Taina Ukkonen: Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina. Helsinki: SKS. 2000.
Muistin tutkiminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut paljon huomiota sekä humanistisissa että yhteiskuntatieteissä; muisti on oivallettu rikkaaksi lähdeaineistoksi. Taina Ukkosen väitöskirja, Menneisyyden tulkinta kertomalla, on tutkimus siitä, miten omakohtaisesta muistosta tulee ryhmässä muisteltuna yhteistä muistoa ja historiaa. Yksityisestä tulee julkista ja jaettua, siis yhteisöllistä. Muistia tarkastellaan tässä tapauksessa prosessina ja yhteisöllisyyden luojana, ei pelkästään tietoa tarjoavana lähdeaineistona.
Muistitietohistorialla viitataan englannin kielen termiin oral history, suullisesti tuotettuihin tiedonantoihin menneisyydestä. Muistitietohistoriaan voidaan kuitenkin lukea myös kirjoittaen tuotetut (oma)elämäkerrat. Muistitietohistoriaa ovat hyödyntäneet sekä historian- ja perinteentutkimus että sosiologia ja psykologia, ja siinä pyritään hahmottamaan tavallisten ihmisten yksityiselämä ja arkirutiinit ihmisten itsensä kuvaamina. Tämä ns. matalan historian tutkimus on halunnut antaa äänen kaikille niille laajoille kansanryhmille, jotka eivät useinkaan esiinny esimerkiksi suurmiehistä tai sodista kertovissa historian tutkimuksissa.
Folkloristiikassa pienen ihmisen näkymättömyyden ongelmaa ei ole koskaan ollut, koska kalevalaisten runojen kerääminen 1800-luvulla vaati tutustumista "kansaan", joka tuotti runoja. Joskin alkuaikojen kansanrunoustieteen "kansasta" tai kansanlaulajista ei jälkipolvi tiedä juuri lainkaan johtuen runonkerääjien vähäisestä kiinnostuksesta itse laulajiin. Tuolloin vain runot ja niiden sanasto kiinnostivat, laulajat nähtiin mekaanisina perinteen kannattajina, eivät sen tuottajina tai luojina.
Jos historiantutkimuksessa muistitiedon ongelmana on nähty sen subjektiivisuus, on folkloristiikassa ongelmana ollut muistitietoaineksen heterogeenisyys: vapaata muistinvaraisesti tuotettua eletyn elämän kerrontaa kun oli vaikea luokitella miksikään tunnistettavaksi perinteenlajiksi (ja täten sen arkistoiminenkin oli vallan vaikeaa genreajattelusta katsottuna). Muistelupuhe ja kirjoitus ovat kuitenkin pitkin 1990-lukua saaneet ansiollista arvonnousua suomalaisen folkloristiikan tutkimusmaailmassa. Hyvinä esimerkkeinä toimivat Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot (1997) tai vaikkapa Pirjo Korkiakankaan Muistoista rakentuva lapsuus (1996), joissa molemmissa hahmotetaan ilmiöitä, joita on mahdotonta löytää pelkistä "virallisista" historiankirjoista. Meillä on köyhäinaputilastoja jopa vuosisadan takaa, mutta se, miten köyhän agraariperheen lapsi eli lapsuutensa, on vaikea tavoittaa, ellei mene ja tiedustele asiaa sellaisilta, jotka asiasta omakohtaisesti tietävät.
Taina Ukkosen tutkimus kohdistuu turkulaisen ammattiosasto Metalli 49:n viiden naisveteraanijäsenen yhteisen historian tuottamisprosesseihin. Kyse ei ole näiden naisten yhdessä kertomalla tuottamasta (työelämään liittyvästä) historian kuvauksesta, vaan juuri muistelemisen prosessista ts. muistelupuheesta ilmiönä. Väitöskirjan muotoutumiseen on vaikuttanut 1980-luvun lopulla Turussa tehty työväenliikkeen historiahanke, jossa Ukkonen haastatteli työväenliikkeen aktiiveja positiosta, jonka hän ja kaksi historioitsijaa olivat etukäteen määritelleet. Silloin turkulaiset haastatellut työläiset vastasivat haastattelijan ennakolta laadittuihin kysymyksiin eikä heitä päästetty "omin nokkinensa" selostamaan ja selittämään omaa historianäkemystään. Lähtökohtana näytti sittenkin olevan asiantuntijahistoria, ei informanttien omat elämänvaiheet tai kokemukset, mitä alunperin oral history -koulukunnan innoittamana oltiin suunniteltu.
Edellä mainituista vaikeuksista ja tutkimuksellisista korulauseista oppineena Taina Ukkonen päätyi siihen tulokseen ja tutkimukselliseen reunaehtoon, että haastattelujen teemojen on liityttävä ensisijassa haastateltavien arkielämään ja kokemuspiiriin, vasta toissijaisesti tutkijoiden ennakkohypoteeseihin. Viesti on varsin selvä tutkijakollegoille: mene niiden ihmisten ja yhteisöjen luokse ja sekaan, joista olet kiinnostunut ja elä siellä ennen kuin kerrot muulle maailmalle, keitä ja millaisia he ovat.
Tutkittavien ymmärtäminen voi kuitenkin osoittautua kaksiteräiseksi miekaksi kuten nyt Ukkosen kohdalla on käynyt. Hyvänä puolena tutkittaviin samaistumisessa on tasavertaisuus, jolla tutkimusta tehdään tutkijan ja tutkittavien välillä. Huonona puolena taas voisi nähdä sen, että itse puheenaiheet jäävät muisteluprosessin tutkimisen varjoon. Kirjan loppupuolella tekijä valottaa lyhyesti metallinaisten suosikkipuheenaiheita, joista olisi lukenut mielellään enemmänkin. Miksi metallinaiset esimerkiksi mielsivät muut, ay-toiminnan ulkopuolella olevat metallinaiset kateellisiksi? Eikö juuri tällaiset näkemykset ja tulkinnat ole ihmisten "omaa" historian tulkintaa?
Menneisyyttä siis konstruoidaan jatkuvasti erilaisten kertomusten ja kirjoitusten välityksellä, mikä käy varsin konkreettisesti selväksi Metalli 49:n naisten kerronnasta. Sinänsä tämä huomio ei ole mitenkään uutta tai ihmeellistä. Päin vastoin: ihmisten itsensä tuottamien omakohtaisten lähdeaineistojen tutkimuksessa on jo vuosia vallinnut konstruktivistinen paradigma ts. menneisyyteen ei enää ole mahdollisuutta päästä ja menneisyydestä kertovat dokumentit ja aineistot heijastelevat niiden tuottamishetken ja -mielen informaatiota. Vain naiivi uskoo löytävänsä muistelupuheesta tai omaelämäkerrasta realistista historian kuvausta, seikka, jota Ukkosen mielestä ei tarvitsisi enää edes mainita tekstissä, mutta solvaa kuitenkin itseään tästä rohkeuden puutteesta jättää manitsematta asia.
Väitöskirjan perimmäinen aihe on siis muistitiedon ja sen tutkimisen prosessi. Tätä punaista lankaa ei ole unohdettu missään vaiheessa työtä. Ukkonen ei salaile työnsä eri vaiheita ja omia tuntojaan lukijalta. Onko tämä muistitietohistorian tutkimusta parhaimmillaan? Ainakaan pieteetin puutteesta väitöskirjan tekijää ei voi syyttää, sillä hän kuvailee tarkasti esimerkiksi oman rooliaan ja kysymysten asetteluja haastattelutilanteissa. Ajoittain tutkijan omien tuntojen esiintuominen häiritsee eikä niiden tutkimuksellista arvoa tahdo hahmottaa, funktion kylläkin.
Menneisyyden tulkinta kertomalla on ennen kaikkea "case study" muistitiedon luonteesta. Lukija viedään antropologisesti ajatellen kentälle katsomaan, miten yhteisöllisyyttä tuotetaan ja ylläpidetään kerronnan avulla ja samalla osoitetaan, miten ennen niin hyljeksitty vapaamuotoinen kerronta on mitä mainiointa primaariaineistoa ihmisen sosiaalisesta olemuksesta kiinnostuneelle tutkimukselle. Tutkimuksen ainoa turha ja siten heikko kohta on tutkittavien kokemuskertomuksiin kohdistuneet rakenneanalyysit: ne ovat ohutta, pakonomaista ja vastentahtoista. Onko näin, että folkloristisessa tutkimuksessa on pakko pilkkoa – jo näytin vuoksi – lähdeaineistoon sisältyneet kertomukset, vaikka se ei muuten veisi tutkimusta millään muotoa eteenpäin? Jos analyysitaso perustuu kyllästymiseen asti työllistettyihin vandijkiläiseen tai labovilaiseen, kertomusten rakennepiirteitä kuvaaviin malleihin, olisi syytä olla jo huolissaan kerronnan tutkimuksen uudistumiskyvystä. En esitä kysymystä Ukkoselle, sillä hän itsekin tuntuu pitävän muistelupuheeseen sisältyvien kokemuskertomusten rakenneanalyysiaan moniselitteisenä (s. 129–136).
Ukkosen väitöskirjaa voisi verrata jännitysnäytelmään. Isoin jännitys syntyy siitä, löytääkö tutkija itselleen tyydyttävän ja järkevän tavan lukea muistelupuhetta. Tutkijan paneutuminen tutkittaviensa arkeen ja muistoihin on ihailtavan täysipainoista, mikä näkyy siinä, miten hän antaa metallinaisille tilaa tuottaa ja muokata omaa historiaansa. Mutta tutkimuksen ydin olikin muistelemisen prosessit, ei muisteltu tieto sinällään.
Eija Stark
FM, Helsingin yliopisto
eija.stark (at) helsinki.fi