Beyond Texts: How Reality is Transformed into Research Material -seminaari. Joensuun yliopiston Mekrijärven tutkimusasema, 15.–20.8. 2001.
Beyond Texts -seminaari oli pääasiassa Nefa-Joensuun järjestämä kansainvälinen opiskelijoiden ja tutkijoiden tapahtuma, johon saapui osallistujia ja luennoitsijoita Suomesta, Ruotsista, Venäjältä, Virosta, Latviasta, Liettuasta, Tanskasta ja Yhdysvalloista. Joensuun yliopiston suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitoksen ja Nefa-Joensuun isännöimä tapahtuma oli Nefan Facing the Third Millennium -sarjan toinen seminaari. Ensimmäinen järjestettiin vuonna 1999 Viron Kiidissä ja sen aikana käsiteltiin kenttätyötä. Tämänkertaisessa seminaarissa pohdittiin kulttuurin representaatiota. Kysymys osoittautui niin eettiseksi, metodiseksi kuin tekniseksikin.
Avausluennossaan Jari Kupiainen Joensuun yliopiston mediakulttuurin keskuksesta lähestyi representaation ongelmaa Yhdysvalloissa 1980-luvulla virinneen WC (writing culture) -debatin ja oman kenttätyönsä pohjalta. Kysymys on poliittinen: kenellä on oikeus valita näkökulma esimerkiksi Salomon-saarten kulttuurin esittämiseksi? Kenen totuutta tutkimuksen tulisi edustaa? Hyötyvätkö tutkimuskohteina olevat ihmiset ja kulttuurit tutkimuksesta lainkaan itse? Kupiaisen mukaan paikalliset asukkaat ovat alkaneet ymmärtää oikeutensa, ja tutkijat pyrkivät molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön.
David Akin Michiganin yliopistosta kertoi edelleen tarkemmin ongelmista, joita vaatimus tutkimusaineistojen palauttamisesta kansalliseksi omaisuudeksi aiheuttaa. Aineiston arkistointi ja arkiston hoitaminen on tärkeä resurssikysymys, mutta sinänsä se koskee vain rahaa. Aineiston käyttöoikeus on suurempi ongelma. Akinin omiin käsiin on päätynyt Roger Keesingin (k. 1993) 1960-luvulta alkaen Melanesiassa kokoama Kwaio-aineisto. Aineisto on osittain uskonnollisesti arkaluontoista siten, että väärissä käsissä se antaisi mahdollisuuden toisten esi-isien häpäisemiseen, mikä käytännössä johtaisi sosiaalisiin ongelmiin ja luultavasti jouduttaisi vanhojen kulttuurimuotojen häviämistä. Käyttökiellot taas estäisivät käytön niiltäkin, joiden intressi olisi tieteellinen.
Vaikka eettispoliittiset kysymykset ovat äärimmäisen kiinnostavia, huoli ratkaisujen poliittisesta korrektiudesta ei ole ainakaan vielä saanut vastaavaa jalansijaa itäeurooppalaisessa tutkimuskulttuurissa. Suomalaiset folkloristit ovat heränneet soveltamaan näitä kysymyksiä suhteessaan Karjalaan ja Inkeriin.
Kulttuurisen tiedon esittämiselle on muitakin vaihtoehtoja kuin tieteellinen kirjoittaminen. Jeff Taylor Lapin Yliopistosta esitteli multimedian ja internetin mahdollisuuksia. Hänen toiveensa, että tekniikan kehittyminen muuttaisi kulttuurien esittämistä demokraattisemmaksi, vaikutti ensin epäilyttävältä ja paradoksaaliselta. Saamelaisten sekä Barentsinmeren alueen taiteilijoiden omilla ehdoillaan CD-rom-muotoon tekemät esitykset itsestään olivat kuitenkin hyvin vakuuttavia. Toisaalta Taylor kertoi intiaaneista, jotka näkivät multimedian ja internetin kaupallistumisen välineinä eivätkä kelpuuttaneet niitä oman asiansa ajamiseen. Lisäksi nimenomaan tekniikan kehitys saattaa edelleen vähentää demokraattisuutta, kun uskottavien ja kiinnostavien esitysten tekeminen alkaa vähitellen vaatia suurempaa ammattitaitoa, joka ei ole kaikkien ulottuvilla.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston uusi johtaja Anna Makkonen edusti toista vaihtoehtoa tieteelliselle kirjoittamiselle: tieteellisen muodon hylkäämistä. Jos aihe on kiinnostava ja tulokset ovat kiinnostavia, miksi itse tutkimuksen täytyisi olla tylsää luettavaa, hän kysyi. Ja edelleen: jos tutkija itse on muuttunut tutkimusprosessin kestäessä, miksei se saisi näkyä tekstissä? Makkosen vahvasti omakohtainen kirja vuodelta 1996 ei olekaan luokiteltavissa tutkimukseksi. Se on nimeltään Sinulle. Romaani joka ei uskalla sanoa nimeään tai nainen, kapina, kirjoitus ja historia, eli mitä tapahtui kun tämän kirjan tekijä sai käsiinsä erään päiväkirjan vuodelta 1905. Tieteellisiin kaavoihin kyllästyneenä Makkonen oli toteuttanut tutkimansa nimettömän päiväkirjan arvoituksen päiväkirjaksi, joka purkaa sekä salaperäisen kirjoittajattaren että hänen henkilöllisyyttään selvittävän tutkijan tuntoja. Makkosen väite tutkimuksen tylsyydestä toisaalta vakuutti, mutta etenkin jälkikeskusteluissa hänen näkökulmansa herätti myös kritiikkiä. Tutkimuksen ei tule olla viihdettä, vaan tutkijan on ilmaistava, millaisin keinoin hän on tuloksiinsa päätynyt. Tutkijan oma panos tutkimusprosessissa on myös ongelmallinen: tutkijan tehtävänähän on kuvailla kohdettaan, ei itseään.
Toisinaan tutkijan on kuitenkin tuotava esiin myös oma panoksensa, kuten Armi Pekkala luennossaan totesi. Tutkijan on tunnistettava ne ennakko-oletukset ja arvot, jotka ohjaavat hänen työtään. Kun tarkastellaan vaikkapa haastattelutilanteessa syntyvää omaelämäkerrallista kerrontaa, esitetyt kysymykset väistämättä myös ohjaavat kerrottua eli sitä, millaiseksi tarina haastateltavan elämästä haastattelutilanteessa muotoutuu.
Seminaarin osanottajat oli jaettu kolmeen työryhmään, josta ensimmäisessä, otsikoltaan Lives into Texts, pohdittiin juuri elämäkerrallisia aineistoja. Tutkijan roolia tutkimuskohteen muokkaajana tarkasteltiin myös Internet-työryhmässä: voiko tutkija tarkkailla keskusteluryhmiä salaa, vai onko hänen keskustelusivuilla käydessään julistauduttava tutkijaksi? Mitä ylipäätään on virtuaalinen yhteisöllisyys? Mikä mahtaa olla internet-tutkimuksen suunta?
Kolmas työryhmä, Representations, kuulosti uhkaavasti mappi Ö:ltä, johon on yhtenäisen teeman puuttuessa survottu loput osallistujat. Yhteisiä teemoja löytyi kuitenkin runsaasti. Keskustelu levisi ruokatauoille ja saunaankin käsitellen muun muassa arkistoaineiston syntyprosesseja, kerrotun ja todellisuuden suhdetta sekä sukupuolinäkökulmaa. Helmi Järviluoma Turun yliopistosta antoi ryhmäläisille tehtäväksi kirjoittaa äänipäiväkirjaa kahdelta seminaaripäivältä. Tehtävänä oli kirjata ylös millaisia ääniä kuuli ja mitä tunteita ja ajatuksia ne herättivät. Mikä oli päivän miellyttävin ja mikä epämiellyttävin ääni? Mikä oli aamun ensimmäinen ääni, mikä illan viimeinen? Äänimaisema avasi uuden ulottuvuuden Mekrijärven maisemiin ja seminaarin tapahtumiin. Kokeilkaa tätä kotonakin!
Oma suosikkini seminaarissa oli Tanskan kansallismuseon johtajana toimivan Bente Wolffin esitys diakuvineen. Hän kertoi antropologisesta kenttätyöstään Papua-Uudessa Guineassa sekä Indonesiassa. Wolffin mukaan länsimaiset artefaktit ja turismi, joita tapaamme pitää epäaitona hapatuksena, saavat kyseisissä kulttuureissa toisenlaisia merkityksiä kuin kuvittelemme. Esimerkiksi turismi edustaa Indonesiassa vanhojen instituutioiden jatkumoa. Tosiasiassa jokaisen kulttuurin artefakteista suuri osa on tuotu jostakin muualta. Kulttuurinen omaleimaisuus syntyy vasta niiden käyttötavoista ja merkityksistä.
Nefan Facing the Third Millennium -sarjan kolmas ja viimeinen seminaari on suunnitteilla vuodelle 2003, mutta paikka on näillä näkymin avoin. Sitäkin uskallan suositella lämpimästi, mikäli se on läheskään yhtä antoisa kuin tämänvuotinen. Joensuun Yliopiston ja Kansantietouden Tutkijain Seuran tukemana Nefa-Joensuu onnistui hienosti niin seminaarin suunnittelussa kuin sen toteuttamisessakin. Lavea teema loi pohjan monipuoliselle keskustelulle, mutta toisaalta ryhmäjako saattoi yhteen riittävän samantyyppistä diskurssia edustavat tutkijat. Mekrijärven luonto ja hyvin suunniteltu iltaohjelma varmistivat vielä sen, että seminaari tieteellisen antinsa lisäksi myös elämyksellisesti antoisa.
Kaarina Koski
FM, jatko-opiskelija
Folkloristiikka, Helsingin yliopisto
Kakoski (at) mappi.helsinki.fi