Sinikka Vakimo: Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä. SKST 818. Helsinki: SKS. 2001.
Sinikka Vakimon Paljon kokeva, vähän näkyvä on Joensuun yliopistoon tehty perinteentutkimuksen väitöskirja, jossa analysoidaan kulttuurisia käsityksiämme vanhoista naisista. Vanhojen naisten puhetta käsitellään sekä kulttuuristen kuvien että naisten omien elämänkäytäntöjen kautta. Vanhuus asetetaan sosiaaligerontologiseen kehykseen, jolloin vanhuus näyttäytyy sosiaalisesti rakentuneena ja sukupuolieron määrittämänä elämänvaiheena.
Kerättyjen aineistojen puolesta Vakimon työ on vaikuttava, ilman muuta etnografiaa; aineiston käytön ja teoreettis-metodologisen kehittelyn puolesta se on myös ansiokasta ymmärtävää tutkimusta. Tutkimuksessa on sovellettu etnografisia aineistonkeruumenetelmiä (havainnointi, haastattelut) sekä pyritty vanhojen naisten moniaalle ulottuvan äänen tavoittamiseen ja ymmärtämiseen. Ensimmäiset aineistonkeruut on suoritettu jo 1980-luvulla. Lisäksi tekijä korostaa, että etnografiapainotus on omien representaatioiden tuottamista ja siten erottamaton osa tutkimuksen kirjoittamista. Paljon kokeva, vähän näkyvä ei olekaan neljän vuoden tohtoriputkessa nopeasti hutiloitu, tuloksiltaan perspektiivitön tutkimus vaan tarkkaan harkittu näkökulma vanhuuspuheeseen. Tutkimusperiodinsa aikana Vakimon on ollut mahdollista etsiä, tunnustella ja kokeilla. Oman subjektiviteetin "ymmärtäminen" eli paljon puhuttu (ja parjattu) tutkijasubjektin paikannus posteriori on ehdottoman tärkeää. Tässä pyrkimyksessä elämänkokemuksella ratsastaminen ei ole turhaa refleksiivisyydellä retostelua, varsinkin kun keskustelu käydään miellyttävällä tavalla viitteissä (s. 62, viite 65):
Olen itse vanhentunut näiden vuosien aikana ja siirtynyt elämänkulussa nuoren opiskelijatytön statuksesta keski-ikäisen tutkijan ja äidin rooleihin. Olen kasvamassa kokemuksellisesti kohti tutkimuskohdettani, minkä näen varsin tärkeäksi tutkimuksen tulkintahorisonttien muotoutumiselle. Tutkimukseni varhaisvaiheista esimerkiksi muistan, kuinka vastustin kiivaasti vanhuuteen liittyviä negatiivisia piirteitä ja pyrin huomaamattani tuottamaan yltiöpositiivista vanhuuskuvaa. Myös itsen arviointi tutkijana on lisääntynyt: en aiemmin pohtinut omaa rooliani tutkimuksen tekijänä.
Rakenteeltaan väitöskirja on tavanomainen. Johdannossa esitellään tutkimuksen lähtökohdat ja sosiaaligerontologinen viitekehys. Varsinainen tutkimusaineiston käsittely alkaa sopivasti uudelta sataluvulta, sivulta 101. Aineiston esittely ja analyysi jakautuvat kahtia. Vanhuustekoja käsittelevän tutkimuksen kohteena on se, (1) miten vanhuutta ja naiseutta esitetään kulttuurisessa merkityksenannossa ja (2) miten vanhat naiset itse kokevat ja merkityksellistävät kulttuurista puhetta. Termin vanhuusteko Vakimo määrittää edellä esitettyyn kehykseen sopivaksi, merkitykseltään kaksinapaiseksi emic etic -termiksi. Vanhuusteot ovat "sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tehtyjä toimintoja, joilla tuotetaan omaa tai toisten korkeaa sosiaalista ikää" TAI "joilla määritetään itsensä tai toiset kuuluvaksi ikääntyneiden tai ikääntyneempien kategoriaan" (s. 37). Vanhat naiset ovatkin tutkimuksessa sekä sisä- että ulkopuolisina. Ensimmäisessä osiossa tarkastellaan julkisten diskurssien naista. Diskurssia Vakimo pitää representaatioiden tärkeimpänä tulkintakontekstina. Tulkittavina konteksteina ovat Kalevalan, seksuaalikaskujen ja median tuottamat naiskuvat. Toisessa osassa hahmotetaan naisten arkisia elämänkäytäntöjä eli niitä toimia ja vanhuuspuheita, joita naiset haastattelutilanteessa merkityksellistävät. Keskiössä ovat naisten omat tulkinnat elämästään ja yhteisöstään. Aineistonsa Vakimo on kerännyt kahden erilaisen yhteisön naisilta: helsinkiläisiltä eläkeläistanssijoilta ja pohjoiskarjalaisen paikallisyhteisön (Rasimäki) jäseniltä.
Vanhuuspuhetta käsittelevä jakso koostuu toisiinsa nähden erillisistä, artikkelipohjaisista osioista. Artikkeleista monet on julkaistu eri foorumeilla ja hieman eri formaateissa aikaisemmin. Itse esimerkiksi olen tenttinyt Vakimon eläkeläistansseja käsittelevän artikkelin jo 1990-luvun puolivälissä, muistikuvani tekstin sisällöstä ei poikkea oleellisesti väitöskirjasta lukemastani. Periaatteessa voikin kysyä, miksi erilaisia aineistoja pitää olla näin paljon; väitöskirjan luvut ovat toisiinsa nähden melko heterogeenisia. Kalevalaisten naiskuvien ja helsinkiläisten eläkeläistanssijoiden vanhuuspuheet tuntuvat yhteismitattomilta saman tutkimuksen sivuilla. Samaten kumpikin kahdesta vanhuuspuhetta käsittelevästä osuudesta olisi voinut olla väitöskirja yksinkin. Monipuolisuutta ei kuitenkaan voi pitää ongelmana, sillä se laajentaa vanhuuspuheen perspektiiviä ja implikoi tutkimuksessa toteutettua kaksinapaisen kulttuurisen puhunnan lähtökohtaa. Tämä on syy sille, että Vakimo voi esittää kysymykset (s.71): Missä määrin tietyt sukupolvelle ominaiset piirteet ovat vanhenemisen ontologiaan liittyviä kysymyksiä? ja Missä määrin ne ovat tämän sukupolven erityisiä kysymyksiä?
Vanha nainen "toiseutena" on hyvä puheenvuoro vanhemmuuteen liittyvien torjuvien kulttuuristen representaatioiden purkamiseksi. Moderniin (ja postmoderniin) vanhuussubjektiuteen ja -diskurssiin on ollut tapana liittää erilaisia määrittäviä attribuutteja kuten taantuma ja heikkeneminen. Siten vanhuus on erilaisuutta suhteessa nuoruuteen, työikäisyyteen ja tehokkuuteen. Se on melkeinpä ongelmaksi määritelty asiantila, jota on hoidettava tai josta on päästävä kokonaan eroon. Vakimo huomauttaakin (s. 67–68), että diskurssi onnistuneesta vanhenemisesta ei ole arvovapaata eikä vailla eettisesti kyseenalaisia seurauksia. Se vaikuttaa sekä ikääntyneiden käsityksiin itsestä että meidän käsityksiin vanhuudesta. Ongelmanäkökulman lisäksi vanhuus yhdistyy mm. J.P. Roosin ja Matti Kortteisen hahmotteleman kaltaiseen (suomalaiseen) kurjuusdiskurssiin. Roosista ja Kortteisesta poiketen Vakimo pitää kurjuusdiskurssia ensisijaisesti vanhuuden historiallisia tarkasteluja jäsentävänä teemana. Varsinkin sukupuolineutraalit male bias tutkimusasetelmat ovat olleet historiallisten tarkastelutapojen taakkana. Sosiaaligerontologinen tutkimus on tullut tästä yhä tietoisemmaksi, mutta muuten tutkimuksen olisi syytä tarkastaa eri puhetavoissa tuotettuja kantoja. Näkyväksi tekeminen voisikin olla projekti: "Olisi aika nostaa ikääntyneet esiin tätä päivää elävinä, itsenäisinä yksilöinä.".
Vanhuuteen liittyviin valtadiskursseihin asti tekijä ei johdonmukaisesti pyri eikä pääse; tässä tutkimusasetelmassa se ei kuitenkaan ole puute. Kalevala-diskurssien yhteydessä naiskuvat kuitenkin kytketään suomalaisuus- ja kansallisvaltiodiskursseihin. Naiskansalaisuutta konstruoitaessa sivistyneistö- ja taiteilijamiehillä on ollut näpit näkyvästi pelissä: on puhuttu niin hyveellisistä äideistä kuin vastaan hangoittelevista vanhoista akoista. Vakimo toteaakin (s. 127) että "Kalevalasta konstruoitiin koostajansa tavoitteen mukaisesti arvokkaan menneisyytemme ja kansallisen itseymmärryksen väline. Tälle diskurssille oli käyttöä vain miehisistä heeroksista ja äidillisistä tai traagisista naisista." Kaikkein lähimmäs (post)modernin yhteiskunnan vallankäytön mekanismeja päästään luvussa Vanha nainen mediatekstin merkkinä. Sinä mediatekstit nähdään ikä- ja sukupuolijärjestysten ja massoille suunnattujen kulttuuristen myyttien ylläpitäjinä; keskiöön nousevat mm. vanhuuspuheen (jälki)moderni näkymättömyys ja sukupuolineutraalius sekä vanhuuden kansantaloudelliset uhat. Vakimo myös mainitsee, että mediatekstit tuottavat kasku- ja Kalevalatekstien lailla julkisia diskursseja. Miksei mainontaa siis voisi nähdä jopa nykyajan viihteellisenä kasku- tai Kalevalaperinteenä?
Entä rikotut vanhuuskuvat ja rajanylitykset? Poikkeuksellisten ja/tai radikaalien vanhuuskuvien näkökulmaa työssä ei juurikaan käsitellä. Jäin kaipaamaan stereotypioiden taakse pyrkivien ageismin vastaisten kriitikoiden vanhuuspuhetta. Keitä he ovat? Millaisia kulttuurisia puhuntoja he esittävät? Miksi? Itselleni mieleen tulee heti kaksi esimerkkiä, ensimmäiseksi amerikkalaisen valokuvaaja Anders Serranon (s. 1950) taannoinen näyttely (31.1.–29.4.2001) Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa. Serrano on kiistelty taiteilija, sillä hän hakee kuviinsa erilaisia tabu-aiheita: ottaa kantaa ja liikkuu jatkuvasti sallivuuden rajoilla. Tennispalatsissa esillä olivat kuuluisan pissakristuksen, New Yorkin asunnottomien, abortoitujen sikiöiden ja huonokuntoisten ruumiiden ohella eri ikäiset alastomat vanhukset. Serrano tunnustaa kuvallisen ilmaisunsa kautta vanhoille ihmisille kuuluvan seksuaalisen identiteetin, näyttelyssä hän teki sen jopa kauniisti. Tästä huolimatta Serranon töitä (myös vanhuuspuhetta) on pidetty provokatiivisina. Toinen esimerkki löytyy syksyn 2001 Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä, jossa Aira Samulin oli puettu muutaman muun julkkiksen tavoin keskimääräisen ikäryhmäläisensä näköiseksi: harmaisiin. Kontrasti muodostui melkoiseksi, ja Samulinin pukeutumistyylin näyttäytyi poikkeavan radikaalina. Onko siis niin, että vanhuus on tiukasti normitettu tyylikysymys ja tabu? Leimataanko tabun rikkojat oitis kapinallisiksi?
Sosiaaligerontologia on näkökulmana herkullinen. Pidän siitä, että Vakimo osoittaa sosiaaligerontologian olevan antropologien tarjoama uusi menetelmällinen virike pohjimmiltaan naturalistiseen gerontologian tutkimusperinteeseen (s. 82): "[E]tnografinen tutkimusote ja tutkittavien omien merkitysten ja tulkintojen tärkeyttä korostava näkökulma on siirtänyt aiemmin niin vahvasti positivistis-kvantitatiivista gerontologista tutkimusta kohti vanhuuden kokemuksellista lähestymistä." Gerontologisen näkökulman sosiokulttuurinen sovellus tuntuukin virkistävältä, sillä olen uskontotieteilijänä joutunut seuraamaan oman oppiaineeni sisäisistä koulukuntaeroista johtuvaa kädenvääntöä tieteellisissä lehdissä. Vastakkain ovat olleet lähinnä kolmen eri epistemologisen suunnan/blokin innostuneet puolestapuhujat: kognitiivisen, ymmärtävän ja kriittisen näkökulman edustajat. Keskinäistä ymmärrystä eli siis metsää puilta ei oikein ole nähty, sillä kirjoitusten keskiössä on ollut hyvin yhteismitattomia teemoja, mm. metodologinen ateismi, tieteen ideologiset sitoumukset ja reduktionismi. Tätä taustaa vasten Vakimon teoreettis-metodologiset valinnat ovat tervejärkisesti ja ketään kumartelematta tehtyjä. Koska vanheneminen on aikaan sijoittuvaa muutosta, Vakimo sitoo sosiaaligerontologian keskeiskäsitteisiinsä (aika, ikä ja elämänkulku). Todellisuus ymmärretään sosiaaliseksi konstruktioksi, jolloin tavoitteena on sosiaalisesti tuotettujen (jaettujen) merkitysten tulkinta. Näin ollen sosiaaligerontologia palvelee nimenomaan tutkimusongelmaa, eikä se ole tulkintaa rajoittava valinta. Itse asiassa tilanne on päinvastainen, Vakimo onnistuu löytämään ja fuusioimaan uusia tulkintahorisontteja kulttuurin tutkimukseen. Hän itse kirjoittaa (s.65): "Jatkossa käsittelen sosiaaligerontologiaa laajana ja väljästi määrittyvänä varjo-käsitteenä, joka suojaa alleen sekä sosiaali- ja yhteiskuntatieteellisen vanhuudentutkimuksen, että kulttuurigerontologian, antropologisen vanhuudentutkimuksen eli geroantropologian ja vanhuuden historian tutkimuksen." Loistavaa!
Nämä ansiot huomioon ottaen Sinikka Vakimon Paljon kokeva, vähän näkyvä: Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä muodostaa yhdessä Marja Saarenheimon Jos etsit kadonnutta aikaa: Vanhuus ja oman elämän muisteleminen (1997) ja Terhi Utriaisen Läsnä riisuttu puhdas: Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä (1999) mielenkiintoisen ja taatusti kotimaisen paketin vanhuutta ja naiseutta käsitteleviä erinomaisia väitöskirjoja. Vanhat naiset ovat paljon kokevia. Heidän vähäisestä näkyvyydestään pitää olla huolissaan!
Outi Fingerroos
FM, Uskontotiede
Turun yliopisto
Outfin (at) utu.fi