Suurimmat unkarilaisvähemmistöt Unkarin ulkopuolella vuonna 1995 (arviot ks. Kocsis & Kocsis-Hodosi 1998).
Tämä on kertomus vuoden 2000 toukokuussa tehdystä matkasta Taka-Karpatian alueelle eli Transkarpatiaan, joka tunnetaan myös nimillä Kárpátalja ja Zakarpatska oblast (1). Transkarpatia on Ukrainan lounaisin (hallinto)alue, jolla on yhteiset rajat Romanian, Unkarin, Puolan ja Slovakian kanssa. Asukkaita alueella on n. 1 300 000, joista 79% on ukrainalaisia ja 12,5% unkarilaisia (n. 160 000). Lisäksi alueella elää venäläisiä, romanialaisia, saksalaisia, slovakkeja ja mustalaisia. (Stroschein 2000.) Suurin osa unkarilaisista asuu aivan Unkarin rajan tuntumassa, 74% heistä kahdenkymmenen kilometrin säteellä rajasta. Suurimmat unkarilaiset yhteisöt ovat kaupungeissa, kuten Ungvárissa, Beregszászissa ja Munkácsissa (Uzhgorod, Beregovo, Mukachevo). Yhdessätoista kylässä, kuten Nagydobronyssa ja Dercenissä (Velikij Dobron ja Drisina), on huomattavat, yli 2000 hengen unkarilaiset yhteisöt. Kaksi kolmasosaa unkarilaisista elääkin asutuskeskuksissa, joissa on unkarilaisenemmistö. Tämä lienee yksi syy siihen, että venäjän ja ukrainan kieltä osataan suhteellisen vähän. (Kocsis & Kocsis-Hodosi 1998.)
Taka-Karpatian alueella on pitkä ja värikäs historia, jota käymme tässä lyhyesti läpi tehdäksemme Ukrainan unkarilaisten taustaa ymmärrettäväksi. 1400-luvulla Unkari oli yksi Keski-Euroopan mahtavimmista valtioista. Seuraavalla vuosisadalla turkkilaiset valloittivat valtion, ja jakoivat sen kolmeen osaan. 1600-luvun lopulla melkein koko vanhan Unkarin alue liitettiin Itävaltaan, joka 1867 muuttui Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaksi. Imperiumilla oli aggressiivinen ulkopolitiikka. Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välillä solmittiin kolmiliitto, mikä vei Itävalta-Unkarin myös ensimmäiseen maailmansotaan. Sen seurauksena monarkia hajosi.
Nykyisen Unkarin rajat määriteltiin vuoden 1920 Trianonin rauhansopimuksessa. Unkari oli pakotettu luopumaan kahdesta kolmasosasta entisistä alueistaan. Luovutetut alueet jaettiin lähinnä Romanian, Tsekkoslovakian, Jugoslavian ja Itävallan kesken. Yli kolme miljoonaa unkarilaista jäi elämään vähemmistöinä Unkarin rajojen ulkopuolelle. Taka-Karpatian alue liitettiin Tsekkoslovakian autonomiseksi osaksi. Toisen maailmansodan seurauksena alueita jaettiin jälleen. Unkari valloitti itselleen takaisin ensiksi Taka-Karpatian merkittäviä kaupunkeja (Ungvár, Beregszász, Munkács), ja hieman myöhemmin koko Taka-Karpatian. Vuonna 1945 alue liitettiin Neuvostoliittoon, ja 1946 siitä tuli yksi Ukrainan hallinnollisista alueista. 1990-luvulla alueen unkarilaiset toivoivat oman etnisen itsehallinto-alueen perustamista osaksi Ukrainan valtiota, mutta ehdotus ei ole saanut vastakaikua valtiotasolla. (ks. esim. Stroschein 2000.)
Unkari oli ensimmäisiä valtioita, joka allekirjoitti valtiosopimuksen Ukrainan kanssa joulukuussa 1991. Sopimuksen puitteissa luovuttiin alueellisista vaatimuksista, vahvistettiin yhteisten rajojen loukkaamattomuus ja taattiin kansallisten vähemmistöjen oikeudet. Uudenlaisia ongelmia ja haasteita tuo mukanaan Unkarin mahdollinen liittyminen EU:hun. Se pitäisi sisällään myös Shengenin sopimuksen, joka helpottaa liikkumista EU:n sisällä, mutta vahvistaa rajoja EU:n ulkopuolelle. Uudet viisumivaatimukset vaikeuttaisivat huomattavasti Ukrainan unkarilaisten matkustamista Unkariin. Kyse ei ole ainoastaan etnisistä siteistä, sillä monet saavat rajan yli kauppaa tekemällä myös jatkoa muuten kovin kapealle leivälle. (Stroschein 2000.)
Suurimmat unkarilaisvähemmistöt Unkarin ulkopuolella vuonna 1995 (arviot ks. Kocsis & Kocsis-Hodosi 1998).
Matka syntyi virolaisten opiskelijoiden ideasta yhdistää matkustusinnokkuuteen ja etnoturismiin myös tosisempia kenttätöitä, jotka voisivat toimia eräänlaisena pilottiprojektina myöhempää jatkotutkimusta ajatellen. Virossa on Taka-Karpatian unkarilaisten luokse tehdyillä tutkimusretkillä jo pitkä traditio. Viron taideakatemian tutkimusryhmä vieraili Neuvosto-Ukrainan Taka-Karpatian oblastin Beregzásziin (Beregovo) alueen kylissä vuonna 1986 (2), ja Tarton yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitos (nykyinen uralilaisten kielten laitos) on tehnyt Taka-Karpatiaan useita kenttätyöretkiä 80-luvulla. Tutkimuskohteena oli pääasiassa alueen unkarin kielen murteet. Useaan otteeseen 80-luvun alussa (vuosina 1982–1984) vieraili alueen kylissä myös Viron kansallismuseon tutkija Maaja Värva, mukanaan Tarton yliopiston opiskelijoita, sekä valokuvaaja ja taiteilija. Tuolloin kerätty materiaali on talletettu Viron kansallismuseon arkistoihin. Tärkein osa siitä on runsas valokuvakokoelma, joka antaa yleiskuvan lähinnä alueen arkimiljööstä, asuintaloista ja niiden sisustuksesta, mutta mukaan mahtuu myös piirroksia ja alueelta koottuja esineitä. Poliittisten muutosten pyörteissä tutkimustraditio valitettavasti katkesi, ja menestyksekkäistä kenttätöistä huolimatta materiaalia ei ole perusteellisesti esitelty eikä sisällöllisesti analysoitu.
Taka-Karpatiaan kaksi vuosikymmentä sitten tehdyt kenttätyöretket keskittyivät materiaaliseen kulttuuriin. Etniset suhteet ja ihmiset jäivät vähemmälle huomiolle osittain poliittisista syistä, osittain tuonaikaisten painotusten takia. Nyt tavoitteenamme oli tehdä etnografinen kenttätyömatka, keskittyen nimenomaan alueen asukkaiden maailmankuvaan ja näkemyksiin, sekä tehdä kulttuurin muutokseen liittyviä huomioita. Halusimme myös tarkastella eroja ja yhtäläisyyksiä suhteessa muihin monikulttuurisiin tai kulttuurien rajoilla eläviin yhteiskuntiin.
Kiinnostustamme aluetta kohtaan lisäsi myös se, että Taka-Karpatia ja erityisesti itse vuoristo oli virolaisille tuttu lomailualue, jonne oli matkustettu paljon ennen kaikkea retkeilemään. Toisaalta Taka-Karpatian asukkaat kävivät myös Virossa metsätöissä tai lomailemassa meren rannalla Pärnun kylpyläkaupungissa. Myös Tarton yliopistossa opiskeli paljon Ukrainan unkarilaisia oppialan vaihdellessa lääketieteestä äidinkieleen, unkariin. Baltian maat, erityisesti Viro, on ollut heille tärkeä korkeakoulutuksen hankkimiskohta. Osa opiskelijoista jäi Viroon asumaan myös opintojen päätyttyä. Suomalaisten ja Taka-Karpatian asukkaiden väliset kontaktit ovat olleet huomattavasti vähäisempiä, eikä tiedossamme ole suomalaisten tekemiä alueeseen keskittyviä etnografisia tutkimuksia.
Sekä Ungvárin yliopistossa että kylissä kohtasimme paljon ihmisiä, jotka olivat itse joko opiskelleet tai käyneet Virossa, tai vähintäänkin sitä oli tehnyt joku heidän sukulaisensa tai hyvä tuttunsa. Tiiviiden kontaktien kausi liittyy kuitenkin aikaan, jolloin maita yhdisti neuvostovalta. Virolaisia turisteja alkoi 90-luvulla kiehtoa entistä enemmän uudet mahdollisuudet matkustaa länteen, ja entisten Neuvostomaiden suosio matkakohteena hiipui. Ukrainalaisten matkaintoa jarruttaa erityisesti huono taloudellinen tilanne.
Tällainen historia oli matkan suunnittelun perustana. Matkakuntamme koostui hyvin erilaisen taustan omaavia ihmisiä: mukana oli folkloristeja, etnologeja, unkarin kielen opiskelija, toimittaja, uskontotieteilijä, sekä muita mitä erilaisemmista syistä matkasta kiinnostuneita. Muodostimme kolme autokuntaa: kullanruskeassa autossa matkustivat Madis Rennu, Triinu Linnus, Sven Anderson ja Pille Runnel, valkeassa Aivar Öepa (Alf), Liina Saarlo, Silvia Sokk ja Indrek Reimann (Reims) ja hopeanharmaassa Mikk Siim, Pihla Vuorinen, Maris Müürsepp ja Ulrika Eesmaa. Matka pyrittiin toteuttamaan pienin kustannuksin. Yövyimme teltoissa, ja laitoimme ruokaa itse pääasiassa nuotiolla.
Omat ennen tätä matkaa tekemämme kenttätyöt sijoittuvat maantieteellisesti paljon lähemmäksi kotiseutuamme: joko omaan yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme tai sen välittömään läheisyyteen. Etäisyys ei ole aina suoraan yhteydessä fyysiseen välimatkaan, mutta tähänastisten kokemustemme joukosta tämä matka oli silti lähimpänä "antropologian romantiikkaa", meidän näkökulmastamme kaukaisten ja tietyssä mielessä eksoottistenkin paikkojen tutkimusta (vrt. Knowles 2000, 55).
Matkamme aikana ja sen jälkeen olemme pohdiskelleet omaa rooliamme ja sijoittumistamme kentällä. Keitä me siis olimme, keneksi määritymme: turisteiksi, tutkijoiksi vaiko reppuselkämatkailijoiksi? Määrittelyt muotoutuvat varmasti erilaisiksi riippuen siitä minä hetkenä ja kenen näkökulmasta tarkastellaan. Ensin ajattelimme, että paikalliset eivät välttämättä tee suurta eroa tutkijan ja turistin välillä että jossain määrin olemme ainoastaan vieraita. Asteittaisen tutustumisen ja paikantamisen kautta kuvamme muuttui kuitenkin vivahteikkaammaksi, ja saimme myös toisenlaisia määreitä. Omasta näkökulmastamme katsottuna tuntui vaikealta selkeästi erotella turismia ja kenttätyötä, vapaa-aikaa ja työskentelyä. Samanlaisia rajanvetoja yksityis- ja työelämän välillä ovat pohtineet useat tutkijat, erityisesti tehdessään tutkimusta kotinsa lähettyvillä. Tällöin hämärtyy myös raja kentän ja kodin välillä (ks. Pink 2000, 98).
Kenttätyömetodeinamme käytimme havainnointia, valokuvausta ja keskusteluja, joista teimme kirjallisia muistiinpanoja. Aloitimme tilanteesta, jossa ympäristö oli ryhmälle suhteellisen tuntematon; matkalla saadut kokemukset herättivät mielessämme useita kysymyksiä ja halun tuntea ja tietää lisää. Kun ensikosketus uuteen kulttuuriin tallennetaan valokuvin, niiden kautta on myöhemmin mahdollista palata katsomaan ja uudelleen kokemaan ensivaikutelmia ympäristöstä. Kuvat välittävät eteenpäin ensimmäiset huomiot, jotka kenttätyön jatkuessa tai tiedon lisääntyessä voivat muuten unohtua. (Vrt. Runnel & Niglas 2001, 198–199.) Otimme matkan aikana yhteensä noin viisisataa kuvaa.
Halusimme jakaa ajatuksiamme ja kokemuksiamme tästä tunnustelevasta kenttätyömatkasta matkapäiväkirjojen ja niistä kumpuavien ajatuksien muodossa. Vaikka kyseessä ei ole tiukasti tutkimusartikkeli, uskomme että kokemuksistamme voi olla hyötyä jollekin toiselle kenttätyömatkaa suunnittelevalle. Kenttätyöt eivät mielestämme myöskään koostu ainoastaan määränpäässä vietetyistä hetkistä, vaan ne alkavat jo suunnitelmista ja vaikkapa viisumien hankinnasta. Me esimerkiksi soittelimme Ukrainaan lähes päivittäin viimeiset kaksi viikkoa ennen matkaa, jännittäen viisumien saamista ja matkan toteutumista viimeiseen hetkeen saakka.
Tästä eteenpäin tekstimme koostuu kevyesti editoiduista matkapäiväkirjojen otteista, sekä niitä paikantavista ja selittävistä kommenteista. Otteiden kautta pyrimme tuomaan esille välittömiä vaikutelmiamme ja tilannekuvia matkalta, sekä niitä tietoja, joita saimme paikallisten ihmisten kanssa puhuessamme. Lukiessamme tekstejä jälkeenpäin olemme löytäneet niihin myös uusia näkökulmia, ja pyrkineet analysoimaan kokemuksiamme tämän hetken perspektiivistä käsin. (3)
Matkaan lähteminen ja loppumattomalta tuntuva autossa istuminen konkretisoivat meille määränpäämme etäisyyden. Harvoin itse asiassa puhutaan tai kirjoitetaan siitä, kuinka suuri osa kenttätyöprojektille varatusta ajasta kuluu yksinkertaisesti matkustamiseen. Ehkä nykyajan nopeat liikennevälineet osin kätkevät tämän tosiasian ja saavat kaukaisetkin paikat tuntumaan hämäävän läheisiltä. Näiden neljän autossa vietetyn päivän eräs etu oli se, että ne antoivat aikaa ympäristön asteittaisen muuttumisen tarkkailuun ja rauhalliseen ajatteluun.
Lauantai. Eilisen päivän epäonnistuneen rajanylityksen jälkeen kokeilimme uutta starttia. Aurinkoista, keväistä, autossa lämmintä. Latvian ja Puolan rajalla kymmenien kilometrien pituinen rekkajono. Meillä sujui aika joutuisasti. Tosin rajalla tapahtui vahdinvaihto hidas sellainen juuri kun meidän autokuntamme vuoro olisi ollut ylittää raja. Ajoimme noin puoli kahteen asti yöllä. Liettuassa oli vielä paljon eläimiä apuna pellolla kevättöissä. Puolassa huomio kiinnittyi isoihin puihin teiden reunustoilla kontrastina Latvian ja Liettuan aukeille pelloille. Pimeässä ei paljon muuta nähnytkään kuin aivan tien vieressä jököttävät suuret puut. –– Kauheasti kuolleita eläimiä tien varrella. Mieleen muistui se valokuvaaja, joka matkusteli ympäriinsä ja otti kuvia auton alle jääneistä eläimistä.
Sunnuntai. Puola on iso maa, ja tämä konkretisoituu kun ajaa autolla sen läpi. Puolassa ja Liettuassa suuret kivitalot tuntuvat olevan suosittuja. Teiden varsilla on myös paljon ristejä ja muita muistomerkkejä. Ihmiset tuntuivat kaikkialla olevan kirkossa, pyhä kun oli. – – Illalla puolen yön jälkeen ylitimme rajan ja saavuimme Unkariin. Viimeiset sata kilometriä ajoimme sik-sak tietä vuoristossa. Jännä tunne, pimeässä keskellä ei mitään. Näimme neljä kauristakin, ylittivät tien juuri ennen meitä. Etsimme yöpaikkaa aika hakuammunnalla heti Unkarin puolelle päästyämme. Paljon pieniä kyliä ja erityisesti peltoja, ei metsää eikä paikkaa mihin voisi teltat pystyttää erityisesti pimeässä tosi hankalasti löydettävissä. (Pihla)
Edellisen päivän päätöksemme viettää yksi rauhallinen päivä Unkarin puolella osoittautui jälkikäteen onnistuneeksi, sillä raja olisi ollut maanantaina suljettu. Tiistaina pääsemme Ukrainan puolelle ongelmitta maksettuamme vaaditut vakuutusmaksut Chopin rajanylityspisteessä. Muualla maailmassa tehdyt vakuutukset eivät Ukrainassa kelpaa. Pian saavumme Ungváriin eli Uzhgorodiin. Kaupunki on Taka-Karpatian keskus, jonka läpi virtaa Uzh-joki. Uzhgorodissa on asukkaita noin 125 000, ja arkkitehtuuriltaan kaupunkia voisi verrata Unkarin Egeriin. Täällä meidän oli määrä rekisteröidä viisumimme, ennen kuin matka saattoi jatkua eteenpäin. Yliopisto oli kuitenkin suljettu pitkien pyhien takia.
Uzhgorodissa pankkia ja yliopistoa etsiessämme kysyimme kadulla ensimmäistä kertaa kelloa. Se näytti jotain aikaa. Tuntui, että paikkakunnalla oli käytössä erilaisia aikoja Kiovan aika, paikallinen aika, unkarin aika. Yleisesti ottaen tultiin toimeen kahden kellonajan kanssa, joista yksi vastasi sitä, mitä myös meidän kellomme näyttivät, ja kaikki muu taas oli sekavaa. Kaupungin asukkailla alkoi työpäivä paikoittain seitsemältä – mutta minkä ajan mukaan? (Pille)
Muiden maiden unkarilaisvähemmistöistä poiketen Ukrainan unkarilaisilla yksi paikallisväestöstä erottautumisen keino liittyy aikaan: he asettavat kellonsa Keski-Euroopan (eli Unkarin) aikaan, slaavien käyttäessä Kiovan aikaa. (ks. Stroschein 2000.) Käytännössä tämä usein merkitsee sukkuloimista kahden eri ajan välillä, jolloin vaikkapa tapaamista sovittaessa on muistettava varmistaa, että osapuolet puhuvat samasta ajasta. Meille tämä useiden kellonaikojen olemassaolo konkretisoitui jälleen torstaina, mennessämme yliopistolle kahden aikoihin. Löysimme hungarologian laitokselta ainoastaan assistentin: kaikki muut olivat jo lähteneet kotiin seitsemältä aloitetun työpäivän päätyttyä.
Aamulla teimme ensimmäistä kertaa tuttavuutta maaseudun ihmisten kanssa, ja kohtaamiset olivat yllättävyydessään hieman hämmentäviä. Usein hahmotellessamme mielessämme kenttätyötilannetta, oletamme tutkijan jossain mielessä kontrolloivan sitä lähtevän huolellisesti etukäteen valmistauduttuaan kiertämään kylää, aloittaen haastattelun valmiiksi mietitty kysymysten lista mielessään. Käytännössä tilanteet ovat kuitenkin usein toisenlaisia; etnografia sisältää aina runsaasti yllätysmomentteja.
Pienellä pesulla joessa jäistä vettä uhmaamassa. Aurinko sentään paistoi. Kyykkiessäni kivellä alusvaatteisillani paikalle tuli nainen, joka kahlasi joen yli pitkät saappaat jalassaan ja polkupyörä kainalossaan. Juttelimme hetken. Ihmisiä kiinnostaa mistä olemme, mitä teemme. Useille voi puhua venäjää. – – Kylien ja kaupunkien ihmisten välillä on aika suuri ero, ne ovat ihan eri maailmansa. Kaupungissa ollaan niin muodikasta. (Pihla)
Uzhgorodissa oli edelleen lepopäivä, emmekä voineet jatkaa matkaa unkarilaisia kyliä kohti alkuperäisen suunnitelmamme mukaan. Ajoimme pohjoiseen päin hallintoalueen rajalle viettääksemme päivän vuorilla suhteellisen lähellä Uzhgorodia, jonne meidän olisi palattava taas seuraavana päivänä. Meidän silmissämme tiet olivat uskomattoman huonossa kunnossa. Yhtäkkiä saattoi edessämme aueta suurin piirtein auton nielaiseva kuoppa, ja auringon luodessa tien pintaan varjokuvioita puiden lehtien läpi oli sen kuntoa vaikea hahmottaa. Tien laidoilta muistuvat mieleen myös ihmettelevät kyläihmiset. Kolmen auton kolonnamme vieraine rekisterikilpineen ja ajovalot päällä oli omalaatuinen ilmiö näissä kylissä, joissa raha oli vähissä. Ihmiset liikkuivat kylien väliä joko jalan tai pyörillä, autoja näki todella vähän.
Seuraava määränpää oli Ovir, jossa meidän oli määrä viisumimme rekisteröidä. Ovirissa ei onnistanut tälläkään kertaa. Odotimme Madisen, Alfin ja Pihlan kanssa pitkään sikäläisessä käytävässä. Maaseudun raittiin ilman vaikutus tuppasi haihtumaan aloimme olla unisia, seinissä oli ilmeisesti liitupölyä, joka tarttui väsyneiden seinäännojailijoiden vaatteisiin. Ulkomaalaisten piti rekisteröitymiseksi saada papereillensa natshalnikin myöntävä allekirjoitus. Meidän kanssa käytävällä odottivat jotkut uskonihmiset, todennäköisesti Puolasta kotoisin olevat munkki ja nunna. Olkoonkin, että vaatteet varmasti paljastaisivat spesialistille heidän sitoutumisensa, en osannut heitä minnekään paikantaa. Meistä poiketen he odottivat kärsivällisen rauhallisesti omaa vuoroaan. Selvisi, että heitä hyppyytettiin edestakaisin sillä perusteella, että he olivat tulleet Ukrainaan humanitaariaputehtävissä. Eihän avun antaminen pidä helppoa ollakaan.
Kun viimein pääsimme päällikön kabinettiin, tulimme sieltä saman tien nopeasti ulos mies teki meille ystävällis-viralliseen sävyyn selväksi, että jo olemassa olevien paperien lisäksi meillä täytyy olla todistus kutsun antaneelta yliopistolta, suurin piirtein niin että meidän kutsut ovat aidot ja kaikki on oo koo. Että yliopistossa on ihminen, joka järjestää asiat itse, ottaa meiltä passit ja tulee itse Oviriin. Lisäksi selvisi, että rekisteröityminen maksaa Ovirissa 30 grivnaa per nenä. Tallustimme takaisin ulos. (4) (Pille)
Matkailu Itä-Euroopassa opettaa kärsivällisyyttä. Näitä asioita ei opi kenttätyökursseilla, vaan tuntuma niihin saadaan kokemusten tai kertomusten kautta. Mahdotonta lienee kuitenkaan löytää ihmistä, joka kertoisi, mitkä ovat kussakin tilanteessa oikeat otteet asioiden hoitamiseen. Meille viranomaisten kanssa asioiminen oli kulttuurienvälisen kommunikaation harjoitusta käytännössä. Miettiessämme matkan aikaisia kohtaamisiamme ihmisten kanssa niistä piirtyy selvä ero viranomaisten välinpitämättömyyden ja etäisyyden, sekä ns. tavallisten ihmisten uteliaan kontaktinoton välille. Valtiotasolla olimme vieraita, tavallisten ihmisten kanssa jutellessamme ystäviä. Toisaalta tietyissä tilanteissa myös viranomaiset paljastivat inhimillisen puolensa. Ja loppujen lopuksi, syyttääkö byrokratiasta ihmisiä vaiko koneistoa?
Yliopistolle mennessämme ystävällinen nainen otti meidät laitoksella vastaan edellä mainitun nelikon muodossa. – – Keskipalkka alueella oli kuulemma 150–200 grivnaa, ja samaan aikaan noin puolet ihmisistä olivat työttömiä. Eläke on 40 grivnaa kuussa. Assistentti oli nykyisen työkohtansa löytänyt sen ansiosta, että oli kasvanut ukrainalaisena eräässä unkarin kylässä, ja hänen oli pitänyt lastentarhassa ja koulussa selvitä unkarin kielellä. Assistentti myönsikin, että lapsuus auttoi häntä työn löytämisessä, mikä muuten on Uzhgorodissa suurin piirtein mahdotonta. Opiskelijoiden valtion stipendi oli 25 grivnaa kuussa, joten pääasiassa he olivat riippuvaisia vanhemmista, kun myöskään kausiluonteisia töitä ei ole opiskelijoille tarjolla. Kerroimme Viron tilanteesta, Suomesta ei pahemmin ollut puhetta, kun elinolot opiskelijoiden 1300-markkaisesta opintorahasta alkaen olisivat olleet lähestulkoon käsittämättömiä. (Pille)
Annoimme itsellemme "päivävapaan" kaupungissa liikkumiseen ja siirryimme pariksi tunniksi Uzhgorodia valloittamaan. Jostain piti löytää syötävää, mutta sitä ennen minun täytyi vaihtaa dollarit grivnoiksi, että voisin ne joskus Ovirissa henkiverona antaa. Assistentilta kuultujen elintasotarinoiden pohjalta tuntuivat kamera ja kukkaron seurana housuntaskuun sullottu dollarikäärö ennenkuulumattomalta varallisuudelta ja niin yritin myös kadulla liikkua omien vartijoideni siipien suojassa. Myös keskeiseltä liikekadulta löydetyn pankin ovella seisoi paikallinen aseistettu vartija, rahanvaihtajatäti tuntui suojattomalta vieläpä luodinkestävän lasin takanakin. Vaihdoin suurin piirtein 12x30 grivnaa enemmän kuin paikallinen kuukauden palkka kerralla käteen. Kuljimme eteenpäin. Olosuhteet ystävällinen auringonpaiste, rauhallisesti kuljeskelevat ihmiset ja minun näennäinen varallisuuteni tuntuivat sopimattomalta yhdistelmältä, enkä itse asiassa viitsinyt enää pysytellä erityisen valppaana. Mutta meillä oli tänään yksinkertaisesti sellainen "villin idän" leikki kaupunki osoittautuikin järjestymättömyyden ja pahuuden pesäksi. Leikisti. Joillekin kenties myös oikeasti. Olimme taas päättäneet yöpyä kaupungin ulkopuolella autonkuljettajat pelkäsivät autojensa puolesta. Jälkeenpäin arvioituna en tosiaan osaa sanoa oliko syytä, sillä kiinnittäessäni hetkeksi huomioni pääkadulta viiden minuutin matkan päässä alkavan gheton rajalla istuviin, meitä jännittyneinä tuijottaviin silmäpareihin, en osannut sanoa, olivatko ne puolustusasemissa, valppaita vai uhkaavia. Joka tapauksessa peräännyimme ja käänsimme nokan toiseen suuntaan. Juuri ennen ghettoa oli kauppa, jossa myytiin sota-asuja ja aseita. Se merkitsikin suurin piirtein asutetun kaupunginsydämen loppua muutama metri myöhemmin alkoi pölyinen ja huonokuntoinen laitakaupunki, jota asuttivat mustalaiset. (Pille)
Löytäessämme matkapäiväkirjoistamme hajanaisia viittauksia tunteisiimme ja tuntemuksiimme, ryhdyimme miettimään, miten suuri osa kenttätyökuvauksissa loppujen lopuksi annetaan tunteille, sekä mahdollisille todellisen tuntuisille kuvitelmille ja peloille? Koettuun vieraaseen ja vierauteen liittyy paljon epärationaalisia ja yksityiseksi koettuja tuntemuksia. Meidän vierauden kokemuksemme keskittyivät eritoten oleskeluun suuressa kaupungissa. Siellä luottamuksen ja kontaktin saaminen ihmisiin oli toisenlaista ja toisenasteista kuin kylissä. Nimenomaan nimettömiksi jäävät massat tuntuivat uhkaavilta. Oletamme, että kaupungissa meidät miellettiin turisteiksi samaan tapaan muiden ulkomaalaisten kanssa. Liikuimmehan myös verrattain suuressa ryhmässä. Usean havainnoijan ja kokijan etuna voidaan pitää sitä, että punottaessa havainnot yhteen, saadaan todennäköisesti aikaan moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi kuva tapahtuneesta ja koetusta. Toisaalta suuri ryhmä saattaa myös estää ympäröivään kulttuuriin sulautumista, sen kanssa samassa rytmissä elämistä. On helpompi pidättäytyä omien kanssa seurustelussa. Lähtemällä liikenteeseen yksin tai pienemmällä porukalla, yöpyen kylässä paikallisten ihmisten luona saa varmasti toisenlaisten kontaktin ihmisiin ja kulttuuriin. Tosin jos paikkakunnalla on jo olemassa tietty jähmettynyt asenne vierailijoihin ja turisteihin, sitä sovelletaan todennäköisesti myös toisenlaista asemaa hakevaan yksinäiseen tutkimusmatkailijaankin.
Nousimme siis aikaisin ylös. Unkarin kielen laitoksen ihmiset ottivat meidät ystävällisesti vastaan. Juttelimme kahden naisen ja eilisen assistentin kanssa niitä näitä. Ja menimme kuuntelemaan unkarin kielen oppituntia. Opiskelijat olivat pääasiassa meitä nuorempia tyttöjä. Esittelimme itsemme, tai oikeastaan Madis meni reippaana eteen ja esitteli meidät kaikki. Lähdin Alfin ja Pillen kanssa hoitamaan rekisteröintiasiaa niin kuin minusta paljon apua olisi ollut siinä paperien pyörittelyssä. Yliopistolta piti saada paperi leiman sekä meidän nimiemme ja passinnumeroidemme kera. Kahvia tarjottiin joka välissä.
Muut lähtivät edellä unkarin tutkimuksen instituuttiin, me kolme Oviriin rekisteröitymistä varten. Ensin jonotimme käytävässä tuttuun tapaan. Tällä kertaa siellä liikkui vähemmän ihmisiä, "meidän miehemme" juoksi käytävässä edestakaisin tärkeän näköisten ihmisten kanssa, mutta ei noteerannut meitä mitenkään. Tuli sellainen olematon olo. Ihmisiä alkoi virrata paikalle hyvin isojen ja värikkäiden kukkakimppujen kanssa. Alkoi olla selvä, että talossa juhlitaan, eikä meidän asia tule etenemään ollenkaan. Epätoivoinen olo. Yksi nainen ohimenneessään viittasikin siihen, että olemme väärään aikaan väärässä paikassa. Sitten hänelle taisi kuitenkin tulla meitä sääli. Hän pyysi synttäreitään juhlivalta pomoltaan allekirjoituksen, ja antoi meille 15 minuuttia aikaa käydä ottamassa passeista ja viisumeista kopiot (kopioiden tarpeesta ei kukaan etukäteen varoittanut) ja maksaa 30 grivnaa henkeä kohti kassalle. Alf juoksi passien ja viisumien kanssa etsimään lähiseudulta kopiokonetta, Pillen kanssa yritimme selvitä maksupuolesta. Saimme pienin ponnisteluin vakuutettua käytävän päässä olevan kassan naisen siitä, ettei jokaiselle tarvitse erikseen kirjoittaa kuittia, vaan kahdesta piisaa (kummallekin viisumille omansa). Loppujen lopuksi kaikki onnistui, vaikka emme meinanneet itsekään sitä uskoa. Palatessamme naisen luo, hän iski ripeästi jokaiseen paperiin keskimäärin neljä leimaa ja kirjoitti päälle tarvittavat tiedot. (Pihla)
Saatuamme passiasian kuntoon, lähdimme etsimään toisia ja Unkarin tutkimuksen instituuttia. Se sijaitsee vanhassa kauniissa rakennuksessa, kasvitieteellisen puutarhan lähellä. Instituutissa meidät otti vastaan Petro Lyzanets, joka oli monivaiheisten yhteydenottojen tuloksena lähettänyt meille kutsut viisumia varten. Hän antoi myös vinkkejä mihin unkarilaiskyliin meidän kannattaisi matkamme puitteissa suunnata. Instituutti koordinoi Ukrainassa Unkarin kieleen, kirjallisuuteen, etnografiaan, historiaan ja kulttuuriin liittyvää tutkimusta. Yksi tutkimuksen painopiste on unkarilaisten ja muiden alueen väestöryhmien väliset suhteet. Lyzanetsin mukaan opiskelijat ovat pääasiassa unkarilaisia. Oleellinen osa instituutin rahoituksesta tulee myöskin Unkarista. Työtekijöiden palkanmaksun kanssa on siitä huolimatta ollut ongelmia; kahdeksan kuukautta palkatta olleet työntekijät olivat päättäneet lähteä Unkariin. Professorin pariin-kolmeensataan rajoittuva kuukausipalkka ei myöskään mahdollista kansainvälisiin seminaareihin osallistumista omalla kustannuksella, ja raha-anomuksia rustaillessa Kiova on kovin kaukana sekä fyysisesti että mentaalisesti.
Yleisesti ottaen merkittävä osa unkarilaisten järjestöjen rahoituksesta tulee Unkarista. Vaikka Ukrainan virallista suhtautumista vähemmistöihin ja heidän kulttuuriensa tukemiseen on kuvattu positiiviseksi, on valtion rahallinen tuki kulttuurijärjestöille näinä taloudellisten vaikeuksien vuosina ollut minimaalista. (Stroschein 2000.)
Päiväämme sisältyi vielä muutamia mielenkiintoisia kohtaamisia kaupunkiympäristössä ennen matkan etenemistä kyliä kohti.
Löytöretkeilijöiksi olimme kuitenkin sen verran konservatiivisia, että olimme mieltyneet yhteen ja samaan ruokakauppaan. Suuntasimme jälleen sinne, ostaaksemme kylässä vietettävien päivien tarpeiksi ruokavarastoja. – – Kaupan edessä käyty keskustelu kontakti pullonkerääjän kanssa sujui tyyliin 'Estonija, eta tsivilisaatsia' [Viro, se on sivilisaatio] erityisesti sen jälkeen kun roosapuseroinen vanha mies oli saanut meiltä kaksi muovikassillista tyhjiä pulloja. Hän osasi liittää omiin juttuihinsa professoreja ja akateemikoita, itse hän oli entinen sydänkirurgi ja neuvostoaikana usein seppelöity nyrkkeilijä. Lahjoitti kaikille vieressä olevista kastanjoista taitettuja vaaleanpunakukallisia oksia ja ei ehtinyt meitä kyllin kiittämään. Madis varusti häntä tupakalla, ja se pani miehen silmät erityisesti säihkymään. (Pille)
Mikk soitti Miklósille, joka oli päivällä luvannut antaa hänelle jotain kuoro- tai kansanmusiikkia sisältävän kasetin. Tämä Miki oli sympaattinen pieni mies, jonka tapasimme päivällä yliopistolla. Hän opettaa viron kieltä, ja antaa myös pianotunteja. Menimme Mikun kanssa hänen kotiinsa, kaunis asunto vanhassa kivitalossa toisessa kerroksessa, seinillä paljon tauluja ja itse tehtyjä tekstiilejä. Miklós asui yhdessä äitinsä ja isänsä kanssa, ja he halusivat tarjota kahvia tai olutta tai jotain. Selitimme muiden odottavan meitä, ja talonväki toivotti kaikki tervetulleeksi kylään. Mikk lähti kutsumaan toiset paikalle. Minä jäin odottamaan ja juttelemaan äidin kanssa niitä näitä, ja miehet katosivat pian jonnekin. Nainen puhui, pojastaan lähinnä, minä kuuntelin. – – Istuimme lopuksi kaikki perheen luona kylässä useamman tunnin. Olohuoneessa, kirjojen ympäröimänä nautimme kotiviiniä, olutta, leipää, juustoa, tarinoita. Myös Miklósin äiti oli muusikko, kertoi musiikin yhdistäneen häntä mieheensä. Isoäiti taisi olla Unkarista kotoisin. (Pihla)
Kaupungista poistumista seurasi yöpyminen kuin suoraan stalker- romaanista olevassa maisemassa. Tasankojen asutuilla alueilla oli yöpaikkaa paljon vaikeampi löytää kuin vuorilla joka puolella rakennuksia, tai sitten tympäisevää aukeutta. Tie oli paikoittain niin huonossa kunnossa, että jalankulkijoitten kolonna kulki autojen rinnalla samassa tempossa niiden kanssa. Muutamaksi metriksi päästettiin meidät autoon, sitten taas ei. Stalker-alueella silmiinpistävin asia oli korkea metallinen vesitorni, jonka päällä asui joitakin lintuja, jotka meidän tulostamme häiriintyneenä lensivät matalalla päidemme päällä muutaman ringin. Jo tottuneesti sytytettiin nuotio ja pystytettiin teltat. Maan pinta oli niin kovaa, että ekoimmat telttakepit eivät meinanneet suosiolla maahan mennä. (Pille)
Viimein oli koittanut hetki, jolloin saimme suunnata kyliä kohti. Osa kylistä oli valittu jo Virossa kansallismuseon varhaisempien kenttätyöretkien informaation pohjalta, osa Petro Lyzanetsin suosituksesta. Halusimme nähdä kyliä, joissa pääosa ihmisistä olisi unkarilaisia, ja joissa mahdollisesti tulisi esille unkarilaisten oma maailma ukrainalaisen yhteiskunnan keskellä. Ensimmäisenä lähdimme Nagydobronyn kylään. Se on yksi suurimmista unkarilaisista maalaisyhteisöistä Uzhgorodin alueella. Vain 4 prosenttia asukkaista on ukrainalaisia tai venäläisiä (6550 asukkaasta 270) (Vardy 1988).
Kylän elämä ja arkipäivä alkoi hahmottua meille asteittaisesti, erilaisten kontaktien ja kuultujen elämäntarinoiden kautta. Pienet palaset ja tiedon muruset täydensivät toisiaan, ja niistä sai jälkeenpäin koota laajemman ja yhtenäisemmän kuvan.
Kylänvanhin kutsui meidän autokuntamme kabinettiinsa, istutti meidät pöydän ääreen, Madis selitti, että Lyzanets suositteli, ja että olemme virolaisia etnologeja-folkloristeja, etsimme käsityöläisiä ja muuta sellaista. Muistan, että kylänvanhimmalla oli suuri kartta tonteista. Tällä alueella on maat vielä yksityistämättä, ja lisäksi maita on vähän. Jostain muualta tai häneltä itseltään kuulin, että maiden lunastusoikeus on niillä, jotka olivat työskennelleet kolhoosissa tietyn vuosimäärän. Tämä valinta jätti heti osan ihmisistä lunastajien joukosta pois. Jutteli meille kylässä asuvista tuhansista ihmisistä. Oliko niitä nyt kaksi, kolme vai neljä? Lisäksi on kyseisen kylän historiasta kuulemma hiljattain julkaistu kirja, mutta se oli hänellä kotona. Ja niin me emme sitä nähneetkään. Kylä oli täysin unkarinkielinen, yksittäisiä ukrainalaisia ja venäläisiä oli muuttanut paikalle kolhoosin aikoina. Käsityöläisten suhteen oli myös huonosti kolhoosiajan jälkeen oli kylän seppäkin lopettanut työskentelyn. Ruukuntekijän kylänvanhin meille kuitenkin etsi. Varmaankin sen takia, että olivat ystäviä. Asui muutaman minuutin päässä. Valmistunut Kiovan taidekoulusta, aikaisemmin Ukrainan mittakaavassa ja kansainvälisestikin kaikenlaisia ammattialan asioita ajanut. Nyt teki asioita enemmän omaksi ilokseen ja vapaa-ajalla (Pille)
Kahdeksankymmentäluvun alussa, kun virolaiset kulttuurintutkijat kävivät Taka-Karpatian unkarilaisissa kylissä, oli siellä nykytuotannon rinnalla nähtävissä paljon kansantaidetta. Edelleen oli selvää, että käsityö on perheenemännille tärkeää. Kadunvarsien penkkien toinen toistaan kauniimmat peitteet olivat emäntien ylpeyden aiheita. Keramiikkamestarit taas olivat melkein täydelleen kadonneet. Ainut keraamikko, jonka tapasimme, oli hankkinut Kiovassa ylemmän taidekoulutuksen.
Ajattelin ensin, ettei mitään kontaktia asukkaisiin saa kylä oli aika iso. Lähdimme Marisen kanssa kävelemään, pienen joen yli, katseltiin tien varren taloja, ja aloimme juttelemaan tien reunassa kuokkivalle naiselle, Gecille. Hän ei oikeastaan puhunut venäjää, vähän vain, mutta ymmärsi. Puhui unkaria ja ukrainaa. Kävi naapurin pienen ja tumman naisen paikalle. Hän puhui myös venäjää, ja juttelimme pitkät jutut.
Kertoi, että kylässä on koulu, jossa on 10 luokkaa, lukio. Käy silloin tällöin Uzhgorodissa, kyläkaupassa ei ole riittävän paljon tavaraa. Gecin tytär asuu Unkarissa, ja käy äitinsä luona kylässä, mutta äidille Unkariin matkustaminen on liian kallista. Aikaisemmin tätä matkaa matkustettiin useammin edestakaisin.
Olimme jo lähdössä hautausmaata kohti, kun tämä naapurin täti kävi kotoaan valokuvia, ja esitteli niitä meille tiellä. Tytär oli mennyt naimisiin ollessaan 17, ja mies oli 21 vuotta vanha. Kuvia myös siskon häistä. Kauniita valokuvia, vaaleat hunnut hallitsevat kuvaa. Naiset muuten kertovat, että lounaan jälkeen kylässä on tulossa kolmet häät.
Geci kutsui meidät sisään kahville. Sitä tarjoiltiin pienistä kupeista, ja se oli tummaa, suurella määrällä sokeria kyllästettyä. Geci esitteli valokuva-albumiaan. Hänen miehensä on kuollut 35-vuotiaana sydäninfarktiin. Poika asuu lähellä samassa kylässä. Asunnossa on paljon sinistä, ja värikkäitä itse tehtyjä seinävaatteita. Kellot näyttivät kahta eri aikaa, «kirkon aikaa ja tavallista».
Sisälle tulee myös Gecin pojantytär, Erika, kaverinsa kanssa, ja tarjoavat meillekin namuja. Erika on yhdeksän vuotta, toisella luokalla koulussa. Viidennellä luokalla aloitetaan opiskelemaan venäjää. Erikan isä oli 2 vuotta Murmanskissa armeijassa. Hänestä on paljon kuvia tältä ajalta, kuten myös hänen häistään. Geci näytti meille oman passinsa, ja me hänelle omamme.
Pihamaalla kierrämme katsomassa kanit, kukot, koirat, kasvimaan. Piharakennuksessa on vihannesvarasto, huomioni kiinnittyy sielläkin seinille ripustettuihin valokuviin. (Pihla)
Ihmiset suhtautuivat hurjan ystävällisesti kaikkein avuttomimpiinkin yrityksiimme käyttää jotain yhteistä kieltä. Edellisen katkelman kuvaama tapaus on yksi konkreettinen näyte siitä, että yhteisen kielen puute ei välttämättä estä kontaktin saamista. Se, minkälaista materiaalia tällaiselta pohjalta saa tai hakee, on tietenkin toinen kysymys. (5)
Mielenkiintoista on myös se, mistä teemoista yleensä lähdetään liikkeelle kohdattaessa ja keskustelua aloitettaessa. Meille kerrottiin paljon lapsista, perheestä, sekä häistä. Häät saattavat olla yksi kuvallisesti kattavimmin dokumentoiduista elämän käännekohdista, ja toisaalta häät olivat myös päivän ajankohtainen teema. Suullisen informaation korvaajana tai sen täydentäjänä ja inspiroijana valokuvat ovat ihana asia: ne kertovat paljon, ja ainakin nämä naiset olivat myös innokkaita perhekuviensa esittelijöitä. Meissä heräsi halu näyttää myös omien perheidemme kuvia, joita ei tietenkään ollut mukana. Passejamme sen sijaan tarkastelimme yhdessä. Ihmisiä kohtaan osoittamamme kiinnostus ei todellakaan ollut vain yksipuolista. Kävellessämme myöhemmin hautausmaalla tapasimme miehensä haudalla kukkia kastelleen iäkkään, pirteän naisen. Hän jäi odottelemaan meidän lähestymistämme pyöränsä ja kastelukannunsa kanssa. Meiltä nuorina naisina tiedusteltiin heti alkajaisiksi mistä tulemme, onko meillä miehiä, missä yövymme ja mitä ajattelimme illalla syödä.
Iltapäivällä kenttätöitä tehtiin kyläläisistä mallia ottaen tarkkailimme hääkulkueita ja juttelimme niiden ihmisten kanssa, jotka olivat tehneet asiaa kirkon lähettyville, ihmettelivät muuten vain aidan vierustoilta tai kuljeskelivat ympäriinsä. Häiden seuraaminen oli luonteeltaan enemmän visuaalista antropologiaa kaukoetäisyydeltä, sillä ei ollut halua tunkea nenäänsä kirkkoon eikä rekisteröitymiseen, ja hääväkeä tarkkailimme samoin kauempaa. Täkäläisissä kylissä on koko hääjoukolla tapana marssia läpi kylän harmonikan ja pasuunan säestyksellä, ensiksi virallinen rekisteröityminen, sitten kirkko, ja sitten melko vikkelään siirrytään häätaloon. Tarkoituksemme oli jo mennä pois, kun viimeiseksi tuli kaikkein suurin ja mahtavin kulkue, jossa marssi myös paljon Unkarista tulleita sukulaisia näin päättelin sekä vaatteista että aikaisemmin baarin eteen tulleista, unkarin kilvissä olevista autoista näkyvistä tai niistä ulos astuvista ihmisistä.
Itse asiassa olimme onnekkaita sattuessamme tällaiseen tapahtumaan kuuli musiikkia, näki kyläväen puuhastelua yleisemminkin alkaen ihmettelevistä mummoista kirkkoon suuntaavan hääkulkueen eteen nyörin vetäneisiin mustalaisiin. Maksuksi annettiin vodkaa, ja matka saattoi jatkua. (Pille)
Avoimet kylänraitit ovat kotiseuduillammekin usein suosittuja kohtaamispaikkoja, ja täällä päti sama sääntö, mutta vielä korostetummin. Meidän ohellamme myös kyläläiset itse hankkivat kaduilla aktiivisesti uutta informaatiota. Tällaista juhlallista tapahtumaa seuraamaan oli kokoontunut paljon erityisesti naisia ja lapsia, eikä ketään ihmetyttänyt valokuvaamisemme. Kadut ovat tietyssä mielessä neutraalia tilaa, ja näin myös vieraan ihmisen vapaasti lähestyttävissä ilman tunkeilun tunnetta. Erityisesti seuraavissa kylissä, Dercenissä ja Nagyberegissä, ei voinut olla huomioimatta joka talon edessä olevia penkkejä, ja niitä peittäviä kauniita tekstiilejä. Itse talo saattoi olla piilossa aidan takana, mutta teillä ja penkeillä jutellessa ihmiset saivat rauhassa tutustua toisiinsa ja arvioida, ketä kutsua kotiinsa, yksityisempään tilaan. (Vrt. myös Runnel & Niglas 2001, 200.)
Kaunis päivä vaan erittäin kuuma. Saapuessamme Dercenin kylään tuntui että haluan vain jäätelöä ja varjoon istumaan. Kylässä ihmisillä on melkein kaikilla talojen edessä penkit, joilla istuvat, juttelevat, katselevat kylän menoa. Erityisesti varjossa olevat penkit tuntuvat nyt houkuttavilta, ja istuudumme Marisen kanssa yhden talon eteen vihreälle penkille. Ehkä siitä avautuu uusia näkökulmia kylän elämään. – – Talon mies tuli kanssamme istumaan ja juttelemaan. Myös opettaja, nuori nainen nimeltään Eva, liittyy seuraamme. Hän on joskus opiskellut Tartossa, ja on kiinnostunut päiväkirjoistamme, joihin teemme muistiinpanoja keskustelun lomassa. Mies on Evan kummisetä. Eva kertoilee paljon nuorten elämänmenosta, ja tarjoaa meille penkillä kahvit ja makkaravoileipää, joiden makkaraviipaleet hivutan salavihkaa laukkuuni. Juttelimme aikaisemmin siitä, että on kiva nähdä kuinka ihmiset elävät, kodit kertovat niin paljon. Mietin, säikähtikö Eva tätä, eikä halunnut kutsua meitä kotiinsa. – – Evan ja hänen kummisetänsä mukaan Dercenissä on n. 3000 asukasta, joista vain 2% on ukrainalaisia, erityisesti ukrainalaisia miehiä on vähän, ihan muutama. Dercen on yksi Munkácsin alueen suurimpia unkarilaiskyliä.
Sven istuu seuraamme, ja tämä ilahduttaa miestä. Hän kutsuu Svenin heti kotiinsa jotain miesten juttuja. Ryhtyivät vissiin viinan juontiin. Eva taas pyytää meidät luokseen kotiviiniä maistelemaan. Lähes jokainen perhe tekee viiniä itse. Talo on jykevä kivitalo, sisällä on ihanan viileä, vaikka ulkona sellainen helle. Talon edessä on ulkokeittiö, jossa rinkiä juoksevat pienet kissanpojat. Takapihalta alkava kasvimaa jatkuu kauas suorakaiteenmuotoisena suikaleena. Eva antaa meille retiisejä mukaan. (Pihla)
Eva kertoo meille itsestään, ja erityisesti kylän elämästä. Eva on syntynyt tässä samassa kylässä. Hän ei ole naimisissa, sanoo odottavansa hyvää. Unkariin lähtökään ei houkuttele. Evan mukaan ihmiset eivät halua lähteä kylästä pois, nuoret käyvät opiskelemassa Uzhgorodissa, mutta monet tulevat takaisin. Kyläläisten mielestä täällä on parempi elää kuin kaupungissa – voi tehdä työtä puutarhassa, ei tarvitse pelätä bisnesmiehiä tai mafiosoja. Omassa puutarhassa kuokkiminen ei kuitenkaan tuo rahaa, kolhoosia kylässä ei enää ole. Kymmenen vuoden aikana tilanne on mennyt huonommaksi. Evan kummisedän mukaan ennen asuttiin suuremmissa perheissä tai perhekunnissa ja myös rakennettiin paljon, 20–30 taloa vuodessa. Viimeisen kolmen vuoden aikana on kylälle rakennettu vain yksi talo.
Koulussa on 11 luokkaa, kaikki aineet opetetaan unkariksi. Myös ukrainaa opiskellaan, venäjää ei oikeastaan. Vieraana kielenä on saksa, joskus englanti. Keskikoulussa on noin 400 oppilasta. Lukio on Beregissä, ja halukkaat menevät Uzhgorodiin yliopistoon. Nyt koululla on kuusi tietokonetta, Unkarista saatuja. Internetaika on vielä kaukana. Koulussa ei varsinaisesti ole uskonnonopetusta, siitä huolehtii erityinen opettaja. Evan mukaan nuoret seuraavat melko paljon uskonnollisia traditioita, konfirmaatio on suuri juhla. Yleisesti ottaen vanhemmilla ei enää ole yhtä suurta sananvaltaa perheessä kuin aikaisemmin.
Eva(kin) innostuu kertoilemaan häistä. Unkarilaiset menevät yleensä naimisiin keskenään. Vieraita on sekä vaimon että miehen luona, illalla yhdistytään. Virallinen vihkiminen kestää vain lyhyen aikaa. Yleensä parit kihlautuvat 2–6 kuukautta ennen häitä. Yhdessä ei asuta ennen häitä, sellaiset ovat poikkeustapauksia, kaksi-kolme paria. Lapsia perheissä on yksi tai kaksi. Avioeroja ja pettämistä on Evan mukaan paljon vähemmän kuin kaupungeissa. Mietin, miten idealisoitu kuva tämä mahtaa olla.
Zakarpatska pravda eli Kárpati Igaz Szo on alueella suosituin lehti. Myös unkarin televisio näkyy, sitä katsellaan ahkerasti. Kylällä on olemassa myös eräänlainen kulttuuriklubi. Kyläläiset järjestivät edellisenä vuonna ensimmäistä kertaa kyläpäivän, syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina. Jalkapalloa, tanssia kyläläiset ovat myös itse keränneet folklorea, ja viime vuonna järjestettiin Transkarpatian unkarilaisten folkfestivaali, juhlia, pelejä. Erityisesti nuoret ja eläkeläiset ovat toiminnassa aktiivisia. Evan mukaan nationalismin henkeä on nyt enemmän ilmassa kuin Neuvostoliiton aikana. Unkarin kielistä materiaalia on myös enemmän saatavilla. (Pihla)
Kokeilimme matkamme aikana erilaisia tapoja hakiessamme kontaktia ihmisiin. Joskus riitti pelkästään paikan päälle ilmaantuminen, ja ihmiset tulivat itse juttelemaan. On mahdollista, että nämä ihmiset olivat juuri niitä kylän aktiivisimpia ihmisiä, avoimia ja ehkä parhaiten selviytyviäkin. Usein kontaktinotto ja keskustelu oli tyyliltään enemmänkin kahden ihmisen kuin informantin ja tutkijan välistä, mikä ei kuitenkaan vähennä sen informaatiopitoisuutta.
Toinen lähestymistapamme oli aktiivisemmin kyselevä. Antoisaksi osoittautui esimerkiksi keskustelun aloittaminen jostain konkreettisesta teemasta kuten käsitöistä. Ihmiset myös esittelivät meille oma-aloitteisesti tärkeäksi kokemiaan asioita. Osa teemoista oli kyllä selkeästi sukupuolisidonnaisia.
Pysähdymme kirkkoa vastapäätä olevien talojen edessä, kysyäksemme silmään sattuneilta miehiltä yhtä ja toista. Madis haluaa tietoja kiinnostavista ihmisistä ja käsityöläisistä. Minä en protestoi, sillä se on hyvä tapa päästä puheille ihmisten kanssa mies alkaa heti ystävällisesti juttelemaan kanssamme, ja seuraan liittyy pian vielä toinenkin naapurin mies, jonka erikoisala on viinitynnyrien tekeminen. Enemmän tosin omiksi tarpeiksi. Ja kylän tiilitehdas ei enää toimi. Ensi kädessä meille näytetään kuitenkin kirkkoa. Ja se on hyvä ajatus, sillä ensiksikin saamme käsityksen kirkon merkityksestä kylän elämälle, kuulemme yhtä ja toista tavoista ja uruista, ja lisäksi viedään meidän seurue myös kirkontorniin ja tutisevista portaista ja tikapuista huolimatta on se tavattoman hyvä idea kirkontornista avautuu näköala koko kylään (tietenkin käytän tilannetta hyväkseni ja ikuista näkymän myös kameralla). Meillä nimitetään sellaisen suuruusluokan asutusta kauppalaksi, tai kuka tietää, ehkä kaupungiksikin. Täällä taas on tällainen parintuhannen asukkaan muodostama kokonaisuus kylä, jossa toisten elämästä tiedetään ilmeisesti paljon enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Yhteisö toimii. Kirkon edessä on karkotettujen muistomerkki. Täälläpäin vietiin pois miehet, joista suuri osa ei enää palannut. Etukäteen tiedotettiin työhön hakemisesta. Me kerromme puolestamme karkotuksista Viron malliin puolelta öin ja koko perhe kerralla. Paikalliset miehet eivät meinaa uskoa heille oma tarina on tuskallinen, meidän oma tuntuu melkein uskomattomalta. Tällä tavalla juttuja vaihtamalla kokoammekin tietoja paloittain. (Pille)
Yleisesti he näyttävät arvostavan itse tehtyjä asioita. Puhummekin siitä, että jokaisessa perheessä on kangaspuut, ja että myös suuri osa huonekaluista tehdään itse ja kaikesta siitä, mikä pitäisi olla johonkin jo kirjoitettu. Katsastamme myös talon keittiön. Siellä on tapettia jäljittelevä seinämaalaus ja kalkittu katto, seinän vieressä seisoo kaappi, mutta keittiö oli tyhjä ja niin puhdas, että heräsi epäilys, josko sitä ylipäätänsä käytettiin. Ei ensimmäistäkään elonmerkkiä. Siitä talosta on kotoisin myös kuvaamani ihmeen kaunis toiseen kerrokseen vieviä puurappusia peittävä räsymatto.
Ihmiset voivat kyllä olla köyhiä, mutta kodit tunnutaan pidettävän kunnossa ja ne ovat elämän keskipisteessä. Tämä tunne vahvistui myöhemmin entisestään. Olimme ehtineet autojen luo, kun mustaan pukuun pukeutunut pyylevä mies lähestyi – mitä hän haluaa? Onneksi Madis suuntasi jo hänen luoksensa. Tässä toimiikin miesten juttujen periaate naiset olkoon mieluummin hiljaa taka-alalla. Astun kuitenkin lähemmäksi. Selviää, että mies on paikallinen pappi. Pyytää matkaajia luoksensa. Itse painottaa, että pian hänen täytyy kyllä mennä jumalanpalvelukseen, mutta meidän pitäisi istuutua eikä ole syytä kiirehtiä. Pappi oli kiinnostava kahdessa mielessä ensinnäkin lähti hän meidät kylään kutsuessaan siitä, mikä ihmisille kaikkein eniten on tarpeen tarjosi teetä, ja kahvia haukkapalojen kera, sekä kertoi vessan sijainnin. Vasta kolmanneksi hän antoi jokaiselle paikallisen seurakunnan äänenkannattajan. Unkarinkielisen. (Pille)
Uskonnoltaan Ukrainan unkarilaiset ovat yleensä katolisia tai protestantteja (Stroschein 2000) pääasiassa ortodoksista ukrainalaisista poiketen. Alueen uskonnoista on tarjolla hyvin vaihtelevaa tietoa. Koscis ja Koscis-Hodosin (1998) mukaan Taka-Karpatian unkarilaisista suurin osa (46,9%) kuuluu reformoituun kirkkoon, eli on kalvinisteja. Toisaalta esimerkiksi Nagyberegin alueella on paljon kreikkalaiskatolilaisia, ja myös roomalaiskatolisia ja luterilaisia löytyy. Matkamme aikana sekä Dercenissä että Nagydobronyssä oli puhetta luterilaisen seurakunnan olemassaolosta, mutta uskontojen sekamelska pani myöhemmin epäilemään muistiinpanojen oikeellisuutta.
Illan lähestyessä pitkä, vaikkakin miellyttävä päivä oli jo ottanut veronsa, ja päätimme pysähtyä ainoastaan lyhyesti katsastamaan kylän, johon palaisimme uudestaan seuraavana aamuna, toivon mukaan levänneinä ja uutta intoa täynnä. Päivän askareet lopettaneet kyläläiset olivat tässä vaiheessa kokoontuneet pihoille ja teille, ja ihmettelivät meitä vähintään yhtä innokkaasti kuin me heitä.
Beregi on viimeinkin se kylä, jonka tunnen ERMin [Viron kansallismuseon] valokuvakokoelman perusteella. Ja voi ihmettä, yhtäkkiä ohitammekin tutun holvikaarellisen bussiaseman ja käännymme oikealle pysäköidäksemme samaan paikkaan. Varaamme iltapuolen kyläkierrokselle aikaa noin tunnin muun ohella on tarkoitus täyttää kasvava tyhjien muovipullojen kasa juomavedellä. Kävelemme pitkin pääkatua. Penkeillä istuville tädeille mumisemme tervehdyksiä, sillä muuten käy niin, että he tervehtivät meitä ensimmäisenä. (Pille)
Päädyin kävelemään yksin ympäriinsä, ensin lehmiä seuraten. Ihmiset paimentamassa niitä, kotiin kenties? Tuntuu että usean eri perheen lehmät olivat olleet samalla laitumella, nyt niitä paimennettiin eri tahoille. Vilkas iltaelämä, kello oli noin seitsemän. Ei puhettakaan että vieras kävelisi kaduilla huomaamatta. Ihmiset istuivat teiden varsilla, penkeillä talojensa edessä, seurustelivat, lapset leikkivät. Paljon eläimiä; koiria, kanoja, vuohia. Ohikulkijoita seurattiin tarkkaan, minua ujostutti katsella ihmisiä tai valokuvata tai tervehtiä Pikemminkin oli tunne, että minä olen se tarkkailun kohteena oleva henkilö. (Pihla)
Takaisin Beregiin. Jäin huonovointisuuttani autoon nukkumaan muiden hajaantuessa kylälle. Mustalaiset tekivät vieressä puistotöitä, maalasivat puunrunkoja. Myös uteliaita lapsia pyöri koko ajan auton ympärillä, ei voinut pitää ikkunoita auki ja nukkua samalla. Toisaalta yksi poika lauleli miellyttävästi, tiiraili samalla auton jokaisesta ikkunasta sisään. – – Lähdin Madisen kyytiin käymään jonkun paikallisen sepän pajalla kylän laitamilla. Yritin kuvata, mutta huomasin etten pysy pystyssä, pyörrytti, maha oli sekaisin. – – Lopun päivää torkuin autossa. (Pihla)
Minä ja Liina ryhdyimme kävelemään vanhempaa tyyppiä olevien talojen välistä kulkevaa katua pitkin. Ja tuplakuvia välttääksemme vain Liina kuvasi. Kadun loppupuolella meitä vastaan tuli unkarilainen vanha mies, joka oli ilmeisesti melko närkästynyt siitä, että me sillä tavoin lupaa kysymättä siellä kuljeskelimme. Mutta kumpikaan meistä ei ymmärtänyt mitään. Liina yritti unkariksi selittää, että olemme etnologeja-folkloristeja ja haluaisimme vain hieman valokuvata, mutta mies jäi itsekseen nurisemaan. Mutta ääni ei ollut kauhean vihainen, joten mene ja tiedä kuinka hän loppujen lopuksi tunkeilijoihin suhtautui. Oli mitä parhain kolmekymmenasteinen Ukrainan-Unkarin kevätilma, me meinasimme saada lämpöhalvauksen ja päätimme tehdä jälleen lenkin kaupan suuntaan. Kauppa oli edelleen kiinni. Ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin mennä tien yli baariin, jossa aluksi olimme ainoat asiakkaat. Liina osti mehua, minä olutta, istuimme alas. Seuraavien minuuttien aikana sikisi baariin kaikennäköisiä vanhoja miehiä, mutta ei yhtäkään naista. Baarissa pistäytyi vain mustalaisnainen, osti jotain mukaansa ja lähti saman tien pois. (Pille)
Kysyin venäjäksi, saanko ottaa kadulla kuvan, minkä jälkeen täti kutsui meidät ystävällisesti pihamaallensa ja ryhtyi itse kyselemään ketä oikein olemme ja mistä tulemme. Pian selvisi, että oli tullut katsomaan, maleksivatko kadulla kameroineen amerikkalaiset, mutta "amerikkalaiset" puhuivat venäjää joten eivät olleet amerikkalaisia. Vesi tuli juoduksi, mutta juttua riitti, joten istuimme pian jo keittiössä, tervehdittyämme aikaisemmin isäntää, pienikokoista vanhaa miestä, joka ajoittain kovaan ääneen mumisten tutki yleistajuisesti kuvitettua biologian tai kasvitieteen kirjaa. Pääasiassa täti jutteli. Kuten selvisi, kyseessä oli yksi harvoista paikallisista ukrainan perheistä. Viro ja Baltia olivat heillekin tuttuja, en muista enää, oliko täti itsekin Virossa lomailemassa käynyt, vai oliko tänne sattunut joku hänen sukulaisensa. Täti auttoi meitä ystävällisesti oikeiden venäjänkielisten sanojen löytämisessä. Keskustelu sujui tyyliin "meillä tässä ja niillä siellä", maistellen tarjottuja hiivataikinasta tehtyjä piirakoita ja teetä. Sedältä katosi pian kaikki kiinnostus meitä kohtaan ja hän luki omaa kirjaansa puoliääneen eteenpäin. Jostakin tuli esiin Daniella, meistä hieman nuorempi, tädin lapsenlapsi. Oli käynyt Uzhgorodissa yliopistossa, mutta nyt oli ilmeisesti jälleen kotona jos kaupungista ei löydy hyvää paikkaa, on helpompi tulla takaisin kotiin, kylään. (Pille)
Kyläläisillä oli melko vahva halu saada kontaktia meihin, ja sitä kautta määritellä keitä olemme. Sarah Pinkin mukaan antropologeihin yleensä liitettyä toiseuden tuottamista (othering) harjoittavat itse asiassa myös informantit. Se on osa itsen määrittelyä ja representaatiota, ja sen kautta rakennetaan myös samuutta ja erilaisuutta. (Pink 2000, 102.) Kun ihmiset vaikkapa ikkunasta näkivät tiellä tallustavat vieraat, tultiin seuraavaksi ulos juttua tekemään. Mielenkiintoista tässä viimeksi kuvatussa tapaamisessa oli lisäksi muutos vieraasta läheisemmäksi, kun vieraiden ymmärrettiin olevan amerikkalaisten sijaan virolaisia. Paikallisten mielissä virolaisilla ja ukrainalaisilla oli yhteinen menneisyys, ja sieltä käsin katsottuna heitä kiinnosti myös virolaisten nykyisyys. Vastavuoroisuus ja ihmisten johonkin paikkaan asettaminen näkyy keskustelussa käytetyssä vertailevassa meillä-teillä asetelmassa. Tässä tilanteessa ei oikeastaan voi käyttäytyä ja lähteä liikkeelle tutkijan roolista, vaan paljolti liikutaan henkilökohtaisten kokemusten ja historian käsitysten kentässä.
Aamulla ihmisiä käveli huvittuneina ohitsemme, varmaankin töihin pelloille. Retkikuntamme päätti ajaa Mukachevoon (6) ja viedä minut lääkäriin. En tiedä olinko tästä päätöksestä oikein iloinen, mutta oma päätöksentekokykyni oli aika heikko.
Sairaala löytyi melko helposti, ja pääsin sisään ongelmitta. Mielenkiintoista kyllä, kukaan ei ollut kiinnostunut rajalla puoliväkisin tehdystä matkavakuutuksesta tai muustakaan, halusivat nähdä ainoastaan passini henkilötietojen saamiseksi. Sitten päädyin perusteellisten tutkimusten kohteeksi. Ulkomaalaisena sain kai erityiskohtelun ja hyvän hoidon pelättiin kansainvälistä huomiota jos joku menisi vikaan? Rahaa ei myöskään kukaan kysynyt missään vaiheessa.
Maris ja Pille tulivat mukaani sairaalaan tulkkiavuksi ja tueksi. Olo oli passiivinen, heikko, ja Maris saikin suurelta osin selittää mikä minulla on vikana. Ainakin kuusi lääkäriä tutki vuoronperään mahan, silmät, suun, koputtelivat ja kyselivät samat asiat moneen kertaan. Oli virtsanäytettä, kuumeen mittausta.
Yksi lääkäri kyseli tarkkaan kaikesta mitä edellisenä päivänä olimme tehneet. Sairauden syyksi epäiltiin milloin mitäkin välillä vettä, ruokaa, joskus matkan alkuvaiheessa kylkeeni tarttunutta punkkia, sunnuntaina opettajan luona juomaamme kotiviiniä ("kuinka paljon te sitä oikein joitte; lasillisen, mutta miten suuren? Lasejahan on hyvin erikokoisia!") Myös neurologisten sairauksien historia suvussa käytiin läpi, ja sitten minut passitettiin gynekologisiin tutkimuksiin sekä "infektio-osastolle" veden avulla tehtävään sisäiseen puhdistukseen. – – Pääasiallinen lääkärini oli vissiin myöhemmin paikalle pariin otteeseen ilmaantunut mies. Hänellä oli välillä huolestuttavia kommentteja: minun olisi kuulemma hyvä olla sairaalassa vähintään kolme päivää, mielellään kaksi viikkoa. Hän tietysti oikeutetustikin pelkäsi mahdollisuutta, että oloni pahenee matkan aikana ja heitä syytetään myöhemmin sairaan hoidon laiminlyömisestä. (Pihla)
Ajoimme siis kaupungin ulkopuolelle, kymmenen neekeriä jatkui vääjäämättä eteenpäin meitä oli jäljellä enää seitsemän. Pohdin itsekseni, montako meitä olisi rajalle päästessämme. Vajaan ryhmän kanssa meitä ei rajan yli laskettaisi, ja vastuussa olisin minä. Oli selvää, että vaikka Pihlan viisumi oli voimassa kuun loppuun, emme millään voisi häntä sairaalaan jättää.
Harhailimme pitkään kaupunginläheisillä teillä. Asutus oli tiheä, ja turvallista paikkaa autojen parkkeeraamiselle ei näkynyt missään. Olimme melko kärttyisiä ja toivosta luopumassa. Matkaan oli oikeastaan sisältynyt kylliksi koettelemuksia. Ja sitten vielä tämänpäiväinen. Kun entisiin neuvostovaltoihin päti Triinun ja Madisen mukaan yksi varma sääntö oli paras olla joutumatta tekemisiin poliisin tai sairaalan kanssa – olimme siinä mielessä korviamme myöten suossa. Ainut lohtu oli se, että sairaalaan tiputukseen (!) jääneelle Pihlalle siitä loppujen lopuksi on hyötyä. (Pille)
Suunnitelmiemme mukainen viikon mittainen kenttätyöjakso oli monien hankaluuksien takia typistynyt muutamaan päivään. Tällaisia asioita on kuitenkin mahdotonta ennakoida, ja toisaalta näemme kokemuksemme myös rikkautena. Olimme kohdanneet "tavallisten ihmisten" lisäksi byrokraattisen maailman, ja nyt siis kokemustemme varastoon lisättiin myös sairaala. Yleensä ihmiset haluavat sairastaa nimenomaan kotona, jossa läheiset pitävät sairaasta huolta ja tuttu lääkäri tarjoaa luotettavaa asiantuntija-apuaan. Mukachevon sairaalaan mennessä pelkonamme oli paljolti annetaanko siellä yleensäkään hoitoa, ja minkälaista. Loppujen lopuksi sairaalasta jäi päällimmäiseksi mieleen nimenomaan ihmisyyden ja huolenpidon aspektit, auttaminen vähäisistä resursseista huolimatta.
Lääkäri tuli tekemään aamuisen kontrollin, kyselemään millainen on oloni. Maris selitti, että haluamme lähteä pian, ja jos oloni huononee matkalla, minut laitetaan Unkarista lentokoneella Suomeen. Lääkäri ei pitänyt ajatuksesta, vaan nosti kulmiaan sanoen, että kyllä hänkin haluaisi matkustaa Suomeen, mutta ei se niin vain käy. – – Pidin "sairaanhoitajastani". Hän hymyili yleensä, ja antoi hyvää hoitoa, vaikkei esimerkiksi pyllyyni pistettyjen piikkien tarkoitusta mitenkään selittänytkään. Myöhemmin mietin, että mihinkähän mahtoivat päätyä kaikki antamani näytteet, ja mitä niistä löydettiin?
Kahdeksan aikaan Madis, Triinu ja Alf tulivat hakemaan meitä. Oli aika lähteä Chopia kohti, jossa meillä oli treffit kolme päivää vuorilla olleen seurueen kanssa. Lääkäri oli juuri jossain kokouksessa. Olisimme Marisen kanssa halunneet sanoa jollekulle jotain, mutta muiden mielestä oli parempi idea lähteä saman tien ja salavihkaa, ja niin me sitten teimmekin. Sairaalaympäristöstä poistuminen tuntui jotenkin epätodelliselta. Kuulostelin, kantavatko jalkani vai eivät.
Pääsimme juuri ulos portista, kun nainen valkeassa sairaala-asussa juoksi peräämme ja ripustautui käsivarteeni. Hän oli aivan poissa tolaltaan. Me emme voisi missään tapauksessa lähteä. Hän oli osastolla vastaava, ja hänelle koituisi siitä suuria ongelmia. Kiivaiden neuvottelujen päätteeksi (Madis muistaakseni puhui kansainvälisestä selkkauksesta, jos emme pääsisi lähtemään) sovimme, että palaamme allekirjoittamaan paperin, jossa otan kaiken vastuun omasta terveydestäni, ja vapautan heidät kaikista velvoitteista. Niinpä teimme täyskäännöksen ja palasimme sairaalaan, jossa meidät suljettiin takaisin jo tutuksi tulleeseen huoneeseen. Maris olikin unohtanut sinne sukkansa. Odotimme hieman sekavin tuntein, mitä tuleman pitää. Pitkien minuuttien jälkeen nainen palasi ja ilmoitti että voimme lähteä allekirjoituksista ei ollut enää mitään puhetta. Käytävällä seisoi suurin osa henkilökunnasta katsomassa poistumistamme. (Pihla)
Kun rajanylityspaikka alkoi näkyä, tuli selväksi, että meitä odotti pitkä jono. Sen pituutta ei siinä kuumalla, pölyisellä tiellä, keskipäivän tapaan paahtavan auringon alla osannut arvioida. Ajallisesti. Puoli päivää? Päivä? Kauemmin? Jätimme kaksi autoa jonon loppuun, matkaa johtava tandem liikkui ensimmäisen poliisipisteen suuntaan, josta pääsi eteenpäin alueelle, mistä alkaisi seuraava odottaminen. Siellä selittikin mies, että jono on suurin piirtein päivän mittainen. Samanaikaisesti saattoi nähdä, että tien keskellä toimi jonkinlainen erityisjärjestelmä, josta pääsivät läpi paremman luokan autot. Selitimme, että olemme tutkimusryhmä, että suomalaisen pitää ehtiä lentokoneeseen, ja muita juttuja, mitä Madiselta tuli kuin hihasta. Virallista paperia näytimme myös, mutta paikallisen kojun pomo lykkäsi sen meille takaisin mielenosoituksellisesti olkiaan kohautellen ja jotakin jyrkästi selittäen, tehden selväksi ettei se auta. Jollakin vihjeiden kielellä pääsimme kuitenkin sopimukseen. Olisimme päässeet nopeammin, mutta kyse oli kolmesta autosta kerralla. Svenin piti tehdä spurtti takaisin rivistön loppuun kertoakseen uutisen muille autokunnille. Puomin takana asetuimme jonoon numero kaksi, joka lopuksi venyi parin tunnin pituiseksi. Vaan puomin takainen jono ei ollut minusta yhtään eteenpäin liikkunut siihen mennessä kun se meidän näköpiiristämme katosi. Tällä puolella jonottivat jo "tärkeät" ja "tärkeämmät". (Pille)
Kotimatka oli menomatkan tavoin pitkä, mutta erona oli se, ettemme puhkuneet enää intoa, vaan odotimme väsyneinä kotiin pääsyä. Viimeistään Latviassa alkoivat ajatukset jo pyöriä rästiin jääneissä ja kotona odottavissa töissä. Seikkailun päätyttyä mielen valtaa myös hetkeksi outo tyhjyyden tunne. Liekö sattuman kauppaa, että oikeastaan kaikki suoranaisesti matkantekoon liittyvät vaikeutemme tuntuivat keskittyvän paluumatkaan.
Kotimatkalla maisemia ei jaksanut katsoa enää samalla innolla, varsinkin kun suuren osan ajasta ikkunasta vastaan katsoi vain pimeys. Ehkä siksi mieleen jäi parhaiten hieman seikkailunmakuiset ongelmat rajoilla tai pimeillä teillä. Slovakiasta Puolaan tullessa huomattiin, että Mikun autossa ei pala yksikään jarruvalo. Liekö Miskolcissa tapahtuneen autoon murtautumisen seurausta? Pieniä ikkunan palasia oli edelleen autossa joka puolella, vaikka uuden lasin saimme onneksi hankittua. Rajalla istumisen päätteeksi meidät käännytettiin takaisin Slovakiaan. Onneksi lähimmältä bensa-asemalta saimme uudet lamput, ja Mikk sai auton kuntoon. Myös toisen autokunnan suurimmat murheet liittyivät Slovakiaan. Pienten taajamien välillä auton pysäyttänyt poliisi oli ottanut seurueelta passit pois, valaissut taskulampulla auton sisään, valittanut takapenkin avoimista turvavöistä ja Madisen autosta puuttuvista roiskeläpistä. Ilmoittanut, että se tulee maksamaan. Kesken unien herätetty Pille oli hermostunut passien katoamisesta, ja kertonut joukossa olevan kaksi lehtimiestä, jotka varmasti kirjoittavat asiasta kansainvälisessä lehdistössä jos passeja ei saada takaisin ja matka jatku. Triinu myös ilmoitti, että auto oli jo kaksi kertaa Slovakiassa kontrolloitu. Mies luopuikin hieman yllättäen vaateistaan, kyllästyttyään kahteen protestoivaan naiseen. Loppujen lopuksi kaikki autokunnat selvisivät Viroon saman vuorokauden aikana. (Pihla)
Omasta mielestämme olimme matkustaneet hirveän suuren alueen läpi, kauas tuntemattomaan, pitkin suuria kansainvälisiä teitä mutta minne päädyimme ja mitä kohtasimme? Ulkoisesti vastassa oli tietyssä mielessä hyvinkin eksoottinen ja erilainen maailma, jossa vieraiden ihmisten todellisuuden kohtaaminen ja ymmärtäminen tuntui haasteelliselta tehtävältä, arveluttikin. Kohtaamiset olivat kuitenkin värikkäitä, antoisia ja ajatuksia herättäviä. Tapasimme paljon ystävällisiä ihmisiä, jotka olivat innokkaita juttelemaan ja valmiita auttamaan meitä, heille täysin tuntemattomia ihmisiä. Yllättävää oli, että monet heistä tiesivät meidän kodistamme niin paljon ehkä enemmän kuin me heistä ennen matkaamme? Ja kiinnostusta oli oppia lisää. Myös meidän mielenkiintomme Taka-Karpatiaa kohtaan elää ja odottaa uusia matkoja haasteineen, elämyksineen ja kohtaamisineen.
Lisää kuvia matkaltamme löytyy osoitteesta www.erm.ee/naitus/ungari
(1) Transkarpatiaksi aluetta on ryhdytty nimittämään 1945, kun alue liitettiin Neuvostoliittoon. Unkarilaiset kutsuvat aluetta omasta perspektiivistään nimellä Kárpátalja, viitaten Karpaattien alaiseen alueeseen. Taka-Karpatian unkarienemmistöisillä alueilla on käytössä kahdenlaisia paikannimiä, sekä ukrainan- että unkarinkielisiä. Omassa tekstissämme olemme maininneet aluksi molemmat, ja myöhemmin esimerkiksi päiväkirjaotteissa käyttäneet niitä samaan tapaan kuin niistä puhuessamme.
(2) Viron taideakatemia on tehnyt tutkimusmatkoja erilaisten suomalaisugrilaisten kansojen pariin yhtäjaksoisesti vuodesta 1978 alkaen. Materiaalisen kansankulttuurin kuvallisen tallentamisen lisäksi jokaisen matkalle osallistujan velvollisuutena on ollut kirjoittaa myös jonkinlainen teemaan liittyvä raportti. Matkojen pohjalta on koottu suosittu kokoelma Tallinna Kunstiülikooli kümme Soome-Ugri uurimisreisi (Tallinnan taideyliopiston kymmenen suomalais-ugrilaista tutkimusmatkaa), joka ilmestyi vuonna 1990. Taideakatemian matkoilla kerätyt esineet on pääasiassa tallennettu Viron kansallismuseon kokoelmiin Tarttoon. Tutkimusretket ovat saaneet myös kansainvälistä huomiota; niiden tuloksia on esitelty esimerkiksi Taideteollisuusmuseossa Helsingissä vuonna 1992.
(3) Pille Runnelin tulkintaan on vaikuttanut myös kesällä 2001 Viron taideakatemian ryhmän kanssa Romanian unkarilaisten parissa (lähinnä Transilvaniassa) tehty kolmeviikkoinen kenttätyö. Taideakatemialaiset pääasiassa piirsivät ja valokuvasivat perinteistä kansantaidetta. Koko ryhmässä oli ainoastaan yksi unkarin kielen puhuja, muuten keskustelut tapahtuivat sanakirjojen välityksellä. Toisaalta myös varhaisemmat kokemukset Ukrainasta vaikuttivat tähän matkaan. Pillen valmistautuminen matkaan oli perusteellisempaa, ja myös kuvaaminen oli tietoisempaa, sisältäen enemmän pohdintaa siitä, minkälaista aineistoa olisi tarpeellista kuvata arkistoon tallentamista varten. Pidempi matka mahdollisti myös useampiin elämänalueisiin syventymisen, erilaisiin kyliin perehtymisen, sekä esim. poliittisen aspektin voimakkaamman esille tulon kontakteissa kaupunkilaisten kanssa.
(4) Matkamme aikana kurssi oli sellainen, että yksi grivna vastasi suurin piirtein yhtä markkaa.
(5) Yhteisen kielen puuttuessa tai ollessa vähäistä, saavat muiden aistien kautta hankitut tiedot suuremman painoarvon. Osallisesti tähän kategoriaan rinnastuu myös kuviin ja filmeihin tallennettu informaatio. Ns. hiljaisen tiedon kautta saattaa tietyissä tilanteissa saada erittäin oleellisia ja kulttuurin ydintä koskettavia tietoja, joita ei ole mahdollista sanalliseen muotoon suoraan pukeakaan. Käsityötä opitaan usein juuri tekemisen kautta, ja Romanian unkarilaisten pariin tehdyllä kenttätyömatkalla taideopiskelijat perehtyivät kansantaiteeseen nimenomaan piirtämällä ja myöhemmin tekoprosesseja kokeilemalla.
(6) Munkács on Taka-Karpatian yksi alueellinen keskus, jossa on noin 85 000 asukasta.
Knowles, Caroline 2000, Here and there: doing transnational fieldwork. Vered Amit (ed.) Constructing the Field. Ethnographic Fieldwork in the Contemporary World, s. 54–70. London & New York: Routledge.
Kocsis, Karoly & Kocsis-Hodosi, Eszter 1998, Ethnic Geography of the Hungarian Minorities in the Carpathian Basin. Budapest: Geographical Research Institute, Research Centre for Earth Sciences and Minority Studies Programme of the Hungarian Academy of Sciences. (ks. http://www.akm.tti.hu/indexenglish.htm)
Pink, Sarah 2000, 'Informants' who come 'home'. Vered Amit (ed.) Constructing the Field. Ethnographic Fieldwork in the Contemporary World, s. 96–119. London & New York: Routledge.
Runnel, Pille & Niglas, Liivo 2001, Visual anthropology and its representations in Estonia. Pille Runnel (ed.) Rethinking ethnology and folkloristics, pp. 182–213. Vanavaravedaja nr. 6. Tartu: Tartu Nefa Rhm.
Stroschein, Sherill 2000, Hungarians in Transcarpathian Ukraine. – James Clem and Nancy Popson (eds.) Ukraine and Its Western Neighbors, pp. 51–65. Washington, D.C.: The Woodrow Wilson Center. (Draft osoitteessa http://wwics.si.edu/kennan/ukraine/agenda.htm. Tekstiä lainattu tekijän luvalla.)
Vardy, Steven Bela 1988, The Hungarians of the Carpatho-Ukraine: From Czechoslovak to Soviet Rule. Stephen Borsody (ed.) The Hungarians: A Divided Nation. New Haven: Yale Russian and East European Publications. (http://www.hungary.com/corvinus/lib/bors/)
Pille Runnel
FM, tutkija
Viron Kansallismuseo
Median ja viestinnän jatko-opiskelija
Tarton yliopisto
runnel (at) erm.ee
Pihla Vuorinen
FM, jatko-opiskelija
Joensuun yliopisto
pihla.vuorinen (at) joensuu.fi