tapahtumat. Tutkielma kansanomaisen historian muodostumiseen vaikuttavista tekijöistä. Folkloristiikan julkaisematon pro gradu tutkielma. Turun yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos.
Ilkka 8.7.1915; 13.7.1915
Kalela, Jorma 1999, The Challenge of Oral History The Need to Rethink Source Criticism. Historical Perspectives on Memory. Toim. Anne Ollila. Studia Historica 61. Helsinki: SKS.
Knuuttila, Seppo 1984, Mitä sivakkalaiset itsestään kertovat kansanomaisen historian tutkimuskoe. Yhteiskunta kylässä. Tutkimuksia Sivakasta ja Rasinmäestä. Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 61. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Portelli, Alessandro 1991, The Death of Luigi Trastulli and Other Stories. Form and Meaning in Oral History. Albany & New York: State University on New York Press.
Portelli, Alessandro 1997, The Battle of Valle Giulia. Oral History and the Art of Dialogue. Madison, Wisconsin: The University of Wisconsin Press.
Ruismäki, Liisa 1987, Kauhajoen historia. Kauhajoki: Kauhajoen kunta ja seurakunta.
Saressalo, Lassi 1985, Kadja-Nilla avain perinteen sanottavaan. Etiäinen 1. Folkloristiikkaa ja uskontotiedettä. Toim. Martti Junnonaho. Turku: Turun yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos.
Suupohjan Kaiku 10.7.1915
Ukkonen, Taina 2000, Muistitieto tutkimuksen kohteena ja aineistona. – Heimo, Anne & al. (toim.): Elore 2, Teemanumero: Muistelu ja muistitieto. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. (URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_00/ukk200.html)
Vaasa 15.7.1915
Vilkuna, Kustaa 1949, Puukkojunkkarit, rahahäät ja heränneet. Kotiseutu 1949, 13.
Vilkuna, Kustaa 1969, Etelä-Pohjanmaan omaleimaisuus. Kansantaide ja perinnepolitiikka. Kansantaiteen seminaari Seinäjoella 10.6. 15.6.1968. Suomen Kulttuurirahasto.
Virrankoski, Pentti 1965, Härmän häjyt ja Kauhavan komiat. Kotiseutu 1965.
Ylikangas, Heikki 1976, Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Helsinki: Otava.
Ylikangas, Heikki 1977, Myytit historiassa. Katsaus 5/1977.
Ylikangas, Heikki 1984, Murtuva säätyvalta. Helsinki: Otava.
Kauhajoen kirkonarkisto:
KKiA: I F 3. Kuolleiden luettelo, 1885–1929.
KKiA: I h:c 2. Rikosluettelot, 1885–1929.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Äänitearkiston kokoelmat:
SKSÄ 52. 1968– 143.1970.
Turun Yliopiston Folkloristiikan ja Uskontotieteen äänitearkiston kokoelmat:
TKU/A/00/90 93.
Vaasan maakunta-arkisto:
ITK: C 4 a 13, 1900: Kauhajoen käräjäkunta 1900, varsinaisasiain pöytäkirjat.
ITK: C 4 a 20, 1907: Kauhajoen käräjäkunta 1907, varsinaisasiain pöytäkirjat.
ITK: C 4 a 28, 1915: Kauhajoen Kihlakunnanoikeuden tuomiokirja 1915.
VHO: Di 238, 1907: Vaasan hovioikeudelle alistettujen asiain päätöstaltiot. Nro 27.
Riina Haanpää
FM, tutkija
Turun yliopisto