Leikin aika Lekens tid Time to play. Neljäs pohjoismainen lasten leikkiä käsittelevä konferenssi, Hämeenlinna 3–6.8.2001.
Vuonna 1991 Ruotsin sosiaaliministeriö ja Barnmiljörådet tekivät aloitteen erityisen leikkiprojektin toteuttamisesta. Ajatuksena oli kiinnittää joka kolmas vuosi huomiota lasten leikkiin Pohjolassa ja pyytää kutakin pohjoismaata vuorollaan järjestämään aiheesta konferenssi. Konferenssissa on esitelty lasten leikkiä käsitteleviä tutkimuksia ja vaihdettu kokemuksia lasten leikin ja lastenkulttuurin edistämisestä. Ensimmäinen konferenssi Leikillään ja tosissaan järjestettiin Tukholmassa toukokuussa 1991 ja toinen Norjassa vuonna 1994 aiheena oli Vain leikkiä? Tanskan konferenssi järjestettiin Odensessa vuonna 1997, jolloin siellä huomiota kiinnitettiin erityisesti leikkiympäristöihin ja laajemminkin leikin ehtoihin ja mahdollisuuksiin yhteiskunnassa.
Neljännessä pohjoismaisessa lasten leikkiä käsittelevässä konferenssissa Hämeenlinnassa 3.–6.8.2001 teemana oli Leikin aika ja sitä lähestyttiin esteettisen ympäristön, taiteen ja taidekasvatuksen keinoin. Seuraavassa on esitelty joitain Aulangolla Hämeenlinnassa pidetyistä esitelmistä ryhmiteltyinä eri kategorioihin: Leikki ja oppiminen, Leikki ja taide ja viimeisenä Leikkiin kutsu.
VTT Monika Riihelän Stakesista kertoi tutkimuksestaan Leikkivät tutkijat (v. 2000), joka tarkastelee lasten yhteisöllisiä leikkejä ja tutkivaa oppimista. Hänen esitelmänsä sisälsi kertomuksen lasten ja aikuisten yhteisen toiminnan kehittämisestä, jossa lapsella on päärooli. Tarkasteltavana ovat 1–6-vuotiaista lapsista koostuvat pienryhmät aikuisten järjestämässä päivähoidossa. Leikkivät tutkijat tutkimuksessa kerrotaan aikuisista, jotka mieli avoinna keskittyvät kuuntelemaan lasta ja ottamaan lapsen antaman tiedon todesta silloinkin kun se tarjotaan leikkien lomassa. Aikuiset ovat olleet valmiita muuttamaan toimintatapaansa edistääkseen lasten yhteisiä leikkejä ja oppimista sekä kertomakulttuuria. Monika Riihelän ja hänen ryhmänsä kehittämä sadutus on kaikessa yksinkertaisuudessaan valloittava ja toimiva tapa kuunnella lapsen ajatuksia ja antaa lapselle puheenvuoro. Sadutuksessa lasta pyydetään kertomaan juuri sellaisen sadun kuin hän itse haluaa; ja lapsen kertoessa aikuinen kirjoittaa sen sana sanalta muistiin. Lopuksi aikuinen lukee sadun ääneen ja korjaa tekstin lapsen halutessa muuttaa jotakin. Sadutuksen idea perustuu sille, että jokaisella on ajatuksia, tietoa ja tarinoita, joita kenelläkään muulla ei ole, joten ne kaikki ovat arvokkaita. Satu syntyy helposti myös ryhmässä.
Kasvatustieteen lehtori Riitta Korhonen Turun yliopistosta ja Rauman Opettajankoulutuslaitokselta kertoi leikkien ja pelien merkityksestä esiopetuksessa. Korhosen mukaan leikki on sekä keskeisenä sisältönä että opetusmenetelmänä kuusivuotiaiden lasten opetuksessa. Esiopetuksessa toteutettavaa leikkiä voidaan luonnehtia sekä psykologiseksi että pedagogiseksi, jolloin tarkoituksena on lapsen omaehtoisen leikin toteutuminen sekä lapsen oppimisen helpottaminen ja rikastuttaminen ohjattujen leikkien ja pelien avulla. Oppiminen leikeissä on luonnollista ja itsestään tapahtuvaa. Leikeissä lapsi oppii mm. vuorovaikutustaitoja, ryhmäsääntöjä ja kieltä. Leikeissään lapsi voi harjoitella jo oppimiaan asioita ja saada siten vahvistusta taidoilleen ja tiedolleen. Aikuisen osuus peleissä ja leikeissä on lapsen viihtyvyyden varmistaminen, toiminnan mielekkyys ja sopivuus lapsen ikäkauteen nähden. Hyvässä leikkiä ja pelejä suosivassa ilmapiirissä lapsilla on tilaisuus nauttia ja iloita yhdessäolosta, mielikuvitusseikkailuista ja jännityksestä omilla ehdoillaan itsensä valitsemissa leikeissä.
Varhaiskasvatuksen professori Riitta-Liisa Korkeamäki Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksiköstä Oulun yliopistosta on tutkinut leikin merkitystä oppimisessa. Hän on vakuuttunut, että lapsi oppii leikkien lukemaankin. Leikki ei ole kuitenkaan menetelmä, jolla lukemista opetetaan, vaan oppimisen väline. Lukemista ei itse asiassa opeteta vaan lasten annetaan oppia lukemaan leikkiessään. Esitelmässään Korkeamäki pohti perusteita leikin toteuttamiseksi oppimisen välineenä. Tärkeintä on synnyttää lukemaan oppimisen tarve. Eli aikuisen tulee pitää kirjoitettua kieltä esillä, lukea ääneen satuja, tutkia yhdessä sanoja, etsiä oman nimen aloittavaa kirjainta jne. Kun lapsi istuu vieressä alkaa häntä pikkuhiljaa kiinnostaa puhutun ja kirjoitetun kirjaimen yhteys. Aikuinen voi siis kannustaa tekstin pariin, mutta hänen on maltettava olla puuttumasta liikaa.
Ero perinteiseen lukemaan opettamiseen, joka perustuu valmiusajatteluun, on siinä, että lapsen motoriikan ei tarvitse olla jollain tietyllä tasolla, jotta hän voisi konventionaalisten kirjainten kirjoittamisen aloittaa, vaan lapsen motoriikka kehittyy samalla, kun hän esim. piirtää kirjaintenkaltaisia muotoja jäljitellessään konventionaalisia kirjaimia. Ennen kuin lapsen taju kirjoitetun kielen aakkosellisesta luonteesta kehittyy, hän käsittelee kirjoittamiaan merkkejä kuin esineitä eikä puheen vastineena. Vygotsky (1978) väittääkin lukemisen ja kirjoituksen alkuperän olevan eri, kun taas kirjoittamisen ja leikin ontologia on hänen mielestään sama. Lähikehityksen vyöhyke (Vygotski) toteutuu erinomaisella tavalla lapsen siirtyessä leikkilukemisesta konventionaaliseen lukemiseen. Tässä prosessissa lapsi saa ensin tutun kertomuksen luetuksi, kun aikuinen auttaa täydentäen kohdat, joita lapsi ei vielä muista. Ja kun kertomuksia luetaan uudestaan, kasvaa lapsen osuus ensin täydellistyvänä ulkoa osaamisena ja joidenkin maamerkkisanojen tunnistamisena tekstistä, sitten yhä enenevässä määrin tekstiä koodaten. Lopuksi hän lukee itsenäisesti.
FT Marjatta Kalliala tutki väitöskirjassaan Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä (1999) aikamme heijastumista leikkikulttuurin seuraamalla kuusivuotiaiden helsinkiläislasten leikkejä. Kallialan mukaan lapset tempautuvat entistä nopeammin aikuisten maailmaan ja perinteiset leikit köyhtyvät. Aikuiset eivät enää puuhaile lastensa kanssa samalla tavoin kuin vielä 1950-luvulla, jolloin nuketkin kuuluivat perheeseen elollistettuina olentoina. Kaikki kuusivuotiaat tytöt eivät enää jaksa leikkiä nukeilla, vaan liian "lällyt" nuket heitetään alastomina laatikkoon tai ne potkitaan leikistä sivuun.
Kalliala kertoi Itsari liukumäessä -leikin olevan parisuhdedraama, jossa myös tapahtumien kulku on pelkistetty minimiin: takaa-ajo, hyppy vesiputoukseen, paniikki, virkoaminen ja taas takaa-ajo. Tässä leikissä tyttöjä kuitenkin kiehtoo nimenomaan kertomus itsemurhaan päättyvästä rakkaudesta. Yllättävää on myös se, että tässä leikissä itsemurhaan päätyy se ihminen, jolla rakkautta on tarjolla liian kanssa, ei se, joka riutuu rakkauden puutteessa. Leikki on tyttöjen itse keksimä. Selvää on kuitenkin se, että lapset rakentavat käsityksiään aikuisuudesta monenlaisista sirpaleista; arkitodellisuuden rinnalla elää television unelma ja painajaismaailma.
Aikuisten maailma tunkeutuu lasten leikkeihin. Marjatta Kalliala puhuu salaisuuksista, jotka paljastuvat lapsille liian varhain mm. TV:n välityksellä. Televisio tarjoaa hahmot myös hyväläisten ja pahalaisten väliseen taisteluun, joita leikeissä käydään ajankohtaisten tv-sarjojen roolihahmoihin samastuen. Hyvän ja pahan taistelu on leikeissä perusainesta. Lasten on saatava käydä lävitse vaihe, jossa pahalaiset aina häviävät hyväläisille. Tämän voisi kääntää muotoon, että lapsille on kerrottava tarinoita, joissa hyvä voittaa pahan.
Tykkään kyllä vielä leikkiä vähän, minusta se on vielä kivaa, vaikka olen jo 11. v. Sitä ei voi meidän luokalla sanoa ääneen, kun kaikki ovat niin cool.
Itse esittelin konferensissa tutkimusaineistoani, jonka olen kerännyt 7–12-vuotiaiden helsinkiläisten ja tallinnalaisten koululaisten kuvittelu- ja roolileikkejä käsittelevään väitöskirjatyöhön. Vuonna 2000 kerätty yli 1500 leikkikuvausta käsittävä aineisto osoittaa, etteivät ainakaan kouluikäisten leikit suinkaan ole sisällöllisesti köyhiä tai häviämässä, ne ovat vain piilossa aikuisten katseilta lapsen todellisuudessa, lapsen maailmassa.
Esitelmässäni hahmotin kotileikkien monimuotoisuutta. Kouluikäisethän laajentavat usein kotileikin käsittämään monia perheitä ja sukuja, tai koko kaupungin, joskus lähes koko maailman. Seuraavassa esimerkissä 11-vuotiaat helsinkiläispojat ovat laajentaneet kotileikin käsittämään koko kaupungin, mutta omien sanojensa mukaan he leikkivät "kotia, sellaista normaalia elämää". Tämä leikki ei ole mitenkään poikkeuksellinen; toisin sanoen useat muutkin samanikäiset kaverukset leikkivät tämäntyyppistä leikkiä. Tässä katkelma haastattelusta.
Pikku-Huopalahdessa on yksi rakennustyömaa, itse asiassa bensa-aseman takapiha, jossa aina leikkimme "kotileikkiä". Parkkipaikalta löytämillämme kärryillä ajoimme autoina leikkien ja etsimme niin sanotut "kodit", ne on pahvilaatikoita. Meitä on neljä poikaa ja meillä on kodit ja ammatit. Ei se meistä ole lapsellista, vaikka olemme jo 11 v. Minä olen pormestari, ja pormestari valitaan vaaleilla. Sitten on palopäällikkö ja poliisipäällikkö. Jos töppäilee liikenteessä, niin saa sakot. Meillä on keksityt vaimot ja sellaista, me kyläillään niiden kanssa ja seikkaillaankin. Oikeastaan leikimme "normaalia elämää".
Leikin todellisuus on yhteisöllinen, yksilön ulkopuolella, muttei silti sama kuin ulkomaailma. Tälle vyöhykkeelle lapsi kokoaa esineitä ja ilmiöitä ulkomaailmasta ja käyttää niitä leikkiessään yhdistäen henkilökohtaisen ja ulkoisen todellisuuden vaikutelmat. Leikin todellisuus on totta leikin ajan.
MuL, KM Inkeri Ruokonen tarkasteli esityksessään Leikki lasten musiikissa lasten leikkiä musiikkiin liittyen ja toisaalta musiikillisen ilmaisun ilmenemistä lasten kuvitteluleikeissä. Ruokonen on lisensiaattityössään (1997) havainnoinut lapsia. Hänen kokemuksensa tukevat käsitystä, jonka mukaan eheyttävän taidekasvatustoiminnan ja leikin yhteydestä on merkitystä lapsen sosioemotionaaliselle kehitykselle mm. iloa tuottavan ja mielihyväsävytteisen ryhmätoiminnan kautta. Lapsen fantasiamaailmalla on kehityspsykologisesti ajatellen tässä myös keskeinen merkitys. Ruokosen mukaan musiikin lisäksi avoimena skeemana voi toimia mikä muu taiteen alue tahansa. Lapsi kuvaa musiikin herättämiä tunteita liikkumalla tai maalamalla musiikin kuuntelun yhteydessä. Lapsi voi sijoittaa musiikilliseen mielenmaisemaansa minkä tahansa todellisuuteen tai leikkiin sijoittuvan hänelle merkityksellisen kokemuksen. Eheyttävässä taidekasvatusohjelmassa, jossa kuvitteluleikille jätetään tilaa, taide-elämykset ja leikki ikään kuin kietoutuvat toisiinsa rikastaen merkityssisältöjä, joita lapsi näissä tilanteissa mielen maisemiinsa haluaa sijoittaa.
Museolehtori Kaija Kaitavuori pohti esitelmässään Lupa leikkiä taiteen katsominen leikkinä taiteen tekemistä tekijän kannalta. Taiteen tekeminen mahdollistaa aikuiselle ihmiselle sellaisia asioita, joita muuten rationaalisessa maailmassa olisi vaikea perustella. Kaitavuori ei tarkoita, etteikö taiteen tekeminen olisi totista työtä, vaikka hänen tarkastelukulmastaan se näyttäytyy leikkinä. Sen ensisijainen tehtävä ei ole olla hyödyllistä tai tuottavaa, ja siksipä monet eivät pidä sitä "oikeana työnä". Ehkä juuri tästä syntyvät ne lukuisat vitsit, joita nykytaiteesta jatkuvasti esitetään. Niissä taide ymmärretään ikään kuin tahallaan väärin ja sitä tarkastellaan rationaalisen maailman näkökulmasta, jolloin taiteessa ei ole "mitään järkeä", kuten Kaitavuori toteaa.
Mahdollisesta halveksunnasta huolimatta Kaitavuori näkee tällaisissa tulkinnoissa oivaltavia huomioita. Taide voi nimittäin myös olla vastaanottajalle samanlainen vapauden alue, jossa voi kokeilla ja nähdä, tehdä toisin ja poiketa. Liian usein nykytaiteen katsoja odottaa ulkoa asetettuja sääntöjä ja ohjeita siitä, miten teosta tulisi katsella, sen sijaan että taide olisi jonkinlainen laboratorio kokeiluja varten, hiekkalaatikko leikkimiseen. Tiettyyn ikään saakka lapset ovat tässä luontevasti kuin kotonaan. Niinpä heillä ei olekaan ongelmia nykytaiteen kanssa, Kaitavuori toteaa. Taiteen merkitys täytyy viime kädessä tehdä itse. Useat nykytaiteen teokset kutsuvat katsojan leikkimään, jotkin hyvin avoimesti ja konkreettisesti. Ne ovat osa pitkää kehitystä, jolla etäisyyttä katsojan ja teoksen välillä on hävitetty. Katsojasta on tullut aktiivinen osa, joko fyysisesti tai käsitteellisesti osallistuen katsoja on siis teoksen yksi tekijä.
Teatteriohjaaja Maarit Pyökäri on Kaitavuoren tavoin kuullut useasti sanottavan omasta työstään "eihän se tee mitään – leikkii vaan". Teatterintekijänä sisältö, sanottava on hänelle kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Teatterin tekemisen lähtökohdat ovat analyyttisessä ajattelussa ei leikissä. Aiheen analysoinnin jälkeen alkaa leikkimisjakso, eli esim. leikittely näytelmän henkilöhahmojen muuntamisella tai aikajärjestyksen rikkomisella. Samoin ohjaaja leikittelee yleensä muiden esityksen suunnittelijoiden kuten lavastajan, puvustajan, koreografin tai säveltäjän kanssa hahmotellen lavastusta, koko visualisointia, musiikillisia tai tanssillisia vaihtoehtoja. Toisaalta Pyökäri pohti lastenteatterin tekemistä. Teatterissa tuntuu olevan jatkuvana riesana lapsen ymmärryskyvyn aliarvioiminen. Emme tahdo uskoa, että lapsi ymmärtää vähemmälläkin, vaan me sanomme asian repliikkinä näyttämöllä, me näyttelemme täsmälleen saman asia ja vielä varmuuden vuoksi kuvitamme tämän kaiken visualisoinnilla. Olemme riistäneet lapselta oivaltamisen riemun. Emme muista, että lasta auttaa hänen välitön samaistumiskykynsä ja tunneheittäytymisensä, koska molemmat asiat ovat jo meiltä aikuisilta ruostuneet. Ja on myös muistettava, ettei lapsen tarvitse ymmärtää asioita samoin kuin aikuisen.
Aikuisen on vaikea arvostaa lasten leikkiä ja toimintaa "sinänsä", liittämättä sitä johonkin, johon sen pitäisi johtaa, kuten seuraavaan kehitysvaiheeseen. Leikkiä pidetään ikään kuin oikean elämän harjoitteluna, jolloin sen varsinainen hyöty realisoituu myöhemmin. Sitä mitä leikissä todella tapahtuu, pidetään harvemmin sellaisenaan merkityksellisenä. Myös oma tutkimusaineistoni on tästä hyvä esimerkki. Se on osoittanut, etteivät vanhemmat tiedä juuri mitään lastensa leikeistä eivätkä ainakaan niiden sisällöstä. Lapset ovat itse sitä mieltä etteivät vanhemmat ole kiinnostuneita lastensa tekemisistä saati sitten leikeistä. Toisaalta lasten mielestä vanhempien ei kuulukaan niistä tietää. Tutkimukseeni osallistuneet lapset eivät ole oma-aloitteisesti kertoneet leikeistään vanhemmilleen. Esimerkiksi kysyttäessä pojilta, mitä mieltä heidän vanhempansa ovat juuri tuosta "normaalia elämää" leikistä, he vastasivat ootsa hullu, ei ne mitään tiedä, ne luule että me ollaan pyöräilemässä!
Leikin aika konferenssissa Hämeenlinnassa kävi ilmi, että lapselle leikki on usein jotain niin omaa, ettei sitä haluta jakaa aikuisen kanssa. Leikki on olennainen osa lapsen maailmaa. On kuitenkin muistettava, etteivät aikuiset ja lapset elä ainoastaan erillisissä maailmoissa, vaan me myös jaamme saman maailman.
Reeli Karimäki
FM, jatko-opiskelija
Folkloristiikka, Helsingin yliopisto,
Reeli.karimaki (at) saunalahti.fi