Itse perinteessä on vanhastaan tunnustettu kertojan omistusoikeus tiettyihin kertomuksiin. Oikeus kertoa tietty tarina on siirtynyt perintönä esim. isältä pojalle. Näin oli laita Talvadaksessa, Tenojokivarren saamelaiskylässä, jossa vuodesta 1967 lähtien tehtiin usean vuoden ajan ns. syvätutkimusta haastattelemalla kylän kuuden perhekunnan kaikki yli 18-vuotiaat jäsenet useaan kertaan liki tuhannen kysymyksen voimalla (Honko 1971, 276-92). Vastauksista laaditut matriisit osoittivat parhaaksi perinteentuntijaksi 70-vuotiaan Ola Sammeli Rasmuksen, joka hallitsi niin historiallisen kuin mytologisen ja rituaalisen tiedon alueet. Hänellä oli kolme poikaa, Olavi, Armas ja Ilmari, joista nuorin tuli perinnetiedon hallinnassa lähelle isänsä tasoa. Kun Ola Sammeli kuoli, saattoi havaita eräiden tarinoiden, kronikaattien ja memoraattien alkavan esiintyä vanhimman pojan Olavin repertoaarissa
Ilmeisesti oli niin, että eräiden juttujen oikea kertoja oli Ola Sammeli, joten niitä eivät toiset halunneetkaan kertoa vaan ohjasivat kyseliään tutkijan alkulähteen luo. Voi sanoa, että kertojan persoona on osa kertomuksen totuutta: juttu on oikea vain sen oikean kertojan suussa. Tätä voi nimittää perinteen luonnolliseksi tekijänoikeudeksi. Kiintoisaa oli, ettei jutun omistusoikeus siirtynyt parhaalle jäljellä olevalle perinteen taitajalle vaan perheen vanhimmalle pojalle Olaville, joka ilmeisesti tunsi tarvetta paikata isänsä poismenon jättämää aukkoa pienyhteisön kerrontakulttuurissa.
Tutkiessani Etelä-Intiassa pitkiä suullisia eepoksia olen todennut, että niilläkin on tekijänsä. Pitkää eeposta ei voi sellaisenaan oppia ulkoa ja siirtää henkilöltä toiselle. Jokaisen esittäjän on opittava eeposten kieltä ja poetiikkaa siinä määrin, että he kykenevät tuottamaan oman versionsa kertomuksesta säilyttäen juonen pääkohtia mutta kopioimatta muita yksityiskohdissa. (Honko 1998, 519-47.) Intian klassisten eeposten Mahaabhaaratan ja Raamaayanan tekijöiksi perinteisesti nimetään Vyasa ja Vaalmiki. Heidän historiallisuudestaan on vaikea varmistua, mutta he edustavat viisasta ja taitavaa eeposlaulajaa kulttuurille ominaisella tavalla. Monessa Aasian kulttuurissa kerrotaan jonkun nimeltä mainitun runoilijan vaikuttaneen tietyn eepoksen muotoiluun, mikä on omiaan lisäämään kertomuksen arvoa. Länsimaisessa katsannossa Vyasan ja Vaalmikin tekijänoikeus on vanhentunut tuhansia vuosia sitten, mutta Aasiassa tekijyys onkin osa kertomuksen totuudellisuutta ja oikeaa runolaatua, ei niinkään “omistusoikeutta“.
Kulttuurintutkijoiden kannattaa olla selvillä “luonnollisen“ tai perinteenmukaisen tekijänoikeuden muodoista. Ne tulevat juridisesta ympäristöstä, joka on toinen kuin omamme. Globaalistuvassa maailmassa nuo ympäristöt voivat kohdata toisensa helpommin kuin ennen. Sanktiot voivat olla enemmän moraalisia kuin oikeudellisia, mikä tutkijan kannalta saattaa jopa lisätä eikä vähentää niiden merkitystä. Tutkimuseettisten ratkaisujen tulisi yleisemminkin kasvaa dialogin pohjalta, jossa otetaan huomioon aineiston alkuperäisen kulttuuriympäristön arvot, käsitykset ja toiveet.
Vuonna 1973 Bolivian hallitus lähestyi Unescoa pyytäen maailmanjärjestöä tutkimaan mahdollisuutta henkisen perinteen tekijänoikeussuojaan (Honko 1982, 2-3). Kerrotaan, että yhtenä virikkeenä aloitteen syntyyn olisi ollut iskelmälaulaja Paul Simonin toteutus El condor pasa -laulusta, joka perustui vanhaan Boliviassa tunnettuun kansanlauluun. Modernin äänievyteollisuuden keräämät huikeat voitot herättivät Boliviassa ruokahalun ja ajatuksen: entäpä jos laulu olisi suojattu tekijänoikeudellisesti, niin osa tuloista olisi voinut ohjautua Boliviaan. Tässä on jo pähkinänkuoressa tekijänoikeustulkinnan vaikeus folkloren kohdalla: kansanlaulu tunnetaan laajalti, sillä on kenties useita omistajia ja aivan varmasti sen esitykset vaihtelevat suuresti. Yksi esitys sattuu olemaan Paul Simonin. Maksaako levyn ostaja hänen äänestään ja esitystavastaan vai itse laulusta tai sen runollisesta ideasta?
Bolivian aloitteesta riippumatta mutta aivan samaan aikaan alettiin Turussa toimivan Pohjoismaisen kansanrunousinstituutin (NIF) piirissä laatia selvityksiä perinneaineistojen tekijänoikeuksista. Aihetta sivuttiin NIF:n ensimmäisessä pohjoismaisessa arkisto- ja dokumentaatiokonferenssissa syyskuussa 1974 Hässelbyssä, jossa nelikymmenpäinen tutkijajoukko paristakymmenestä laitoksesta keskusteli alan ajankohtaisista yhteistyötarpeista. Tuloksena oli mm. arkistojen käyttösääntöjä selvittävä kysely, johon saatiin aikanaan 40 vastausta eri pohjoismaista. Ne osoittivat säännöstöjen epäyhtenäisyyden mutta samalla arkistojen keskeisen roolin perinteen käytön valvonnassa ainakin omien kokoelmien osalta. Vuonna 1975 ilmestyi NIF:n sarjassa suomalaisen juristin Katarina Lehtipuro-Hardwickin raportti “Upphovsmannarätt och folklore“, jossa pohditaan mm. mahdollisuutta suojata kertoja/laulajan oikeuksia mm. taiteilijoiden esitysten suojaksi luotujen säännösten avulla (l975, 9-12). Tällainen lähioikeuksiin turvautuminen on folkloren kohdalla yksi mahdollisuus mutta ei ratkaise perusongelmaa.
WIPO esitteli jo vuonna 1983 sopimusluonnoksen perinneaineistojen laittoman käytön kriminalisoimisesta (Draft Treaty for the Protection of Expressions of Folklore Against Illicit Exploitation and Other Prejudicial Actions), mutta sitä ei koskaan muodollisesti hyväksytty vaan se jätettiin WIPOn ja Unescon jäsenmaiden tiedoksi ns. mallilakina, jota lainsäätäjät voisivat halutessaan käyttää. Sen johdannossa todetaan folkloren tekijänoikeudellisen suojaamisen tarpeellisuus ja perustellaan sitä arvokkaan perinteen joutumisella vääriin käsiin mm. kaupallisessa käytössä oman kulttuurin ulkopuolella vieläpä muodoissa, jotka loukkaavat itse perinnettä ja sitä ylläpitävää yhteisöä. Folklorea pidetään tässä taiteellisena kulttuuri-ilmauksena, oli se sitten sanaa, musiikkia, tanssia, rituaalia, käsityötaidon tuotetta tai vaikkapa arkkitehtuuria. Suojelua valvoo jäsenmaan valitsema “pätevä viranomainen“, joka antaa kirjallisen luvan folkloren esittämiseen ja julkaisemiseen oman maan rajojen ulkopuolella ja perii samalla aineiston käyttömaksun. Luvan kieltäminen tulee kysymykseen lähinnä vain jos aiottu käyttö vahingoittaa alkuperäyhteisön tai -maan arvoja ja mainetta. Lupaa perinteen käyttöön ei vaadita koulutuksessa, taiteellisessa työssä eikä uutistoiminnassa. Perinteen alkuperä ja lähde on ilmoitettava käytön yhteydessä. Perinteen luvaton ja/tai loukkaava käyttö johtaa aineiston takavarikointiin ja vahingonkorvauksiin. (Honko 1984, 3-7.)
Mallilakia voi luonnehtia paperitiikeriksi. Sitä ei ole yleisesti hyväksytty, vaikka mm. eräät kehitysmaat ovat säätäneet folklorea osittaisesti koskevia lakeja. Ongelmallinen on folkloren hahmottaminen “taiteelliseksi“, kun ei ole selvyyttä siitä, kenen estetiikan ehdoilla on tarkoitus toimia. Periaatteellisesti tärkeää on perinneyhteisön omistusoikeuden ensisijaisuus yksilön tekijänoikeuteen verrattuna. Vaikutin tähän ratkaisuun, kun asiaa Geneven kokouksessa minulta tiedusteltiin. Katsoin silloin, että lähioikeudet suojaavat folkloren esittäjiä siinä määrin, että kannattaa yrittää säilyttää myös kollektiivinen perinteen omistusoikeus. Kantani oli muotoutunut Unescossa jo hieman varhemmin vuonna 1982, kun piti määritellä suojelun kohde eli folklore. Silloinkin päädyin korostamaan yhteisön identiteetin merkitystä folkloren rajauksessa ja perinnetyössä. Varhaisen aktiivisuuden jälkeen WIPOssa asetuttiin odottamaan Unescon kokousprosessin lopputulosta. Odotusta kesti seitsemän vuotta.
Jäsenmaita kehotetaan ryhtymään toimiin perinneainesten tunnistamiseksi kehittämällä folkloren dokumentaatiomenetelmiä ja typologioita. Perinteen konservoinnissa on keskeistä keruu- ja arkistointimenetelmien harmonisointi, varmuuskopiointi, perinnetyön tekijöiden koulutus ja perinnearkistojen yhteistyö. Folkloren säilyttämisessä on kouluilla, tutkimuksella, vapaaehtoisen perinnetyön tuella ja monikulttuurisuutta ymmärtävällä hallinnolla keskeinen rooli. Perinneainesten kierrätyksessä ovat mukana erilaiset instituutiot festivaaleista, kongresseista ja uutisvälineistä kurssitoimintaan, kirjastoihin ja museoihin. Perinnetyön ja tutkimuksen eettiset koodit mainitaan, suojelukohteina ovat mm. tekijänoikeus, informantti, kerääjän intressi ja itse aineisto. Väärinkäytöltä suojelu saa rinnalleen perinneaktiviteettien elvytyksen. Suositus korostaa monia hyviä asioita kuten kansainvälisen tutkimusyhteistyön, tutkijankoulutuksen ja perinneaineistojen dokumentaation ja julkaisutoiminnan vahvistamisen tarvetta.
Unescon suosituksessa korostuu akateemisen perinnetyön merkitys ja kotiseututyyppinen kansalaistoiminta, joita ei WIPOn mallilaissa otettu huomioon lainkaan. Perinteen oikeudenomistajiksi ilmestyvät esittäjä, kerääjä, itse aineisto ja arkisto, ts. ne komponentit, joiden kesken käytännön eettiset ongelmat joka tapauksessa ratkaistaan. Perinnearkistojen merkitystä ja vastuuta korostetaan, mikä aikaa myöten voi johtaa vain siihen, että niistä tulee folkloren suojelusta vastaavia laitoksia lukemattomissa tilanteissa, joissa perinneyhteisö tai informantti on vaarassa joutua heikosti edustetuksi. Taloudellisen hyödyn ohjausta perinteen alkulähteille ei korosteta, koska sen merkitys on arvioitu vähäiseksi. Valtaosa perinnetyöstä on kannattamatonta, aatteen ja julkisen tuen varassa jatkuvaa.
Keskeistä on tasapainon etsiminen perinteen yksilöllisen esityksen ja yhteisöllisen omistuksen välille. Esittäjä voi toteuttaa omaa näkemystään jostain perinnetuotteesta, mutta hänen esityksensä on läpäistävä yhteisöllinen kontrolli, jotta se saisi perinteen aseman. Tämä yhteisöllisyys ankkuroi perinteen sosiaalisen ryhmän tai kansakunnan (ei välttämättä valtion!) kulttuuriseen identiteettiin. (Honko 1988, 7-26; Honko 1995, 131-46; Shils 1981; Ó Giolláin 2000.)
Unescon suosituksen soveltamistyön taustaksi tarvitaan selkeä käsitys siitä, miten perinneaineistot ovat muodostuneet ja mitä oikeuksia ja vastuita niiden hallussapitoon ja käyttöön sisältyy. Parhaiten tämä onnistuu hahmottamalla ko. aineistot ns. folkloreprosessin osaksi (Honko 1990, 93-121; Honko 1991, 25-47), jossa otetaan huomioon sekä aineksen ensimmäinen että toinen elämä, ts. folkloren vaikutuksen koko historia perinteen alkuperäiskäytön muodoista ja ympäristöistä aineksen myöhemmän elvytyksen, uuskäytön ja kierrätyksen ilmiöihin.
Kaavamaisesti folkloreprosessin ulottuvuudet voidaan esittää seuraavasti:
FOLKLOREN ENSIMMÄINEN ELÄMÄ
1. Folkloren “ensimmäinen elämä“.
2.
Perinnetietoisuuden synty.
3. Folkloren ulkopuoliset löytäjät.
4.
Folkloren määrittely.
5. Kulttuurin kuvaus ja sen käyttö yhteisön
sisällä.
6. Kulttuurin kuvaus ja sen käyttö ulkoapäin.
7. Ihmissuhteiden
synty perinnetyön pohjalta.
8. Keruu, perinteen dokumentaatio.
9.
Arkistointi, perinteen konservointi.
10. Perinneyhteisölle tiedeyhteisöstä
tuleva palaute.
11. Työohjelman synty perinneyhteisön ja tiedeyhteisön
välille.
12. Folkloren tieteellinen analyysi.
FOLKLOREN TOINEN ELÄMÄ
13. Folkloren “toinen elämä“.
14.
Perinneyhteisön emansipaatio.
15. Folkloren kulttuuripoliittinen käyttö.
16. Folkloren kaupallistaminen.
17. Perinnekulttuurin ja folkloren
suojelu.
18. Perinnekulttuuri koulujen opetusohjelmissa ja
tutkijankoulutuksessa.
19. Perinneyhteisöjen tarpeiden tyydyttäminen.
20.
Folkloren esittäjien tukeminen.
21. Kansainvälinen vaihto
perinnetyössä.
22. Folkloren aseman määrittely.
Vasta folkloren käyttöympäristöjen tuntemus ja käyttömuotojen hallinta luo edellytykset järkevälle perinnepolitiikalle. Perinteen tekijänoikeutta ja aineistojen käyttösääntöjä samoin kuin tutkimuseettisiä ratkaisuja on arvioitava folkloreprosessin näkökulmasta. Käy ilmi, että perinneaineistot kiinnostavat monia toimijoita myös ja nimenomaan tiedeyhteisön ulkopuolella.
Edelleen voidaan kysyä: onko suojelun kohteena perinnetuotteen idea vai itse tuote, idean esitys, vai esityksestä syntynyt dokumentti? Pitkän suullisen eepoksen taustalla on laulajan mentaalinen teksti, josta kuitenkaan emme voi tietää, mitä vaihtoehtoisia aineksia ja ratkaisuja se mahdollistaa. Kerrallisen esityksen suojaaminen korostaa esittäjän roolia, esityksestä tehty dokumentti taas kerääjän ja arkiston roolia. Onko alkuperäinen oikeudenomistaja yksilö (esim. kertoja) vai perinnettä ylläpitävä yhteisö? Missä kohden ns. lähioikeudet (esim. taiteilija/esittäjän oikeudet) alkavat vaikuttaa? Miten on hahmotettava kerääjän, tutkijan tai aineistoa säilyttävän laitoksen oikeudet? Jos itse aineistoa on pidettävä kulttuuriomaisuuden edustajana, onko silläkin “oikeuksia“, esim. oikeus tulla asianmukaisesti säilytetyksi tai oikeus olla oikeanlaatuisen käyttäjän saatavilla?
Jos folklore luo taloudellista hyötyä, kenelle se kuuluu? Entä jos perinteen käyttö loukkaa jonkin ryhmän omanarvontuntoa ja identiteettiä, kuka valittaa ja kenelle? Onko tutkijan pyydettävä lupa suullisesti vai kirjallisesti, keneltä ja mihin tarkoitukseen? Onko perinneyhteisöllä oikeus tutkimuksesta saatavaan palautteeseen, aineskopioihin, myönteiseen julkisuuteen, rahalliseen korvaukseen jostakin, viralliseen tunnustukseen tai johonkin asiantuntija-apuun? Onko informantilla omistusoikeus omaan puheeseen, lauluun tai muuhun esitykseen? Onko hänen yksityisyyttään suojattava kaikissa oloissa ja millä keinoin?
Onko kerääjä/tutkijalla oikeus hankkimaansa aineistoon ja keruussa syntyneisiin dokumentteihin? Onko hänellä ensimmäisen käytön tai julkaisemisen oikeus? Onko hänellä oikeus odottaa, että hänen aineistoaan säilytetään oikein ja pidetään valvotusti saatavilla? Onko hänellä halutessaan oikeus kieltää keräämänsä aineiston käyttö?
Entäpä perinnetyön rahoittajan oikeudet? Onko rahoittajalla oikeus määrätä aineiston sijoituksesta, arkistoinnista ja saatavuudesta? Onko hän vastuussa kerääjä/tutkijan työsuunnitelmasta ja sen toteuttamistavasta?
Mitkä ovat perinnearkiston oikeudet ja velvollisuudet aineiston konservoinnissa, säilytyksessä ja käytön valvonnassa? Mitä eettisiä aspekteja on muistettava laadittaessa arkiston käyttösääntöjä? Antaako aineston huolto, valvonta ja hallinnointi eräänlaisen de facto omistusoikeuden arkistolle? Kuinka laajasti ja kenen asianosaisen oikeuksia arkiston tulee toiminnassaan ottaa huomioon?
Ja vihdoin: mitä oikeuksia on median edustajilla tai kustantajilla, jotka työssään haluavat käsitellä ja kierrättää perinneaineistoja erilaisten hyötyjen, myös taloudellisen hyödyn toivossa? Entäpä koulutusjärjestelmän oikeudet? Tai taiteilijan, joka etsii arkistosta virikettä luovaan työhön?
Nykyään perinteenkäytön säätelytarpeeseen vaikuttaa ennen muuta kolme tekijää:
1) Perinneaineistojen digitointi luo uusia mahdollisuuksia mm. aineiston siirtoon ja saatavuuteen. Suuretkin aineistot mahtuvat liivintaskuun ja kopioituvat hetkessä.
2) Internetin avulla voidaan rakentaa tutkija- tai projektikohtaisia virtuaaliarkistoja tiettyyn tutkimustarpeeseen. Tutkijan ei tarvitse poistua työpöytänsä äärestä. Toisaalta tekijänoikeuksien ylläpito verkossa on ratkaisematon ongelma.
3) Käsitys julkisin varoin tuotettujen aineistojen arkistointivelvoitteesta ja kontrolloidun uuskäytön mahdollistamisesta valtaa alaa mm. yhteiskuntatieteissä (ks. esim. Mahlamäki 2001, 2-15, 13).
Paineet perinneaineistojen ja tutkimuksen julkisuuteen ja tulosten saatavuuteen ovat kasvussa. Uudenlainen tiedonkäsittely ja verkkoviestintä korostavat perinneaineistoja säilyttävien laitosten yhteistyön tarvetta. Niiden oman intressin kannalta on tärkeää saavuttaa jonkinasteinen yksimielisyys käyttösäännöstöjen keskeisistä periaatteista. Se edellyttää kuitenkin päättäjien ja rahoittajien yhteistyötä ja arkistojen parempaa resurssointia.
Honko, Lauri 1982. Unesco Work on the Safeguarding of Folklore. - NIF Newsletter 1-2/1982.
Honko, Lauri 1983. Protecting Folklore as Intellectual Property. - NIF Newsletter 1/1983.
Honko, Lauri 1984, The Unesco Process of Folklore Protection - NIF Newsletter 3/1984.
Honko, Lauri 1988. Studies on Tradition and Cultural Identity. An Introduction. -
Honko, Lauri (ed.), Tradition and Cultural Identity. (NIF Publications No. 20.) Turku: Nordic Institute of Folklore.
Honko, Lauri 1989. The Final Text of the Recommendation for the Safeguarding of Folklore. - NIF Newsletter 2-3/1989.
Honko, Lauri 1990. Folkloreprosessi. - Sananjalka 32.
Honko, Lauri 1991. The Folklore Process. - Folklore Fellows’ Summer School Programme 1991. Turku: Folklore Fellows’ Summer School.
Honko, Lauri 1995. Traditions in the Construction of Cultural Identity and Strategies of Ethnic Survival. - European Review 3:2.
Honko, Lauri 1998. Textualising the Siri Epic. FF Communications 264. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.
Honko, Lauri 2002. Cultural Identity and Research Ethics in the Folklore Process. - ARV (painossa).
Lehtipuro-Hardwick, Katarina 1975. Upphovsmannarätt och Folklore. NIF Rapporter 2. Åbo: Nordic Institute of Folklore.
Ó Giolláin, Diarmuid 2000. Locating Irish Folklore. Tradition, Modernity, Identity. Cork: Cork University Press.
Mahlamäki, Tiina 2001. Some Guidelines for the Archiving of Qualitative Research Data in the Digital Era. - FF Network 22.
Shils, Edward 1981. Tradition Edward Shilds. London: Faber & Faber.
Lauri Honko, FT
Kalevala-instituutin johtaja
Turun
yliopisto
lhonko@utu.fi