Marcel Mauss: A General Theory of Magic. Routledge. 2001. (Alkuteos 1902–1903, toinen laitos 1950).
Marcel Mauss ja Henri Hubert esittivät synteesinsä taikuuden olemuksesta ensimmäisen kerran artikkelina Anné sociologique -aikakauskirjassa vuosina 19021903. Mauss palasi tekstiin puoli vuosisataa myöhemmin ja päivitti sen tutkimukseksi, joka ilmestyi 1950, Maussin kuolinvuonna. Englanninkielinen käännös ilmestyy nyt Routledgen Classics-sarjassa, joka tarjoaa edullisesti uusia laitoksia lähinnä humanististen ja yhteiskuntatieteiden klassisista teksteistä, luonnollisesti vain Routledgen aiemmin kustantamista. Maussin ohella kulttuuriantropologian tienraivaajia edustavat sarjassa muiden muassa Claude Lévi-Strauss ja Bronislaw Malinowski.
A General Theory of Magic -teoksen suureellinen nimi kuvaa Maussin tutkijanasennetta, mutta kertoo myös 1900-luvun alun akateemisesta maailmasta, jossa etnologia ja sosiologia olivat vasta hakemassa asemaansa tieteiden joukossa. Luonnontieteiden esikuvan mukaan tieteelle toi arvonantoa yleisten periaatteiden ja kausaalisten lainalaisuuksien löytäminen, ei tarkempi paneutuminen yksittäistapauksiin. Niinpä tutkijan tavoitteena oli havaita sosiaalisten ilmiöiden taustalla vaikuttavat luonnonlainomaiset perusprinsiipit.
Mauss vertautuu väistämättä enoonsa ja opettajaansa Émile Durkheimiin; Maussin taikatutkimusta voikin tavallaan pitää Durkheimin Uskontoelämän alkeismuodoille (1912) rinnakkaisena hankkeena. Durkheim näki uskonnon yhteisöä vankkumatta koossapitävänä tekijänä ja pyhän, uskonnon keskipisteen, yhteisön itsensä representaationa. Mauss lähti liikkeelle magian käsitteestä ja sen merkityksestä yhteisölle. Hän etsi myös taikuudesta universaalia fokusta, joka vastaisi uskonnon pyhää.
Kirjan alkupuolella Mauss tarkastelee taikuutta lähinnä kolmen muuttujan kautta: hän keskittyy ensiksi taikojen harjoittajaan (magician), sitten taikoihin (rites) ja lopuksi uskomuksellisiin periaatteisiin ja olentoihin, joita riiteissä representoidaan. Teoksen kestävintä antia on kuitenkin loppuosa, jossa Mauss kartoittaa magian ja yhteisöllisyyden suhdetta. Uskonnon pyhään verrattavaksi ilmiöksi Mauss löytää manan, jonka hän käsittää erittäin laajasti paitsi maagisen voiman, myös uskonnollisen ja ennen kaikkea sosiaalisen arvon lähteenä. Mana on luonteeltaan immanenttia, mutta silti supranormaalia: manan keskittymät erotetaan tabujen kautta arkimaailmasta. Durkheimin työssä näkyvät selvästi Maussin käsitykset manasta.
Mauss, jos kuka, oli nojatuolitutkija: hän ei tehnyt itse lainkaan kenttätyötä. Hän ei edes keskity tutkimuksissaan mihinkään yhtenäiseen aineistoon kuten Durkheim, vaan kokoilee samaan lauseeseenkin esimerkkejä tavattoman lavealta. Teoksen potentiaalisena aineistona on kaikki kirjallisuudessa kuvattu taikuus muinaisista korkeakulttuureista Euroopan esikristillisiin traditioihin ja uudempaan kansanuskoon sekä alkuperäiskansojen uskontoihin. Niinpä Maussilla on mahdollisuus osoittaa tai pikemminkin konstruoida vaikuttavia yleistyksiä ja taikuuden universaaleja piirteitä. Ongelmien työstäminen puhtaasti älyllisesti vie ensimmäisen sijan; materiaalin lähiluku jää vähemmän tärkeäksi. Asennetta kuvaa sattuvasti seuraava ajatuskulku: "Reading the evidence, one may well believe that the number of symbolic rites is theoretically endless also that all symbolic actions, by their nature, are effective. We, on the contrary, postulate, without actually having the proof, that in any system of magic the number of symbolic rites which are prescribed and performed is always limited." (Mauss 1950: 63.)
Teoksen teksti on sitä inspiroivampaa ja ajattomampaa, mitä abstraktimmalla tasolla se liikkuu. Heikoimmillaan Mauss on konkreettisissa kysymyksissä, kuten koettaessaan luokitella taioissa käytettyjä aineksia tai taikuuteen liitettyjä uskomusolentoja kirjavan aineistonsa pohjalta. Sen sijaan hänen tulkintansa yhteisöllisyydestä tai manan ja pyhän suhteesta ovat kiintoisan monikäyttöisiä. Aluksi saattaa oudoksuttaa, kuinka mutkattomasti Mauss samastaa ja rinnastaa eri kulttuurien käsitteitä: hän niputtaa manan, orendan, brahmanin ja manitoun yhteen omaksi mana-käsitteekseen, jonka yhteys aktuaalisten kulttuurien luokituksiin on jo varsin kaukainen. Mutta Mauss ei pyrikään selittämään kulttuurien sisäisiä käsitteitä, vaan hän ottaa ne lähtökohdaksi luodessaan mahdollisimman universaaleja käsitteitä. Nykynäkökulmasta Maussin kategoriat lienee hedelmällisintä ymmärtää teoreettisiksi apuvälineiksi, mutta hän itse korostaa niiden reaalisuutta. Maussin tulkitsijoista muiden muassa Claude Lévi-Strauss näkee manan käsitteen todella universaalina ymmärryksen tiedostamattomana kategoriana, jonka kautta toisia kulttuureita on mahdollista ymmärtää.
Maussin tapa käytellä lähteitä antaa vaikutelman toisaalta ensyklopedisesta lukeneisuudesta, toisaalta melkoisesta suurpiirteisyydestä. Kun meikäläisen lukijan silmiin on osunut Maussin mainitsema suomalaisten loitsutekstien kokoelma nimeltä "Lönnrot", on vaikea liiemmin luottaa hänen asiantuntemukseensa muidenkaan lähteiden kohdalla. Mauss-tuntija Tiina Arppe on viitannut Maussille ominaiseen tutkijaluonteeseen, jolle olivat tyypillisiä laaja-alainen innovatiivisuus ja näkemysten julkaiseminen jo idea-asteella. Monien Maussin artikkeleiden alaotsikkona on "luonnos", "katkelma" tai "huomautus", ja virheelliset viitteet sekä muut kiireen jäljet ovat pikemmin sääntö kuin poikkeus. Laajoja monografioita Mauss ei julkaissut.
Maussin lähtiessä etsimään taikuuden yhteisöllistä merkitystä ensimmäinen ongelma nousee hänen magia-kuvastaan tai oikeammin koko varhaisen antropologian magia-kuvasta. James Frazerin ja Durkheimin lailla Mausskin näkee taikuuden uskonnolle suorastaan vihamielisenä ilmiönä, joka sitä paitsi on luonteeltaan yksityistä ja salaista, päinvastoin kuin uskonto. Muutenkin teos tarjoaa jälkiviisaiden iloksi esimerkkejä tutkimusta suuntaavista ennakko-oletuksista, joiden juuret voivat jäädä nykylukijalle arvoituksiksi. Mauss muun muassa katsoo, että taioille luonteenomaista on mutkikkuus ja monivaiheisuus: suppeita ja yksinkertaisia riittejä hän pitää ilmeisen rappeutuneina tai suorastaan puutteellisesti dokumentoituina.
Koska Mauss esittelee näkemyksensä verraten luonnosmaisina, pakottamatta niitä yhden selvärajaisen teorian puitteisiin, hänen teoksistaan on löydettävissä runsaasti monitulkintaisia ja eri tahoille johtavia ajatuksia, jotka ovat saaneet jalansijaa vasta myöhemmässä tutkimuksessa. Etenkin hänen Lahja-tutkimuksensa (Essai sur le don, 1925) on tarjonnut yhä uusia virikkeitä niin kulttuurintutkimukseen kuin sosiologiaankin, mutta myös taikuutta ja uhria käsittelevät kirjoitukset ovat säilyttäneet osittain kiinnostavuutensa. Verratessaan riittijärjestelmää kieleen Maussin voi nähdä ennakoivan tekstuaalisesti suuntautunutta antropologiaa; puhuessaan manasta ja pyhästä perustavanlaatuisena luokittelujärjestelmänä ja maailman jäsentäjänä hän on samoilla linjoilla myöhempien kognitiivisten antropologien kanssa. Jean Baudrillard on puolestaan hyödyntänyt maussilaista mana-käsitettä postmodernissa kulttuurifilosofiassaan.
Eräässä mielessä Mauss tarkasteli kulttuuria luonnontieteellisestä näkökulmasta. Silti hänen tekstejään on luontevaa suhteuttaa uusimpaankin tutkimukseen niiden esseistisen tyylin, keskeisten käsitteiden joustavuuden sekä ennakkoluulottomien yleistysten ansiosta.
Touko Issakainen
FM, jatko-opiskelija
Turun yliopisto
tissakai (at) urova.fi