Sinikka Vakimo: Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä. SKST 818. Helsinki: SKS. 2001.
Vanhuus on ajankohtainen teema tämän päivän Suomessa, jossa sodanjälkeen syntyneet "suuret ikäluokat" ovat siirtymässä eläkkeelle. Tiedotusvälineissä käydyistä keskusteluista saa sen kuvan, että tämä ryhmä horjuttaa tulevaisuudessa milloin minkäkin yhteiskuntasektorin tasapainoa. Vanhuusväestö näyttäytyy jollain tavoin tuntemattomana ja ennustamattomana yhteiskunnallisena ja kulttuurisena toimijana tämän päivän päättäjille. Onkin kysyttävä, mitkä ovat ja mistä tulevat ne kulttuuriset merkitykset, joilla ikää ja ikääntymistä tänä päivänä määritellään.
Sinikka Vakimon naisen vanhuutta käsittelevä väitöskirja on toteutettu "perinteentutkimuksen, kulttuurintutkimuksen, vanhuudentutkimuksen ja naistutkimuksen kenttien" vaikutuksessa. Perinteentutkimuksessa vanhuudentutkimus on tekijän mukaan uusi tutkimussuunta. Sen vuoksi työn problematisointi ja käsitteiden haltuunotto tapahtuu paitsi sosiaaligerontologian myös kriittisen kulttuurintutkimuksen ja naistutkimuksen kautta ja avulla. Naistutkimuksen näkökulman mukaisesti Vakimo katsoo, että naista alistava tendenssi on vahva monilla yhteiskunnan tasoilla ja kulttuurisissa ajattelumalleissa. Naisen vanhuuden aikaan liittyy marginalisoivia tekijöitä, ja negatiivinen naiskuva on taustalla myös vanhaa naista käsittelevissä "suurissa diskursseissa". Kuva ei ole yksiselitteinen ja pysyvä, vaan sitä työstetään yhtä hyvin instituutioiden tasolla kuin "pienissä diskursseissa", neuvotteluissa arkielämässä.
Tutkimuksen ongelmanasettelu kiertyy tekstuaalisen sukupuolen ja eletyn naiseuden välisen suhteen ympärille. Tutkimuskysymykseksi määrittyy se, "miten naisen vanhuutta erilaisissa teksteissä rakennetaan ja miten vanhat naiset kommentoivat näitä käsityksiä puhuessaan omista elämänkäytännöistään" (s.16).
Naisten vanhuutta käsitteleviä tekstejä Vakimo on hakenut Kalevalan tulkinnoista, kansanperinteen seksi- ja vanhapiikakaskuista sekä nykyajan mediateksteistä. Naisten oman kokemuksen tekijä on tulkinnut haastattelemiensa kahden naisryhmän puheesta. Toinen haastateltujen ryhmä koostuu helsinkiläisistä naiseläkeläistanssijoista 1980-luvulta ja toinen pohjoiskarjalaisessa syrjäkylässä 1990-luvulla eläneistä naisista. Tutkimuksessa keskitytään analysoimaan, ja samalla tietysti esittämään uudelleen, "kulttuurisia ajattelumalleja ja niiden rakentumista suullisissa ja kirjallisissa kulttuurituotteissa". Tutkimusmetodi on etnografinen ja työ on toteutettu tekijän valitseman aineiston pohjalta etnografisena, yhtäältä tuotettua aineistoa tulkitsevana ja toisaalta kulttuuria representoivana kirjoittamisena.(s. 51 js.) Toisaalla tekijä ilmoittaa "tutkimuksen metodologisen viitekehyksen rakentuvan kulttuurintutkimuksen representaatio- ja diskurssikäsitysten varaan: tutkitaan naisen vanhuuden representaatioita ja niitä puhetapoja, joilla vanhaa naista erilaisissa diskursseissa kuvataan.
Tämä viimeksi mainittu ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi diskurssianalyyttinen tutkimus, vaikka "diskursseilla" ja "representaatioilla" termeinä jäsennetään tutkimusta. Onkin kysyttävä, miksi moinen lukijaa hämmentävä rakenteellinen kaksinaisuus on tarpeen. Eräs selitys löytynee tekijän työskentelytavasta, pitkäaikaisesta prosessista, jonka kuluessa teema on problematisoitunut uudella tavalla. Kenttätyössä tuotettu naisten oma vanhuutta määrittelevä puhe on uudelleen kuunneltuna nostanut esiin uusia kysymyksiä vanhuusidentiteetin stereotypioista ja niiden tuottamisen konteksteista.
Sinikka Vakimon tutkimuksen rakenteellinen ratkaisu on kuitenkin tehty niin, että ensin esitetään suurissa diskursseissa objektivoitu vanha nainen ja vasta toiseksi eletty vanhuus. Tässä kohtaa jäin miettimään kokemuspuheesta nousevien teemojen, stereotypioiden jne. mahdollista vastaavuutta nyt tutkimuksessa esitettyjen suurten diskurssien kanssa. Ainakaan akateeminen Louhi-keskustelu ei tunnu kovin relevantilta tässä kontekstissa, vaikka se itsessään onkin mielenkiintoinen luku sukupuolittamisen kansallista historiaa.
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluneita vanhuuspuheen, puhetapojen, kestäviä teemoja ja rakenteita oli Vakimon mukaan "heikkenevän ruumiin merkkien kuvaus". Kaskuperinteen analyysi tuotti esiin viriilin ruumiin omaavan naisen, joka oli elämässä kiinni. Sen Vakimo tulkitsi toimivan lähinnä vanhuuden heikon miehen vastakuvana.
Vanha nainen on nykyisessä mediamaailmassa varsin näkymätön hahmo. Siellä missä se esiintyy, esiintyy mm. seuraavia stereotyyppisiä vanhuuskuvia: hoivattava hapero ruumis, höperö, koominen hahmo, osaava supermummo tai pihtiputaan mummo. Vanhan naisen omaa näkökulmaa ei niistä löytynyt. Tuloksena julkisten diskurssien tulkinnoista on se, että kaikki tutkitut tekstit ja myös naisten haastattelupuheet tuottavat sellaisia naisen vanhuuskuvia, jotka tuottavat uudelleen varhaista vanhuutta tai myöhäiskeski-ikää, nk. kolmatta ikää, joka näyttäytyy vanhuuden julkisena kuvana, sellaisena, josta sopii puhua ja jota on tutkittu. Myöhäisvanhuus nk. neljäs ikä on yksityisyyden aluetta, joka jää tälle(kin) tutkimukselle tuntemattomaksi, uusia kysymyksiä herättäväksi alueeksi, kuten Vakimo toteaa.
Mikäli monitahoiseen tutkimukseen jotain toivoisi lisää liittyisi se siihen minkälaisia metadiskursseja, diskursiivisia muodostelmia, vanhuuspuheista löytyy yli yksittäisten teemojen. Esimerkiksi Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian (1998) viitoittamana saattaisi Vakimon tutkimien eläkeläistanssijoiden puheet liittää seksuaalisuutta pohtivaan diskurssiin, jossa "huoli itsestä" kuvaa modernia kokemistapaa: "Eläkeläistansseissa käyminen merkitsi naisille sosiaalisuutta, iloa, jännitystä ja nautintoa vastakohtana yksinäistä ja kuolemaa odottavalle vanhuudelle" (s.308).
Maaseudun syrjäkylän ikääntyneiden itsestä huolehtimisen etiikkaa kuvasi "tekeminen". Tekeminen merkityksellisti näiden naisten menneisyyttä ja nykyisyyttä ja tekemisen kohde oli tavallisesti omaa itseä laajemman yhteisön ylläpitoon tähdättyä. Oman ruumiin ylläpito ei ollut väline nautintoon sinänsä, vaan se oli väline selviämiseen jokapäiväisestä elämästä. Nautintoa tuotti myös muista huolehtiminen, joka vertautui nuoruuden yhteisyyden kokemuksiin. Naiset kokivat ikääntymisen kuitenkin ainakin jossain määrin vapautumisena miehisten ikä- ja sukupuolijärjestysten kahleista, ja heillä oli vapaus päättää elämästään aiempaa laajemmin. Tämä kuuluu maaseudun traditionaaleihin käytänteisiin. Varsinaisia haastateltujen omia kommentteja, joissa olisi pohdittu omaa vanhuusidentiteettiä julkisissa diskursseissa esitettyjä stereotypioita vastaan, oli ilmeisen vähän tai sitten tällaista keskustelua ei käyty.
Vaikka myös vanhuudessa vaikuttavat sukupuolittumista jäsentävät suhteet, en usko, että yksin sukupuoli vaikuttaa negatiiviseen vanhuuskuvaan. Pikemminkin koko nykyinen nuoruutta ja liikkeelläoloa ihannoiva arvomaailma on kielteinen suhteessaan vanhenevaan ja vääjäämättä raihnaistuvaan kehoon ja ruumiiseen. Julkisuuden tuottamassa suhteessa vanhuuteen voi aistia samanlaista tosiasioiden kieltämistä kuin suhteessa kuolemaan ja sen kätkemiseen. Stereotypioiden mummokuvista huolimatta nykyisinkin sukkaa kutovien mummojen hiljainen elämänkokemuksesta kumpuava tieto on arvokasta sille, joka malttaa kuunnella.
Sinikka Vakimon teksti on reippaasti ja oivaltavasti kirjoitettua. Tutkimuksessa avataan näkökulmia vanhuuden moninaisuuteen ja näytetään, että iän, sukupuolen, sosiaalisen ympäristön merkitykset ja kattavuus vaihtelevat. Ne eivät liioin välttämättä noudata samoja sääntöjä tai ne eivät ole samalla tavoin kulttuurisesti tai yhteiskunnallisesti tärkeitä kaikkialla ja kaikkina aikoina.
Riitta Räsänen
FM, tutkija
Helsinki