Esittelen artikkelissani mallia, jonka avulla voidaan dokumentoida ja välittää digitaalisessa muodossa olevaa laadullista tutkimusaineistoa hyödyntäen sekä avoimia että suljettuja tietoverkkoja. Käytän esimerkkinä Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen Saamelaisen folkloren tutkimusprojektin aineistoa, jota käytettiin digitointiprojektin pilottihankkeena. Käsittelen muutamia keskeisiä tietosuojaan liittyviä kysymyksiä. Mitä tietoja voi esittää avoimessa tietoverkossa, ja mitkä tiedot on suljettava salasanojen taakse? Ketkä ja millä perusteilla saavat käyttöönsä salasanat luettelokortteihin ja aineistoihin pääsemiseksi? Lisäksi käsittelen muutamia nimenomaan saamelaisaineistoja koskevia erityiskysymyksiä, jotka voidaan laajentaa koskemaan muitakin erityis- tai vähemmistöryhmiä. Miten huolehdimme aineiston asianmukaisesta tietosuojaan liittyvästä suojaamisesta? Miten olemme syyllistymättä tieteelliseen kolonialisaatioon suhteessa kansalliseen vähemmistöön ja sen oikeuksiin omaan kulttuuriperintöönsä?
Tietokoneitten yleistymisen jälkeen tutkijoiden haaveena on ollut koota koko tutkimukseensa liittyvä aineisto, haastattelut, litteraatiot, kuva- ja arkistomateriaali sekä muu lähdeaineisto, omalle tietokoneelle omaksi arkistokokonaisuudeksi. Internetin kehittymisen jälkeen tämä tavoite on tullut entistä lähemmäksi. Aineistoja on mahdollista kerätä eri lähteistä verkon välityksellä ja koota omalle tietokoneelle juuri omaa tutkimusta tukevaksi kokonaisuudeksi. Mutta ei internetin välitykselläkään voi mitä tahansa aineistoja löytää. Henkilötietolaki asettaa tiukat rajoitukset siitä, mitä tietoja yksityisistä ihmisistä voi kertoa, ja julkisuuslaki puolestaan rajoittaa asiakirjojen julkistamista. Nämä lait voivat tuntua tutkimusta rajoittavilta, mutta niiden tarkoituksena on tietysti vain suojella yksityistä ihmistä, jotta häntä koskevat arkaluontoiset tiedot eivät leviäisi asiattomiin käsiin.
Digitaalisessa muodossa olevaa aineistoa on helppo hakea tietokannoista, helppo levittää verkon kautta ja helppo toimittaa asiakkaille. Mutta levittämisen helppous on jokseenkin näennäistä, sillä taustalla on monia seikkoja, jotka on otettava huomioon ennen levitykseen ryhtymistä. Monet eettiset ja juridiset seikat kaipaavat vastauksia. Aineistojen tekijänoikeuskysymykset on selvitettävä ennen aineiston levittämistä. Kuka omistaa oikeudet esimerkiksi digitoitaviin valokuviin, kuvaaja vai arkisto? Jos kuvaaja omistaa tekijänoikeudet, on häneltä saatava suostumus kappaleen valmistamiseksi teoksesta - tästähän digitoinnissa pohjimmiltaan on kysymys. Usein katsotaan, että luovuttaessaan kuvan arkistoitavaksi, kuvaaja on samalla ns. hiljaisella sopimuksella luovuttanut tekijänoikeutensa kuvaan ellei hän ole erikseen asettanut kuvan käytölle rajoituksia. Tämä on oletettavaa ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa kuvaaja on ollut työ- tai virkasuhteessa arkistoa ylläpitävään instituutioon. Arkistoon tallennettuun kuvaankin kuvaajalla on moraalinen oikeus eli kuvaa käytettäessä on kuvaajan nimi mainittava eikä kuvaa voi muuttaa tai käyttää tekijää loukkaavassa yhteydessä. Perinnearkistoon tallennetut, kenttätöiden yhteydessä otetut valokuvat voidaan ymmärtää dokumenttikuviksi, jotka eivät ylitä teoskynnystä, joten niitä voidaan arkiston käyttösääntöjen mukaisessa toiminnassa käyttää ja digitoida, kunhan kuvaajan moraalisista oikeuksista huolehditaan. (Valokuvaajan tekijänoikeusopas 1998, 20, 25-26, 43.)
Lisäksi on otettava huomioon henkilötietolain (HetiL) vaatimukset liittyen informanttien henkilötietojen suojaamiseen. Toimivan perinnearkiston tulee tarjota aineistolleen intimiteettisuoja eli tiedon alkuperäisen tuottajan suoja silloin, kun kerrottu aines sisältää hänen tai hänen ympäristönsä kannalta arkaluontoisia asioita. Perinnearkistojen aineistot koostuvat usein haastatteluista, joissa informantit voivat kertoa omasta tai tuntemiensa henkilöiden elämästä, ajatuksista tai kokemuksista. Aineistoa käytettäessä tai välitettäessä eteenpäin informanttien anonymiteetti on suojattava siten, ettei yksittäisen ihmisen henkilöllisyys ole vaarassa paljastua. Tämä on erittäin ongelmallista, jos kyseessä oleva henkilö kuuluu sellaiseen pieneen yhteisöön (kylä, työpaikka, uskonnollinen yhteisö), jonka jäsenet tunnistavat toisensa pienimmästäkin viittauksesta. Hankaluuksia syntyy myös silloin, kun kyseessä on vanha aineisto, jota on aiemmin syystä tai toisesta käytetty siten, että informantit ovat esiintyneet omilla nimillään. Tutkijasta voi tuntua turhauttavalta ja tarpeettomalta ryhtyä salaamaan informanttien henkilöllisyyttä, joka kuitenkin on jo kaikkien tiedossa. (Honko 1984, 25.)
Uuden henkilötietolain mukaan informantin henkilöllisyyden saa paljastaa tutkimuksessa vain silloin, kun informantilta on saatu yksilöity, dokumentoitu ja nimenomainen lupa hänen henkilötietojensa käyttöön. Tämä voi tuottaa huomattavia hankaluuksia vuosikymmeniä aineiston keruun jälkeen. Toisaalta informanteilla on myös tekijänoikeus tuottamaansa perinteeseen. He ovat ylpeitä kertomuksistaan ja haluavat esiintyä tutkimuksissa omilla nimillään, ja heillä on tietysti tähän oikeus, mutta silloinkin heiltä olisi pyydettävä dokumentoitu lupa nimensä käyttöön. (Ks. esim. Honko 1983, 171 sekä hänen artikkelinsa tässä julkaisussa.)
Perinnearkistojen aineistoja ei voida käsitellä yhtenä suurena massana, johon pätisivät samat säännöt, vaan niitä on tapaus tapaukselta pohdittava erikseen suhteessa aineiston käyttötapaan ja -tarkoitukseen, henkilötietolain asettamiin rajoituksiin sekä informantin, arkiston ja tutkijan oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Digitoinnin tarjoama näennäinen helppous aineiston levittämisessä ei mahdollista eettisten ja juridisten seikkojen sivuuttamista.
Arkistomaailmassa eletään siis kahdenlaisten vaatimusten välissä. Toisaalta halutaan, että tieto arkiston aineistoista leviäisi mahdollisimman laajalle ja että aineisto olisi mahdollisimman helposti käyttäjien saatavissa. Toisaalta olisi huolehdittava siitä, ettei informaatio leviä asiattomiin käsiin. Miten huolehtia samanaikaisesti sekä aineiston saatavuudesta että informanttien suojelemisesta? Manuaalisella aikakaudella tämä oli huomattavasti yksinkertaisempaa. Arkiston aineistoista tietoa haluavat käyttäjät saapuivat henkilökohtaisesti paikalle ja ryhtyivät selaamaan pahvikortistoa, jolloin heidän intressinsä pystyi aineiston hakupyyntöä tehtäessä selvittämään, heiltä voitiin pyytää sitoumus aineiston käyttämiseen vain sovitulla tavalla ja arkistonhoitaja pystyi seulomaan aineiston siten, etteivät käyttäjät saaneet käyttöönsä salassapidettäviä tietoja.
Digitaalisessa muodossa olevan aineiston kohdalla tilanne on toisaalta helpompi toisaalta vaikeampi. Jos aineisto on internetissä vapaassa levityksessä, arkistolla ei ole mitään mahdollisuuksia valvoa aineiston käyttöä. Tämän vuoksi vapaaseen verkkokäyttöön tuleva aineisto on valittava huolellisesti, koska sitä voidaan käyttää tarkoituksiin, jotka eivät aina ole arkiston säädösten tai vallitsevan lainsäädännön hengen mukaisia. Toisaalta digitaalisessa muodossa olevaa aineistoa on helppo muokata. Siitä voidaan melko yksinkertaisilla tavoilla leikata pois kohdat, joissa esimerkiksi informantin henkilöllisyys paljastuu. Tekstimateriaalin kohdalla tämä on erityisen helppoa, ääni- ja kuvamateriaalia on hieman työläämpi anonymisoida.
Eräs malli, jonka avulla on pyritty osaltaan ratkaisemaan näitä ongelmia, ja joka on nyt otettu kulttuurien tutkimuksen laitoksen arkistossa käyttöön, on avoimen ja suljetun tietoverkon yhteiskäyttö. Avoimeen verkkoon laitetaan kuvaukset kokonaisista aineistoista kansainvälisen DDI-standardin mukaan, josta seuraavassa kappaleessa tarkemmin. Näin internetistä saadaan kattavaa tietoa arkiston aineistokokonaisuuksista informanttien tietosuojaa rikkomattomalla tavalla. Aineistokuvaukset linkitetään itse tutkimusaineistojen luettelokortteihin. Luettelointi kulttuurien tutkimuksen laitoksen arkistossa tapahtuu laitoksella kehitetyn, kenttätyökokemuksiin perustuvan collcard-järjestelmän (Collection Card) avulla, josta siitäkin tarkemmin myöhemmin. Koska luettelokortit sisältävät salassapidettävää tietoa informanteista, niihin pääsee tutustumaan ainoastaan arkistosta saatavalla henkilökohtaisella salasanalla. Ja koska salasanat ovat henkilökohtaisia, voidaan jokaiselle räätälöidä pääsy vain niihin aineistoihin ja niihin tietoihin, joihin kyseinen tutkija on oikeutettu. Salasanan saa täytettyään lomakkeen, jossa sitoutuu käyttämään saamiaan tietoja arkiston käyttösääntöjen mukaisesti, tietosuojaa rikkomattomalla tavalla. Luettelokortit eli collcardit on puolestaan linkitetty itse tutkimusaineistoon: valo- ja diakuviin, haastatteluihin ja niistä tehtyihin pöytäkirjoihin ja litteraatioihin, kyselyvastauksiin jne., joista tutkija voi koota tarvitsemansa materiaalin.
Tutkimusarkistojen tehtävänä on yleisesti ottaen tieteellisten tutkimusaineistojen kerääminen ja tallentaminen sekä niiden uudiskäytön edistäminen. Aineistoon liittyvä dokumentaatio, nk. metadata, on keskeinen tekijä, kun ajatellaan aineiston mahdollista uudiskäyttöä. Metadata voidaan määritellä tiedoksi tiedosta, joka sisältää informaation, jota tutkimusaineistojen tehokas ja täsmällinen käyttö edellyttää. Aineiston muodosta riippumaton metadata muodostaa ratkaisevan osan aineiston käytölle, joka voi tapahtua useita vuosia tai vuosikymmeniä aineiston keruun jälkeen ja usein täysin eri tarkoitukseen ja eri näkökulmasta kuin mihin aineisto alun perin kerättiin. Metadataa tarvitaan aineiston uusiokäyttäjän tarpeisiin, jotta hän olisi selvillä aineiston intellektuaalisesta sisällöstä, alueellisesta ja ajallisesta kattavuudesta sekä menetelmistä, joilla aineisto kerättiin. Vain hyvin dokumentoitua aineistoa voidaan käyttää uudelleen. (Kleemola 2000; Kuula 2000, 3.)
DDI eli Data Documentation Initiative on hyvin laajasti sosiaali- ja terveystieteen, osin myös historiallisten surveyaineistojen hyväksytty kansainvälinen formaatti. DDI on pitkään kehitelty ja kautta aikain laajimmin yhteisesti hyväksytty kuvailustandardi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. DDI:n tutkimusaineistojen kuvailumalli koostuu viidestä osasta: Dokumentaation kuvaus (document description), jossa kuvataan dokumentin metadata ja sen luomisessa käytetyt lähteet. Toisena on Tutkimuksen kuvaus (study description), joka sisältää tiedot käytetyistä tutkimusmenetelmistä ja aineistonkeruun prosessista sekä tiedot aineiston käyttöehdoista. Kolmantena on Datatiedoston kuvaus (file description), neljäntenä Muuttujien kuvaus (variable description), jossa kuvataan aineisto yksikkötasolla sekä Muu tutkimukseen liittyvä materiaali (other study-related materials), jossa voidaan esimerkiksi viitata aineistosta tehtyihin tutkimuksiin ja julkaisuihin tai muuhun aineistoon liittyvään tietokonekieliseen materiaaliin, kuten keruun ohjeistukseen, haastattelun teemalistoihin, kirjoituskilpailun kutsuun, havainnointilistaan jne. Jokainen pääosio on jaettu alakomponentteihin ja -elementteihin. Alkuperäinen, kvantitatiivisille aineistoille tarkoitettu DDI-rakenne käsittää noin 300 täytettävää elementtiä. Kvalitatiivisille aineistoille niistä sopivia tai sopiviksi muokattavia on noin 50. (Kuula 2000, 4-5.)
Vaikka DDI-kuvailujärjestelmä laadittiin alun perin kvantitatiivisten aineistojen kuvailuun, se on käytössä osoittautunut toimivaksi myös kvalitatiivisissa aineistoissa. DDI:n käyttöä on testattu Suomessa Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston lisäksi myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa sekä Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen arkistossa . DDI-standardi perustuu XML-kieleen (Extensible Markup Language), joka on suoraan mahdollista siirtää internet-käyttöön ja joka on riippumaton sekä ohjelmistoista että laitteistoista. Tutkittavien anonymiteetin kannalta DDI-kuvailustandardi on erittäin käyttökelpoinen, koska sitä käyttäen informanttien henkilötiedot tai muutkaan tietosuojalainsäädännön mukaan salassapidettävät tiedot eivät tule julki. DDI-kuvailujärjestelmän avulla voidaan kuvailla suuriakin aineistokokonaisuuksia ja välittää tiedot olemassaolevista aineistoista internet-verkon kautta. DDI-kuvailustandardi ei ole ristiriidassa tai päällekkäinen arkistojen oman luettelointijärjestelmän kanssa, koska tiedot ovat eri tasoilla. Luettelokorteissa kuvaillaan yksittäinen arkistointiyksikkö, esimerkiksi valokuva arkistoinnin ja myöhemmän käytön tarpeisiin. DDI-kuvailulla taas välitetään tietoa aineistokokonaisuuksien olemassaolosta, jolloin tietystä tutkimusaineistosta kiinnostunut voi kääntyä arkiston puoleen ja saada sieltä yksityiskohtaisempia tietoja kyseisestä aineistosta. (Ks. Kuula 2000; Mahlamäki 2000.)
Yksikkötason aineistojen kuvaus tapahtuu laitoksella vuonna 1988 Lauri Hongon toimesta kehitetyn collcard-luettelointijärjestelmän avulla. Sen sisällön ja rakenteen kehittelyn taustalla ovat tutkijoiden omakohtaiset kenttätyökokemukset. Collcard on toisaalta paperimuotoinen muistikirja, jonka avulla voi jo kenttätilanteessa aloittaa arkistointiprosessin. Toisaalta collcard on väline, jonka avulla voidaan luetteloida kaikentyyppinen arkistoitava aineisto. Nykyisin opiskelijat ja tutkijat voivat täyttää collcardit omista aineistoistaan verkossa ja lähettää ne sähköpostissa arkistoon, jossa ne tarkistetaan ja konvertoidaan tietokantaan. (Rajamäki 1989.)
Collcard-luettelointijärjestelmä on yli kymmenen vuoden käytön jälkeen osoittautunut erittäin toimivaksi ja tehokkaaksi. Sen avulla voidaan luetteloida kaikissa eri formaateissa olevia arkistoyksiköitä ja koska kerääjät itse täyttävät collcardin, arkiston työ helpottuu, koska sen tehtävänä on vain tarkistaa ja konvertoida saapuneet collcardit. Arkiston tietokannat ovat suljetussa verkossa, eikä niitä koskaan julkisiin tietoverkkoihin voida laittaakaan, koska ne ovat henkilörekistereitä ja sisältävät usein arkaluontoisia asioita informanteista. Henkilökohtaisen salasanan tietokantojen käyttöön voi hankkia arkistosta täyttämällä käyttöehtositoumuslomakkeen , joka löytyy myös verkosta.
Perinnearkiston periaatteisiin ja tavoitteisiin digitoinnin aikakausi ei ole tuonut muutoksia, vaikka arkistoihin kohdistuvat vaatimukset ovatkin lisääntyneet ja tietotekniikan haltuunotosta on tullut välttämättömyys. Kehittyvä tietotekniikka ja uudet välineet eivät kuitenkaan saa sokaista silmiä perinnearkiston varsinaisilta tehtäviltä. Perinneaineiston ja sen säilyvyyden ja saatavuuden turvaaminen on oltava etusijalla. Myös digitoinnin aikakaudella on muistettava Lauri Hongon esiintuomat tunnusmerkit, jotka toimivan perinnearkiston on tarjottava aineistojen luovuttajille ja käyttäjille: intimiteettisuoja, ensikäyttösuoja, hoitosuoja ja palvelusuoja. On siis suojeltava tiedon alkuperäisen luovuttajan henkilöllisyyttä, varsinkin kun on kyse arkaluontoisista asioista. On myös suojeltava aineiston kerääjää, jotta hän saisi rauhassa valmistella keräämästään aineistosta tutkimusta. Arkistoitua aineistoa on hoidettava ja säilytettävä huolellisesti, ja lisäksi perinnearkiston on valvottava, keille, mitä varten ja millä ehdoilla aineistoa luovutetaan käyttöön. (Honko 1984, 25, ks. myös Mahlamäki 2002.)
Digitointiin ei kannata ryhtyä hätiköidysti, vaan on tarkkaan harkittava sen tuomat edut ja kustannukset sekä niiden välinen suhde. Aineistot on myös pystyttävä priorisoimaan, koska harvoin on mahdollista ja järkevääkään siirtää kaikkea aineistoa digitaaliseen muotoon digitoinnin hitauden sekä siitä aiheutuneiden kustannusten vuoksi. On myös mietittävä, mitä etuja tutkimukselle ja opetukselle voisi olla aineiston digitoinnista ja suunniteltava digitointi ja aineiston myöhempi välittäminen sen mukaan. Lyhytnäköisen näyttävyyden ja kotisivujen sisältötuotannon lisäksi on katsottava pitemmälle ja pyrittävä turvaamaan kansallisen kulttuuriperinnön säilyminen. (Ks. Mahlamäki & Muhonen 2001.)
Laitoksen digitointiprojekti aloitettiin vuonna 1999 saamelaisen folkloren tutkimusprojektin aineistosta eli ns. Talvadas-kokoelmasta . Tutkimusprojekti alkoi vuonna 1965, ja se on keskittynyt Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapin sekä erityisesti Tenojoen varrella sijaitsevan Talvadaksen kylän uskomusperinteen tallennukseen ja on alallaan maailman laajin. Tutkimuksen seurantakeruut jatkuvat edelleen. Mainitsen tässä lopuksi lyhyesti muutamia eettisiä ongelmia, joita on tutkimusaineiston käytössä noussut esiin. Nämä ongelmat koskevat, ainakin osittain, myös muunkintyyppisiä, erityisesti vähemmistöryhmiin liittyviä aineistoja. Ongelmat eivät pohjimmiltaan tietysti johdu aineiston digitoinnista, mutta liittyvät siihen siltä osin, että digitaalisessa muodossa olevaa aineistoa on entistä helpompi levittää ja käyttää erilaisiin tarkoituksiin. (Ks. Mahlamäki & Enges 2001.)
Ensimmäisenä nousee esiin henkilötietolain vaatimus anonymiteetistä, mikä tuntuu tutkijasta toisinaan hieman kohtuuttomalta. Esimerkiksi saamelaisen folkloren tutkimusprojektin aineistosta on tehty jo noin 50 opinnäytettä ja 30 artikkelia . Niissä kaikissa on käytetty informanteista heidän oikeita nimiään. Uusia tutkimuksia tehtäessä tuntuisi järjettömältä ja hyödyttömältä ryhtyä anonymisoimaan informantteja, koska heidän henkilöllisyytensä olisi hyvin pienellä vaivalla selvitettävissä vanhoihin töihin tutustumalla. Lain kirjain on pyritty täyttämään siten, että elossa olevilta informanteilta ja edesmenneitten informanttien jälkeläisiltä pyydetään jälkikäteen lupa henkilötietojen käyttöön tutkimuksissa.
Tästä tullaankin seuraavaan ongelmaan. Arkiston käyttösääntöjen mukaan arkistoaineistoa saa käyttää ainoastaan tutkimus- tai opetuskäyttöön. Mitä oikeuksia on informanttien sukulaisilla toisaalta saada tutustua aineistoihin ja toisaalta asettaa rajoituksia aineistojen käyttöön? Meidän arkistossamme on ollut tapana antaa informanttien jälkeläisille mahdollisuus saada kopioita nauhoista omaan käyttöönsä kuunneltavaksi. Mutta aineistoja voidaan käyttää monenlaisiin eri tarkoituksiin; niitä voidaan hyödyntää esimerkiksi eri intressipiirien vaatimuksiin, vaikkapa selviteltäessä kalastus- tai maanomistusoikeuksia tai perimysriitoja. Lisäksi jotkut saamelaiset pelkäävät, että ei-saamelaiset ja/tai asiaan tarkemmin perehtymättömät kirjoittajat saattavat käyttää vanhaa uskomusperinnettä sisältävää aineistoa esimerkiksi nykysaamelaisten leimaamiseen takapajuiseksi, taikauskoiseksi tai arkaaiseksi kansaksi.
Lainaan tähän lopuksi Oulun yliopistossa saamen kieltä ja kulttuuria opiskelevan Minna Rasmuksen sähköpostiviestejä. Minna kuunteli kesän 2001 valtionhallinnon harjoittelijana saamelaisen folkloren tutkimusprojektin aineistoja kirjoittaen niistä collcardeja ja nauhapöytäkirjoja. Suurin osa informanteista oli hänelle tavalla tai toisella tuttuja tai jopa sukulaisia. Minnan huoli aineiston suhteen oli kaksijakoinen. Toisaalta hän suri sitä, etteivät kaikki halukkaat ja kiinnostuneet voineet kuunnella nauhoja, jotka oli arkistoitu vain tutkimuskäyttöä varten. Toisaalta häntä huolestutti muistitiedon mahdollinen epäasiallinen käyttö.
Minna kirjoittaa näin:
Tuntuu niin oudolta, että laki suojaa informanttien henkilöllisyyttä, mutta se ei kuitenkaan turvaa kulttuurin ja kielen säilymistä etenkään niille saamelaisille, jotka asuvat kotiseutualueen ulkopuolella. Ymmärrän täysin, että henkilökohtaisia asioita ei saisi kuunnelluttaa kenelläkään, mutta tässä kohdassa puhun kulttuurisesta perinnöstä: tarinoista, kertomuksista ja siitä perinnöstä, jonka osa meistä on menettänyt vuosisatojen saatossa. Mielestäni ne kuuluvat kaikille. Täytyy myös muistaa, että saamelaisista jo lähes puolet asuu kotiseutualueen ulkopuolella. Kaikilla ei ole mahdollisuutta oppia saamea koulussa, tai kuunnella isovanhempiensa tarinointia.
Uskoisin, että moni saamelainen ei ole edes pohtinut asiaa siltä kannalta, että kuka saa kuunnella heidän tai heidän omaistensa nauhoja tulevaisuudessa. Meidät on niin kolonisoitu, ettemme huomaa edes kyseenalaistaa asioita, jotka ovat itsestäänselvyyksiä mm. valtaväestölle. Saamelaisia on tutkittu vuosisatoja, joten olemme olleet pitkään objekteina. Ikävä kyllä usein niin, että kansamme ei ole tutkimuksista hyötynyt juuri mitenkään. Useimmiten olemme päätyneet historian kirjoihin, väitöskirjoihin ja opinnäytetöihin jäänteiksi menneisyydestä ja katoavasta perinnöstä. Siksi olisikin tärkeää pohtia, että missä kulkee raja henkilötietolain ja kultturinvaalimisen välillä? Kenelle nauhojen perintö kuuluu? Tutkijoille vai saamelaisille? Saamelaiset ovat olleet niin pitkään objekteina, että olemme sortumassa siihen itsekin.
Honko, Lauri 1983. Folkloristin keräilytaloudesta. - Kotiseutu 4.
Honko, Lauri 1984. Perinnearkiston toimivuudesta. - Kotiseutu 1.
Kleemola, Mari 2000. Nesstar - Uusi tehokas väline tutkimusaineistojen seulontaan. - FSD Newwws [on-line journal] 1/2000. [Saatavissa on line -muodossa osoitteessa: http://www.fsd.uta.fi/fsdnewwws/01/nesstar.html.]
Kuula, Arja 2000. Making Qualitative Data Fit the ”Data Documentation Initiative” or Vice Versa? - Forum: Qualitative Social Research [On line Journal], 1(3). [Saatavissa on line -muodossa osoitteessa: http://qualitative-research.net/fqs/fqs-eng.htm].
Mahlamäki, Tiina 2000. Äänitearkisto-opas. TKU-arkisto. Uskontotieteen toimitteita 3. Turku: Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos.
Mahlamäki, Tiina 2002. Perinnearkiston tehtävät digitoinnin aikakaudella. Säilyvyys, saatavuus ja prosessointi. - Arkistot ja kulttuuri. Arkistoyhdistyksen julkaisuja 7. Helsinki: Arkistoyhdistys.
Mahlamäki, Tiina & Pasi Enges 2001. From the Field to the Net: Analysing, Cataloguing and Digitalising the Material of the Saami Folklore Project . - Ulrika Wolf-Knuts (toim.): Input & Output. The Process of Fieldwork, Archiving and Research in Folklore. Turku: NNF.
Mahlamäki, Tiina & Timo Muhonen 2001. Kulttuuriaineiston digitointi -Lähtökohdat, merkitys ja päämäärät. - Sananjalka 43.
Rajamäki, Maria 1989. Introducing COLLCARD. - NIF Newsletter 4.
Rasmus, Minna 2001. aika kiittää. [online] Vastaanottajat: Tiina Mahlamäki, Terhi Ykspetäjä, Marjut Huuskonen, Pasi Enges. Lähetetty: 15.10.2001. Yksityinen sähköpostiviesti.
Rasmus, Minna 2002. Re: Vs: syysterveiset Newcastlesta. [online] Vastaanottaja: Tiina Mahlamäki. Lähetetty: 30.4.2002. Yksityinen sähköpostiviesti.
Valokuvaajan tekijänoikeusopas 1998. Helsinki: Musta taide.
Tiina Mahlamäki, FM
Uskontotieteen assistentti
Turun yliopisto
tiina.mahlamaki@utu.fi